lauantai 22. huhtikuuta 2017

Prinsessapiirustussäännöt



Nyt on luvassa prinsessoita. Eikä mahdollisesti vain tässä blogitekstissä vaan ehkäpä muutamassa seuraavassakin. Prinsessakuume on jälleen päässyt valloilleen!

Edellisestä kuumeesta onkin kulunut jo tasan kolme vuotta. Silloin kirjoitin tänne blogiin Disney-prinsessojen (ja muidenkin) hiuksista (ja minitekstin Hän melkein unohtui! Hän on tietysti ihanin!) sekä Disney-prinsessojen hameista. Lisäksi kirjoitin Suuren Disney-prinsessaelokuvavertailun. Edellinen kuume käynnistyi Frozen-elokuvasta. Uusin kuume käynnistyi Kaunotar ja hirviö -elokuvasta. Disney on vakava tekijä, kun mitataan prinsessakuumeriskejä. Tässä prinsessapiirustussääntöjutussa kuitenkaan ei Disneyllä ole jalansijaa. Tämä on alusta loppuun ihan aitoa satakuntalaiskäpyläläistä materiaalia. 

Sain ajatuksen koota prinsessapiirustussäännöt, kun mietin värityskuvani piirtämisen yhteydessä, mikä minun mielestäni tekee piirretyistä prinsessoista prinsessoita. Muistelin kaikkia olennaisia prinsessuustekijöitä, jotka ovat määrittäneet prinsessoitani siitä lähtien, kun olen alkanut prinsessoita piirtää. Päädyin seuraavanlaiseen lopputulokseen:


Sovellettuani listaa käytäntöön (käymällä sen kanssa läpi prinsessapiirroksiani) täytyy sanoa, että 8. kohta (kädet) tulisi nostaa tärkeysjärjestyksessä viidenneksi.
Mielestäni sääntöni ovat aika yleispäteviä ja toimivat muidenkin (kuin minun) prinsessatuotosten arvioimiseen. Tosin uskoakseni monen muun mielestä prinsessuuden ykköstekijä on hameenhelma, kasvot tai kruunu, mutta luultavasti sääntölistani noin yleisesti ottaen saa prinsessojen ystäviltä kannatusta. 

Testasin säännöt piirtämällä kaksi hyvin pelkistettyä prinsessaa. Ykkösprinsessaan sovelsin sääntöjä, kakkosprinsessan kanssa välttelin niitä. Lopuksi täydensin kakkosprinsessapiirustusta säännönmukaisin lisäyksin. Tämä lähes tieteellinen lähestymistapa tuotti seuraavanlaisen tuloksen:

Pelkistetyssä piirroksessa prinsessuustekijät korostuvat.
Testi todisti sääntöni oikeiksi! (Seuraavaksi pitää hakea apurahaa!) Testin jälkeen oli tietysti tärkeää soveltaa sääntöjä vielä vanhoihin prinsessapiirustuksiini:

Kiistattomia prinsessoita.
Kiistattomia prinsessoita - minun mielestäni. (Oikeanpuoleinen näyttää silmiini prinsessalta, sillä prinsessaksi sen olen piirtänyt. Kyseinen yksilö käy kuvassa läpi puutarhasuunnitelmaansa.)
Monimutkaisempia tapauksia.
Siinä. Sääntöjenmukaiset elementit ovat jäljitettävissä vanhoistakin prinsessapiirroksistani! Miten jännää! Itse keksimäni säännöt, jotka olen päätellyt omista piirustuksistani, pätevät omiin piirustuksiini!

Lopuksi todettakoon, että prinsessat suosivat tietysti vaaleanpunaista, mutta he ovat värien suhteen kuitenkin hyvin joustavia. Kun hiukset ovat nätisti ja kenkä näkyy, prinsessa voi pukea ylleen minkävärisen mekon vain:


sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Prinsessavärityskuva



Tein sitten värityskuvan ja yritän ladata sen tähän (tekstin loppuun) sopivassa formaatissa tulostamista ja värittämistä varten, sillä käsiä nousi pystyyn (huikeat kaksi :D) ja prinsessavärityskuvalle on mitä ilmeisintä (höm) kysyntää. 

Koska tänään on pääsiäissunnuntai ja siten vuoden tärkein pyhä, on juuri tämä päivä vallan mainio päivä niin sanoakseni lahjoittaa blogini lukijoille mukavan tekemisen mahdollisuus. Ei niin, etten uskoisi etteikö teillä olisi muutenkin mahdollisuus mukavaan tekemiseen tänään tai minä muuna tahansa päivänä. Ja sanottakoon vielä, että käsittääkseni prinsessakuvien lataaminen blogiin ei ole ole sen paremmin idän kuin lännenkään kirkon pääsiäistradiotioon kuuluvia toimintoja, vaikka tässä nyt juuri yhdistin nämä asiat. (Mutta käsittääkseni toisaalta se on toiminto, jota ei sen paremmin paavi, patriarkat kuin tunnustuskirjatkaan katso pahalla.)

Ja nyt voidaan siirtyä prinsessavärityskuvien dogmatiikasta (?) itse käytäntöön. Tässä otos kuvan piirtämisen etenemisestä:


Kukaan ei ehkä ole kiinnostunut kuvan piirtämisen etenemisestä. Mutta minä olen päättänyt etten tee tästä pelkkää kuvapostausta, joten jostakin on tekstiäkin revittävä. (Kissa kannattaa asiaa tässä sylissäni voimallisesti puskemalla, kehräämällä ja polkemalla. Se ehkä luulee, että teksti on kirjaimellisesti revittävä.  Minun paidanhelmastani.)

Ensin tietysti hahmottelin prinsessan. Jätin sen hameen lopullisen asun miettimisen tussaamisvaiheeseen, sillä ei ollut mitään järkeä piipertää pitsejä ja muita sellaisia vapaalle kädelle helppoja juttuja kahteen kertaan. Kehykset sen sijaan piirsin ensin lyijykynällä huolella.

Mietin kovasti, piirtäisinkö monimutkaisemmat vai yksinkertaisemmat kehykset. Monimutkaisemmat palvelisivat aikuisia, mutta päädyin miellyttämään lopulta itseäni ja piirsin yksinkertaisemmat. Itse nimittäin en jaksa aikuisten värityskirjoja. Haluan värittää aina selvän kuvan, en kauheata ornamenttiviidakkoa, jossa on kyllä ihania juttuja, mutta joka yhtä kaikki on viidakko ja usein abstrakti. Lapsenakin pidin eniten niistä värityskirjan kuvista, joissa oli selkeästi joku maisema tai sisätila, joka ulottui ihan paperin reunoihin saakka. Oli katastrofi, jos kuvan ympärillä oli tyhjää. Miten muka värität maiseman, jossa yhtäkkiä horisonttiviiva tai puunlatvus loppuu kesken ja tilalle tulee pelkkää valkoista paperia? Olen edelleen vähän samanlainen. Haluan värittää selvän tarinan. Taustalla saa olla esimerkiksi tapetin muodossa ornamentiikkaa, mutta sen kuuluu olla nimen omaan taustalla. Ei koko kuva. Sen verran kuitenkin olen kehittynyt, kuten oheisesta prinsessakuvasta voi päätellä, että siedän jonkinasteista ilmavuutta asetelmaan. Kuvani prinsessa nimittäin taitaa leijua. Tai sitten ei! Mutta neidon jalkojen alla ei ole polkua, joka katoaisi horisonttiin!

Vielä vähän teknistä asiaa. Skannasin kuvan hyvällä laadulla, mutten ladannut tähän mammuttitiedostoa, koska mammuttitiedostot eivät ole kovin käteviä. Tulostin koeversion, ja meidän perustulostimella siitä tuli ihan hyvä paitsi vähän hailakka:

Vasemmalla tuloste, oikealla alkuperäinen.
Sitä en nyt tiedä arvata, millainen kuvanlaatu tulosteeseen tulee, kun sen tekee tuosta alla olevasta kuvasta. Ja kuva täytyy siis tulostaa siten, että klikkaa kuvan auki, valitsee hiiren oikealla näppäimellä "näytä kuva" ja sitten vielä ehkä pitää klikata kuva suurennuslasilla isommaksi (viimeisestä en tiedä, onko se välttämätöntä). Mutta en osaa ladata tähän mitään pdf-hommeleita. En tiedä, onko se edes mahdollista. (Kokeilussa tulostin kuvan tietokoneeni kuvakansioista. En pääse testaamaan tulostusta blogin kautta, sillä tämä tietokone ei suostu toimimaan tulostimen kanssa, ja toinen tietokoneemme taas ei suostu menemään nyt nettiin.)

Ja kerrottakoon vielä, että en todennäköisesti pidä tässä loputonta aikaa tulostuslaatuista kuvaa. Kyllä se nyt hyvän tovin saa olla näin, mutta poistan tiedoston siinä vaiheessa, jos päädyn myymään värityskuvia jossakin (vähän on ollut sellaisesta puhe).


TULOSTUSKUVA. Saa tulostaa ja kopioida, mutta vain omaan tai omien lasten tai serkun tai naapurin lasten käyttöön ilman kaupallisia meininkejä. Ja jos joku nyt värittää kuvan ja ottaa kuvasta kuvan ja lataa sen nettiin, olisi ystävällistä jos lataaja ilmaisisi siinä yhdeydessä kuvan alkuperäislähteen.


***
Sain kuin sainkin toisen koneen yhdistämään itsensä nettiin. Olen nyt sitten souvaillut kahden koneen välillä: skannannut koneella A, siirtänyt muistitikulla tiedoston koneelle B, käsitellyt tiedoston, ladannut sen blogiin ja sitten tulostanut sen koneelta A. Koneet A ja B kumpikin kaatuivat, kun skannasin parhaimmalla laadulla, mutta onnistuin senkin kokeilemaan täällä blogissa (jossa on nyt iltapäivän aikana ollut tuo sama prinsessakuva sekä 1,45 Mt:n ja 5 Mt:n kokoisena tiedostona kolmena eri versiona). Kaikki koetulosteet näyttävät samalta, joten päädyin jättämään tähän ensimmäiseksi lataamani tiedoston. Mutta ainakin yritin parhaani :)

Merkittävin ero tulostuslaadussa tuli siitä, että latasinko kuvan blogistani koneelle vai tulostinko sen suoraan netistä. Mikäli uskallatte tallentaa kuvan koneellenne (en ole virittänyt siihen tietääkseni viruspommia), laatu on parempi kuin jos tulostatte suoraan näytöltä.



torstai 13. huhtikuuta 2017

Kaunottaren ja hirviön Belle pukeutui kuningatar Viktorian hääpukuun


Mainitsin edellisessä blogitekstissäni, että olen vaihtanut uudelle Belle-nukelleni vaatteet. Minun teki mieleni heti nuken saatuani kokeilla sille tätä viktoriaanista hääasua, mutta koska asun pukemisessa on jonkin verran vaivaa ja halusin kuitenkin pitää Belleä aluksi vähän aikaa keltaisessa tanssiaishameessaan, lykkäsin vaatteenvaihtotoimenpidettä tuonnemmaksi. Eiliseen.

Tämä asu taitaa kyllä edelleen olla suosikkini kaikista ompelemistani nukenvaatteista. (Tästä tulee myös eniten haikea olo. Tämä on viimeinen onnistunut pienemmän mittakaavan nukenasu, johon sormeni ja aivoni sittemmin ovat kyenneet.)

Puin Bellelle kaikki kerrokset kureliiviä lukuun ottamatta. Kuvasta muuten näkyy, miten eripituiset nuken jalat ovat! Toisen jalan polvinivel on jotenkin pielessä, jonka vuoksi nukkeparka ontuu. Osteopaattinen käsittely olisi paikallaan.

Mielestäni tämä asu kaunistaa Belle suurissa määrin. Sen vuoksi jälleen monta kuvaa eri kuvakulmista. (Palvelen jälleen ystäviäni investointipäätöksen edessä.)





Ehkä olen vain jo niin tottunut ja kiintynyt tähän nukkeen... Mutta en kyllä käsitä, miksi moni pitää sitä rumana. (No, jaa. Minustakin se oli ruma mainoskuvissa.) (Tämä on ainoa kuva, jossa toistuu aikaisempi kuvakulma.)

Kyllä! Tässä on eri kuvakulma kuin ensimmäisessä kuvassa.



Lopuksi välttämätön kermakakkuihistely.

Ja mannekiinina toimi siis Disney Storen Film Collection Belle.

Porvarikissa ja kevätkuulumisia



Kylvin eilen samettiruusun siemenet parvekkeella auringonpaisteessa. Lopulta minun piti tulla viimeistelemään työ sisälle, sillä kevätauringonpaiste osaa olla kovin ärhäkkä, emmekä minä ja ärhäkkä auringonpaiste tule toimeen keskenämme. Taloyhtiön huoltomiehet olivat eilen kevättuulella hekin ja kantoivat penkit nurmikoille. Otin tilaisuudesta vaarin ja menin istuskelemaan ja kuuntelemaan mustarastaita ja muita lintuja kissan kanssa. Eilen vihdoin otin myös kuvia suloisista kevätkukista, jotka ovat ilahduttaneet minua ja kissaa jo monta päivää.

Tänään sataa lunta.

Lisäksi tänään on kiirastorstai. Näin pääsiäisen korvalla tuntuu, että vuosi on jo aika pitkällä. Mietiskelin tässä, mitä olen toistaiseksi puuhaillut tänä vuonna. Tammikuussa ompelin nukenpaidan. Helmikuussa käsityörullan. Helmikuussa sain uuden Belle-nuken ja kuvasin sitä. Maaliskuussa vaihdoin Animator-nukeille vaatteet. Huhtikuussa vaihdoin Belle-nukelle vaatteet ja kuvasin sitä taas. Lisäksi olen piirtänyt muutaman majan, saapasjalkakissan, kolme pientä porsasta sekä hiiristä koostuvan golf-seurueen. Työn alla on satumaalaus. Ja vielä: Olen lukenut muutaman kirjan, käynyt elokuvissa katsomassa Kaunottaren ja hirviön sekä siivonnut (aika vähän) ja  tiskannut. Pääasiassa olen kuitenkin hoitanut kissaa.

No, hoitanut ja hoitanut.

Ja voidaan tuota "pääasiassaakin" määritellä tarkemmin, jos joku niin haluaa.

Mutta kissa on vienyt aikaa ja huomiota. Ennen en olisi osannut edes arvata, millaista säätämistä kissan kanssa voi olla. Arthur-neidin kanssa ei ollut mitään säätämisiä. Se söi marketin raksuja, lihaa ja ruuantähteitä. Asiansa se teki hiekkaan kuin hiekkaan siinä missä pellettiinkin. Arthur sairasti seitsemäntoista vuoden aikana muistaakseni yhden korvatulehduksen. Ja sitten se sairastui vähän ennen kuolemaansa. Muuten se oli terve kuin pukki.

Astridin kanssa on toisin. Joulukuun lopussa siltä alkoi lähteä karvoja tuppoina, niin että iho tuli laikkuina näkyviin. Osa iholaikuista märki. Sitten sille alkoi tulla turvotuksia. Lisäksi kissa oli vaisu. Ymmärrettävästi. Olisin minäkin vastaavassa tilanteessa, vaikken kissa olekaan. Veimme otuksen tietysti eläinlääkäriin. Astridilla oli kuulemma ummetus. No kyllä olikin. Mutta ei kai ummetuksen takia kissasta karvat lähde tai kissan etutassu tai poski tai rinta turpoa? Veimme kissan toiseen eläinlääkäriin. Siellä otettiin ihosta koepalat. Tuloksista selvisi, että Astrid on allerginen jollekin. Aloitimme eliminaatiodieetin (en ollut aiemmin edes kuullut koko sanaa!) ja lääkehoidon.

Olen nyt sitten tänä vuonna pukenut ja riisunut kissalta haalaria ja kauluria (se jakso onneksi on takana), antanut sille lääkkeitä pillereinä ja ruiskulla yhdestä kolmeen kertaan päivässä (eilisestä lähtien enää vain joka toinen päivä!), seuraillut kissan kakkan koostumusta, sen (kissan, ei kakkan) reaktioita syömiseen, sen vireystilaa ja kutisevaisuusastetta ja mitä kaikkea (ja kirjannut tietysti kaiken muistiin). Joka aterian jälkeen  minun ja mieheni on pitänyt muistaa huuhdella astiat välittömästi, ettei dieettiinsä kyllästynyt Astrid hiivi salaa tiskipöydälle täydentämään ruokavaliotaan nuolemalla lautasiltamme ihania rasvoja.

Astridin vastakohtaisuus Arthur-neitiin saavutti koomiset mittasuhteet siinä kohtaa, kun eläinlääkäri suositteli varmuuden vuoksi kokeilemaan kissan jatkuvien ummetusten takia mikrokissanhiekkaa. Jos vaikka rakas lemmikkimme ujostelee karkeaa kissanhiekkaa! No. Seuraavana päivänä mieheni soitti eläinkaupasta ja varmisti, että kai tällainen hajuton hiekka käy, vai tuoko hän kenties laventelintuoksuista. (Tuoksukissanhiekkaa?!?) Kun kotona sitten kaadoin hienojakoista ja laadukasta kissanhiekkaa kahdenkymmenen euron säkistä hiekka-astiaan, minua alkoi naurattaa. Pikkuisen jääkarhunpoikasemme ruokavalio koostui riistasta ja kengurusta (kyllä, luitte oikein), ja nyt se pääsi kakkaamaan markkinoiden suunnilleen parhaimpaan kissanhiekkaan. Mietin, että ehkä minun pitäisi päällystää Astridin nukkumatyyny punaisella sametilla ja kirjailla siihen kultalangalla kruunu. (Totuuden nimissä täytyy sanoa, että olen ihastunut siihen uuteen kissanhiekkaan. Milloinkaan ennen en ole törmännyt yhtä helppohoitoiseen ja hajut pitävään kissanhiekkaan.) 

Astrid on toennut porvariruokavalionsa kanssa jo aika hyvälle mallille. Kohta päästäänkin sitten kokeilemaan ruoka-aine kerrallaan, että miten käy vaikka kala tai kana. Toivoa sopii, että kissa on lopulta vain ruoka-aineallerginen. Sitten ei tarvitsisi alkaa pohtia syvällisiä kissanomistajan eettisiä vastuita. Mutta jos kissan oireilu jatkuu ja ilmenee että sen suolisto on mennyt allergian vuoksi huonoon kuntoon, pitää alkaa miettiä kaikenmoista. Ehdottomasti pitää kantaa vastuu ottamastaan lemmikistä ja yrittää tehdä parhaansa sen terveyden vaalimisen suhteen. Mutta missä kohtaa menee eettiset rajat? Miten voin kestää ajatuksen, että kissani terveydestä pidetään parempaa huolta kuin keskimääräisen maapallon ihmisasukkaan? Entä mitä pitää ajatella kissani hiilijalanjäljestä, jos ja kun se syö loppuelämänsä suurimmaksi osaksi tehdastekoista erikoisruokaa? Ja jos kissan vointi huononee ja sen suolisto on mennyt rikki, missä kohtaa on lemmikille parempi päästä autuaammille metsästysmaille kuin olla lääkittävänä ja tutkittavana? 

Itse asiassa. Olen tainnut jo alkaa miettiä kaikenmoista. Näköjään.

Muuten! Olen tänä vuonna piirtänyt myös yhden prinsessan! Minua huvittaisi tehdä siitä värityskuva. Jos tekisin värityskuvan ja yrittäisin ladata sen tänne sopivassa formaatissa, käsi pystyyn, kuka haluaisi tulostaa ja värittää sen?


Lisäksi olen tänä vuonna hionut kuvankäsittelytaitoni huippuunsa. Kuvassa Astrid-jääkarhunpoikanen ja edesmennyt Arthur-neiti (kunnian kruunulla kruunattuna).


tiistai 21. maaliskuuta 2017

Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarit: The Dead in Their Vaulted Arches (Kuolleet linnut eivät laula) sekä As Chimney Sweepers Come to Dust


Loppusoinnun kaiku kalmmistossa (Speaking from Among the Bones, 2013) ilmestyi suomeksi 2016. The Dead in Their Vaulted Arches ilmestyy suomeksi tänä keväänä. (Tosi outo tuo tapa sanoa, että kirja "ilmestyy".)
Olen kirjoittanut Flavia-dekkareista aiemminkin. Kerroin pitäväni niistä (lainaan nyt itseäni), "sillä ne ovat hauskoja, helppolukuisia mutta nokkelia eivätkä pelottavia ja koska ne tapahtuvat englantilaisessa maalaiskylässä ja koska Flavia de Luce asuu kartanossa". Lisäksi olin viehättynyt de Lucen suvun ikiaikaisen kartanon, Buckshaw'n, tunnelmasta sekä Flavian perhesiteisiin liittyvistä kompleksisista (pidättyneistä) tunteista. Näkemykseni perustui kolmeen ensimmäiseen Flavia-kirjaan (listaan kirjasarjan osar luettavuuden vuoksi vasta tämän blogikirjoituksen loppuun). Sittemmin olen lukenut sarjaa neljä kirjaa eteenpäin eikä mielipiteeni ole muuttunut. Päinvastoin.

Viimeiseksi olen lukenut yllä olevassa kuvassa näkyvät kirjat. Niistä Loppusoinnun kaiku kalmistossa loppuu sellaiseen cliffhangeriin, että minulle tuli kiire kirjaston tietokantaan etsimään, josko seuraavan osan, The Dead in Their Vaulted Arches, saisi englanniksi. No saihan sen. Suureksi helpotuksekseni kirjaan ei ollut edes jonoa. (Samalla hoksasin varata loput kaksi ilmestynyttä Flavia-kirjaa, joista jälkimmäistä, eli uusinta, vielä jonotan.)

Tässä kirja-arvostelussa käsittelen Flavia-sarjan osia The Dead in Their jne sekä As Chimney Sweepers Come to Dust. Edellämainutut kirjat ovat mielestäni sarjan paras ja huonoin, joka on omiaan innostamaan kirjoittamaan. Nyt vain on niin, että tässä kohtaa juonipaljastukset tuottavat ongelman. Näistä kahdesta kirjasta ei nimittäin voi puhua paljastamatta joitakin olennaisia käänteitä sarjan osasta toiseen jatkuvasta tarinasta (murhamysteereitä toki en paljasta millään tavalla). Sen vuoksi kirjoitan ensin muutaman ylimalkaisen sanan ennen kuin siirryn itse asiaan. Annan kyllä sitten varoituksen, jotta juonipaljastusta pelkäävät ihmiset (itse en ole heitä, päinvastoin: luin Wikipediasta kaikki Harry Potter -tiivistelmät ennen kuin uskalsin kahlata sarjan loppuun...) tietävät lopettaa lukemisen.
 
Flavia-kirjojen murhamysteerit ovat kukin itsenäisiä tarinoitaan, mutta kehyskertomus on niin jatkuva ja kehittyvä, että sarjan viimeisimmät osat eivät sen vuoksi enää toimi itsenäisinä yksittäisinä kirjoina. Itse asiassa uusimpien osien jälkeen minulle on tullut olo, että ehkä kehyskertomus onkin Flavia-sarjan ydintä ja murhamysteerit kehyskertomusta. Paitsi että kirjassa The Dead in Their jne kaikki sitten onkin jo yhtä kokonaisuutta, joka rakentuu aiemmille osille. Se osittain kai tekeekin kirjasta niin vahvan. As Chimney Sweepers jne taas tuntuu edeltävän osan jälkeen lätsähtäneeltä ja hivenen sekopäiseltä pannukakulta (jos pannukakut nyt voivat olla sekopäisiä).

Edellisessä Flavia-kirja-arvostelussani kehuin ohimennen, kuten aiemmin jo tässä mainitsin, de Lucen perheen sisäisten suhteiden kompleksisuutta. Flavian ja hänen siskojensa, Ophelian (Feely) ja Daphen (Daffy), äiti, Harriet, on kadonnut vuorikiipeilyonnettomuudessa Himalajalla (!) kymmenen vuotta aiemmin, toisen maailmansodan aikana. Flavia oli silloin vain yksivuotias, isosisko Feely oli kuusi- tai seitsemänvuotias. Flavian isä sekä tämän miespalvelija, Dogger, joutuivat toisen maailmansodan aikana japanilaisten sotavangeiksi. Edellisistä syistä johtuen Buckshaw'n kartanossa ei ole ainuttakaan henkisesti eheää asukasta. Flavian isä ei ole päässyt yli Harrietin katoamisesta. Dogger näkee painajaisia sodasta ja vaipuu välillä kauhukohtauksiin. Feely ja Daffy ovat vetäytyneet omiin maailmoihinsa ja purkavat äidinikäväänsä kiusaamalla Flaviaa. Erityisesti Feely ja Daffy piinaavat Flaviaa väittämällä että tämä on vaihdokas tai ottolapsi tai että heidän äitinsä ei sietänyt Flaviaa. Isosiskot tuovat myös välillä esiin, miten he muistavat äidin jota Flavia ei koskaan ehtinyt tuntea. Flavia on tietenkin kateellinen siskojensa muistoista. Mutta pääasiassa siskot eivät puhu äidistään. Ja isä ei puhu vaimostaan koskaan. Lisäksi perheen taloudellinen tilanne on katastrofi, sillä Buckshaw ja varat kuuluivat Harrietille, jolta ei jäänyt jälkeen testamenttia. Tämä perheasetelma tulee esiin heti kirjasarjan ensimmäisessä osassa.

Ilahduttavasti asetelma selkenee tai vahvistuu sarjan edetessä. Lukijalle ripotellaan tietoa Harrietista ja Doggerista, perheen isä myy sukuhopeoita ja postimerkkejään. Ennen kaikkea Flavia alkaa käsittää isänsä käyttäytymistä, löytää yhtäläisyyksiä itsensä ja äitinsä välillä sekä alkaa saada hetkittäin (huomattavan hetkittäin) kontaktia siskoihinsa. Kirjasarjan ensimmäiset kuusi osaa kattavat noin vuoden mittaisen ajanjakson, jonka aikana (aluksi) 11-vuotias Flavia alkaa ilmiselvästi muuttua lapsesta nuoreksi. Tämä henkiseen kehittymiseen liittyvä juonne on minusta Flavia-kirjojen suola. Ei se toki ole mitään Raskolnikov-kamaa, mutta mielekästä kuitenkin.

Tällainen on asetelma kun päästään Loppusoinnun kaiku kalmistossa -kirjan loppuun ja kylän urkurin murhamysteeri on ratkottu ja kahvit paikallisen komisarion kanssa on juotu. Ja nyt minun on todettava, että en kyllä keksi miten voisin jatkaa eteenpäin ilman juonipaljastuksia.


Huom! Obs! Warning! Juonipaljastuksia! Vaara! Achtung!




Ja tyhjien rivien jälkeen vielä kappaleen alkuun vähän lörpöttelyä että pelokkaasti harhaileva silmä ei vahingossakaan nappaa ensimmäiseksi jotakin vihjettä täältä, että mihin suuntaan ollaan menemässä. 

Tosin.

Jokainen joka on lukenut kirjasarjan neljä ensimmäistä osaa on aavistellut jo hyvän tovin, että Flavian äiti ei ole vielä loppuun saakka käsitelty asia. Ensinnäkin luultavasti jokainen on käsittänyt jo ensimmäisen osan aikana, että jos joku on kadonnut vuorikiipeilyonnettomuudessa Himalajalla toisen maailmansodan aikana, tämä joku ei varmasti ole ollut huviretkellä. Toiseksikin Harriet esiintyy ensimmäisten osien sivuilla sillä tavalla, että lukijalle tulee olo, että tähän liittyy mysteeri. Näin ollen viidennen osan viimeinen virke "äitinne on löydetty" ei ole kenellekään oikeastaan yllätys. Ja kuitenkin se on sellainen pommi, ettei hermot saata kestää odottaa seuraavan kirjan käsiin saamiseen asti. Minulla odottelua kesti kolme päivää. Sinä aikana ajatukseni pallottelivat kahden vaihtoehdon välillä: Harriet on löytynyt elävänä? Harriet on löytynyt kuolleena?

Ensimmäistä vaihtoehtoa minun oli vaikea uskoa. Miten Bradley olisi saattanut kehitellä uskottavan syyn sille, että Harrietin kotiinpaluu kesti kymmenen vuotta? Ei kai sotavankeja sentään noin kuusi vuotta sodan loppumisen jälkeen enää pidetty? Ei kai Bradley sentään ole pistänyt Harrietia kokemaan muistinmenetystä josta tämä yhtäkkiä on parantunut? Se olisi pohjanoteeraus! Entä miten sarjan luonne muuttuisi, kun Buckshaw saisi takaisin emännän, perheen isä vaimon ja lapset äidin? En yksinkertaisesti osannut keksiä, miten se asetelma toimisi. 

Toista vaihtoehtoa en halunnut uskoa. Josta päättelen, että Bradley on kirjoittanut edeltävien Flavia-kirjojen rivien väliin toiveita.

Varmuuden vuoksi en lukenut The Death in Their Vaulted Arches -kirjan takakantta, kun sain niteen käteeni (no, jälkikäteen totesin ettei se olisi paljastanut mitään). Aloin heti lukea. Ilmeni, että kirjan alussa de Lucen perhe on vastassa junaa, joka tuo Harrietin kotiin. Tunnelma on sähköinen.

Mikä huijatuksi tulemisen tunne, pettymys ja toisaalta helpotus seuraakaan, kun lukijalle selviää, että juna tuo kotiin Harrietin ruumiin. Eikä se kuitenkaan toisaalta ole yllätys. Varsinainen antikliimaksi. Ja ainoa oikea vaihtoehto kirjasarjan realistisuudelle (11-vuotias murhia ratkova kemistinerohan se onkin realistinen perusta kirjasarjalle?) ja jatkolle. Pisteet Bradleylle lukijan kiusaamisesta!

The Death in Their jne rakentuu Harrietin hautajaisten ympärille ja kertoo vain kahdesta päivästä. Murha tapahtuu heti alussa, mutta tällä kertaa Flavia ei voi eikä oikeastaan pystykään heittäytyä sen ratkomiseen, sillä hänen ajatuksensa ovat tietysti hänen äidissään. Toki murhamysteeri ratkeaa lopulta. Samaan tahtiin murhaajan paljastumisen kanssa lukijalle selviää yhtä ja toista uutta kiinnostavaa de Lucen suvun puuhista. Taustakertomus täydentyy ja samalla luodaan pohja kirjasarjan seuraavalle osalle. Vanhoista sivuhenkilöistä selviää asioita, uusia mielenkiintoisia henkilöitä esitellään. Kaikki eheässä paketissa jossa edellisten osien juonenpalaset nivoutuu yhteen. 

Parasta kuitenkin on, että Bradley on kuvaillut hienosti Flavian ja koko perheen tunteet ja järkytyksen tilanteessa, jossa he ovat menettäneet toivon siitä, että Harriet voisi olla elossa. Flavia on vähiten ärsyttävimmillään ja eniten haavoittuvimmillaan ja hänen mielensisäiset liikkeensä saavat hänet hämmennyksiin. On kuvaavaa, että rationaalinen ja faktoihin nojautuva kemisti on päättänyt yllättää isänsä ja siskonsa herättämällä Harrietin henkiin. Kemian avulla. Kertakaikkiaan riipaisevaa ja itkettävää ja naurattavaa.

Kuitenkaan kaikesta huolimatta The Death in Their jne ei ole synkkä kirja. Se on yhtä helppolukuinen ja keveä kuin edellisetkin osat ja omalla vähän surumielisellä tavallaan yhtä hauska. Ehdottomasti toistaiseksi lukemieni Flavia-kirjojen helmi.

Toisin kuin As Chimney Sweepers Come to Dust. Odotukseni olivat korkealla. Edelliset kaksi osaa olivat Flavia-kirjojen korkeaa laatua, ja The Deat in Their jne tarjosi vielä lopussa kiintoisan muutoksen kirjojen perusasetelmaan. Vaikka muutos tarkoitti sitä, että Flavia ei ratkoisi seuraavaa murhaansa Buckshaw'ssa (eli menettäisin kartanoromantiikan!), olin avoimin mielin hyväksymässä tilanteen ja laskeskelin, että tästä tulee jännää. Mutta. Tuli vain hukattuja resursseja ja överiepärealistinen ympäristö ja sellaista hässäkkää, etten oikein tajunnut, mitä tässä on nyt on taustalla. Henkilötkin olivat ohuita.  Mietin koko ajan lukiessani, että onko tämä nyt parodiaa vai ei, mutten saanut selvää. Seuraava osa, Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd, ehkä paljastaa, oliko kyseessä Bradleyn hairahdus vai onko kirjasarja saanut kokonaan uuden ja omituisen suunnan. Valitettavasti kirjaan on vielä monen kuukauden kirjastojono.



Alan Bradleyn Flavia-dekkarit:

Piiraan maku makea 2014, alkuteoksesta The Sweetness at the Bottom of the Pie 2009 
suomentanut Maija Paavilainen.
Kuolema ei ole lasten leikkiä 2014, alkuteoksesta The Weed That Strings the Hangman's Bag 2010 suomentanut Laura Beck.
Hopeisen hummerihaarukan tapaus 2015, alkuteoksesta  A Red Herring Without Mustard 2011 suomentanut  Maija Heikinheimo.
Filminauha kohtalon käsissä  2016, alkuteoksesta  I Am Half-Sick of Shadows 2011 
suomentanut Maija Heikinheimo.
Loppusoinnun kaiku kalmistossa 2016, alkuteoksesta Speaking from Among the Bones 2013 suomentanut Maija Heikinheimo.
Kuolleet linnut eivät laula 16. 5. 2017, alkuteoksesta The Dead in Their Vaulted Arches 2014 suomentanut Maija Heikinheimo.
As Chimney Sweepers Come to Dust 2015.
Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd 2016.


maanantai 13. maaliskuuta 2017

Käsityörulla

Hyvää kevättä kaikille! Meidän talomme eteläisellä seinustalla kukkivat jo ensimmäiset skillat. Mikä sen parempi aika pistää kuvia joululahjasta.

Puursin käsityörullan parissa melko aktiivisesti useamman viikon. Itse ompelu ei kovin hirveästi vienyt aikaa. Mutta rullan suunnittelu käytännölliseksi villasukkain kutojaa silmälläpitäen oli haastavaa. Ja värisilmäni jotenkin kummallisesti jumitti vielä vuodessa 2016, jonka vuoksi rullan sisäpuolellel tulevien kankaiden valinta ja sommittelu  oli vaikeaa.

Tilasin kankaat kyllä ajoissa, mutta ne viipyivät matkalla kohtalokkaan kauan. (No, rehellisyyden nimissä: en minä muutenkaan olisi käsityörullaa jouluksi saanut valmiiksi.) Kankaiden valinta oli hauskaa mutta vähän hankalaa. Toisaalta heleät keväiset värit siroine ja ornamenttimaisine kukkineen olisivat sopineet ystävälle mainiosti. Mutta käsityörulla meni kutojalle. Ja ystäväni kutoo eniten syksystä kevääseen. Ja hän rakastaa harmaita ja murretun sävyisiä villavia lankoja. Ei marraskuiseen tai tammikuiseen harmaasiniseen islanninneulekudontaan sovi heleä ja keväinen käsityörulla! Niin päädyin valitsemaan noin kolmestakymmenestä murrettusävyisestä viktoriaanishenkisestä tilkkuvalikoimasta tämän sarjan, jonka nimi on ihan yhtä ihana kuin tilkut itse. (Tilkkusarja maksoi joku 5 euroa. Postarit on asia erikseen...)

Ennen joulua onnistuin sentään sommittelemaan tilkut.

Joulun jälkeen aloin ommella rullaa valmiiksi. Astrid auttoi marinoimalla käsityön karvoillansa. Se oli kaunis ele, ja varmasti ystäväni Edla-kissa arvosti Astridin terveisiä.

Katsokaa nyt miten ihania kankaita! Älkää katsoko epäkohdistuneita tilkkuja.

Tätä oli harvinaisen ihana kantata. Kaikessa rauhassa suih-suih ompelin ja samalla tutkailin tilkkuja, että mikä on suosikkini.

Tällainen siitä tuli. Oli kauhean hankala ymmärtää mitenpäin pitää ommella alunperin asettelemani tilkut jotta saan haluamani tilkut rullan päälle (silloin kuin rulla on rullattuna). Minulta puuttuu kyky hahmottaa peilikuvia ja käänteisiä asioita ja yleensäkin kaikkea mikä liittyy suuntiin.

Tällainen siitä tuli sisäpuolelta. Joulun jälkeen päätin luopua joululahjasalaisuudesta ja pyysin ystävältä hänen puikkojensa mittoja. Yleensäkin mietimme yhdessä, millainen olisi kätevä käsityörulla kutovaiselle henkilölle. Aika pian piti luopua ajatuksesta, että käsityörullassa kulkisi ja säilyisi itse kudin. (Kyllähän tämän sisällä kulkee lapanen ja lankarulla. Muttei mikään kirjoneule, joka vaatii monta lankarullaa. Saati sitten villapaitakudin.)

Tältä rulla näyttää rullattuna. Tuo oikeassa kulmassa oleva tilkku on ehkä lempparini. Tai sitten tuo napin vasemmalla puolella oleva. Tai sitten tuo ylhäällä toinen vasemmalta tai toinen oikealta. Ja tuo yläoikean tilkku näyttää minulta siltä, mikä on kangassarjan nimikin (Sunflower Song).

Sisäpuolen kankaat piti tietysti valita niin, että ne sopivat päälupuooen tilkkuihin.

Käytin yksivärisehköt tilkut rullan siihen päähän, joka rullaantuu rullan sisälle, koska halusin että rullan ollessa rullattuna vaikutelma olisi mahdollisimman rullainen. Ei kun anteeksi, kukkainen. Keksin onneksi, että nimikointitilkku poikkiteloin tuo yksiväriseen päätyyn ilmettä. (Alkujaan ajattelin nimikointia rullan sisäpuolelle.)

Testitäyttö ennen lahjapaketoimista. Vuoritin puikkoja paikoillaan pitävän läpän sekä saksille ajattelemani taskun lähes farkkumaisen kovalla puuvillalla. Mittasin puikkotaskujen leveydet sen mukaan, että niihin menee puikot (muistaakseni) 2,5mm:n nipusta aina 6 mm:n nippuun saakka.

Tämä on käyttötäyttö. Käytössä varmistui se, mitä itsekin vähän epäilin:  rullan korkeus on pikkuisen nafti. 1 cm enemmän korkeutta olisi jo ratkaissut tuon, että puikkoläppä laskeutuisi paremmin puikkojen päälle. Nyt rullan korkeus on vain suunnilleen 2 mm enemmän kuin puikon pituus (plus reunakanttaus).

Olen nyt ommellut kaksi rullahommelia. (Aiemmin olen ommellut vieraskirjarullan, joka oli toteutettavissa huomattavasti vähemmällä vaivalla.) (Ja koko idean olen saanut ystäväni minulle ompelemasta käsityörullasta.) Nämä rullat voisivat helposti koukuttaa ihmisen! Kun rullan saa valmiiksi, lopputulos on jotenkin häkellyttävän esinemäinen. Siitä tulee outo olo. Että hyvänen aika, minä olen ommellut tavaran.  Mikä on tosi kummallista, koska tavarat on niitä, joissa lukee made in Taiwan.

tiistai 28. helmikuuta 2017

Nukkejen prinsessasynttärit (tai jotain)

Vietimme viikonloppuna perinteistä hiihtolomalle ajoittuvaa nukkejenpukemisiltapäivää siskoni kanssa. (Hoksasin juuri äsken, että kyseessä on perinne. Ehkei aivan jokavuotinen, mutta kaava on helposti havaittavissa kun katsoo ajassa taaksepäin.) Työjako oli selvä. Pikkusisko puki pieniä nukkeja, isosisko (minä) puki isoja nukkeja. 

Koska kyseessä oli nostalgisvivahteinen laatuaika siskosten kesken, inspiroiduin pukemaan nukkeni siten, miten pikkusiskoni olisi joskus vuoden 2000 nurkilla halunnut minun pukevan ne (jos minulla silloin olisi ollut samat nuket ja vaatteet niille). No. On minua muutenkin miellyttänyt ajatus pukea Animator-nukkerivini satiiniin ja loimusamettiin ja prinsessahömppään, koska minulta löytyy jo melko vakuuttava annos sitä laatua.

Synttärisankarilla tietysti on suurin (suurempi) tiara.

P. S. Ihan oikeasti pikkusiskoni ei olisi silloin vuoden 2000 nurkilla puetuttanut nukkeja kuvan esittämällä tavalla. Hän olisi halunnut kullekin nukelle pari kerrosta enemmän mekkoja (sekä housuja) ja asut olisi viimeistelty lukemettomalla määrällä vöitä, nauhoja ja huiveja. Villabaskereista en tiedä sanoa. Mutta kai tiara aina baskerin voittaa?


torstai 16. helmikuuta 2017

Disney Storen Film Collection Belle -nukke (edustusotokset)


Ensimmäinen blogitekstini tästä nukesta löytyy täältä. Ekassa jutussa esittelin langanpätkiä, aukinaisia hiuksia (nuken), pakkaussälää ja kyllä ihan koko Belleäkin. Tässä toisessa jutussa esittelen ihan pelkkää nukkea pianon päällä. (Ja no, vähän olkkarin pöydällä myös.)

Hän on epäedustavan paljon seinän värinen :D Mutta tästä joka tapauksessa lähtee hameen esittelyn puolikierros.

2/4 puolikierroksesta suoritettu.

3/4 puolikierroksesta suoritettu.

Puolikierros tuli täyteen. Todettakoon, että helma on runsas ja alustylli kannattelee sitä tyylikkäästi (ellei jopa tyllikkäästi?).

Vähän alaviistosta. Kuten näkyy. Helma laskeutuu kauniisti. Ja nukke näyttää tästä kuvakulmasta varsin paljon esikuvaltaan.

No, tämä on itse asiassa informaatioltaan päällekkäinen kuva ensimmäisen kuvan kanssa. Paitsi että Belle katsoo tässä yläviistoon. Ja siksi tämä kuva tässä nököttääkin. Nukke ei ole mitenkään edukseen pakkauksessa eikä myöskään suoraan edestä kuvattuna. Kun mieheni katsoi pakkauksessa seisovaa nukkea, hän totesi, että onpas miehekkään näköinen prinsessa (johon hän lisäsi nopeasti, että "mutta ei se haittaa"). Olen mieheni kanssa samaa mieltä. Siis kun nukkea katsoo edestä. Paitsi että sen jälkeen kun laitoin Bellen hiukset uudestaan, nukke on mielestäni suoraan edestäkin kiva. Mutta niin. Ainahan katsomiskulma vaikuttaa nuken ulkonäköön ja jokaiselta nukelta löytyy edustavin kuvakulma (siinä missä ihmisilläkin), mutta tässä Belle-nukessa asia korostuu. Ja sen vuoksi tämä kuva on tässä. (Ja sen vuoksi yleensäkin kuvia on monta. Hienoisista kuvakulmaeroista katsoja saa muodostettua yleiskäsityksen.)

Tästä alkaa puolipotretit, joiden tarkoitus on esitellä Bellen kasvoja. (Tämä kuva on yksi surullinen esimerkki kameran päänsärkypäivästä. Sen tarkennus ei yksinkertaisesti pelittänyt.) Nuken kasvot ovat kovaa muovia. Materiaali jakaa mielipiteitä, ja minä kuulun leiriin, jonka mielestä materiaali on okei. Kova muovi toki kiiltelee ja heijastelee enemmän kuin perinteiset mattaiset pehmeät päät. Mutta kiiltely on mielestäni ongelma vain kuvissa ja nuken ollessa pakkauksessaan.

Jälleen epätarkka. (Kerron sitten kyllä kun on kuva, jossa on uusiksi laittamani kampaus.)

Pään takaosa on pehmeää muovia. Hiukset on kiinni jotenkin pään etu- ja takaosan liitoksessa.

Korvakorumaalaus todellakin katoaa hiusten sekaan.

Olisikohan tuossa hiusrajassa jotakin lakkatöhkää... Tsekkasin nuken hiusrajan äsken, ja nyt siinä ei ole mitään.

(Koskahan tulee seuraava oikeaan kohtaan tarkentunut tai ylipäätään tarkentunut kuva...) Bellen pisamat ovat mielestäni huomaamattomia. Tai no, niiden näkyvyys riippuu paljon valosta. Mutta mielestäni ne eivät ole missään valossa eivätkä läheltäkään syynättynä räikeitä. Nukeissa tosin on varmasti eroja, ja ehkä tällä yksilöllä on maltillisemmat pisamat kuin monella muulla.

No niin. Tässä Bellellä on minun pykäämäni nökötin takaraivollaan. Siis eli uusiksi tekemäni kampaus. Se ei ole yhtä siisti kuin alkuperäinen, ei lähellekään, mutta siinäpä tämän viehätys juuri onkin. Se tuo nukkeen vähän eloa. Tein kampauksen uusiksi löystääkseni noita sivuille meneviä härpäkkeitä. En saanut hiuksia laskeutumaan enemmän otsalle (mikä madaltaisi sitä), koska en viitsinyt kammata lakkoja pois tuosta edestä, koska kampauksen ryhti ehkä kärsisi siitä. Lisäksi jos pistäisin hiukset selvästi enemmän otsalle, en uskoakseni saisi tehtyä nukelle alkuperäiskampausversiota vaan minun pitäisi alkaa varioida jotakin omaani.

Koska nuttura on isompi ja tulee ylemmäs (koska tekemäni palmikko ei ole yhtä napakka kuin alkuperäinen) ja sivuhärpäkkeet ovat vähän löysemmät, koko kampaus on alkuperäistä isompi, ja sen seurauksena nuken otsa ei tunnu enää niin massiiviselta.

Ööö. Olen unohtanut, miksi valitsin tämän kuvan tähän.

Lisää epämääräisiä kuvia uudesta nutturasta.

Kuten näkyy, itse nutturarulla on aika söhrö...

... ja sivusta se on vähän torttumainen hökötys takaraivolla. (No oikeasti se on ihan jees.)

Tässä vielä pari yritystä vertailla  nuken ilmettä ennen ja jälkeen nutturauudistuksen. Vähän epäkelvot vertailukuvat, koska näissä jälkeen-kuvissa on tausta eri kuin ennen-kuvissa. Mutta siis. Tämä kuva on uudesta nutturasta. Sen laittamisen positiivinen oheisvaikutus oli, että nuken pakkauksessa littaantuneet kiharat, jotka muodostuivat noin kolmesta klompista, sotkeentuivat nätiksi pilveksi.

Ennen. (Minusta nukke näyttää tässä ällistyttävän paljon Romy Schneiderin Sissiltä.)

Jälkeen.

Ennen. (Jälkeen-kuvat otin pöydän ääressä, koska tänään on pimeä päivä eikä pianon päälle saa edes kirkasvalolampulla riittävästi valoa ja kuvista tulisi jälleen epätarkkoja, ja salamaa en halua käyttää, koska sitten vasta hirveitä kuvia tuleekin.)

Siinä ne. Jos joku, joka lukee tätä, on ostanut tai ostaa itselleen Bellestä sen siniasuisen maalaisversion jonka kylkiäisenä tulee Gaston, olisi hauska että tämä joku kertoisi siitä kommenteissa!

** Edit***

Ni tua noi nii.

Olennainen unohtui, kun oli niin kova kiire kommentoida vain kuvia.

Kerrottakoon, että tykkään uudesta nukestani kuin hullu puurosta. Olen erittäin tyytyväinen. Nukke on mielestäni kaunis, sen hame on niin viehättävä, että katselen sitä mielelläni siihen saakka että ompelen itse hienomman (höm)(ei tule tapahtumaan nopeasti, koska en ole vuosiin enää pystynyt näpertämään kunnolla mitään Animator-nuken mittakaavaa pienempää). Voisin jopa suorastaan suositella nuken ostamista, jos ihminen haluaa pitää nuken esillä (pois pakkauksesta) JA jos ihmisellä on nuken esillepanohuoneessa keltaiset Marimekon verhot, keltakehyksinen taulu jossa on keltainen aurinkomaalaus, ja keltapylväinen retrokirjahylly. Lisäksi jos ihmisellä on nuken esillepanohuoneessa vielä krumeluureissa kullanvärisissä kehyksissä maalaus, mieluusti keltamekkoisesta ketusta, on tilanne briljantti. Meillä tällainen tilanne on. Bellen mekko natsaa sisustukseen aina helman kultakrumeluurikiehkuroita myöden.

Nukke maksoi 36 euroa. Disneyn tavikset prinsessanuket maksavat noin 15 euroa, Animatorit noin 30 euroa. (Disneyn kalliit keräilynuket, jotka ovat prinsessanukkeja ja Film Collection -nukkeja kookkaampia, maksavat kai useista kymmenistä euroista ylöspäin aina kolmenumeroisiin summiin saakka. Eivät ne kai koskaan kuitenkaan yli 200 euroa ole. Mutta vaikea sanoa kun en ole osteskellut niitä.) (Olisi muuten kiinnostavaa tietää, onko niissä nukeissa korkeampi materiaalien laatu ja nätimmin päätellyt ompeleet ja kunnolla päärmätyt helmat. Olettaisin, että nukkejen vartalot ovat laadukkaampia.) Tämän hetken Barbie-nukkejen ja muiden vastaavien hinnoista minulla ei ole aavistustakaan. Joten en osaa vertailla, onko Bellen hinta-laatusuhde kohdillaan. Luulisin, että nukelle tulee lisähintaa kasvojen muotista (ja kai Emma Watson siitä jotakin taloudellista kompensaatiota on saanut) sekä siitä, että tuote on myynnissä rajoitetun ajan. Ja ehdottomasti nuken hameeseen on panostettu enemmän kuin tavallisien prinsessanukkejen hameisiin.

Alkujaan ihastuin siniasuiseen maalais-Belleen enemmän, koska sillä nukella vaikutti kuvien perusteella olevan pehmeämpi kasvomaalaus. Mutta erityisesti minua viehätti nuken asu. Maalais-Bellellä on pitkät kalsarit kuviollista kangasta, sukat, nilkkavartiset kengät, esiliina, vuoritettu hameenhelma sekä liivi, jossa on useampi kangaskerros. Minua vähän jännitti, että jäänkö haikailemaan siniasuisen nuken perään (mutta se olisi ollut juuri haikailua - noin 70 euron hinta, kiitos oheisen Gaston-turhakkeen, kuka nyt Gastonia haluaisi, on kertakaikkiaan liikaa). Saan toki ommeltua tanssiaisnukelle maalaisasun. Mutta sukat ja kengät on aika hankalat toteuttaa, ja asun kerroksellisuuskin vaatii luovuutta, jos haluaa että lopputulos on sopusuhtainen. Isopäisille Classic-nukeille oli takavuosina mukava ommella, koska nuken hervoton pää piti huolen siitä, että tuli vyötärölle miten paljon kangasta tahansa, kokonaisuuden mittasuhteet olivat lopulta silti kivat. Pienipäiselle nukelle kun puet vaatekerroksia, nukke näyttää lopulta nutipäältä. Vaan enköhän minä joskus vielä tämän ongelman selätä. Kyse on varmaankin vain materiaalivalinnoista ja fuskaamisesta. Mutta niin. Ööö. Tähtäyspisteeni tässä oli, että en jäänyt haikailemaan siniasuisen perään.

**

Kuvia nukesta viktoriaanisessa hääpuvussa löytyy täältä.