Ajanvietevinkki

Aina on kiva opetella uusia temppuja, eikö!

Tässä teille haaste:

Tavoitteena saada lyijykynän terä kynsinauhan alle niin syvälle, että kynä ei putoa kun nostat käden ylös. Kuulostaa helpolta! Mutta juju onkin siinä, että tämä temppu tehdään yhdellä kädellä ja ilman silmiä! Eli ei kun kynää teroittamaan! Sitten asettakaa se tasolle, kääntäkää selkänne ja ojentakaa kätenne kohti kynää. Pitäkää toista kättä vaikka taskussa. 

Temppua ei suositella lapsille! Temppu on kipuasteikolla keskitasoa (verrattuna siis kodin muihin perinteisiin  temppuihin kuten peukalon leikkaaminen veitsellä). 

Kertokaa tuloksista täällä, jos tuloksia saatte!

Kokemusasiantuntijuuden äänellä: vinkkejä neljän seinän sisälle 2

"Pikkuisista asioista iloitseminen ei ole lässynlässyn höpönpöpöä." Lainasin täten itseäni!  Täytyy sanoa, että Bellow'lla on paljon hienomman kuuloisia virkkeitä lainattavaksi.

No niin. Pikkuiset asiat.

Suuri syy blogini vaiteliaisuudelle viime vuosina on ollut se, että minulle tapahtuu vain pieni asioita. Ja ajatus kirjoittaa blogiin päivästä toiseen juttuja siitä, että miten kauniisti aurinko heijastaa ikkunan vanhan lasin läpi kuvioita seinälle, on tuntunut luonnottomalta. Sehän on nyt sellaista ihan amerikkalaista positiivista carpe diem -lässytystä. Niin että en ole kirjoittanut mitään. Kun en ole halunnut mitään abstrakteja mietteitä elämän olemuksestakaan väsätä.

Mutta nythän on tilanne se, että pitkästä aikaa minun eloni on tapahtumarikkaudeltaan lähempänä kansakunnan keskiarvoa (lapsiperheet kyllä vievät edelleen voiton 100-0, heillä taitaa olla tapahtumarikkaampaa nyt kuin koskaan), joten minulla on nyt tuhannen taalan paikka kirjoittaa kynsien kasvamisen kauneudesta, esimerkiksi.

Kynsien kasvamisen seuraaminen on ehdottoman aliarvostettu arjen viihdyke!

Niin, ne pikkuisen asiat.

No, hyvänen aika! Lähdetään niistä kynsistä! Kerrankin kun asiasta voi puhua ilman että saa hullun leimaa. (Tai ehkä siitä saa vielä  hullun leiman, mutta palataanpa asiaan muutaman viikon päästä! Silloin voi olla mielipide toinen.)

Ei mutta tosissaan. Tämä kynsijuttu voi oikeastikin havainnollistaa jotakin arjen pienistä iloista nauttimisesta. Mieluummin käytän esimerkkinä sitä kuin auringonvalon leikkiä seinällä.

(Anteeksi rivin mittaisen kappaleet. Ne johtuvat pääasiassa siitä, että aivoni eivät kykene nyt eheästi etenevien pidempien kappaleiden rakentamiseen.) 

Okei. Ei vielä kuitenkaan niihin kynsiin.

Toiset meistä huomaavat yksityiskohdat aina, kiireessäkin. Pysähtyvät kahdeksi sekunniksi nähdessään hassunmallisen kiven kadunreunassa ja jatkavat sitten matkaa naama hymyssä. Toiset tarvitsevat yksityiskohtien havaitsemiseen (ja siten niistä iloitsemiseen) aikaa. Jotkut varmaan eivät piittaa koko asiasta, mutta he lienevät pieni vähemmistö. Ja sehän nyt on selvää, että toisen aarre voi olla toiselle yhdentekevä. 

No. Jos aikaa on todella paljon, suorastaan liikaa, pienet asiat muodostuvat välttämättömyydeksi selvitä isojen asioiden puutteesta pää ehjänä. Isoilla asioilla tarkoitan tässä kuntosali-iltaa tai ulkomaanmatkaa, en esimerkiksi sitä että rajat suljetaan koronaviruksen takia ja kaikki puhuvat että talous romahtaa. Pienet asiat ovat kyllä myös välttämättömiä, jotta me jaksamme selvitä näiden toisenlaisten isojen asioiden olemassaolosta. Pienet asiat taitavat olla apu vähän kaikkeen. Ja pienistä asioista voi helposti tehdä isoja asioita. Isoja hyviä asioita.

Niin kuin vaikka pienestä kävelystä pihapiirissä voi aikuinenkin ihminen tehdä retken ihan vain ottamalla mukaan termarin ja miksei keksipaketinkin. Kyllä on kivaa istua kivellä (kylmänä vuodenaikana muista ettet jäädytä takamustasi), hörppiä kuumaa, mussuttaa keksiä ja katsella mitä linnut puuhaa ja kuunnella miten naapurikorttelin julkisivuremontti etenee. Kupillisesta kahvia kesken etätyöpäivän (tai ihan vain päivän) voi tehdä kotikahvilahetken miettimällä perinpohjaisesti kuppivalintaa ja lisäämällä kahviin jotakin mukavaa (sopivaa) maustetta mitä kaapista löytyy. Kun sen kuppinsa kanssa vielä istuu pöydän ääreen ja kaivaa kätköistä kortin tai paperinpalan ja alkaa kirjoittaa ystävälle muutamia sanoja, voi helposti simuloida itselleen katukahvilatuntemuksia. (Huom. Mikäli haluat kirjoittaa kotona postikorttia samalla kun juot kahvia, etsi postikortti ja kynä ennen kuin keität kahvin. Kunhan vinkkaan.)

Kynsien kasvaminen vasta se jotakin on. Siinä ollaan pienten asioiden ja hiljaisen elämän ytimessä. Kun ihmisellä ei ole kiire mihinkään, sitä ehtii tuntea ja huomata sellaisetkin pikkuseikat kuin että miltä kynnet tuntuvat ja näyttävät. (Ne, jotka hoitavat kynsiään ja lakkaavat ja mitä kaikkea, tietysti aina seuraavat miltä kynnet näyttävät.) Koska tunnen omat kynteni parhaiten, kerron niistä. Pari päivää kynsien leikkaamisen jälkeen kynnet alkaa huomata. Sitten alkaa erilaiset vaiheet. Parin päivän ajan (pitäisi muuten tehdä tästä taulukkoseuranta!*) ne ovat kerrassaan optimaaliset käsinompeluun. Joku vaihe on erinomainen appelsiinien kuorimiseen. Vähänkin liian pitkät kynnet ovat ärsyttävät piirtämiseen. Kopisevat kynnet läppärin näppäimillä tuovat hauskoja sihteeriassosiaatioita (kynsien rapina jotenkin kuulostaa tehokkaalta). Pitkät kynnet sopivat solmujen avaamiseen. Aivan lyhyet kynnet sopivat kosketusnäytön hiplaamiseen. Minusta on hauska peilata sormia valoa vasten, katsoa miten valo kuultaa kynnenpäiden läpi, seurata miten se alue päivä päivältä kasvaa. Kun kynnet alkavat olla liian pitkät (minun tapauksessani sellaiset 1,5 mm yli sormenpään), niitä on kiva napsutella ja kokeilla miltä ne tuntuvat kämmentä vasten. Ja sitten. Naps! Kun leikkaa kynnet, ne tuntuvat ihan erilaiselta! Kynsien leikkaaminen itsessään on tietysti mukava hauska ohjelmanumero. En sitä nyt kalenteriin sentään merkkaa, mutta etukäteen jo aina iloitsen tästä luvassa olevasta mukavasta toimenpiteestä ja ajankulusta.

Miten tämän tässä nyt muotolisi ilman että menee imeläksi. 

Elämähän enimmäkseen loppujen lopuksi koostuu juuri pienistä asioista. Isot asiat (lomamatka tai kahvilailtapäivä) tuovat maustetta, ja pitkäkestoiset isot jutut, kuten vaikka työ, tuovat merkitystä. Mutta kaikilla ei ole mahdollisuutta isoihin asioihin. Eikä kaikilla ole työtä. Silloin sitä voi valjeta, jos ei ole ennestään jo valjennut, että  merkityksellinen ja riittävän mausteinen elämä ei tarvitse mitään isoa. Kynsien kasvamisen seuraaminen nyt tietenkään ei tuo elämään juurikaan merkitystä, mutta en ole nyt tässä kirjoittamassa elämän tarkoituksesta ja merkityksellisyydestä, se on ihan oma juttunsa se (jota en aio kirjoitaa). Minä kirjoittelen tässä siitä maustepuolesta.

Äh. Kai minun pointtini tässä on, että repikää iloa ihan kaikesta. Olitte sitten karanteenihkossa tilanteessa tai ette. Suhtautukaa kaikkeen erityisenä ohjelmanumerona, ja jos on tylsää ja ahdistaa, antakaa jokaiselle ohjelmanumerolle aikaa. Kun pilpotte porkkanaa, nauttikaa sen väristä ja ihailkaa sen keskellä olevaa kuviota. (Ja mikäpä googlatessa ja etsiessä joku hullunhankala tapa pilppoa se.) Kun tulette suihkusta ja kuivaatte varpaanne, tuntekaa miten hauskasti pyyhe menee niiden väleihin. Älkääkä säikähtäkö hiljaista pysähtynyttä hetkeä. Kun on ollut menoa ja meininkiä ja yhtäkkiä tulee hiljaista, vääjäämättä tulee hiljaisuuden keralla myös pönttö olo. Mutta kun ottaa rauhassa eikä pelkää sitä rauhaa, vähitellen hiljaiselo opettaa ihan oikeastaan omia aikojaan pärjäämään sen kanssa. (Ja joka tapauksessa vääjäämättä hiljaiselon ammattilaisellekin, enkä viittaa  zeniläisiin munkkeihin,   tulee välillä tarve päsäyttää leffa pyörimään ihan vain siksi että on niin sairaan tylsää.)

Yksi Astridin pienistä iloista on kytätä naapurin kissaa.

*) Minulla oli kerran taulukkoseuranta siitä että kumpi sieraimeni oli tukossa ja kumpi auki. Taulukossa oli tilaa myös mieheni sieraimille (hän oli silloin kylläkin poikaystävä). Hän lähetti viestejä että mikä nyt on tilanne, ja merkkasin taulukkoon kellonajan ja sieraimen. Ajatuksenani oli löytää sykli, että kuinka kauan sierain aina kerrallaan on toista enemmän auki (tai tukossa).

Poldark-henkinen nukenasu: 1700-luvun villakangastakki

Ällistytän tässä teitä jälleen uudella blogitekstillä! Olen itsekin häkeltynyt omasta aktiivisuudestani. Sain villakankaisen sinivihreän nukentakin valmiiksi, ja heti olen sitä teille jakamassa. Ihan kuin vanhoina hyvinä aikoina!

Löysin tämän villakankaan Porin Nuikkisen ihmeellisistä kokoelmista jokunen vuosi sitten. Ostin silloin samalla sinapinkeltaista mukavatekstuurista puuvillaa hametta varten. Aioin tehdä kyseisistä kankaista 1700-luvun maalaishenkisen asun. Homma vain jäi roikkumaan, sillä minua pelotti löysähkökudoksinen villakangas.

Vaan ei se nyt niin vaikeasti käsiteltävää ollutkaan. Kunnon saumanvarat vain ja kunnolliset reunojen huolittelut kehiin. Sen jälkeen kaikki oli ihan tavallista ompelemista.

Tähän saakka:

Kyllä. Siinä on erikoisia reikiä. Kyllä. Ne ovat tuholaiseläimen tekemiä. Yksikössä. Yhden tuholaiseläimen. Nimittäin villaa syövän Käpylän suloisimman tuholaiseläimen tekemiä. Rakas kissamme Astrid kaivoi keskeneräisen työni käsityöpussista ja pisti rouskuttaen. Kiitos. Kivaa.

Keskimmäisen ja oikeimmanpuoleisen palan leikkasin uusiksi. Koska kangasta oli tosi naftisti ja koska en halunnut tehdä aivan kaikkea uusiksi, jätin tuon vasemmanpuoleisen palan kolon piilotettavaksi saumanvaroihin.

Puolet jo aiemmin tekemästäni työstä piti tehdä uudelleen ennen kuin pääsin tähän pisteeseen. Mmmmh. Täytyy sanoa, että kissa on harvinaisen söpö, kun sille antaa anteeksi tämänkin tihutyön!

Minulta puuttuu vielä monia ompeluun liittyviä perushahmotuskykyasioita aivoistani. Niin kuin että pitääkö lyhyt helmakaistale tönköstä kankaasta leikata suorakaiteeksi pitkulaksi vai kaarevaksi pitkulaksi. Päädyin huopatestien jälkeen kaarevaan.

Laskostin muutaman pienen laskoksen sinne tänne silmämääräisen symmetrisesti ja ompelin ne parin piston mitalta kiinni (pistosin myös laskosten yläosat suppuun kiinni). Päätin ommella helman suoraan sen yläreunasta kiinni vuorin alareunaan. Kankaan taite olisi tuottanut liikaa tavaraa vyötäisille.

Ei ihan kovin tiptop-siisti tuo, että paksu villakankainen helma on reunastaan suoraan vuorissa kiinni. Muttei kyllä kovin pahakaan näky. Ja tärkeintä on tietysti että ulospäin homma toimii. (Kuvassa alempana aiemmin ompelemani 1700-luvun takki.)

Laina-asustein. Ihan hauska tuon kuviollisen huivin kanssa. Tumma essu ei oikein toimi.

En pukenut alle kureliiviä, ettei nukesta tulisi aivan pönäkkä. Vuorikankaaksi valitsin nakapan puuvillan, että takissa olisi mahdollisimman paljon ryhtiä. Ihan kivasti se istuu. Ihmeen pieneen littanaan sain pisteltyä kaikki saumanvarat olkapäillä. Pelkäsin paljon tönkömpää lopputulosta. Onneksi nuken iso pää auttaa asiaa. Nämä Animator-nuket antavat aika paljon anteeksi, mitä tulee tönkköihin olkasaumoihin.

Sinapinkeltaisella hameella ei taida olla kiire valmistua, sillä renessanssiasun hame sopii mainiosti takin kanssa (ei ollut itsestään selvää, että se sopisi - hameessa on niin tuhti vyötärö). Ihastuin tähän punaisen ja sinivihreän yhdistelmään. Hellii silmiä. Siis minun silmiäni. Teidän silmistänne en tiedä. Meillä kun on erilaisia ymmärryksiä siitä, mikä on kaunis väriyhdistelmä, ja minun värisilmäni kun on joiltakin osin vähän häiriintynyt.

Lopuksi pitää vielä sanoa, että odotan innolla seuraavaa villakangasprojektiani. En tiedä onko muotoiltavuus villakankaan perusominaisuus vai oliko tämä erityisen mukavasti kudottua. Mutta tätä kangasta oli yhtä ihastuttavaa käsitellä kuin pellavaa ja raakasilkkiä.

Ennuste Poldarkin päätöskauden tapahtumista

Koska en ole lukenut Poldark-kirjoja, en tiedä miten kenellekin henkilölle käy. Mutta minulla on arvelu, ja se pitää tänne nyt jakaa ennen kuin katson päätöskauden ensimmäisen osan.

Ennusteeni on: 

Drake hirtetään. Morwenna heittäytyy jyrkänteeltä mereen. Caroline tulee raskaaksi ja kuolee synnytykseen. Dwight värväytyy armeijaan ja kuolee taistelussa. Geoffrey Charles alkoholisoituu, pelaa omaisuutensa pois ja kuolee katuojaan. Ross joutuu kaksintaisteluun, voittaa sen, mutta jää kiinni ja hänet hirtetään. Nampara palaa, Prudie kuolee tulipalossa yrittäessään pelastaa lapsia. Demelza menettää järkensä. Sam lähtee kiertämään maata maallikkosaarnaajana ja ottaa Demelzan mukaan. He elävät almuilla kunnes kuolevat kulkutautiin. George Warleggan jää masentuneena ja katkerana asumaan Trenwithiin. Hän tietysti on hankkinut omistukseensa kaikki Poldarkien maat ja kaivokset ja talot (tai niiden palaneet rauniot).

Voihan. Miksi edes ajattelin katsoa tämän päätöskauden(kin)?

VALITUS helteestä. (Vastaanottaja: maailmankaikkeus.)

Onko teilläkin tällaiset fiilikset?

Astrid-kissaa ei ole rakennettu helteitä silmälläpitäen. Näkeehän sen jo kissan väristäkin. Tundra on Assin juttu. Tundra on minunkin juttuni. Olen lapsesta lähtien haaveillut aina matkoista pohjoiseen tai tosi etelään. En ole koskaan saanut sellaista mielenhäiriötä, että haaveilisin vaikka Malediiveistä tai Kaliforniasta tai Malesiasta. Niiden sijaan haaveilen Patagonian eteläosista, Tulimaasta, Etelämantereesta, Grönlannista, Kanadasta, Pohjois-Norjasta ja Skotlannista (joka kyllä on melko etelässä). (Myönnän kyllä haaveilleeni myös Toscanasta ja Provencesta. Mutta aikuisiälle ehdittyäni olen haaveillut niistä vain viileään vuodenaikaan.)

Muutama vuosi sitten olisin kirkkain silmin ja hymyssä suin valinnut kävelysääksi mieluummin -30C pakkasta kuin +30C lämpöä. Nykyään fysiikkani ei ihan siedä enää pakkasta kuten ennen, eli en lähtisi 30 asteen pakkasessa kävelylle, mutta noin ylipäätään pakkanen on jees. Verrattuna tähän... Miksi tätä nyt kutsuisi? En ole kertaakaan katsonut sääkartasta tai lukenut tai kuullut, että mistä tämä tulee. Mutta joku kolkka maailmasta nyt kuitenkin lähettää palavan lämpimiä terveisiä.

Koen oikeudekseni valittaa tästä säästä, koska en valita kesäisin huonosta säästä enkä talvisin pakkasesta. Minulle kaikki muut säät on okei paitsi loputon vesisade talvella ja helle kesällä. 

Minun mielestäni täydellinen kesäpäivä on sellainen että sinisellä taivaalla on kumpupilviä, jostakin puhaltaa kiva tuulenvire ja mittari näyttää auringossa 20 astetta.

Minun mielestäni pahin loukkaus, minkä sää voi vasten kasvoja heittää, on tällainen loputon näännyttävä klaustrofobiaa aiheuttava hapeton tukaluus. 

Vuodesta toiseen törmään ajatusmalliin, että helteestä valittajat ovat ilonpilaajia. Ehkä sitten olemme! Keskimäärin yritän kyllä olla pilaamatta toisten iloa ja kitisen helteestä niille, jotka jakavat näkemykseni. Ja yritän iloita heidän puolestaan (kuten mieheni!), jotka nauttivat paahteesta ja muuttuvat vikkeliksi ja onnellisiksi, kun aurinko posottaa kaikkeuden kappaleiksi. Mutta nyt ei kyllä oikein enää suju toisten puolesta iloitseminen. Sen sijaan häkellyn joka kerta, kun näen todistusaineistoa siitä, miten normaalisti monet elävät. Niin kuin että ihmisiä kulkee kadulla iloisesti jutellen ja ihan hyväntuulisen näköisenä. Monet ajavat polkupyörällä. HYVÄNEN AIKA. Jotkut pitää MUSTIA pitkähihaisia paitoja ja farkkuja! 

Kauheasti kuitenkaan en näe todistusaineistoa ihmisten normaalielosta, sillä olen vain sisällä, verhot kiinni. (Mitä nyt lääkärissä tuli käytyä. Ja joskus kello 21 jälkeen sitä voi mennä pihaan lukemaan tai syömään iltapalaa.) Olohuoneemme on muuttunut jonkinlaiseksi kenttäsairaalaksi. Patjat lattialla ja patjojen vieressä tarjottimia, vesikannu ja kuppeja, märkiä rättejä, sipsiä, salmiakkia, kirjoja, läppäri, kännykän laturit ja suihkupullo. Tuuletin hurisee vuorokauden ympäri, ja tänään olen kerännyt sen eteen pakastimesta kylmäkalleja, sillä nyt sisäilma alkaa olla niin paksua, että sitä pitäisi hengittää jonkinlaisten letkujen kautta. (Sisällä on kuitenkin edelleen klo 10 - 21 viileämpi kuin ulkona, ja kun ulkonakin ilma vain seisoo, paras vain maata täällä tuulettimen vieressä.) Päivät kuluu mietiskellessä, että josko nyt menisi taas suihkuun ja josko joisi taas vähän suolavettä, kun kinttu kramppaa, ja olisiko sitä nyt vain alusvaatteisillaan vai pukisiko päälle märän paidan ja pistäisikö märän rätin niskaan, vatsalle vai säärille ja pitäisikö kumminkin tunkea suuhun jotakin ruokaa ja miten suurin osa maapallon ihmisistä pysyy hengissä (kun suurin osa asuu kuitenkin aika kuumissa paikoissa). Olen kyllä myös lukenut.

Täällä on aikalailla kaikki selviytymiskonstit käytössä. Ne toimivat sikäli, että olen vielä hengissä.

Miten te vietätte hellettä? Lomalaisista osa varmaan on nyt iloisena kylpemässä jossakin järvessä tai  meressä. Töissä olevilla on varmaan nyt ihan karmivan raskasta, jos työpaikalla ei pelaa ilmastointi ja jos kotonakin on yöt kuumat!

Nuketkin alkoivat olla niin tuskissaan, että piti riisua ne alusvaatteisilleen. Mielikuvitusmatkailu eteläisimpään etelään ja pohjoisimpaan pohjoiseen helppaa vähän.

Viime viikolla parina päivänä sain viilennystä mielikuvista, kun väsäsin tätä. (Kuten sanoin, kaikki selviytymiskonstit on käytössä.)

Kuninkaallista häähumua ja pilvin pimein morsiusneitoja

Neitokaiseni ottavat ilon irti kuninkaallisista häistä. He kiristivät minut kaivamaan ykköspitsini jotta he voisivat kuorruttaa niillä itsensä. He kun haluavat olla tänään morsiusneitoja. (Huom! Heidän mielestään huntu on myös morsiusneitojen etuoikeus.) 

No. Minä annoin heidän kuorruttaa itsensä:

Lopulta kuitenkin sovimme, että vähän autan heitä, että saadaan pitsit riittämään kaikille. Tässä liuta kuvia lopputuloksesta.

Sigridissä on ylevän levollista tyyliä.

 Anna ei suostunut luopumaan pitsimetreistään.

 Esteristä kuoriutui viktoriaanishenkinen morsiusneito.

 Roísínin hiuslaitteessa on glamouria.

Evangelinessä on 1800-luvun alun herkkyyttä.

(Vähän raikastetta.)

Tämä on vähän melkein tökeröä, mutta kysynpä silti! Kenen asu heistä on suosikkisi? En kysy, että kuka heistä on suosikkisi, sillä he kaikki tietysti ovat nuppusia!

Hauskaa kuningas Aragornin kruunajaispäivää!

Ja hauskaa vappua myös!

Uusi nukkeperheenjäsen

Hän kirjaimellisesti lensi luoksemme Atlantin yli.

Blogi on ollut varsin hitaasti päivittyvä pitkän aikaa. Se johtuu siitä, että blogi valitettavasti ei päivity itsekseen eikä edes minun ajatukseni voimalla. Harva se päivä mietin itsekseni blogi-ideoita. Kuviakin olisi jonossa vaikka millä mitalla. Ja yhdessä muistikirjassa on monta sivua muistiinpanoja herraskartanojen sisäkköjen puuhista. Homman nimi vain on sellainen, että olen liian väsynyt päivittämään blogia. Kökkö homma, sillä blogin pitäminen on minusta hauskaa! 

...

7 minuutin tuijotusta tyhjään.

15 riviä poistettua tekstiä.

Lisää tuijotusta tyhjään.

...

Ja nyt alkoi etusormeakin vihloa! Kyllä on vastatuulta nyt bloggaamiselle!

Kuulkaa. Jatkan tutuksi tullutta linjaa. Kuvia. Ei ehkä edes kuvatekstejä. Koska nyt puutui jo kämmen. Mutta kun minähän saatan tämän valmiiksi nyt! Nimittäin uusi nukkeperheenjäsen saapui luoksemme jo kuukausi sitten ja olen siitä lähtien odottanut intoa puhkuen, että pääsen esittelemään hänet. Niin että.

Vastaanottokomitea. Huomatkaa komitean suomalainen/suomalaisin jäsen ruutumekossaan taustalla ujostelemassa.

Hän on Helen Kish -nukke. Kasvot on käsin maalattu. Ja kauniisti onkin. Olen kovasti ihastunut hänen katseeseensa. Siinä on päättäväisyyttä ja unelmointia sopivassa suheessa annosteltuna.

Sitten monta kuvaa eri kuvakulmista. Vähän melkein niin kuin täysi kierros tehdään seuraavaksi.

Hänen kauppanimensä on High Flying Raven, jonka vuoksi kai hänellä on tällainen taipumus katsella taivaisiin.

Hänen asukokonaisuutensa on kerrassaan hykerryttävä. Nerokas idea tämä hempeän mekon yhdistäminen railakkaisiin kenkiin ja sukkiin. Ja kaiken kruununa on ekassa kuvassa näkyvä lentäjänlakki, lasit ja ihastuttaa takki. Niistä minulla ei jostakin ihmeellisestä syystä ole vielä oikein asiallisia kuvia.

Mahtavat kengät!

Tähän olisi hyvä saada joku loppulause, mutten osaa oikein kehitellä.

Ei mutta, ainahan voi toivotella!

Aurinkoista kevättä kaikille!