Hyvä resepti!

Löysin uskoakseni erittäin herkullisen reseptin! Se vaikuttaisi olevan vähän vaativa ja aikaavievä valmistaa, mutta varmasti vaivan arvoinen! Tässä ohje, valitettavasti se ei ole ihan mitantarkka, mutta kyllä sen perusteella pystyy tuon sole Sullyn valmistamaan, jos vain löytää lähikaupasta tarpeelliset ainekset:

''Jos olette kyllin uskalias kokeilemaan sitä, teidän on mentävä torille ostamaan kaksikymmentäviisi (aivan, kaksikymmentäviisi) kiloa kielikampelaa. Keitätte kalaa neljäkymmentäkahdeksan tuntia yötä päivää hiljaisella lämmöllä, kunnes seos on vähentynyt puoleksi (toistan, puoleksi) kiloksi punertavaa, hillontapaista glacéta joka ei sisällä mitään muuta kuin kielikampelan puhtaimman olemuksen. Lisää tuoreita kielikampelan seläkkeitä kiehautetaan kypsiksi hyvässä kalaliemessä ja niiden kanssa tarjotaan kastiketta, joka sisältää teelusikallisen kielikampela-glacéta, tuoretta tomaattisosetta, Noilly-Pratia sekä sauce hollandaisea. Tour d'Argentissa tuhahdetaan niin rahvaanomaisille kastikkeen aineksille kuin kermalle ja jauholle.''

Koska lähikaupasta ei välttämättä saa kuitenkaan kielikampelaa, ainakaan kahtakymmentäviittä kiloa, ellei ehkä tilauksesta, ja koska aina ei ole aikaa keittää ruokaa neljääkymmentäkahdeksaa tuntia, laitan tähän vähän nopeammin tehtävissä olevan ruuan reseptin, jonka ainekset ovat ehkä helpommin saatavilla. Ruokalajin nimi on la poularde cuite à la vapeur d'un pot-au-feu, joka on yksinkertaisesti vain kanaa kermakastikkessa, niin ettei se nyt niin kummaa ole:

''Sitä ei kiehauteta, keitetä, hauduteta, paahdeta, kypsennetä uunissa eikä pariloida, vaan se höyrytetään - pot-au-feun aromaattisessa höyryssä hermeettisesti suljetussa suuressa saviastiassa. Pot-au-feu (häränlihaa ja tuoreita kasviksia) saa kiehua hiljakseen kolme tuntia; sitten kana, jonka nahan ja rinnan väliin on työnnetty ohuita tryffeliviipaleita, asetetaan kattilaan tai kolmijalalle saviastian sisään. Pot-au-feu saa huokua höyryään tunnin verran kanaan, jota se hiukkasen laajentaa. Tulos on uskomaton, ja sen kanssa tarjotaan linnun liemestä tehtyä kermakastiketta.''

Tai sitten voi tyytyä levittämään kaurakeksin päälle Nutellaa. Ei se ole tietysti ihan sama, mutta on sekin ihan hyvää.

(Ohjeet löytyvät Joseph Wechsbergin kirjasta Herkkusuun kasvatus. Englanninkielinen alkuteos Blue trout and black truffles ilmestyi vuosina 1948 - 1953. Ilmeisesti artikkeleina.)

Nukkekodin esineistöhankinnat

Nyt voinkin palauttaa kameran omistajalleen. Kuvasin viimeisimmät nukkekotiasiat tänään, kun posti toi viimeisenkin lähetyksen. Mitään kuvattavaa ei enää ole. (Tai tietysti vauhtiin päästyäni voisin kuvata taloutemme kaikki esineet vakuutusyhtiötä varten? Tai jos kuvaisin kaikki ylimääräiset johdot, piuhat ja muut kummallisuudet ja myisin ne joskus Huuto.netissä?)

Nyt minulla on omassa kotonani kaikki tarvitsemani nukkekodin osat, rakennusmateriaalit, valaistustarvikkeet ja vieläpä muutama ostoesine tulevaan taloon sijoitettavaksi. Tässä heistä dokumentit (kuvia napsauttamalla ne isonevat).

Valot. Kattokynttelikkö on edustavaan ja paneloituun isoon tiililattiaiseen huoneeseen, johon tulee iso takka. Roikkuva lyhty tulee talon ulkopuolelle jotakuinkin ehkä katon alla olevan piha-alueen keskelle. Symmetria harvemmin on pahasta. Yksittäiset seinäkynttilät tulevat kumpikin yläkerran huoneisiin, toinen toisen huoneen ovenpieleen, toinen toisen huoneen ovenpieleen (tautofoniaa). Yläkerran ruuanlaittotulisijan hiillos ei ole kuvassa, koska en saanut siihen valoa, koska en saanut sen johtoon töpseliä paikalleen, koska en saanut töpselistä irti pistokepiikkejä edes lekalla (räjähteet ehkä auttaisivat?). (Noissa muissa oli töpselit sijoillaan.) Ja sitten, he, jotka ovat olleet jokapäiväisten valotilausmietintöjeni pommituskohteena, huudahtavat nyt: ''Hetkinen, tuossa on kaksi pöytäkynttilää!'' Näin on! Tilaus toimittui nopeasti perille, mutta lähteykseen oli tilaamani paperinukenyöpuvunkantokahvakynttilä-kynttilän tilalle johkaantunut tavallinen pöytäkynttilänjalka (joka oli itse asiassa kalliimpi kuin valitsemani), josta asiasta hienovaraisesti kerroin Minumum Worldin asiakaspalveluun sähköpostitse. Vartissa sieltä tuli vastaus, että he lähettävät heti oikean tuotteen ja voin pitää väärän ihan omanani vain, anteeks, anteeks, anteeks. Oikein kivaa muuten, mutta heidän pitäisi minusta kyllä kantaa paremmin vastuuta ja huolta asiakkaiden mielen tasapainosta! MITÄ minä NYT teen, kun minulla on yksi ylimääräinen kynttilä? MIHIN minä sen laitan?

Kuva johtojen ihanuudesta ja kuva ovenkahvoista ja muista ovihärpäkkeistä. Kahvoista yksi setti minulla oli jo aiemmin, samoin kullanvärinen kolkutin. Maalannen lähes kaikki ovenkahva- ja koristeosat mustiksi. Avaimista saa kiva nipun, varsinkin kun maalaa osan mustiksi ja tekaisee massasta vielä yhden kömpelön ja ison avaimen. Sitten olisi vielä esineistöä. Sain suloisilta ystäviltä lahjakortin edellä mainittuun nukkekotinettikauppaan, ja sillä lunastin itselleni tämän niin tosi herttaisen teeastiaston:

Se ei ehkä mene ihan aukottomasti 1600-luvun astiastosta, mutta laitetaanpa menemään vaikka väkisten kaikessa suloisuudessaan. (Ja eipähän talon aikakausi olekaan lukkoon lyöty.) Astiat on tarraliimattu aika tukevasti paikoilleen, mutta testasin jo ja totesin, että kyllä ne saa varovaisesti irrotettua tarjottimelta (ja pakkauksen pohjamuovista...).



Siinä on posliinini, mammuttimaiset kottikärryt, suloinen harava, tynnyri johonkin tarkoitukseen, sininen lasikannu, kaksi pietarilaista maatuskaa ja pietarilainen puurasia (joka näkyy ottamissani seinämaalaushuoneen sisustuskuvissa) ja Idiootti muistuttamassa, että olisiko aika jo. Muuta ei ole hankittunansa uutta taloa varten (no tässä onkin jo aika paljon), ja yritän pitäytyä näissä ja tehdä muuta esineistöä pitkälti itse. Katapultin silti ostan vielä. Kun näin siskonpojalla 3 euron metallisen katapulttiterottimen (samaa tuotantoa kuin ne kassakoneterottimet jne.), ymmärsin, että nukkekodistani ei voi tulla mitään mielekästä ilman katapulttia.

Vanha majatalo

Seinämaalausten valmistuttua oli pakko alkaa heti kokeilla, millaiset ne ovat käytännössä. Olin vaikutelmaan niin tyytyväinen, etten tiennyt, miten päin oikein olisinkaan. Vaikutelmaan kun tulevaisuudessa lisätään tammenvärinen kattolaudoitus ja lattialaudoitus ja seinäparrut tai mitkälielaudat, niin lopputulos taitaa olla ylen lämmin ja kotoisa! (Seiniin tulevien lautojen paikat ovat ne lyijykynäviivojen merkkaamat kohdat, jotka näkyvät hyvin seinämaalausten lähikuvissa.)

Heti kun pääsin leikkimään noiden seinien muodostamassa tilassa, alkoi päässä jo ihan erillä lailla syntyä mielikuvia talon tulevista asukkaista ja sisustuksesta. Kuvien sisustus koostuu isosta nukkekodistani ryöstetyistä esineistä, ja vaikka ne ovatkin jokseenkin viktoriaanisia, uskoisin huoneen kokonaisvaikutelman tulevan olemaan vastaavalainen, vaikka lopullinen kalustus tuleekin olemaan eri aikakaudelta. Tekstiilien värimaailma kuitenkin tulee olemaan lämmin, vihreän ja punaisen kyllästämä.


Tykkään tuosta, miten seinämaalaukset ovat pitkin ja poikin ja huonekalujen takana vähän. En osannut arvata niitä piirtäessäni, että kokonaisuudesta tulisi näinkin tasapainoinen.

Mietin tässä jo vähän, että mitä jos pylvässängyn päädyssä ei olisikaan korkeaa panelointia... Vaan jospa kuitenkin tekisin sellaisen pylväskatossängyn, jossa ainoat seiniä peittävät elementit olisivat itse pylväät. Paitsi että jos haluan kirjoa siihen verhot? Hankalaa... (Tuo tekemäni tilkkutäkki silti sopii huoneeseen kuin nappi silmään, että ehkä luovun 1600-luvusta pelkästään tuon täkin vuoksi? Eeen kai?)
Hei, riemuitsen kuin pikkukakara! Mutta eikö ole oikeasti kivaa, että pesupöydän päällä ratsastaa nainen leijonalla? Ja että työskentelyä pöydän vieressä kannustaa pino eläimiä?

Kirjoituspöytä-kuvassa on muuten bongattavissa kaksi osaa maisterilahja-Reutter-posliinia ja sininen upouusi lasikannu!

Kuka on lukenut Elisabeth Goudgen kirjan Vanha majatalo? (The Herb of Grace, kirjoitettu joskus toisen maailmansodan jälkeen.) Joka on lukenut, saattaa heti hoksata, mistä minulle tuli idea ja mielikuva seinämaalauksille. (Äitini jo hoksasi, katsottuaan maalaamiani seiniä sekunnin.) Uskoakseni alitajuntani laittoi sen kirjan kuvauksien perusteella tekemään juuri noin, valkohäntäpeuroineen kaikkineen ja vihreine taustoineen. Ja nyt mietin kovasti, pitäisikö alitajunnan antaa tehdä loputkin kaikki tuossa talossa Vanhan majatalon tuottamien mielikuvien pohjalta. Vanha majatalo, tiedoksi heille, jotka eivät tunne sen historiaa osana lapsuuttani, on kirja, jonka pohjalta syntyi maailma, joka siirtyi minun ja pikkuveljeni leikkeihin ja joka ei koskaan ole irrottanut lumoavaa otettaan mielikuvituksestani. Kumma juttu, koska olin hyvinkin reilusti ala-asteikäinen, kun äitini luki kirjaa meille ääneen, ja kirja oli kaikkea muuta kuin lastenkirja. Aikuisista sodan traumoittamista ihmisistä se kirja kertoi, paitsi vielä enemmän metsästä ja maalaamisesta ja vanhasta majatalosta. Meitä lapsia se kirja kai lumosi lapsihenkilöiden kautta, joista kaksoset, Jose ja Jerry, olivat ylittämättömimmät. Ja mystisimmät. Voihan. Pitää mennä lukemaan sitä kirjaa. Heti.

Kärsivällisyys palkitaan.

HUOM! Varoitus! HUOM! Viesti saattaa sisältää epäsuomalaista itsekehua lähentelevää kielenkäyttöä, rehvastelua ja rahalla leveilyä!

Semmoinen kokonaisuus siitä tuli. (Käsittääkseni klikkaamalla saa suuremman kuvan.) Loppujen lopuksi maalaamiseen meni vain neljä päivää. Peura/kauris-seinään meni huomattavasti eniten energiaa ja se sai aikaiseksi klassisen alavartalon tunnottomuustilan, joka alkoi jostakin selän keskipaikkeilta. Kumma muuten, että tunnottomuudestaan huolimatta selkä kuitenkin esti nukkumasta seuraavana yönä :D

Näiden kuvien maalaaminen tuotti minulle suunnattomasti iloa. Vähän ihmettelinkin, miten ihmeessä niin paljon voi saada ihminen iloa muutaman possun ja muun elikon maalaamisesta. Kai se osittain johtui siitä, että onnistumisen ilo korostui, kun käytti itselleen vierasta tekniikkaa (ja maalasi oikeita eläimiä ja suhteellisen realistisesti, realistisuushan ei ole minulle tuttu aihepiiri). Vaikka olen yrittänyt alkaa opetella ajattelemaan, että voin ihan reippaasti sanoa olevani taitava piirustamaan, en kuitenkaan vielä kehtaa oikein väittää, että osaisin maalata (millään väreillä). Siksi oli aivan riemukasta, kun näki, miten sudista lähtevä omituinen ja hallitsematon sötkö alkoi muuttua järkeväksi ja paikoitellen mainioksikin tekstuuriksi. Voi hyvä tavaton, mitä sötkötystä se olikaan! Onneksi en ole helposti luovuttavaa sorttia!

Huomaan puhuvani nukkekotini pienistä seinämaalauksista yhtä vakavissani kuin Michelangelo Sikstuksen kappelin työurakasta (paitsi en tiedä, mitä ja miten Michelangelo kattomaalauksistaan on puhunut).

Tässä isot sarvipäiset nisäkkäät lähikuvassa. Voisin vihdoin tehdä itselleni selväksi, mitä elikkoa maalasinkaan. Mallina olevassa valokuvassa oli deer-eläimiä, mutta ''deer'' taitaa olla vähän liian väljä käsite, ainakin suurkaupunkien ulkopuolella eläville. Elikkä, oottakaas hetkinen... jaaha... maalasin näköjään odocoileus viriginianuksia. Parannusehdotuksia muuten noille puille? Eivätkö ne ole vähän tuota liian... kaameita? Niitä olisi vielä helppo korjailla ennen kuin seinät on rakennettu pystyyn. Tummemmaksi? Yhtenäisemmäksi? Vai yksityiskohtaisemmaksi? Vai kärsisikö niitä noin?

Lähikuva (alla) naisesta ja näätäeläimestä ja leijonasta. En meinaa mitenkään koskaan muistaa, onko tuo naisen sylissä oleva pieni söpö ja tappava eläin, joka puree lujaa, näätä vai kärppä. Mutta on se kärppä vissiin. Ainakin ikiluotettavan Wikipedian mukaan.

On toki rahvaanomaista levitellä näin rahojaan kaiken maailman ihmisille ja rehvastella omaisuudellaan, mutta ymmärtänette, että tässä tapauksessa tarkoitukseni on vain osoittaa mittakaavaa (muuta kuin 1:12) ja pohjustaa kohta seuraavaa lähikuvaa, että ymmärrätte olla armolliset, etten tuon naisen naamaa tönköllä sudillani ja kuivilla maaleillani ihan saanut yhtä hyväksi kuin Leonardo. Toki 1:1-työssä olisin hyvillä vehkeillä pystynyt parempaankin kuin Leonardo, se nyt on selvää! Edistys edistyy ja kuvataiteilijat kehittyy! Vakavasti todettuna sanottakoon, että naisesta tuli mielestäni ihan ok. Ei sen näköinen, että minä olisin sen maalannut (ikinä en mielestäni aikaansaa minunnäköistäni ihmismaalausjälkeä, jos maalaan suhteellisen realistisesti), mutta toimiva kuitenkin. Ja sen eteen tulee pylvässänky :D

Leijona taasen. Oi murheenkryynini leijona. Se on ihan symppis, mutta en osaa käsittää, mihin genreen se menee. Yritin hakea sille pietarilaisen kivileijonan kaunista katsetta, mutta se jotenkaan ei sujunut, ja väitän, että se johtuu siitä, että hivenenkin vähemmän kontrolloitu sudin käyttö olisi vetäissyt samalla kerralla leijonan molemmat silmät ja kuonon mustaksi. Jos jatkan tämän mittakaavan maalaamisia, voisin harkita uuden sudin ostamista. Ja sitten iso lähikuva:


Ja nyt ankat ja siat ja possut ja maasiat ja jänikset ja muut elävät ovat ihan katkeria, kun he eivät ole saaneet asiaankuuluvaa huomiota, jonka vuoksi tässä vielä heistä mittakaavakuvat. (Huom, raha on kaikissa kuvissa sama. En TODELLAKAAN rehvastele.)

Tudor-puvut

Tudor-pukuihin sain innostuksen ystävältä. Kaavat päälipukuun ja alushameeseen tein ihan itse, josta olen äimänä ja ikionnellinen. Kannatti kuluttaa hyvä tovi aikaa kaavojen pähkäilyyn ja ommella rikkinäisestä lakanasta koeversio poikineen, nimittäin musta tudor-puku valmistuikin sitten hetkessä punaista varten tehtyjen kaavojen vuoksi (mitä nyt hihat piti miettiä uusiksi). Aluspaidan tein ystävän ohjeiden mukaan. Ah! Aluspaitojen ompelu oli niin kivaa! Mikään ei ole niin kivaa kuin ohuen puuvilla-asian rypytysnauhojen kiristäminen. Paitsi silkin ompeleminen käsin! Ja moni muu!

Hameet ovat jotakuinkin historiallisien mallien mukaisia. Vaatekerroksia ei toistaiseksi ole kuin nuo kolme (aluspaita, alushame, jonka helma näkyy edestä, ja päälihame). Mallit nappasin vanhoista maalauksista. Kauan eläköön internet.

Olen iloinen näiden hameiden suhteen monessa asiassa. Ensinnäkin punainen hame on aitoa silkkiä, jota oli mahdottoman ylellistä työstää. Musta hame taas on kunnon samettia, jota ei ollut niinkään helppo työstää, mutta joka toisaalta kätki virheet ystävällisesti. Kummastakin kankaasta olisi saanut ommeltua mitä vain hienoa vaikka ompelisi miten pieleen, koska niiden väri ja pinta yksinkertaisesti ovat niin kauniit. Valitettavasti kuvissa ei näy, miten kauniita nuo kankaat ovat. Toiseksikin olen iloinen onnistuneista kaavoista ja ryhdikkäistä miehustoista (kovikekangasta apuna, ystävän neuvosta) ja hyvästä helman A-linjasta ja helman sopivasta levenemisestä ja laajenemisesta taakse.




Hameen viimeistely on vielä vähän kesken. Kaula-aukon koristelu nyt ensimmäisenä. Lisäksi on laittamatta aluspaidan hihansuihin pitsit. Päälihameen helman reunakirjailujen reunoihin teen vielä kultanauhalla suorat viivat niin, että kirjailut selkeästi rajautuvat omiksi elementeikseen. Ja koristehihat ovat vielä työn alla ja mietinnässä. Mietin myös korujen ja vyön tekemistä uusiksi. Jos oppisin jonkun hyvän ja siron lukkotekniikan. Tässä seuraavassa kuvassa näkyvät punaisen puvun keskeneräiset koristehihat, jotka olisivat muuten kivat, jos eivät olisi niin tönköt. Minulla on vähemmän tönkkö kangas katsottunansa jo sirompiin koristehihoihin, mutta en minä näitä silti roskiin heitä, päin vastoin, ompelen niihin jotkut koristeet:

Tein mustapukuisen neidon (Disneyn Giselle-nukke, tummatukkaisen nuken kaikki hoksaavat Lumikiksi) päähineen ensin punaiseen hameeseen. Mutta se on nyt toistaiseksi mustahameisen omaisuutta, koska se sopii siihen paremmin ja tekee musta-asuisesta neidosta vähemmän kohtalokkaan oloisen yrmyn. En tiedä kummistako hihoista pidän enemmän. Molempien toteutukseen olen ihan tyytyväinen. Mustissa hihoissa oli enempi hommaa, vuorineen päivineen. Valkoinen, joka tursuaa hihojen viilloista ulos, oli työlästä tehdä. Olisi ollut ihanteellista, jos olisin saanut vedettyä aluspaidan hihakangasta esiin viilloista, mutta aluspaidan hihoista olisi pitänyt tehdä ylettömän leveät, jos olisi halunnut saada ne tursuamaan päälihihojen ulkopuolelle, ja siitä olisi tullut ongelmia päälihameen pukemisessa aluspaidan päälle. Rajansa nimittäin sillä, miten paljon kangasta saa kulkemaan pienen nukenhameen hiha-aukon läpi...


Tämän koristelut ovat alkutekijöissään, vaikka toisaalta olisi kiva jättää se näin pelkistetyksi. Mutta kyllä alushameeseen pitää vähän nyt helmiä kirjoa ja päälihameeseen vedellä kultakirjailuja, hihoihin nyt ainakin ja sitten helman reunoihin. Miehusta mietinnässä.

VIELÄ lisää nukenvaatteita.

Sitten kävelypuvut.

Ensiksi puuvillainen. Kumma kyllä preeriakankaasta sai ihan edustavan kävelypuvun:D Tarve ommella tuo puku syntyi, kun näin BBC:n North and South -sarjan (perustuu Gaskellin romaaniin, jota en ole lukenut). Puku on ommeltu kokonaan käsin, mikä toisaalta vei hermot (helmassa on metrin leveydeltä kangasta) ja toisaalta tuotti pehmeän jäljen.

Höh, olisi pitänyt viimeistä kuvaa varten laittaa vannealushame alle. Hamehan on ihan lytyssä takaa!

Sitten loimusamettinen kävelypuku elegantin kaupunkineidon tarpeisiin. Unohdin muuten laittaa neidille rintamusröyhelön helmineuloineen. Sellainenkin asuun kuuluu, mutta tässä asu kuitenkin ilman sitä:

Lisää nukenvaatteita. Puuvillamekkoja.

Tässä puuvillamekkoja (pääasiassa). Voi että. Kaikkein kivoimmat kuviolliset puuvillakankaani ovat vielä ompelematta! Mutta on nukkekodin rakentaminen, vesivärimaalata pitäisi ja kohta kun tulee syksy ja talvi, alkaa kutomisvimma. Ja sitten tietysti pitää siivota ja tiskata ja leikata ruohoa (leikkaisin, jos olisi leikkuri, ja talvella en leikkaa vaikka olisikin) ja käydä kävelyllä ja mikäli tulee kutsu, mennä tietenkin opettamaan lapsosille sijamuotoja, ja sitten melkein kaikkein tärkein: pitäisi opetella maailmankartta ulkoa, etten jää kakkoseksi veljelleni. Pitäisi ehkä taas piirtääkin uusi maailmankartta. Mutta yhtä asiaa ei pidä! GRADUA! Siitäkin huolimatta kivoimmat kankaat kai pysyvät vielä kuitenkin jonkin aikaa suloisessa kangaspussissaan ja kenkälaatikossaan ja kasvavat vain ideoina päässä ja ovat vain ilona silmille ja sormenpäille.

No, taaskin esipuheen jälkeen kuvia. Seuraavassa on mallina Disneyn Tähkäpää-nukke, joka on muuten mukava kuvattava. Jotenkin siitä saa helposti otettua kivoja kuvia, johtuen kai sen vekkulista ilmeestä ja nivelletyistä käsistä. Nukella on tässä päällään hame, liivi ja paita, kuten havaitsee jokainen, jolla on silmät. Hameen malli on mummini ohjeen mukaan puolikaarenmallisesta palasta ommeltu. (Kaikki ensimmäiset ompelukseni tukeutuvat siskon, mummin tai ystävän neuvoihin.) Liivin kunhan ompelin vain, hajoita ja hallitse -tekniikalla, kirjaimellisesti. Säätämällä hiljaa hyvää tulee.

Puvun idea on ajatukseni siitä, millainen puku mielestäni sopisi Amy tai Beth Marchille. Malli liiville tuleekin kai alitajuisesti vanhasta Pikku naisia -värityskirjasta:) En ole tarkistanut, mutta uskoisin sieltä löytyvän tuollaisen kuvan, jossa on perhoshihainen liivi - värittämättömänä. Siskon ja minun yhteinen harrastuksemme oli olla värittämättä ja tärväämättä värityskirjoja; kuvat piirrettiin mallista tai läpi, ja vasta sitten oma piirros väritettiin.

Tässä seuraavassa kuvassa on hame, joka on ommeltu kankaasta, jonka sain joskus 10-vuotiaana ja joka on aina ollut mielestäni ehdottomasti Pieni talo preerialla -kangasta. Ei mitään käsitystä, miksi. Ompelin tuota hametta ikuisuuden. En vähiten siksi, että mittasin koko ajan väärin. En käsittänyt edes neljättä frillaa tehdessäni, että jos haluaa rypytetyn frillan, kangaskaitaleen pitää olla leveämpi kuin se, mihin se rypytetään. Huokaus. Ehkä opin läksyn?

Seuraavassa kuvassa alla ensimmäinen nukenvaateompelukseni aikuisena (lasken tässä pois pikkusiskolle tehdyn hunnun ja tyllialushameen ja vanhoista pellavahousista kursitun Erittäin Tuhkimon Rääsyn). Paidan kaavan sain siskolta. Paidan ompelin totisesti käsin. Niinkuin ompelin edellä esiintyneen valkoisen kauluspaidan toki myös. Tuo valkoinen kauluspaita on itse asiassa yksi lempiompeluksistani. Se on niin ohuesta ja kivasta puuvillasta ja se on monikäyttöinen ja mielestäni sievä ja kaiken lisäksi ihan omasta päästä sovelletusta kaavasta, joka on huikea ja koostuu neljästä suorakaiteen muotoisesta kappaleesta, jotka ommellaan lonkalta muotoon. (Lonkalta ompeleminen on tavaramerkkini. Enkä tällä tarkoita sitä, että tuosta vain ohimennen tekaisisin asioita. Tarkoitan sitä, että teen kaiken aina hakuammunnalla ja yrityksen ja erehdyksen kautta. Vetelen aina vähän niinkuin tuntumalta ja sitten puran ja korjaan kärsivällisesti, kunnes lopputulos tyydyttää. Lopputulokset ovat minusta hyviä, mutta koska toimintatapani ovat niin säälittäviä ((en todellakaan osaa mitata!!!)) ja ompelemiseen liittyy niin paljon sähläämistä, en osaa pitää itseäni hyvänä ompelijana lainkaan. Eli siis näkemykseni mukaan hyviä lopputuloksia voi saada myös epävarma mutta kärsivällinen ompelija.)

Disneyn Tuhkimo-nukella on päällään hame, jonka helma koostuu kuudesta kiilakappaleesta ja on levittävän alushameen kanssa melkoisen laaja. Hameen valkoinen satiininauhavyö katosi enkä ole jaksanut leikata uutta satiininauhanpätkää (sakset ovat niin raskaat?). Mutta valkoisen vyön kanssa puku jäljittelee Pikku naisia -elokuvan (1994) Megin vaatimatonta tanssiaisleninkiä. Joskus vielä ompelen silkistä (tai vuorisilkistä) Megin lainaleningin, sen erittäin pramean.

Lisää Pikku naisia -hameita. Alla oleva on Ehdottomasti se hame, jonka takamuksen Jo oli kärtsännyt takan äärellä. Täytyisi nähdä se vuoden 1949 elokuva, koska luulen, että Jolla on siinä ruskearuutuinen hame. En tiedä. Mutta assosiaatio on erittäin vahva, ja jostakin sen on noustava. Toisaalta minulle tulee tuosta nuken nutturasta ja kuvasta jotenkin mieleen BBC:n North and South -sarjan Margaret Hale. Joka tapauksessa nuo kuvassa näkyvät irtohihat ovat lempi-irtohihani.

Ja sitten 1994 Pikku naisia -elokuvan mallin mukaan Jon juhlamekko. Tämä on ehkä minun lempihamein puuvillahameista.

Nukenvaatteita. Pitsileningit.

No niin. Kameralaina jatkuu. Samoin tietokoneongelmat. Kone huutaa kuin viimeistä päivää ja tässä kirjoittaessani jokainen kirjain saapuu ruudulle vähintään sekunnin viiveellä. Kirjoita siinä sitten sujuvasti ja leppoisasti. (Toki kirjainviiveessä on se hyvä puoli, että se pakottaa minut olemaan lavertelematta.)

Kuvia nukenvaatteista. Pistin studion pystyyn. Se on: musta samettileninki tuolille ja hyvät valot. Seuraavaksi ymmärrän laittaa vaalean taustan. Ja seuraavaksi ehkä jaksan paneutua nukkejen huolelliseen pukemiseen ja teen uudet siistit kampaukset ja otan kuvatkin kärsivällisyydellä.

(Pistin muuten korvatulpat korviin! En olisi uskonut niiden olevan välttämätön varuste tietokoneen kanssa!)

Tässä ensimmäisenä tulee kuvia ompelemistani pitsileningeistä. Yksinkertainen mutta nerokas idea tehdä leveästä pitsistä frilloja hameen päälle on siskoni. Hänen tekemiensä pitsisten leninkien prototyyppi on tuon minun tekemäni valkoisen pitsihameen esikuva. Siskon tekemä on miljoonasti kauniimpi ja herkempi ja miehustan ruusut on siskon hameessa tusinasti paremmin aseteltu. Mutta kyllä tuo minunkin tekemäni hame käy tanssiaisiin. (On kumma juttu muuten, miten aina toisen ensin tekemä muodostuu esikuvaksi, ja vaikka itse onnistuisi miten, tuntuu aina se esikuva oikeammalta, koska ei ole itse voinut tai osannut tai jopa halunnut tehdä justiinsa identtistä.)

Hamosien satiininauharuusut olen pyöritellyt ja kangasliimannut katkaistun parsinneulan haarukassa, senkin tein siskon ohjeiden mukaan. Ruusujen näpertämisessä oli aika kova työ. Mutta niin oli kaikessa muussakin, koska en tosiaankaan ole ompelukonehirmu. Työn vaikein osuus oli silti kuitenkin päättää, että minkävärisen aluskankaan valitsisin pitsin alle. Toiseksi vaikeinta oli päättää, minkäväriset satiiniruusut ja koristenauhat. Onneksi mies valitsi nauhojen värit puolestani. Niiden piti hänen mielestään sopia leningin omistajaksi määritellyn nuken huulien ja poskien väriin. Kas kun en itse ollut hoksannut sitä näkökulmaa. (Valkoisen hameen omistaja on Disneyn Aurora-nukke, roosavihreän omistaja on Disneyn Belle-nukke.)

Vihreäroosaan hameeseen tein hihantyyppisen systeemin pitsinasettelulla, ja tykästyin kovasti tulokseen, sen on kivan romanttinen. Alla olevasta kuvassa näkyy valkoinen hame kera hihojen. Kunnon nukenvaatteissa on aina muunteluvaihtoehtoja:)

Kristallinkirkas

Aaargh aaargghh aaghaarrhgh. Palasi tässä mieleeni, miksi toisinaan ei tule maalattua.

Olen viisi tuntia nyhjännyt kahden peuran (tai kauriin?) ja yhden leijonan ja naisentyngän maalaamisen kanssa. Peuroihin meni tunti kumpaankin, sen jälkeen en katsonut kelloa kuin vasta äsken, kun niskajumi ja hermostuneisuus alkoivat ilmoittaa, että kannattaa katsoa kelloa. Tiedätte varmaan tunteen, kun kaikki on pysähtynyttä, lihakset jännittyneinä ja jokaikinen esine ympärillä yhtäkkiä on liian lähellä, kaikki siksi, että on keskittynyt niin intensiivisesti niin kauan. Kivaahan se on. Tekeminen ja keskittyminen, siis. Mutta nyt muistan taas, että se on alitajunta joka pitää poissa hommasta ja laittaa siirtämään työn tekemistä toiseen kertaan, koska työssä on tietty erittäin epämukavuusvyöhykkeelle ulottuva puoli. Vaikka kuinka olisi palkitsevaa ja onnistumiseniloista.

Aarghs. Leijona vaatisi vielä yhden vartin vielä, jos siis en sössi sitä. Ja sitten olisi kuvan pikkuviimeistely, köynnösten, puiden ja aluskasvillisuuden maalaaminen nimittäin. Ja, anteeks, nyt huudan epätoivoani, MAALINI OVAT KUIVUNEET! Alkaa nyppiä tuo lastalla kaivaminen tuubin peräpäästä ja vedellä sötköttäminen, että siitä rakeisesta klompista saa väriä, ja sitten se rakeinen vesistetty klomppi kuivuu kuitenkin palettilautasella alle minuutissa.

Mutta oikeasti kyllä on kivaa! Kaurispeurat ovat kauniit ja nainen näätäkärppineen myös. Leijona vain sattuu olemaan harmaa ja äreäilmeinen, ja äreä leijona on minusta viimeinen, mitä tarttetaan makuuhuoneen seinällä (minä ainakin näkisin painajaisia), joten sen kanssa pitää painia vielä hetkinen.

Teekutsut

Teki mieli laittaa kuva iloisesta näystä ikkunalaudalla. Kivaa, kun asiat kukkivat samaan aikaan.

Alla kuvia teekutsuista, jossa emigrantit yrittävät sopeutua Suomen kesään. Vompatti-parka on vähän ahdistuneen oloinen (siksi se juo Mörkö-mukista) ja haluaisi banaanileipää, muttei ylety. Kakadu vaikuttaa kurkkukipuiselta. Krokolla näyttäisi menevän hyvin, mutta sillä onkin ollut sopeutumisaikaa paikalliseen ilmastoon jo 1980-luvulta lähtien.

Seinämaalauksia Dürerin hengessä

Ehkä vähän liioiteltua sanoa, että Dürerin hengessä. Mutta toisaalta ei, koska Dürerin muutamista elikoista otin mallia ja Dürer minulle ensinnä tuli mieleen, kun mietin, millä tyylillä haluaisin toteuttaa seinien maalaukset. Kokonaisuus toki ei ole dürermäistä eikä moni osakaan.

Ja eiköhän se riittänyt alustukseksi.

Alla on kaksi yksityiskohtakuvaa seinämaalauksista. Kunhan saan maalaukset valmiiksi kolmanteen seinään, laitan kokonaiskuvia.

Eläinpino on pikkuhuoneen oven pielessä. Omituinen lehmä ja dürerhenkiset jänis ja maasika ovat päätyseinässä ja niiden eteen tulee pylvässänky. Kuvien mittakaava on aika reilu. Eli ei mitään peukalonpääkoko-maalauksia. Vaikka kyllähän maalauksen maasika mahtuu peukkuni alle ja pikkulinnut pikkurillini alle.



Totean vielä, että en ole oikein tyytyväinen kukkoon, kanaan enkä kyyhkyyn. Ja eläinpinon alimmainen sika on aika kalmanvärinen. Mutta olen oikein tyytyväinen oraviin, riikinkukkoon ja lehmään. Ja melkein kyllä yhtä tyytyväinen olen kirjavaan sikaan ja maasikaan ja jänikseen. Tai. Kai pitäisi olla oikein tyytyväinen niihinkin, koska pitää ottaa huomioon se, että olen maalannut eläissäni akryyleilla tuskin lainkaan (öljyillä en senkään vertaa), jonka lisäksi maalit olivat kuivuneet:) Niin että sovitaan, että olen oikein tyytyväinen kaikkeen (paitsi kanaan, kukkoon ja kyyhkyyn).