Paperinukkeja - pikaesittelyssä Sara ja Sarri sekä Amy March

Anni Swanin Sara ja Sarri on yksi ihanimmista tyttökirjoista. Oletteko samaa mieltä? Tietysti olette! Voiko kirjalta enempää vaatia! Rikas serkku ja köyhä serkku, maaseudun luonto, kartanoita, kujeilua, konkurssi ja sopeutuminen uuteen elämäntapaan (ah, miten romanttista - kirjallisuudessa), aarre... Ja ennen kaikkea kohtaus jossa Sara ja Sarri vaihtavat vaatteita! Klassisen ihastuttavan kutkuttavaa! Jonka vuoksi tietenkin piirsin Sara ja Sarri -paperinuket niin, että he voivat vaihtaa asuja keskenään.

Muistatteko kun kerroin aiemmin digitaalisen piirtämisen iloista? Näytin esimerkin, miten korjasin Amyn käden sormet. No. Näköjään digitaalisen piirtämisen ilot voivat olla myös sen ärsyttävin ongelma. Nimittäin näköjään on mahdollista tehdä korjaukset väärään tiedostoon. Jos piirtäjä on niin traagisen typerä kuin minä.  

Suoraan sanottuna en käsitä, miten tulostamaani ja lopullisena pitämääni tiedostoon jäi vanhat sormet (ja tietenkin olen lopulliseen tiedostoon viimeistellyt kaikki kehyksiin ja taustoihin ja paperinuken kiinnitysklipsuihin liittyvät jutut, niin että nyt täytyy joko tehdä se kaikki uusiksi tai piirtää kädet uusiksi). Mystisintä on, että huomasin asian vasta sen jälkeen kun olin tulostuttanut tiedostot siskoni luona, leikannut nuken ja asut sekä valokuvannut ne myyntiä varten. Ja sen jälkeen vähän vielä keittynyt helteessä. Vasta äsken kuvia valitessani huomasin virheen.

Sentään tanssiaisasussa ja aluspaidassa sormet menevät niin kuin pitääkin. Jatkossa ehkä piirrän kaikille paperinukeille aina lapaset käteen!

Siinä! Taas! Aargh. Mutta eikö tuo luisteluasu olekin söpö? Se on ommeltu todennäköisesti Megin vanhasta talvikävelypuvusta. Tai jotain. Se on vähän vanhempaa muotia kuin Amyn muut asut.

Jostakin syystä, aivoni eivät millään tasolla pysty erittelemään että mikä se syy on, tässä tiedostossa Amyn sormissa ja sinisessä kävelyasussa on korjatut sormet. On se kivaa kun elämässä on jännitystä ja mysteeriä!

PS Klikkaamalla kuvia pääsette käsiksi parempilaatuiseen näkymään. 

Lisää paperinukkeja

Aamupiirustusprojekti jatkuu. Toistaiseksi nimeämätön neiti (nukelle saa ehdottaa nimeä!) on saanut jo joitakin turnyyriviritelmiä ja edwardiaanisia liehuhelmoja. Olen päätynyt näihin tyyleihin, sillä kaikenlaisten laskosten värittäminen on kivaa ja opettavaista. Ja tavallaan on helpompi saada ilmeikäs väripinta, kun sitä on rikkomassa erilaiset laskokset ja rypytykset. Hirveän vaikea värittää eloisasti ihan vain tasainen pinta. Toisaalta laskoksetkin voi sössiä aika pahasti.

Ja sitten kuvia.

Minulle iski 4 minuuttia sitten hirveä väsy ja sumeus. Ehkä jopa unisuus. Mutta jos en nyt naputa tätä loppuun, jää tämäkin arkistoihin makaamaan. Niin että. Naputi naps. Harmi että sormet eivät ajattele puolestani. (Esiasteinen väsymys oli ilmoilla jo kuvia valitessani, jonka vuoksi vedin mutkat suoriksi ja valitsin kaikki.)

Tämän kuvan informaatioarvo: 1) Komiat puuvärit. 2) Suojapaperit ovat nyt puuvärien alla, koska jos ne olisivat ison arkin yllä, eivät piirrokset näkyisi. Mutta piirtäessäni paperi on peitetty pienemmillä arkeilla, ettei käteni nuhjaa kaikkea. Huom, vinkki, työn alla oleva asu toki ei ole paperilla peitetty silloin kun väritän sitä. Jos näin olisi, värittäisin sitä pienempää paperia eikä isolle arkille tulisi väriä lainkaan. 3) Maljakossa juhannusruusu ja syreeni. 4) Ikkunasta pilkistää alkukesä.5) Teekuppi on tyhjä. 6) Pukukirjat ovat olleet käytössä. 7) Lainasin kirjastosta TS Eliotin runokokoelman Old Possum's Book of Practical Cats. En tajua miksen ole lukenut sitä aiemmin.

Tilanne nyt. Tuo kuviollinen sininen yläosa on tämän aamun tuotos. Vielä työn alla. Se ja ylösalaisin oleva sininen yläosa (päällyshame) (en muista taaskaan oikeaa sanaa) menevät sinisen ylösalaisin olevan hameen kanssa. Periaatteessa myös punaisen hameen kanssa, vaikka silloin kyllä tulee vähän aikakausiristiriitaa. Mutta mitä väliä. (Siniset asunpalat ovat suunnilleen vuosimallia 1885, punainen hame on mallia 1870 tai jotain.)

Olen aikeissa leikata takin irti punaisesta alaosasta ja käyttää sitä erikseen piirtämäni hameen kanssa. Tuossa vasemmanpuoleisessa (pysähdyin heiluttamaan vasenta kättäni varmistaakseni että kirjoitan oikein - saatte ensiluokkaista palvelua) hameessa näkyy tasaisen pinnan värittämisen vaikeus. Etenkin kun puuvärirutiini on hakusessa.

Edwardiaanisia liehuhelmoja. Paitsi että vihreän asun helman liehu ei näykään kuvassa. Näistä asuista minulla on vähän vuosi hakusessa. Jossakin 1900-luvun alkupuolella kuitenkin. Tyyliin 1903 tai jotain. Olen siis täysin unohtanut mitä vuotta (tai vuosia) käytin mallina.

Pitäisi ehkä opetella käyttämään puuvärejä niin, että väriä on enemmän ja valkoista paperia vähemmän. Mutta kun tykkään tästä. Mutta toisaalta, koska en osaa runsasvärisempää tekniikkaa, en tiedä tykkäisinkö sen lopputuloksesta. Ja koska toisaalta minusta puuvärien olemukseen kuuluu herkkyys ja ilmavuus, olen ollut laiska enkä ole kauheasti yrittänyt kehittyä.

Tähän otin helman laskoksiin mallia valokuvasta. Kyllä helpottaa värien pelaamisen kanssa, jos piirros on kohdillaan. Toisin sanoen, on hirveän hankalaa värittää asua, josta ei tiedä että mistä kangas laskeutuu ja miksi ja miten. Piirtäessä jos käyttää ekstravartin tarkkuuteen, värittämisvaiheessa on sitten kivaa.

Ehkä vähän tylsä tuo keltainen tukka ja keltainen asu. Saa nähdä, toimiiko tuo kampaus nukelle. Paperinukkien irtokampausten ja hattujen kanssa on aina jännää. Ikinä ei ennen leikkaamista ja pukemista tiedä ihan aivan varmasti, että miten ne istuvat. (Mietin muuten että olisiko nuo keltaiset ruusukkeet helmassa pitänyt laittaa punavioleteiksi. Ehkä olisi pitänyt)

Tämän aamun saldo. Mitä sanoisitte punaisista koristenauhoista?

Astrid hautoo värikyniäni hyvin päättäväisesti, päivästä toiseen. Harmi kyllä kynäni eivät ole sen seurauksena lisääntyneet. Vähän stressaavaa kyllä tämä Astridin mielenkiinto kyniäni kohtaan. Tasan tarkkaan tiedän, että kissani sydän oikeasti halajaa päästä läppimään kynäni lattialle. Näitä ei voi siis jättää valvomatta pöydälle sekunniksikaan. Jos aikoo kääntyä vain ottamaan nenäliinan, pitää nostaa kynät johonkin jossa on reunat. Preussinsininen unohtui kerran pöydälle, kun lähdin keittiöön hakemaan vesilasillista. Astrid nukkui pianon päällä kun lähdin, siksi kai kynä jäi pöydälle. Kun olin saanut lasiini (ok, mukiini) vettä ja olin palaamassa olkkariin, kuulin miten kynä lensi lattialle. Nyt sitten jää jännättäväksi, miten silpuksi lyijy kynän sisällä meni.

Ja välittömästi kun siirrän suojapaperit pois, Astrid siirtyy kynien sijasta hautomaan piirustuksiani. Aina. Ja sitten se tietysti katsoo että mistä kohtaa olin värittämässä ja iskee peränsä siihen. On niin antoisaa olla kissanomistaja!

Paperinukkeja

Hyvää kesää! Äreä* koronakirjeenvaihtajanne täällä taas vaihteeksi! (Tosi hiljainen kirjeenvaihtaja olen lopulta ollut, monta julkaisematonta puolivalmista luonnosta tuolla kansioissa, valmista en saa aikaiseksi niin millään.)

Nyt tulin kertomaan että olen piirtänyt paperinukkejuttuja. Olen huhtikuun puolivälin jälkeen näköjään piirtänyt 50 asua/asustetta (sisältää pieniä juttuja kuten hattuja ja käsineitä) ja yhdeksän nukkea, plus yksi nukke on kesken ja yksi asu on kesken. Eli olen piirtänyt paperinukkejuttuja aika paljon. (Jonka takia en varmaankaan ole saanut aikaiseksi blogitekstejä.)

Pääasiassa olen piirtänyt tabletilla. Kerran jo sisko printtasi minulle pomaskan tuotoksiani ja pisti postiin, että pääsin näkemään livenä, miltä tuotokseni näyttävät väritulosteina (korona-aikaan kun meidän taloudessa on ollut aika vähän haluja lähteä nuohaamaan tiloja joissa itse pääsisi tulostamaan väritulosteita - ei niin että niitä tiloja hirveästi olisi ollut edes auki) (meillä arvatenkaan siis ei ole itsellämme väritulostinta). Ihan kivoilta ne digituotokset näyttävät, vaikkeivät vedä vertoja rouhealle paperille puuväreillä tai akvarelleilla nyhjätyille eläväpintaisille tuotoksille. (Edellisen virkkeen kauhistuttavalle sijamuotoketjulle on joku nimikin. Kaikille rumille virkerakenteille löytyy oma nimi aina. En vaan ikinä muista niitä.)

Tabletilla on kiva piirtää paperinukkeja. En sano että helppo. Tartvitsisin jonkun superlaitteen siihen, jonkun turbotietokoneen jossa on tsiljoona-jotain muistia ja järeä kuvankäsittelyohelma. Sen sijaan minulla on 32 Gt:n pädi, jonka muistista 30,7 Gt on käytetty. Jonka seurauksena piirustusohjelma kaatuu aina tasaisin välein ja menee paniikkiin tallentamisesta, sillä sitä ja pädiä ei ole tarkoitettu selvästikään siihen että piirustuksessa olisi 270 kerrosta. Ken ei harrasta digitaalista piirtämistä, ei ehkä hoksaa että 270 kerrosta on paljon. Mutta minä kerron että se on tosi paljon. Ja kerron senkin, että 270 kerroksen kasaan saaminen voi viedä aikaa yli kaksi viikkoa ja tosi monta tuntia. Niin että ei niitä paperinukkeja helppo ja nopsaa piirtää ole edes digitaalisesti. Mutta kivaa se on.

Samalla olen pikkuisen piirtänyt paperille. Se on kaikkein kivointa mitä maailmassa on, mutta kun sitä varten pitää istua pöydän ääressä. Olen aina aloittanut päivän piirtämällä pöydän ääressä, jos olen voinut. Toissapäivänä esim en voinut, sillä kävin hammaslääkärissä. (Jotenkin kuvaavaa että kun minä ekaa kertaa sitten helmikuun alun poistuin kotoa, se oli niinkin viihteellistä kuin hammaslääkärireissu. Voitte alkaa maltillisen vedonlyönnin siitä, sainko reissusta itselleni viruksen. Minusta olisi varsin epäreilua, jos sain.)

Kävin hammaslääkärissä, sillä yhtä hammasta särkee tosi paljon melkein koko ajan. Oikealla ylhäällä, toinen poskihammas takaa, hampaan keskellä sisällä se kipu on ja säteilee ohimoon ja poskeen ja kaulaankin joskus. Mutta eihän siinä hampaassa mitään ollut. Kipu johtuu purennasta tai leukojen sijoiltaan olemisesta (pysyvä olotila vuosikymmenestä toiseen) tai jostakin. Mutta tulipa selvitettyä. Yhtä hyvin se olisi voinut olla vuosisadan isoin reikä. 

Oli kiintoisa kokemus tämä korona-ajan hammaslääkäriajanvarauskäytäntö. Nehän eivät ota turhaan ketään sinne. Niin että ajanvarauksesta ensin haastateltiin huolella, että mikä ongelma, sitten haastateltiin mikä on elimistöni tämänhetkinen suhde koronavirukseen, sitten haastateltiin kaikki riskiryhmiä kartoittavat asiat. Sitten henkilö puhelimen toisessa päässä sanoi että hammaslääkäri soittaa minulle hetken päästä. Ja sitten hammaslääkäri soitti ja haastatteli hammasasiat uudelleen ja riskiryhmäasiat myös. Jonkin aikaa harkittuaan hän sanoi, että on tuo hammas hyvä tsektata, vaikka kivun sahaaminen edestakaisin viittaa purentaperäiseen ongelmaan  (pätevästi arvioitu). Ja sitten sain ajan riskiryhmille varatulle klinikalle. En tiennytkään että sellaisia on. Onneksi on.

Mutta takaisin paperinukkeihin. 

En oikein muista, mistä tämä sai alkunsa taas. Vuoden alusta maaliskuuhun saakka ompelin asua nukelle. Maaliskuusta huhtikuuhun testailin uusia puuvärejäni ja tein värikarttoja. Sitten yritin kirjoittaa blogia Pikku naisia -elokuvista. Luulen että se ehkä sai minut digitoimaan Amy March -paperinukkea. Joka tapauksessa minulla on aina tapana tehdä asioita kokonaisvaltaisesti. Niin että kun aloin piirtää paperinukkeja, aloin tehdä sitä ihan kaksin käsin, niin sanotusti.

Kuvassa yllä Frida Kahlo, Sara ja Sarri, pikkuinen Amy March, aikuinen Amy March (luonnos), pari asua tätini paperinukkeprinsessalle (tuo alla piilotteleva puuväripiirros) ja testi yhdestä prinsessasta muutaman asuluonnoksen kanssa. Fridan ja aikuisen Amyn aloitin nollasta. Muut ovat kymmenen vuotta vanhoista paperinukkeluonnoksistani tai valmiiksi piirtämistäni paperinukeista digitoitu. Siis eli olen skannannut alkuperäiset piirrokset ja sitten piirtänyt ne piirustusohjelmalla läpi ja muokannut ja värittänyt. Esimerkiksi Saran ja Sarrin kanssa puuhasin joku 6 päivää, että ei se ihan käden käänteessä tapahdu se digitaaliseen muotoon siirtäminen, vaikka olisi luonnos pohjilla.

Frida Kahlon piirsin ihan itsellenikin yllätyksenä. Yhtenä aamuna vain herätessäni keksin, että ystävän lapsi, suuri Frida Kahlo -fani, tarvii Frida-nuken. Minun piti tehdä ihan pikainen juttu, mutta jännästi siihenkin suhraantui viikko.

Testiprintti Amy-luonnoksesta. Normaalisti aina piirrän kaikkeen mustat rajat. Piti testata, että tuleeko tällaisesta rajattomasta nukesta liian flatku ja epämääräinen. Ei tullut. (Amy-arkit aloitin 3. 5., valmista tuli eilen.)

Aamupiirustuspaperinukkeja. Nämä ovat ikkunan läpi piirretyt kopsut vanhoista nukeista. Asut ovat ihan uudet. Tärkein juttu aamupiirustushetkissä on saada käyttää ihania puuvärejäni.

Kuvanlaatu yllä ehkä ei kovin hyvä, se on kuvakaappaus. Kun nääs jotenkaan ei tunnu kovin fiksulta pistää digitaalista piirrosta alkuperäisenä monen megatavun tiedostona nettiin. Ei etenkään jos suunnittelee myyvänsä kyseistä tuotosta Etsyssä. (Justiinsa yllä oleva ei ole lopullinen paperinukketiedosto. Se lopullinen on kahdella A4-arkilla, jotta nukke on riittävän isokokoinen).

 Tämmöinenkin työn alla Amysta, ajatuksena on että näitä voisi printata (värillisenä) askarteluihin.

Tässä digitaalisen piirtämisen mukavuuksia. Tai no, tämän saman nyt tekee melkein yhtä helpolla paperille. Mutta siis, yllä vasemmalla eka pikainen luonnos, jonka idea oli lähinnä tsekata paikka luisteluasulle arkilta. Seuraavat ovat enemmän tai vähemmän piirretty edellisten päälle. Kuten näkyy, moni asia on pysynyt samana alusta loppuun. Kätevää, kun voi vain piirtää läpi uudelle kerrokselle ja tehdä muokkauksia ja poistaa vanhat alta sitten pois. Huomattavasti mukavampaa tehdä se sängyssä kylkimakuulla kuin ikkunaa vasten seisten, pelaten paperilla joka ei pysy paikallaan ilman kaikenmaailman teippauksia.

Mutta tämä on ihan aidosti digipiirtämisen parasta ylellisyyttä. Ja erinomaisen mahtava juttu ihmiselle, jolla on rajallisesti fyysisiä resursseja. Ei aina tarvitse aloittaa kaikkea alusta, jos huomaa jonkun menneen pieleen. Kuten nyt tässä. Yhtäkkiä hoksasin, kun olin piirtänyt Amylle jo neljä asua valmiiksi, että mokoman käden sormet ovat ihan pielessä (ylin kuva). Kenen pikkurilli on pidempi kuin nimetön, kysyn vaan? Huokaisin vähän kun virheeni valkeni. Mietin että onks tää ny niin paha. Totesin että no taatusti on. Sitten vain aloin piirtää kättä uudelleen vanhan päälle. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Amylla olikin hyvä käsi. (Ja sitten sama piti siirtää tanssiaisasuun ja kävelypukuun.)

Tämän hetken aamupiirustusprojekti.

Tyypille tuli vahingossa sairaan isot manga-/bambisilmät. Kokeilussa on jättää homma tussaamatta. Se vähän ahdistaa minua, koska en vain osaa käyttää värejä riittävän kontrastisesti ja napakasti jotta työni toimisivat ilman mustia rajauksia. Mutta toisaalta tussaus on se, joka aina voi pilata kaiken, ja se on stressaavaa, ja haluan oppia käyttämään värejä paremmin. Niin että kokeilen ilman tussia nyt kumminkin.

Kiva piirtää kun on kieloja ja syreenejä kaverina. 

Seuraava uhri tabletilla piirrettäväksi. Vihervaaran Anna.

Huom! Obs! Achtung! Warning! Koronavalitus seuraa.

*) Äreä siksi, että koronaluvut näyttivät niin lupaavilta ja nyt yhteiskunta avautui ja kohta kuitenkin taas posahtaa, ja näin ollen riskiryhmäihmiset eivät pääse ikinä palaamaan normaaliin. Toivottavasti olen väärässä. Mutta sitä vain naiivisti luulin että rajoitukset ovat voimassa kunnes korona on tapettu. Ja se olisi kai tullut tapetuksi aika pian. Silloin olisivat riskiryhmäläisetkin saaneet pienen hengähdystauon ennen toista aaltoa. Nyt luultavasti emme saa. (Toivottavasti oikeasti olen väärässä!) 

Juuri minun kotona olemiseenhan tämä nyt ei vaikuta erityisen paljoa, kotona minä kuitenkin olisin. Mutta tänne ei edelleen voi päästää vieraita, autottomana ihmisenä en pääse turvallisesti labroihin tai hoitamaan muita menoja, mieheni pitää edelleen miettiä omat kuvionsa ja niin edelleen. Olisin tästä yleistressistä halunnut pienen lepotauon. Olisi tosi kiva mennä ovesta ulos ilman että tarvii miettiä että kahvassa voi luurata virus, joka mitä suurimmalla todennäköisyydellä heivaa henkilöni sisukaluineen päivineen sairaalaan. 

No. Ehkä riskiryhmäläisten olisi tarvinnut joka tapauksessa nyhjätä kodeissaan kesän yli. Tai ehkä yhteiskunnan avaaminen ei nostakaan tartuntalukuja takaisin ylös.

Okei. Tämän päälle tarvitaan jotakin positiivista. Tässä vielä kissakuva viime kesältä:

Renessanssin ulkoiluttamista

Kävin hänen kanssaan ulkona ennen kuin ilma lämpeni ja lotistui. Oli kiva vähän napata hailakkaa aurinkoa samalla kun otin muutaman kuvan. (Mutta seuraavana päivänä ei ollut kiva, kun reidet olivat niin kipeät, että tuntui kuin joku olisi liekinheittimellä niitä jatkuvasti hyväillyt. Siinä samalla kun repi niitä kappaleiksi neljällä hevosella. Tujut annokset tulehduskipulääkettä eivät taittaneet kivulta edes kärkeä. En tajua mitä reisilihasteni sietokyvylle on tapahtunut sitten syksyn valokuvaussession, jolloin reisiin tuli ihan normaali kuntopiirijomotus.)

Kun katsotte tätä kuvaa, ajatelkaa liekehtiviä reisilihaksiani arvostaen ja kunnioittaen.

Tässä todistusaineista, että en ole lopettanut ompelua:

En tosin muista, milloin olen tuon aloittanut. En muista myöskään, milloin viimeksi edistin asiaa. Mutta tällainen renessanssiasu on nyt joka tapauksessa työn alla. Animator-nukelle.

Chemisette eli komia miehusta ja kaulukset nuken empireasuun

Täällä taas! Tätä häkellyttävää aktiivisuutta tuskin kestää pitkälle. Blogosfäärin täytyy varmasti pian taas tulla toimeen ilman panostani. Mutta sitä ennen sinne pamahtaa nämä 22 kuvaa selityksineen! Varautukaa siis jälleen rullaamaan pitkälle! Lämmitelkää etusormenne ensin! Koukkuun, suoraan! Koukkuun, suoraan! Toistakaa vielä muutaman kerran!

No niin. 

Väsätessäni juttua 1800-luvun alun muodista heräsin huomaamaan, että Roisinin (nimessä on painomerkkejä vokaalien päällä, mutten jaksa tuottaa niitä nyt) (äskeisen ja tämän suljetekstin vaivalla ehkä olisi kannattanut) kävelyasusta uupuu palanen. Nimittäin chemisette. Eli siis valemiehusta. Paidan etumusta (ja kauluksia) esittävä juttu. En ole löytänyt sanalle suomalaista vastinetta, että mennään chemisettellä (ranskaksi se tarkoittaa pientä paitaa).

Koska minulla on keskeneräisiä töitä noin 13 (tämä luku kattaa siis aktiivisesti keskeneräiset työt, ne keskeneräiset työt, jotka pitää kaivaa esiin arkeologisen asiantuntemuksen ja varovaisuuden kanssa, ovat huomattavasti lukuisammat) olin heti innokas ottamaan jonon ohi taas uuden pikaisen pikkuprojektin. Kun oli kangaskin olemassa ja kaava ja ohjeet. Niin mikä siinä äkkiä ommellessa yksi pikku chemisette.

No. Viikko siinä vierähti.

Apuna käytin Janet Arnoldin Patterns of Fashion 1 -kirjan ohjeita. Vilkaisin myös Nancy Bradfieldin kirjaa Costume in Detail. (En tee nykyään mitään ilman näitä kirjoja. Siis mitään aikakausipukuompeluun liittyvää.) Kangasvalinta oli itsestään selvä. Norjalainen Instagram-ystäväni postitti minulle Yhdysvalloista tilaamaansa valkoista puuvillaorganzaa keväällä. Minun oli vielä testaamatta kangas, joten tässä tuli hyvä syy kokeilla sitä.

 

 VOIN KERTOA ETTÄ ON KIVA KANGAS.

Alla seuraa melkein kattava selostus siitä  miten tein chemisetten, niin että te blogini lukijat voitte kotonanne heti tehdä samanlaisen (koska chemisettehän teiltä juuri puuttuu). Lopuksi tietysti on kuvia valmiista asiasta.

Katsoin Arnoldin kirjan kaavoja ja asetin vessapaperinpalasen päälle nuken empiremekon yläosan kaavat ja piirsin summittaisesti suunnilleen samanmalliset palaset kuin Arnoldin kirjassa. Lisäsin kangasta leikatessani reilusti varaa laskoksiin. Jopa ihan oikeasti mittasin vähän, että miten paljon ylimääräistä leveyttä palaset ehkä tarvitsevat.

Sitten aloin tehdä koristelaskoksia. Näille on joku sana suomeksi. (Hiuslaksokset! Ei ihme etten ikinä muista sanaa.) Mittasin viivaimella 5 mm aina edellisen laskoksen taitteesta, taitoin kankaan viivaimen avulla, jonka jälkeen pikku sormineni näpersin  siitä sitten uuden laskoksen taittamalla hommelin uusiksi. Sellainen silmämääräisyyden ja puolipedantin mittaamisen yhdistelmä toimi kivasti.

Tämä puuvillaorganza on niin ihanaa, että väitän että pedantimmalla paneutumisella olisi ollut mahdollista saada viivasuorat laskokset. Kankaassa kun on sellaista jämäkkyyttä ja vähän kuin tahmeutta. Vaikka se onkin äärimmäisen ohutta ja ilmavaa.

Pistelin tukiompeleen laskosten (noin) puoliväliin mallin mukaan. Eli laskokset (ja etukäänteet) pysyvät kasassa kaula-aukon ja alareunan käänteiden/saumojen ja keskellä menevän tukiompeleen ansiosta. (Kappaleiden sivureunojen käänteet ompelin normaalisti.)

Luulin että tämä homma on nopea, kun ei tarvinnut laskoksiakaan pitkittäissuunnassa ommella yksitellen kiinni, ja oletin että tässä kohtaa chemisette on jo melkein tehty. Mutta kaikkea sitä voi luulla ja olettaa. Kauluksessa oli nimittäin yllättävän paljon puuhaa.

Seuraavaksi ompelin kaula-aukkoon reunuksen (ja siihen silkkinauhat kiinnitystä varten - oli kivaa kun kotoa löytyi sopivaa nauhaakin). En ollut aivan varma, mitä Janet Arnold ohjeisti ihmiskoon chemisetten kauluksen ratkaisuiksi. Joskus ompeluenglanti tuottaa minulle vaikeuksia. Mutta ymmärtääkseni hän ohjeisti tekemään jotakuinkin kuten minäkin tein. Kapinoin ensin ohjetta vastaan, koska se tarkoitti lisää kangasta kaulan ympärille (ja pelkäsin pönäkköjä pullotuksia), mutta kun kolmena yönä mietiskelin asiaa ja pohdiskelin miten minä tekisin, päädyin aina samaan tulokseen ohjeen kanssa. (Jatkan tästä kohta.)

Kumpikin kauluksen röyhelö on 48 cm (laskeskelin pituuden suhteessa Arnoldin kaavaan). Arvelin ensin että lähes metri röyhelöä nuken kaulan ympärillä on aika paljon. Mutta eipä ollut. Ei tästä kankaasta.

Puolisen metriä kangasta rypytettynä. Tuo silittämätön röyhelö on aika villi. Sekin olisi kyllä varmasti toiminut nukelle. Mutta tuo laskoksille silitetty meni niin olemattoman pieneen tilaan, että havaitsin että kangasta olisi voinut helposti rypyttää vaikka 20 cm enemmän.

Säästin vaivojani ja laskostin kaulusröyhelöt silmämääräisesti. Ensin suhteellisen pienellä pistolla ompelin rypytyslangan ja sitten silittelin sormin rypyt litteiksi. Lopuksi näytin niille vähän silitysrautaa. Ihme ja kyllä en polttanut sormiani. Kangasta sen sijaan vähän kärvensin. Puuvillaorganzaa ilmiselvästi ei kannata silittää puuvilla-asetuksilla (ainakaan ilman väliharsoa - mutta eipä tuollaisia laskoksia väliharson kanssa pysty käsittelemään).

Hankalaksi homma muuttui tässä, kun luulin pääseväni helpoimmalla kun yhdistän röyhelöt nuppareilla ja sitten pikaisesti harsin ne yhteen, jotta voin kiinnittää ne nauhaan. En oikein ymmärrä, mikä minua vaivasi, kun päätin jättää harsimatta laskokset paikoilleen. Minä nimittäin harsin laskokset aina paikoilleen. Yleensäkin harsin aina kaikkea minkä vain voi harsia. Niin että ehkä minulla oli joku hetkellinen tajuttomuuskohtaus aivoissa tai jotain, mutta päätin siis jättää harsimatta laskokset.

Ja niinpä minulla oli sitten kaksi röyhelöä, toinen toista ehkä sentin pidempi (mikä on mahdottoman paljon tässä mittakaavassa), joiden laskokset liukuivat haitarimaisesti edestakaisin rypytyslangalla, kun yritin harsia heitä (röyhelöitä) yhteen. Ai että se meinasi tehdä minusta hullun. Mutta onneksi ompelin niitä yhteen samaan aikaan kun meillä oli raamattupiiri, niin että kanssalähimmäisten läsnäolo ja henkevä keskustelu Vanhan Testamentin liitoista esti minua pimahtamasta ja repimästä pelihousuni.

Arnoldin ohjeessa kukin röyhelö liitetään omaan nauhaansa ja yhdistetään sitten kaulan reunukseen. Nukkemittakaavassa se olisi ollut vähän villi veto, kun rajansa sillä, miten paljon kangasta voi pienelle alueelle ängetä. Siispä kiinnitin röyhelöt yhteen ja samaan nauhaan. Ja ompelin sen sitten reunukseen kiinni. Ja tämä ratkaisu oli kolmen yön miettimisen jälkeen ainoa oikea, koska en keksinyt muuta keinoa jolla kaula-aukon saumanvarat saa nätisti huoliteltua piiloon (harsomaisen läpinäkyvä kangas ja pystykaulus = saumanvarat olisivat näkyneet rumasti läpi jos niitä ei olisi kätkenyt reunuksen sisään) ja miten röyhelöt pysyvät pystyssä eivätkä lörpsähdä olkapäille.

No niin. Siinä se on. Valmis laite.

Takaakin nätti. Ja mikä parasta, selän yläreuna näkyy mekon/takin kaula-aukosta.

Koska olin laiska laskosten paikoilleen harsimisen kanssa, ne pääsivät liikkumaan estoyrityksistäni huolimatta kun säädin röyhelöitä nauhaan kiinni. Seurauksena on, että kauluksen röyhelöt eivät jakaudu aivan tasaisesti. Seikka ahdistaa minua vähän. Mutta vain vähän.

Pesin käsiäni pitkin puuhaa. Mutta tällainen valkoinen herkkä kangas ottaa nokkiinsa ihan olemattomista. Niin että se näyttää paikoin siltä, että olen käsitellyt sitä tahmatassuin.

Siinä lepää alusvaatteiden päällä. Laskeskelin että tuossa edessä silkkinauhojen päiden lisäksi (ja niiden päät taitoin sisälle kaksinkerroin) on noin 13 kerrosta puuvillaorganzaa (kun huomioi että laskoksissakin tulee kerroksia). Mielestäni aika käsittämätöntä.

Ja mekon alla. Tämä mekko ei ole ihan kyllä paras chemisetten kaveri. Kai se on tuo väri. Mutta vähän myös miehustan mallikin kaikkine rypytyksineen ja pistoineen. Niin että voihan nenä, pitääkö minun ommella leninki chemisetteä varten? (Kuvassa on laiska irtohihatesti. En jaksanut ängetä hihojen yläosaa mekon hihojen alle, mekon hihojen reunat kun ovat varsin napakat.)

Ja sitten takin kanssa. Tämän kanssa chemisette sopii mielestäni kuin optikon valitsema piilolinssi likinäköisen silmään (mieheni ja minun sanonta, paljon miellyttävämpi kuin "sopii kuin nyrkki silmään").

Päähinettäkin piti sovittaa.

Olen ommellut kyseisen bonetin muutama vuosi sitten. Olen miettinyt, että pitäisikö se purkaa osiin ja laittaa lierin sisään kovike. Joka tapauksessa. Tämä päähine on söpö, mutta haluaisin tehdä Roisinille bonetin, jonka lieri olisi olkea ja takaosa kangasta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että päähine olisi vaalea. Lieri olisi oljenvärinen, kullanruskea, vanilja tai valkoinen. Takaosa jotakin raikasta. Mutta tämä violetinlaventelinminkälievärinen bonetti sai minut miettimään, että onko vaalea päähine pliisu nuken vaalean hipiän ja valkoisen hameen kanssa?

Piti tehdä testi. Olen nyt kallistumassa vaaleaan. Mitä mieltä te olette? Tummempi ehkä sopisi useamman erilaisen asun kanssa. Vai sopisiko?

Vielä nämä pari kuvaa neitosesta kauluksineen. On se vain kiva viimeistely asun yleisilmeeseen! (En muuten ole käsitellyt minkään näiden kuvien värejä. Ihan oikeasti tuo keltainen silkki on tosi keltainen.)