Irlannin-matka, osa 5 (mahdollisesti viimeinen): Russboroughin mysteeri

Homman nimi on, että minä tykkään taloista.

Ekaluokkalaisena piirustin koulussa pohjapiirustuksia siihen vihkoon, johon sai piirustaa, kun oli tehnyt kaikki tehtävät. Pikkuveljen kanssa piirrettiin kotona joko yli 800-neliöisiä taloja tai sitten alle 8-neliöisiä. Merkittiin piirroksiin liedet, jääkaapit, takat, komerot, vessanpöntöt, lavuaarit, suihkut, ovien aukeamissuunnat, kaikki. Usein myös huonekalut. Pikkuveljeni auttoi minua mittakaava-asioissa, sillä hän osasi kertotaulun jo ennen kuin minä osasin lukea. Ja ennen kuin hän kunnolla osasi kirjoittaa nimeään, hän piirsi numeroita ja perään aina äärettömän symbolin.

James Herriotin kirjoissa kivointa heti sen jälkeen, kun Herriot työnsi kätensä lehmän sisuksiin ja auttoi vasikoimisessa, oli se, kun Siegfriedin veli (jolla oli kanssa joku wagneriaaninen nimi, ehkä Tristan) ajoi polkupyörällä talon tiilisellä käytävällä. Sisällä. Heti piti keksiä englantilaisten talojen pohjapiirustuksia, joissa oli sisällä pitkä käytävä.

Piirrän edelleen pohjapiirustuksia, kun näen jonkun sympaattisen pienen talon ja innostun miettimään optimaalista 70-neliöistä kotimökkiä itselleni, kissalleni ja miehelleni. Tai jos yritän hahmottaa, millainen voisi olla vaikka jonkun BBC:n pukudraamasarjan kartanon pohjakaava. Pohjapiirustuksien metsästäminen kuvaruudusta on jännää. Että hei, tuossakin on ovi, hei tuolla täytyy olla käytävä. On tietysti aivan selvää, että lempigooglauksiani on kaikensortin floor planit.

Russborough'ssa, mokomassa, ei ollut saatavilla pohjapiirustusta, ei ilmaiseksi eikä maksusta. Siispä kartanon pohjaratkaisu piti päätellä itse. Siis paraatikerroksen pohjakaava. Yläkertaa oli turha yrittääkään hahmottaa, koska meille näytettiin siitä vain aula ja kaksi makuuhuonetta (ylhäällä oli 9 makuuhuonetta ja niiden yhteyksissä pukeutumishuoneita ja kylppäreitä).

Vaarallisen retkipäivämme iltana ystäväni, hänen miehensä ja minä lojuimme sohvilla. Minä ja ystäväni muistelimme Russboroug'n alakertaa. Että mistä huoneesta mentiin minnekin. Hahmotin päässäni symmetristä georgiaanista pohjakaavaa. Selvää oli... Paitsi... MISSÄ olivat alakerran näyttävä makuuhuone ja musiikkihuone? 

Kartanokierros alkoi ruokasalista. Jatkoimme siitä suorassa linjassa halliin. Sieltä jatkoimme suoraan keltaiseen salonkiin. Sieltä jatkoimme suoraan makuuhuoneeseen. Makuuhuoneesta menimme kulmittain musiikkihuoneeseen, sieltä isoimpaan salonkiin, sieltä kirjastoon, josta käännyimme pääportaisiin.

MUTTA! 

Kussakin huoneessa on kaksi ikkunaa (plus hallissa myös ovi), ja talon julkisivussa on kuusi ikkunaa ja ovi. Kaksi ikkunaa ruokasalissa, selvä. Kaksi ikkunaa (plus ovi) hallissa, selvä. Kaksi ikkunaa keltaisessa salongissa, selvä. Kaksi ikkunaa makuuhuoneessa. Ei selvä. Julkisivusta loppuu ikkunat! Ja julkisivun viereisessä kaaressa ei ole ikkunoita. 

Alarivin huoneet nyt ovat selvää pässinlihaa, näkee sen verhojen väreistäkin. Salongin on pakko olla keskellä takana, sillä kurkkasimme siellä takaseinällä olevasta ovesta halliin, joka on edessä keskellä. Ja salongista mentiin suoraan kirjastoon, jonka siis täytyy olla ruokasalin takana. Ja portaiden täytyy olla niiden välissä. Näin jälkikäteen sitä huomaa, että aivoittakin olisi pitänyt tajuta, miten makuuhuone ja musiikkihuone jäljelle jäävässä tilassa sijaitsevat. Mutta ajatustyötä häiritsi pari tekijää.

Muistelimme kierrosta uudestaan ja uudestaan, pläräsimme digikuvia, varmistimme ovia ja ikkunoita ja menemisiä ja tulemisia. Minun mielessäni oli koko ajan georgiaaninen symmetria. Ja sitten meidän tuli huomioida se, että talo ei loppuviimeksi ollut kovin syvä (syvyys meille esiteltiin salongissa, kun hallin ovi avattiin ja näimme kerralla koko talon syvyyden). Kaiken lisäksi talon päädystä lähti vielä kaaret sivusiipiin. Jos päädyssä on kaaret, ei päädyssä nyt ikkunoita ole. Ja kaikki alakerran huoneet olivat isoja. Joka huoneessa oli massiiviset kipsikoristekattorakennelmat ja hulppeasti lattiapinta-alaa. Talon toisessa nurkassa oli selvästi tunkua.

Ystäväni mies pyöritteli silmiään ja naljaili. Ei olisi sopinut niin naljailla, meiltä kun meni yöunet Russborough'n takia.

Seuraavana aamuna päivän ensimmäinen kysymys oli, missä sijaitsee Russborough'n alakerran makuuhuone. 

Seuraavana aamuna minun piti kirjoittaa kartanon infoon sähköpostia. Auttakaa kiitos suomalaista pakkomielteistä. 

Ei vastausta. Tsekkailimme sähköpostiani koko päivän siihen saakka, kun lähdimme lentokentälle. (Matkalla lentokentälle alkoi lomani eka sade.) Olimme vähän pettyneitä Russborough'n asiakaspalveluun. Olisivat lähettäneet edes kuittauksen, että kiitos kysymyksestä, vastaamme ehtiessämme. 

Seuraavana aamuna kotona Käpylässä katsoin taas sähköpostit. Ei vastausta.

Sitten tapahtui läpimurto. Ystäväni lähetti tekstarin: "Mentiikö me Russborough'ssa kultaisesta olohuoneesta ulos takaseinän salaoven kautta?"

Minä en ollut varma. Piti miettiä. Mietin. Innostuin, katsoin kuvia eri silmällä ja tsekkasin satelliittikuvasta Russborough'n sivusiipien leveyttä. Piirsin pohjakaavan ja lähetin sen ystävälleni. Tämän vastaus tuli nopeasti: "Hah, kyllä, noin sen on pakko mennä! Pitäkööt infonsa, kyllä kartanosalapoliisit selvittää nämä jutut muutenkin!"

Alla pohjakaava. Se tietenkään ei ole virallinen (eli jos joku tämän perusteella eksyy Russborough'ssa tai kokee kartanoreissullaan pettymyksen, en kanna asiasta vastuuta) eikä mittakaavassa (se on totta, että halli ja salonki ovat isompia kuin muut huoneet):

Kierros alkoi ruokasalista (tulimme sinne sivusiivestä). Jatkoimme hallista suorassa linjassa seuraavaan huoneeseen, josta muistin meidän jatkaneen suorassa linjassa eteenpäin. Mutta tässä huoneessa tietenkin oli tehtävä käännös. Kiersimme talon siis loogisesti ympäri. Ylös menimme pienempiä palvelijoiden portaita, sillä pääportaikko on niin arvokas, ettei sitä tavis turistirahvas saa tallata.

Joku saa nyt sanoa ihan rauhassa, että pöllöpäät, noinko yksinkertaisesta asiasta se saitte päänsärkyä. Mutta käykää itse katsomassa niitä huoneita. Makuuhuone ja musiikkihuone eivät antaneet itsestään pientä vaikutelmaa. Ne ovat ennen osanneet rakentaa taloja. Esimerkiksi kattoratkaisut tekivät hauskoja tilahuijauksia. Opas kertoi että kaikki huoneet ovat samankorkuisia, vaikka halli näyttää muita korkeammalta. Johtuen juuri kattohuijauksista. Arkkitehdit osasivat ennen, ja osaavat ehkä edelleen, matemaattiset perspektiivihuihausjutut paremmin kuin minä. Joku arkkitehdin jippo lieni sekin, että talossa oli koko ajan symmetrisyyden illuusio jotenkin. 

Taloa kiertäessä ja ympäristöä ihmetellessä sitä ei osaa tarkata aivan kaikkea. Siitä pääasiassa johtui, että pohjakaavan hahmottaminen vei aikansa. Tai, no, pääasiassa kai se johtui siitä, että muistin sen yhden oven väärin... Yhtä kaikki, kun ratkaisu selvisi ja sain hahmoteltua kohdilleen loksahtavan pohjapiirustuksen, riemu oli ylimmillään. (Voisimme ystävän kanssa perustaa kartanosalapoliisibisneksen, jos vähän vielä saamme kartanokokemusta. Ehkä minun tarvii hakea jotakin apurahaa, jotta pääsen kiertämään... sanotaan nyt... viisikymmentä irlantilaista ja englantilaista kartanoa. Skotlanti ja Wales käy myös.)

Tässä vielä ylemmän kaavion kuvat isompina:

Punaiset verhot ovat ruokasalissa, keltaiset keltaisessa olohuoneessa. Sateliittikuva kertoi, että sivusiipiin vievät kaaret ovat kapeat (jonka kai pystyy näkemään kuvastakin nyt, kun tietää, että ne ovat kapeat), joten päärakennuksen päätyyn kaaren taakse jää tilaa ikkunoille.

Ruokasalin punainen verho ja kipsikoristetta katossa.

Hallin katto on korkeamman näköinen, sillä sen ja seinien kulma on suora. Keskellä oleva ovi vie isoimpaan salonkiin.

Muiden huoneiden katot näytävät matalammilta, sillä seinän ja katon kulmaa loiventaa kaari. Keltaisessa salongissa on keltaiset verhot ja neljää vuorokaudenaikaa kuvaavat meritaulut, jotka välillä ovat olleet kadoksissa, varastettu tai myyty tai jotain.

Näkeehän tästä, että makuuhuone on kapea. Tai, no, kapea ja kapea. Ja jos näkisitte tuon katon, ei teille tulisi mieleennekään, että kyseessä on "joku pienempi huone".

Musiikkihuoneessa on kaksi flyygeliä, paljon lattiatilaa, takka, lipastoja ja hollantilaisia tauluja. Siltä ajalta. Ja Gainsborough'ta.

Pääolkkari on oikeasti iso. Kuvan ovesta mennään halliin. Kattoon heijastui kivasti värejä.

Kirjastokin on iso.

Ja portaikko näyttävä. Ei kovin suuri. Mutta näyttävä.

Jälkikirjoituksena todettakoon, että Russborough'sta vastattiin sitten lopulta. Aika pian itse asiassa, kun hoksaa, että kysymyksen ja vastauksen välissä oli kuitenkin viikonloppu. Vastaus tuli koko museon johtajalta, joka ystävällisesti selitti pohjan. Olimme salapoliiseilleet aivan oikeaan ratkaisuun. Lisäksi johtaja kertoi, että talon kokonaispohjapinta-ala on noin 900 neliömetriä ja alakerran makuuhuone ei alkujaan ole ollut makuuhuone, joka oli kiinnostava ja tärkeä tieto.

Irlannin-matka, osa 4: Vaarallista elämää

Olimme sopineet jo etukäteen, että yhtenä päivänä käymme Russborough'n kartanossa. Toinen suunnitelmamme oli vierailla Castletown Housessa. Kolmas suunnitelmamme oli olla muuten kotona. Lisäksi minulla oli haave päästä Atlanttia moikkaamaan. Ajattelimme, että se kannattaisi yhdistää Russborough-retkeen. Mutta retkipäivää edeltävänä iltana olin jokseenkin huonokuntoinen ja sovimme, että unohdetaan Atlantti.

Retkipäivän aamu valkeni usvaisena (päivien ja öiden lämpötilojen erot olivat isot, sillä päivät olivat aurinkoiset ja lämpimät, yöt olivat syksyiset ja koleat). Juhlistimme aamua potato farlseilla ja paistetuilla kananmunilla (puhumattakaan mustasta teestä). (Olin ennen reissua tarkkana kananmunien suhteen, jotta saatoin sitten Irlannissa nauttia pari paistettua munaa levollisin mielin. Nimittäin potato farls ja paistettu kananmuna ovat ihana aamupala. Eikä kananmuna-allergiani onneksi ole kuolettava, eikä edes ilkeä, jos pysyn tarkkaavaisena.) Potato farlsit (yksi kirjain erilailla, ja merkitys muuttuisi melko radikaalisti) ovat jonkinsortin perunarieskoja. Lämmitimme ne leivänpaahtimessa ja nautimme ne voin ja paistetun kananmunan kanssa (keltuainen kokonainen ja hivenen löysä... mmm). Kiva alku päivälle. Kaikki, minkä päällä on sulaa voita, on yleensä hyvää.

Russborough'ssa olimme aamukymmeneltä. Ensimmäinen opaskierros alkoi samalla kellonlyömällä kun parkkeerasimme autoa, joten ensin katsastimme taloa ulkopuolelta, sitten menimme teelle ja skonssille. Olihan kymmenen jälkeen jo hyvä vetää päivän toinen teesatsi.

Kartanokierroksen alussa opas, terhakka naisihminen, kysyi, ymmärrämmekö englantia vai tarvitsemmeko tulkkausta. Totesimme, että ymmärrämme kiitos, ja keskenämme mietimme, olisiko kuitenkin pitänyt pyytää tulkkausta suomeksi. (Opas artikuloi hienostunutta englantia hyvin ymmärrettävästi. En minä silti jaksanut keskittyä kuuntelemaan, koska vieraskielikuuntelu vaatii aivotoimintaa, samoin vaatii kartanomiljöön katseleminen silmillä, ja koska aivotoimintaa riitti vain toiseen toimenpiteeseen, valitsin silmillä katselemisen.)

Kiersimme taloa tunnin, jona aikana tuli selväksi, että prameaa on ja kipsikoristeita (plasterwork) riittää. Kierroksen jälkeen minä ja ystäväni olimme kumpikin omasta syystämme istumisen tarpeessa. Raahauduimme ulos penkille kuuntelemaan lintuin sirkutusta, lehmäin muuntaa ja sirkkelin kirkunaa (viimeksi mainittua onneksi vain vähän aikaa). Edessämme oli nurmikenttää, kimaltavaa vettä jossakin pikkulätäkössä ja horisontissa vuoret.

(Kyllä minä vielä ehdin otsikon vaaralliseen elämään.)

Tämmöiset leijonat vartioivat Russborough'n portaita.

Paremman väen katto.

Ja lisää kipsikoristeita.

Autereessa vuoret. Eivät näy kuvassa. Mutta ovat siellä. Käykää vaikka itse katsomassa. Osoite on Russborough, Blessington (terveydeksi), Co. Wiclow, Irlanti.  Ajakaa Dublinista N81-tietä Blessingtoniin (terveydeksi), kyllä siellä sitten on opasteet perille.

Aikamme istuttuamme ja sirkkelin jatkaessa työtään päätimme jaksaa kävellä muuripuutarhaan (walled garden). Jos siellä vaikka olisi nähtävää ja kukat kukkisivat. Paikka osoittautui pikkuiseksi paratiisiksi (no, koko on suhteellinen; olisihan muurien ympäröimälle alueelle mahtunut useampikin omakotitalo tontteineen), jossa syyskukat loistivat, hajuherneet tuoksuivat ja sielu lepäsi. Paikalla hääri armeija miehiä ja naisia, nuoria ja keski-ikäisiä ja vanhoja. Ilmeni, että puutarhaa pitää pystyssä the Royal Horticultural Society of Irelandin vapaaehtoiset. (Minua kiinnostaisi tietää, miksi yhdistyksen nimessä on tuo "Royal". Ehkä yhdistys on perustettu ennen Irlannin itsenäistymistä. Mutta koska Irlannissa ei mitenkään erityisesti ajatella lämmöllä naapurikuningaskunnan määrättyjä juttuja, ihmettelen, miksei yhdistyksen nimeä olla sittemmin karsittu.)

Kyllä kukki kukkia.

Palasimme autolle. Kävellessämme totesin, että paukkuni ovat käytetty. Ystäväni jalat olivat kipeät. Istuimme autoon. Huomasimme, että kello oli vasta 13. Söimme muutaman kourallisen M&M-karamelleja ja joimme vettä. Mietin, että nyt jos menee kotiin, jää pitkä aika lököilylle ja ompelulle, ei paha juttu lainkaan. Ystäväni mietti, että mitä jos eläisimme vaarallisesti. Mitä jos menisimme lounaalle Ballymore Eustaceen? Minä pistin suuhuni vielä kourallisen suklaata ja sitten toisen kourallisen suolapähkinöitä ja join suolavesipulloni loppuun ja meditoin vaihtoehtoa sitten sekunnin ja totesin, että joo, eletään vaarallisesti.

Jostakin syystä kuitenkin huomasimme kohta ajavamme Blessingtoniin (terveydeksi) päin. Ajoimme sen läpi. Ystäväni kysyi, jatkammeko eteenpäin. Niin kuin minulla olisi ollut mitään käsityksiä, mutta eteenpäin kuulosti hyvältä. Paljastin kuitenkin, että minulla oli kevyesti vessahätä, mutta että koska olimme päättäneet elää vaarallisesti, antaa mennä vain. Meille syntyi ajatus, että olisi mukava lounastaa kivassa paikassa. Ajaakörötimme ja spekuloimme, josko ylittäisimme vuoret ja menisimme Glendaloughiin. Tai ehkä kiertäisimme vuoret ja menisimme Brayhin tai Graystonesiin? Mutta ne olivat rannikolla. Sinne oli pitkä matka. Ajallisesti siis. Kilometreissä 45, mutta Irlannissa kilometrit eivät ole millään tavalla suhteessa ajoaikaan eikä ajoaika suhteessa kilometreihin.

Vastaan tuli Kilbriden-tien risteys. Käännyimme siitä, koska kyseessä on kiva tie (olemme ajaneet siitä joka vuosi Irlannissa käydessäni nähdäksemme yhden kirkon, joka on kuin suoraan Jane Austenin kirjoista). Nautimme vihreistä puutunneleista ja vanhoista kiviaidoista ja ylämäkeen ajamisesta ja totesimme, että vaarallisesti elämisessä on puolensa. Mietimme, että miten ne suhtautuisivat jossakin tienvarren talossa, jos ryömiskonttaisimme ovelle ja kolkuttaisimme heikosti oveen kuin Jane Eyre ja voihkaisimme, että "ruokaa, ruokaaaa... mutta kiitos kasvisruokaa eikä katkarapuja, eikä sieniä liian isoina palasina". Hoksasimme, että mehän ajamme kohti Sally Gapia. Ja kohta olimme Sally Gapissa. Koska risteykseen oli pysähtynyt jo yksi matkailuauto eikä takanamme näkynyt ketään (ja näkyvyys oli pitkälle), pysähdyimme mekin nauttimaan avaruudesta.

Siinä yksi vaihtoehto.

Oli päätösten aika. Glendalough? Ihmisten ilmoille? Roundwood? Ylitimme tien (otettuani kuvia lampaista; Irlannin valtiollinen turistitoimisto oli järjestänyt niitä paikalle) ja suuntasimme Roundwoodiin. Se tarkoitti sitä, että seuraavaksi piti pysähtymän Lough Tayn kohdalla, jossa Lough Tay välkehti, jylhät rinteet jylhistelivät, aurinko lämmitti ja koko maisema ilmoitti, että olen mahtava, ikiaikainen, suuri ja täynnä taruja. Mitä parhain paikka ihmiselle, jonka vessahätä oli tullut määränsä päähän. Kun jatkoimme matkaa, saatoin liittää Lough Tayn rinteet eeppisten puskapissamaisemieni listaan.

Aloimme oikeasti elää jo vaarallisesti. Se oli niin huumaavaa, että huono oloni oli jäänyt kauas taakse. Nälkä yltyi. Ohitimme Roundwoodin. Hylkäsimme Powerscourtin. Ohitimme Enniskerryn. Bray ja meri oli jo aivan vieressä. Päätös. Ei Brayhin, parkkeeraaminen ja ruokapaikan etsiminen vie liikaa aikaa. Avoca? Meni ohi.

Ja sitten tuli kyltti: KILRUDDERY.

Ystäväni hihkaisi. Käännyimme. Ajoimme parkkialueelle ja järjestimme itsemme lipunmyynti-kauppa-toimistoon voipuneena kuin maratoonarit maalisuoran jälkeen. Kysyimme, että onko paikassa kahvilaa. Joo, on. Saako sieltä lounasta? Joo, saa lämmintä ruokaa. Mutta tuolla puutarhassa. Kävimme pikaneuvottelun, maksoimme pääsymaksut (tai, no toinen maksoi, enkä se ollut minä) ja astuimme puutarhaan. Ja olimme tyytyväiset.

Suuren suojaisan puutarhan kulmassa oli teehuone sinitakorautakoristeisessa pagodimaisessa rakennuksessa, jonka vieressä oli katoksessa pöytiä. Alueen toisella reunalla oli muotoistutuksia ja suihkulähde. Toisella sivulla oli elisabetiaanisennäköisen kartanon terassi-istutuksia ja kasvihuone (conservatory) ja miellyttävä arkkitehtuuri. Puutarhaa reunustavien turvallisten puiden takana kohosi usvassa (usva oli päivän sana) Brayn sokeritoppavuori. Pilvien ja usvan seasta aurinko loi taivaalle ja vuoren vehreään ja vihreään rinteeseen upeita värejä. Olimme sitä mieltä, että oli kannattanut elää vaarallisesti.

Teepaikan toinen reunusta.

Ja toinen reunusta. (Kilruddery House tosiaan vain näyttää elisabetiaaniselta. Se on oikeasti myöhemmältä ajalta, rakennettu vain elisabetiaaniseen tyyliin.)

Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Kiersimme puutarhan pikaisesti (sillä molempien piti jaksaa vielä kotiin), jonka jälkeen päätimme poiketa Brayssä viiden kilometrin päässä. Kilrudderysta ulos ajaessamme näimme alueen niityllä hevoset, jotka nuolivat toisiaan. Kokemiemme idyllien jälkeen näky tuntui sen verran yliluonnolliselta, että aloimme oikeasti uskoa, että Irlannin valtiollisella mainostoimistolla oli joku kampanja menossa. Oli päivään kuitenkin sisältynyt aiemmin jo lampaita ja usvaa ja auteretta ja kaikkea irlantilaista turistikamaa.

Irlannin valtion turistitoimiston mainoskampanjan osuus "Toisiaan nuolevat hevoset" auton ikkunasta kuvattuna.

Brayssa parkkeerasimme rantapromenadille. Ystäväni jäi autoon, minä kävelin promenadin poikki rantakivikkoon. Istuin hetken ja kuuntelin meren sydäntäriipivää rytmiä tunnelmissa

Mereltä tuuloo,

Ruahonkorret väpäjää,

Syräntä riipoo.

(Taru sormusten herrasta eteläpohjanmaalaisittain.)

Sitten riisuin sukkikset ja änkesin ne kassiin, otin kengät käteeni, marssin veteen ja annoin Atlantin jäädyttää varpaani.

(Atlantista on turha laittaa kuvaa tähän. Harmaa ((usvainen)) taivas ja harmaa meri ja harmaat kivet eivät digipokkarilla synnytä mitään taidetta.)

Ehdimme tunnissa kotiin ruuhka-ajan alta. Perillä kotona teimme kumpikin kuolemaa, mutta hyvällä tavalla ja ehdottomasti edelleen sillä mielellä, että kannatti elää vaarallisesti.

(Ystäväni mies ei kokenut meitä yhtä seikkailuhenkisiksi living on the edge- tyypeiksi kuin itse koimme itsemme. Hänen mielestään meistä ei olisi saanut kovinkaan kiinnostavaa tositeeveetä, kun istuimme autossa Sally Gapyssä ja heittäydyimme kohtalon armoille, vaikka lounasaika läheni ja oli vähän vessahätä.)

Irlannin-matka, osa 3: Pukunäyttely Castletown Housessa

Informaatiota tässä ei paljoa ole luvassa. Casltetown House on kartano. Se sijaitsee Irlannissa Kildaren kreivikunnassa, Celbridgen kylässä (tai kaupungissa), lähellä Dublinia. Kartano on rakennettu 1700-luvulla ja se on komia. Nyt siellä oli näytteillä The Berkeley Costume and Toy Collection, josta en tiedä muuta kuin että se sisältää pukuja ja leluja 1700- ja 1800-luvuilta. Tässä kuvia puvuista. Käytin energiani katselemiseen ja kävelemiseen, en lukenut yhden yhtä selitystä yhdestäkään asusta. Joten info loppui tähän.

Näyttäisi menevän empireen. Pikkutytön myssy on huomattavan näperreltyä pitsityötä. Varsin sievä tuo vaaleansininen jakku. Samoin ilahduttaa silmää vaaleansininen seinä.

On rokokoohenkistä 1700-luvulta.

Kangas miellyttää silmää. Eikä pitsikään ole rumaa.

Tyypin alushame on tikattu!

Tyypin hameessa on esimerkillisiä kirjailuja.

Nämä kakaranuket vähän jotenkin ovat kaameita. Vähän.

Näyttelyn hameista oli kiinnostavaa syynätä, miten ne on kasattu. Ystävä tiesi selittää tarkemmin siitä, miten asut rakentuvat. Naisten päälihameet ja etukappaleet ovat käsittääkseni kiinnitetty neuloilla alempiin vaatekerroksiin. Niin sitten vissiin tässäkin. (Vaikka tosin malli näyttää olevan alusvaatteita.)

Miksi miehet eivät enää pukeudu tyylillä?

Jätän kokeilematta nukelle. Kyseessä on sack-back/Robe à la française (säkkiselkä?). En ihan hahmota, miten se ommellaan. Takahelma ja selkäviitta kun on yhdestä palasta..

Siinä olisi taas kirjontoja.

Tulee mieleen Napoleonin ajat 1700-luvun lopulla, ennen empireä.

Irlannin-matka, osa 2: Jäniksenä matkustaneiden seikkailut

Löytyi hyvä B&B-paikka.

Piknikillä Castletown Housen mailla.

Castletown Housessa on ennenkin vieraillut parempaa väkeä.

Castletown Housen pääportaikko. Lady koki tilassa avaruuden tuntua.

Saman paikan Long Gallery.

Kuvassa naamoja. (Kortissa on kuvattuna Castletown Housen Print Roomin seinää. Print Room oli 1700-luvun Facebook-seinä. Ladyt ja muut muodikkaat henkilöt teetättivät kuvia itsestään, sukulaisistaan, ystävistään ja cooleista tyypeistä ja liistrasivat ne seinälle.)

Kilcullenissa. Henkisenä tukena kangasostoksilla.

Russborough House. Tuntui kuulemma kotoiselta.

Piknikillä Russborough Housen mailla.

Kyllä kelpasi, autereisessa linnunlauluisessa aamussa.

Näytelmäkirjailija halusi itsestään kuvan Russborough´n kirjastossa.

Sally Gap. Näissä jylhissä maisemissa Seri koki kirjallisia inspiraation hetkiä.

Turistikuva lampaan kanssa.

Lough Tayn luona. Lough Tay ei näy. Se on montussa takana. Lough Tayn rannalla on Guinessin suvun kartano. Oluen ystävänä Seri olisi tahtonut vierailla kartanossa, mutta pihatien portti oli lukossa.

Atlantin rannalla Brayssa.

Retkellä Digby Bridgen luona.

Turistikuva joutsenen kanssa.

Piknikillä Digby Bridgen kupeessa. Seri keksi Kuolemattomaan näytelmäänsä kaksi uutta sanaa: "smaragdin" ja "vihreä". Lisäksi Seri päätti lisätä näytelmäänsä Wilhelm Tellin, Lumikin, lumotun kauriin ynnä muiden hahmojen seuraksi leprekaunin.

Turistikuva lehmän kanssa.

Juhlava illallinen matkan viimeisenä iltana.