Kuulemiin ensi vuonna

Tämä on nykyisin kai terveysraportointiblogi :)

Olkavaiva piinaa ja leviää, tänä vuonna siitä on turha kuvitella pääsevänsä. Eikä välttämättä alkuvuonnakaan. Kunhan helppaisi niin, että saisi taas edes luettua mukavasti. Vaiva on levinnyt niskaan tulehduksentapaiseksi, eikä staattinen eteensäkatsominenkaan (lukeminen, leffojen katselu) enää kelpaa asentovaihtoehdoksi. Alas katsominen on edelleen ehdottomassa pannassa, joten alkaa jäädä tekemiset vähiin... Nyhrääjällä on edessä enää vain yksi tuskallinen vaihtoehto: liikkuminen ja venyttely (ei niskan ja olkien). Hah. Siitäs sain.

Kirjoittelen seuraavaksi mitä todennäköisimmin 32-vuotiaana ja 9 vuotta aviossa olleena.

Mahd. lyh. ilm.tap. ets.

Mietin, että olisi kätevää, jos kykenisi ilmaisemaan itseään nyt lyhennetysti ja näpyttelyä säästäen, esim. näin:

Ei mit. tärk. asiaa. Ei sitä p. lyh.kirj. mitenk. auta rakent. its.ilm:n tuott. Tiet. tätä voi yritt. kehitt., mutta ymm., että ei kann. t. edes kyk. Ainak. näillä kyv. Menen syöm. kasv.l-gnea.

Voihan apua.

Itsenäisyyspäivänä

Nyt minun pitäisi polttaa sinistä kynttilää, syödä Fazerin Suomi-konvehteja, kuunnella Finlandiaa ja lukea Vänrikki Stoolin -tarinoita, Maamme kirjaa tai Koiramäen Marttaa ja Ruuneperia. Mutta en taida tehdä noita asioita. Ainakaan samanaikaisesti. Nyt syön konvehteja. Aamulla poltin kynttilää. Finlandia on minusta alakuloinen teos, joten en ala sitä kuunnella ainakaan nyt, illan alkaessa hämärtää kello 14:54, ettei tule melankoliaa. Koiramäen Marttaa ja Ruuneperia voisin lukea. Siinä on niin hyvä se aukeama, jossa Saarijärven Paavo perheineen nääntyy. Suosittelen sitä aukeamaa! Ei maa päällään kanna henkistyneempiä ja nälkiintyneempiä koirahahmoja!

Minun pitäisi suunnitelma A:n mukaan olla nyt kaupungin itsenäisyyspäiväjuhlassa laulamassa Maamme-laulua ja maakuntalaulua ja syömässä kohta pitopöydästä. Jäin kotiin kuitenkin öllöttämään, että hiipivä flunssa ei ehdi hyökätä vielä. Huomenna haluaisin olla terve, että voin käydä vastaanottamassa osteopaattista hoitoa tähän vaivaiseen itseeni. (Kädellä pystyy tekemään jo vähän yhtä jos toistakin, muttei edelleen tätä eikä piirtämistä.)

Jos ne eivät laula siellä kaupungin itsenäisyyspäiväjuhlassa maakuntalaulua, pitää laittaa valitus kulttuurilautakunnalle ja kirjoitus paikallislehteen. Ehdottomasti. Onneksi on urkkija paikalla kertomassa, laulettiinko vai ei!

Sekametelisoppaa joulun lähestymisen kunniaksi

Käytän nyt myös vähän oikeaa kättä, mutta keksin näpytellä hitaasti ja ikään kuin yksitellen. Kirjallisen kommunikoinnin addikti yrittää huijata itseään näköjään kaikin tavoin.

Haluan kertoa, jos ette vielä tiedä, että TYKKÄÄN ORAVISTA. Vaikka syövät lintujen siemenet talvella ja tappavat linnunpoikasia keväällä. Söpöjä ne on silti. (Minä varmaan täytän lapsuuden oravavajetta nyt aikuisena.) Ne ovat niin hassuja, vikkeliä ja epäloogisen oloisia. Ja yhdellä oli äsken hikka. Vastustamatonta.

Keksin laittaa nuottitelineet kirjatelineiksi. Yksi on keittiössä ruokaseuratelineenä, siitä luen matkakertomusta. Toinen on olohuoneessa sohvan edessä. Siitä luen Salaisen puutarhan uusinta painosta. Ostin sen eilen, ihan noin vain etukäteen asiasta tietämättä, että aion ostaa. Onneksi ostin! Olen lukenut vanhan painoksen noin kaksikymmentä kertaa varmaan, se nyt on vallan rakas. Mutta tässä uudessa painoksessapa on kuvat! Ja millaiset kuvat! No ihanat! Sellaiset, joissa salaisen puutarhan salaperäisyydestä vähän muuttuu nähtäväksi ja paljon jää suloiseksi ikiomaksi mielikuvaksi. Nummien elämä ja raikkaus on kuvitettu rakkaudella, Mary Lennoxin muuttuminen kalpeasta ja nyrpeästä terhakaksi ja punaposkiseksi on tehty hienosti. Entä punarinta sitten? Aijai punarintaa. Koko kuvitus on vain yksinkertaisesti kaunis ja lastenkirjamainen ja itse asiassa sellaista tyyliä, johon usein en mitenkään ihastu, mutta joka tuossa on justiinsa oikein. Entä käännös? No, uusi käännös on sekin ihana! Yleisesti olen vastahankaan uusia käännöksiä kohtaan, koska inhoan kaikkia muutoksia. Tässä kuitenkin yksinkertainen ja lyhytvirkkeinen mutta rikas kieli yhdessä kuvien kanssa tekee koko kirjasta hyvällä tavalla uuden, mikä on laskettava pelkästään positiiviseksi asiaksi. Se onkin nyt vähemmän tyttökirja ja enemmän ääneenluettava tarina ja tavoittaa ehkä uuden lukijakunnan. Ja vanhan lukijakunnan edustajalle, minulle, joka osaan tarinan ennestään ulkoa etu- ja tapaperin, tuntuu tarina nyt ihan uudelta ja raikkaalta. Mukava asia tapahtuvaksi keskelle kuolettavan tylsää oleilua.

Saari melkoisen etäällä

Tristan da Cunha on noin 2800 kilometrin päässä Afrikan mantereesta (lähin iso kaupunki lienee Kapkaupunki) ja noin 3300 kilometrin päässä Etelä-Amerikasta. Onneksi lähempänä sentään on St. Helena, ettei Tristan da Cunhan noin 270 asukkaan ihan eristyksissä tarvi olla. Helenalle matkaa kertyy vain reilut 2400 kilometriä. Sinne ajelee veneellä aika nopeaan ehkä, jos on moottorissa heppoja. Säännölliset reittilaivatkin kulkevat Helenalle kerran vuodessa, ettei ihan omin neuvoin aina tarvi liikkua. Lentokenttää Tristanilla toki ei ole. Ei paljon muutakaan. Yksi vuori kumminkin ja sitten yksi lättänä alue, johon on ollut hyvä pykätä asumukset. Siellä on yksi koulu, yksi pubi, posti (ehdottomasti, koska saaren merkittävimmät tulot kertyvät postimerkkien myymisestä) ja yksi internetkahvila. Yksi televisiokanavakin löytyy jo vuodesta 2001 lähtien.

Tämän kirjasi henkilö vasurillaan. Oikea käsi on hirtetty kehoon kiinni. Se on käteväksi osoittautunut toimenpide aina siksi ajaksi, kun puuhaa jotakin, joka voisi saattaa oikean käden kiusaukseen toimia. Mutta ei näinkään voi koneella olla varttia kauempaa, joten moikka.

Aurinko laski kello 15:31, mutta vielä ei ole pimeää

Ensimmäinen kipeän käden riemu!!!

Koska paidan silittäminen teki kipeää, mietin, että mitä sitten imuroiminen! Kerrankin oli riemastuttavan pätevä syy olla siivoamatta! Täysin hyvällä omallatunnolla! Tulkoon 1. adventti imuroimattakin!

Vetäisin kuitenkin staattisella liinalla isoimmat villakoirat ja sitten pyyhin pölyt pianon päältä ja muualtakin. Ja asensin joulukyntteliköt olohuoneen ja keittiön ikkunaan ja jouluvalot pihan syreeniin, ja adventtikynttilänjalan kaivoin esiin ja laitoin keittiöön lipaston päälle. Iloisen pienen papukaijakuusenkoristeen pistin keikistelemään orkidean oksalle. Se sopii siihen nyt, kun orkideat kukkivat. Se on mukavan eteläiset asiat mieleen tuova elementti siinä missä se nyt on. Lievittää kaukokaipuuta. Kaivoin esiin vielä jouluseimimaalaukseni, sitten sytytin pari kynttilää ja keitin teetä ja luin kirjaa. Harvinaisen mukavaa. Hoksasin vähän liian myöhään, että ei olisi pitänyt laittaa Earl Greytä. Kerrassaan olisi pitänyt laittaa Rose D'Himalayaa. Se on maailman suloisinta ja naisellisinta mustaa teetä (tykkää siitä miehetkin). Se on kasvanut Himalajalla laaksossa ruusupensaiden keskellä. Siis, siellä kasvaa ruusupensaita ja teepensaita sekaisin, ruusupensaat ovat ötökänkarkoittimina. Mutta! Niiden tuoksu imeytyy kasvaviin teelehtiin! Ihan noin vain! Kun tuon ruusuteepussin avaa, sieltä lemahtaa sieraimiin vahva ja luonnollinen ruusun tuoksu. Ja se tuoksu maistuu ja tuoksuu haudutetussa teessäkin.

Valkeassa orkideassa on nyt seitsemän kaunista täydellistä herkkää kukintoa. Ne ovat ihmeellisiä. Niissä on suloinen hohtava valkea valo. Sen tekee omituiseksi valkeuden mattapintaisuus. Ihana herkkyys tuollaisessa läpikuultavuuden ja mattapintaisuuden kilpailussa. Värin lisäksi kukintojen pyöreiden muotojen täydellisyys on ihan kamalan ihanaa. En osaa ajatella niitä perhosina (jotakin perhosorkideoja ovat kummatkin orkideamme), minulle tulee mieleen kyyhky tuosta valkeudesta, pehmeydestä, pyöreydestä ja kukan keskellä olevasta nöyrästi kumartavasta päästä keltaisine nokkineen. Aniliininpunaisessa orkideassa on kuusi kukintoa ja kuusi nuppua. Aniliininpunaiset kukat ovat suloisen korumaisia ja trooppisia ja niistä tulee mieleen eksoottiset satujen linnut ja kukat. Kiva, että nuo orkideat kukkivat juuri nyt marraskuussa.

Nyt kirjoitan kyllä enemmän kuin saisin. Pyydän elimistöltäni anteeksi ja lopetan just.

Sain eilen äidiltäni virkatun villatakin. Sellaisen, jossa on puolipitkät hihat, kauniit helma- ja hihapitsit. Se on pellavanvärinen ja ilmava ja edessä ei ole mitään kiinnitystä. Äiti on supervirkkaaja, mutta koska hän on taloudellinen ihminen, hän säästi lankaa ja virkkaamisen riemusta virkkasi takin kolmeen kertaan. Ei vaan. Ei se ollut taloudellisuutta. Oli kuulemma vain jostakin syystä takkuisaa työskentelyä tällä kertaa. Mutta loppussa kiitos seisoo! Ihana tuli, ja pistän sen huomenna adventtikirkkoon. Pikkujoululahja!

--> Täten julistan joulunodotuksen alkaneeksi. (Ei se minun julistustani silti tarvitse. Katsokaa vaikka almanakasta!)

Jatkuu ensi numerossa

Harmillista. Minulla olisi halu kirjoittaa ehkä kummallisimmasta lukemastani kirjasta (Kasaarisanakirjasta). Lisäksi minulle on kerrankin tapahtunut jotakin, ja haluaisin kirjoittaa tuoreeltaan tuntemuksiani baletti- ja taidenäyttelymatkasta nykyiseen pääkaupunkiimme. En kuitenkaan voi, koska oikean käteni ongelmatila paisuu ja lisääntyy, jonka vuoksi minun pitää välttää erityisesti tietokoneella kirjoittamista, mutta näköjään myös jotakuinkin kaikkea muutakin. Eli jos seuraavan viikon aikana tänne ilmestyy yli kymmenenrivisiä tekstejä, laittakaa minulle haukkuja ja huutoja kommentteihin tai teräväsanaisia postikortteja kotiin. Lisäksi voitte huviksenne kertoa vinkkejä, miten olkapäästä niskaan ja lapaan sekä kyynärvarren kautta pikkusormeen saakka ulottuva jomotus, viilto ja puutumus saadaan pois (terveyskeskus ei vastaa puhelimeen, ainoa tietämäni täkäläinen pätevä hieroja antaisi ajan jouluviikolle...) ja mitä oikeakätinen ihminen voi huviksensa tehdä, jos lukeminenkin tuntuu epämukavalta ja liian urheilulliselta toiminnalta.

Muutamia tunteja myöhemmin täydennetty:

Täällä on joku koleraepidemia varmaan, koska terveyskeskuksen linja oli varattuna tunnista toiseen, pitkälti iltapäivään saakka. Yhteydensaamista ei helpottanut kotikaupunkini ja naapurikaupungin terveydenhuoltopalvelujen hieno puhelinpalveluyhteistyöuudistus, johon ei kuulu jonotusjärjestelmä. Yritä siinä sitten tuurilla osua puheluiden väliin.

Joka tapauksessa sain lopulta lääkäriajan tälle päivälle (meinasin pudota tuolilta hämmästyksestä). Lääkäri totesi olan tulehtuneeksi. Mälsää. Mistähän sekin tuli? (Veikkaan sitä tuhtia kapellimestarikirjaa:D) Hyvä kuitenkin oli saada tuo tulehdustieto, että osaa olla velvollisuudentuntoinen ja pitkäjänteisesti huolehtia jäsenestään.

Eli hei vaan vähäksi aikaa.

Oravapuku

Pitää heti aluksi poiketa aiheesta ja aloittaa fasaaniherralla. Hän istuu naapurin aidalla kaikessa majesteettisuudessaan ja on pyöreä ja pullea sillä erityisellä tavalla, kuin vain fasaaniherrat voivat olla. Hän kieltämättä muistuttaa kunnon paistia. Tai mieluummin ehkä pehmolelua, jota haluaisi aivan välttämättä rutistaa. Siinä hän sukii itseään ja välillä katselee ympäristöään, ja hän maastoutuisi ruskeudessaan ympäristöön aivan täysin, ellei hänellä olisi valkoista kaulusta, koreaa päälakea ja punaista naamaria.

Mies tuossa yhtenä päivänä totesi, että olisi kivaa omistaa oravapuku. Minä mietin, että ai, yllättävä veto häneltä. Mutta oravapuku häntineen ja korvineen varmaan juu olisi söpö. Sellaista mietin, kun mies jatkoi, että olisi niin mahtavaa liitää siinä puvussa. Ymmärsin sitten heti, kyse taitaakin olla nyt liitopuvusta, mutta pääni tarvitsi hetken vielä saada asiat järjestykseen, jonka vuoksi aivoni muodostivat brutaalin mielikuvan. Siinä joku korsto hyppäsi vuorenjyrkänteeltä alas ruskeassa ja pörröisessä oravapuvussa, häntineen päivineen. Näyttävässä lentoonlähtöasennossa.

Fasaaniherra istuu edelleen aidalla. Saisi mennä jo pois, jotta malttaisin puuhata muutkin kuin ikkunasta ulos katsomista.

Neuvostouni

Näin taannoin kivaa unta. Siinä henkilö, joka ei ollut minä, mutta joka olisi voinut olla minä, osasi lentää. Lentävä naisihminen asui maassa, jossa ei tykätty, että joku osaa lentää. Lentäminen ei ollut sopivaa kertakaikkiaan siksi, koska kaikki eivät osanneet lentää. (Minä luulen, että myös siksi, että lentävää ihmistä on vaikea kontrolloida. Maa, jossa lentävä naisihminen nimittäin asui, vaikutti melkoisen vahvasti itänaapuriltamme sen neuvostokulta-aikana. Minusta tuntuu, että siellä olisi ollut lentäminen ilman apuvälinettä kielletty, jos sellainen kielto olisi tullut tarpeen.)

Koska lentäminen ei ollut hyväksytty tapa toimia, uneni lentävä nainen lensi niin, ettei häntä ei nähty. Joskus hän otti riskejä, mutta ihmeen hyvin ihmiset osasivat olla näkemättä, että jossakin lensi nainen ohi. Kai se oli sitä, ettei kukaan hoksannut osata katsoa ympäristöään sillä silmällä.

Sitten nainen kyllästyi ja lensi metsään. Ja sieltä merelle. Ja siellä se hämmästyksekseen tapasi kaksi muuta lentävää ihmistä. Heidät yritettiin saada kiinni, mutta he huijasivat ja onnistuivat pakenemaan (lentäen). Yhdessä he lensivät maasta pois ja sitten minä heräsin. Jäin miettimään, että mahdettiinko näitä kolmea lentävää ihmistä hyväksyä kapitalistisissakaan maissa.

Vastustan otsikkopakkoa!

Tietysti voisin otsikoida vaikka että ''Kaamoksessakin on parempia puolia'' tai ''Syystoimia''. Mutta entäs jos ei huvita?

Tänään on ollut kolmasosa-aurinkoista! Sitä kesti melkein kolme tuntia! Ymmärsin parastani ja menin pihalle repimään kuolleet asiat kukkapuskista ja haravoimaan ja kippaamaan kuolleet kesäkukat ruukuistaan tunkiolle. Palasin sisälle naama kurassa. Mutta ruukut ovat nyt talviteloilla. Tulkoon pakkaset ja lumi! Vähän jäi kaivelemaan silti, että nurmikko jäi pitkäksi. Oletettavasti emme enää marraskuussa jatka ruohonleikkuritaisteluamme. (Voisiko joku lohduttaa ja kertoa, ettei nurmikko mene pilalle, vaikka se menisi talvenviettoon ylipitkänä? Jos sen keväällä heti haravoi ja leikkaa, niin kai sieltä uusi terve nurmi puskee läpi? Vai tuhosiko tämä hävitty ruohonleikkuritaistelu vuokranantajan nurmikon?) Tai tiedä häntä, miten tässä käy. Jos lumi ja pakkaset odotuttavat itseään, ehkä tuo vielä jotenkin hoituu. Olisi ehkä hyvä, että hoituisi. Olen jo nähnyt kaksi kertaa ruohonleikkuupainajaisia! Ajatella, jos näen ruohonleikkuupainajaisia koko talven? (Uusi näkökulma kauhuelokuviin?)

Olen yrittänyt keksiä hyviä asioita kaamoksesta. Se ei ole aivan kovin helppoa marraskuussa. Keksin lopulta jo kaksi asiaa, mutta en enää pysty muistamaan niitä.

Hyvää marraskuun pimeydessä ennen lumia on...

...

... ömmm...

1) Se ei kestä kuin kuukauden (marraskuussa).

2) Ei ole vakava asia, jos ei ehdi ulkoilla päivällä. Illalla ei ole kuitenkaan paljoakaan pimeämpää. (Ja illalla pimeä ei häiritse, koska illalla saa olla pimeää.)

3) On yhteinen puheenaihe kenen kanssa tahansa. Onpas kurjaa ja pimeää. On on. Kumma juttu, että kukaan on koskaan tullut asumaan tähän maahan. No on kyllä.

4) Jos koko kuussa on yksi kolmasosa-aurinkoinen iltapäivä, täyttyy eläjän sydän kiitollisuudesta. Heinäkuussa ei tyydy niin vähään. Marraskuu on siis kiitollinen kuukausi?

5)

...

En vieläkään pysty muistamaan sitä yhtä oikeasti hyvää asiaa marraskuun pimeydestä. Lupaan kertoa sen, kunhan muistan sen uudelleen. Todennäköisesti silti en koskaan tule sitä muistamaan, koska olen taipuvainen enemmänkin negatiivisuuteen kuin positiivisuuteen.

Mutta näin tänään joutsenauran! Minua ei kiinnosta, kumpaa sorttia ne olivat. Kauniita kuitenkin! Ne lensivät ylitseni, kun auringon kolmasosa oli nousemassa kello 09.25, ja aurinko valaisi joutsenten kyljet, ja niiden hohtavat valkoiset kyljet pilvistä taivasta vasten häikäisivät silmiäni. Ja sinne ne lensivät pilviin, mutta pitkään sen jälkeen kun niiden muotoa ei enää voinut silmin havaita, näin vielä niiden kyljissä välkkyvän valon.

Oravanaapurimme on jo harmaaturkkinen ja pörheä. Se suostui jäämään tuijottamaan ja kuuntelemaan minua männynkylkeen, kun höpötin sille turhanpäiväisiä. Se oli ystävällinen, kun se antoi minulle aikaansa.

Kapellimestari-kirjasta

Luen vaihteeksi kirjaa. Se on paha kirja. Se on aiheuttanut minussa ikävää kurjuutta. Niskajumi, rannevamma ja alavartalon kiputila ovat sen syytä. Se on yli 900-sivuinen kirja, kooltaan isompi kuin romaanit yleensä ja sisällöltään sen verran tuhti, ettei sitä voi pikalukea, mutta ei niin tuhti, etteikö se koukuttaisi totaalisesti ja pakottaisi lukemaan mahdollisimman nopeasti koko hoidon. Voihan. Välillä luen kirjaa pöydän ääressä leputtaakseni käsiäni. Sitten sohvalla leputtaakseni niskojani. Sitten lattialla venytysasennossa leputtaakseni selkääni ja raajojani. Sitten pitää vähän hieroa niskojaan ja juoda vettä, että lukemispäänsärky hellittää. Mutta lukemista pitää heti jatkaa, kun on vain mahdollista. Ja kaikesta sinnikkyydestäni huolimatta olen lukenut tuota kirjaa jo monta päivää. No. Enää parisen sataa sivua niin pääsen eroon koko roskasta.

Kyseessä on Vesa Sirénin opus Suomalaiset kapellimestarit. Kirja on vuosimallia 2010, joten sen kapukatsaus tulee ihan näihin aikoihin saakka.

Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu. Sirén on tehnyt ihan turkaleesti hommia. Hän on koonnut kansiin valtavat määrät haastatteluja ja kritiikkejä, kuunnellut levyjä, penkonut arkistoja, tutkinut sitä ja tätä. Ja onnistunut sitten sorvaamaan kaikesta mukavan ja leppoisan ja äykkään kokonaisuuden, kaiken lisäksi loogisenkin, vaikka monet asiat ovat päällekkäisiä, limittäisiä ja lomittaisia. Kerronta on niin sujuvaa ja sisältö niin kiinnostavaa ja hauskaakin usein, että kirjaa tekee mieli jatkuvasti, oikeastaan joka sivulla, lukea ääneen ja siteerata kanssaihmisille (se on: puolisolle).

Ajattelin kirjasta kuultuani, että joo, kivaa lukea Esa-Pekka Salosesta ja Jukka-Pekka Sarasteesta ja Osmo Vänskästä ja Jorma Panulasta ja Paavo Berglundista. Sisällysluetteloa selatessani sitten totesin, että no niin, kiva lukea myös tietysti Kajanuksesta ja Sibeliuksesta ja Järnefeltistä ja ...ömmm... öh... Schnéevoigtista. Justiinsa. Kenestä ihmeen Schnéevoigtista? Ja sitten jatkoin sisällysluettelon silmäämistä ja totesin, että kokonainen osa oli omistettu kapellimestareille, joista en ollut kuullutkaan, paitsi vahingossa jostakin joskus.

Kilttinä tyttönä aloin lukea järjestyksessä alkaen esipuheesta ja Kajanuksesta. Ajattelin, että on fiksua lukea järjestyksessä ja päästä sitten loppua kohden kiinnostavampaan sokerit pohjalla -osuuteen.

Vaan niin siinä kävi, että alusta saakka oli kiinnostavampaa. Sekä kirjan alusta saakka että suomalaisen musiikkielämän alusta saakka. Tai ainakin Kajanuksesta ja Sibeliuksesta saakka, josta hetkestä kirja alkaa.

Sirén on onnistunut mainiosti arkistopenkomisineen luomaan elävän kuvan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suomalaisista musiikkivaikuttajista. Kirja on tulvillaan historiaa, kulttuuria, politiikkaa ja myös hassuja tai dramaattisia sattumuksia, jotka kertovat tavattoman paljon ja auttavat saamaan otteen menneisyydestä ja henkilöstä, josta kulloinkin kerrotaan.

Luettuani noin 200 sivua olin aivan myyty ja äimänä. Minä kun olin luullut, että Suomi on ollut muutamaa tunnettua kulttuuripersoonaa lukuunottamatta ihan takapajuinen kehitysmaa sata vuotta sitten. Kattia kanssa. Täällä oli menemistä ja meininkiä ja kolme kapellimestaria (plus Sibelius, säveltäjäkapellimestari), jotka niittivät mainetta ja kunniaa kansainvälisesti ja rakensivat Suomeen orkesterin (tai kaksi), joka ei ollut sen surkeampi kuin ulkomaiset. Ruotsalaiset olivat kateellisia niin paljon, että panettelivat suomalaismuusikoita lehdistössään. Maineikkain suomalaisista kapellimestareista oli Georg Schnéevoigt, joka konsertoi toisilla mantereillakin (Schnéevoigt oli ensimmäinen suomalainen, joka osti lentolipun Suomesta Australiaan!) ja joka on edelleen suomalaisista kapellimestareista se, joka on johtanut eniten Berliinin filharmonikkoja.

Luettuani melkein 300 sivua ''Varhaisesta ihmenelikosta'', ajattelin, että seuraava osa kirjaa täytyy olla tylsä, koska mitään kiinnostavaa ei ole voinut olla Schnéevoigtin ja Berglundin välissä.

Ja taas olin väärässä. Kultaisen menneisyyden ja nykyisyyden välissä oli kiinnostava välisyys. Kiinnostavia persoonia, jotka tekivät suurella sydämellä hommia ja kehittivät musiikkielämää minkä ehtivät. Ja traagisia kohtaloita ja hulppeita tarinoita ja erittäin paljon alkoholia. Niinkuin oli sitä ennen ja oli oleva sen jälkeen.

Sitten pääsin kirjassa jaksoon, josta alkoi suomalaisten kapellimestarien maineikas jatkumo, joka ulottuu näihin päiviin saakka. Kirja on päästyään tähän vaiheeseen kiinnostava eniten musiikillisista syistä, ei niinkään enää persoona- tai kulttuurihistoriasyistä. Osittain kai siksi, että aikakausi ja henkilöt Paavo Berglundista lähtien ovat jo himpun lähempänä omaa kokemuspiiriä.

Sirénin osaa kirjoittaa diplomaattisesti. En minä vain osaisi. Alusta alkaen hän tuo esiin kunkin henkilön persoonan varjopuolet siinä missä auvoisatkin puolet. Kaikki salakähmäiset juonimiset (ne, mistä ollaan siis päästy selvyyteen...) hän tuo peittelemättä esiin. Toisilla kapellimestareilla on ollut sävyisämpi luonne tai nöyrempi elämäntapa kuin toisilla, mutta kuitenkin Sirén on onnistunut kirjoittamaan asiat niin, että asiat on asioita, ja kukin kirjassa esiintyvä kapellimestari on niin sanotusti säilyttänyt kasvonsa. Minusta tämänkaltainen lähestymistapa on arvostettava. Nykyään olisi ollut ihan yhtä sopivaa kirjoittaa ilkeästi, pirullisesti ja repiä alas jalustalta. Sirén ei toisaalta myöskään aseta ketään jalustalle, koska hän tosiaan on esittänyt kapellimestarit inhimillisinä ihmisinä.

Makaaberein sattumus, mitä kirjassa kerrotaan, on kuolemantapaus Mahlerin 5. sinfonian esityksessä Helsingissä 1930-luvulla. Sinne se tuubisti kuoli onnistuneen soolonsa jälkeen, sinfonian ekassa osassa. Reilun tunnin mittainen sinfonia soitettiin loppuun ja konsertin kritiikki oli hyvää ja ''vain harva huomasi kuolemantapauksen ensimmäisen osan aikana''. Kapellimestarin kommentti oli, että ''niin oli paras lopettaa.''

Kirja on täynnä sattuvia lohkaisuja. Yksikin kapellimestari sanoi viuluoppilaalleen näin kannustavasti: ''Se meni oikke hyvin, mutta se olisi ollut paljon parempi, jos se ei olisi ollut täysin päin helvettiä!''

Edellisiä esimerkkejä kun miettii noin sekunnin ajan, hoksaa kyllä, millaiselle perinnölle me olemme kasvaneet:) Kirjassa esiintyvät lohkaisut ja tapahtumat kertovat aika paljon. Usein ne kertovat aika traagisistakin asioista, kun pysähtyy miettimään. (Tuota ''Se meni oikke hyvin'' -lohkaisua en kuitenkaan ihan laske traagiseen luokkaan :D )

Kohta siirryn kiduttamaan niskaani taas kirjan ääreen. Sitä ennen pitää kirjata tähän ylös lausahdus sivulta 747 (josta kohta jatkan lukemistani itsekseni eteenpäin.) Jos mieheni olisi kotona, lukisin paikan hänelle ääneen. Mutta koska hän ei ole, joudutte ääneenluvun kohteeksi täten te:

Estetiikka lähti uhosta. Kun Saraste ja RSO esittivät vaikkapa Beethovenia, viestinä oli, että nyt puut kaatuvat, täältä rymisee. Kontrasti oli suuri vaikkapa Wilhelm Furtwänglerin Beethoven-nauhoituksiin, jotka saivat ajattelemaan ihmisen pienuutta ja musiikin suuruutta ja että nyt pitäisi oikeastaan lukea Goethen ja Schillerin kootut ja pohtia Rodinin Ajattelijan asennossa maailmankaikkeutta.
''Ei Suomessa klassista musiikkia soittaa osata, mutta alkuvoimaa riittää'', kansainvälisen tason suomalaissolisti myhäili.


Minä palaan kirjan ääreen, moi!

Koneen kuolema

On se vain. Kun sai tiedostot tallennettua turvaan ja sai levollisella mielellä alkaa odottaa tietokoneen lopullista kuolemaa ja sen vuoksi alkoi sietää koneen kuolemanmerkkejä, tuli tietysti ajankohtaiseksi sitten pudottaa valmiiksi henkitoreinen läppäri lattialle. Se oli eka läppärinpudottamus elämässäni. Tähän saakka olen pudotellut vain kännyköitä, pakastemustikoita, kahvisuodatinpusseja kahvinkeiton jälkeen ja ennen, kattiloita ja muita vaarattomia esineitä, niinkuin kevyitä käsipainoja ja kukkaruukkuja kera kukkien. Kumma kyllä en ole pudottanut esimerkiksi arvokkaimpia astioita, maljakoita ja seinäpeilejä. Enkä käsipainoja varpailleni, joka on suorastaan ihme. Sen sijaan ole rikkonut kaksi Nalle Puh -juomalasia (kummassakin oli Tiikeri-kuva) ottamalla keittiön kraanasta vettä. Kaksi kertaa olen tehnyt saman motorisesti häiriintyneen liikkeen:

Kauheaa. Luulin, että tuo liike on vaikea kuvata sanoin. Mutta ei se näytä kuvinkaan olevan helposti kuvattavissa. Ehkä se on niin yliluonnollinen kaikessa ääliömäisyydessään?

No. Kerron vain, että nyt saa tietokoneen kanssa totutella uusiin ääniin. Läppäreitä ei ole tarkoitettu putoamaan. Taidan nähdä painajaisia ensi yönä.

Keskivertopäivä

Tuli mieleeni kaiken tapahtumain puutteen vuoksi, että voisin vähän demonstroida tässä sitä, mitä olisi, jos kertoisin viime viikkoisten arkipäivieni sattumuksista. Sitten totesin, että hyvä tavaton, minun pitää armahtaa vähän ihmiskuntaa ja pikkuisen soveltaa fiktion puolelle ja keksiä päästäni edes pikkuisen kiinnostava keskivertopäivä.

Se voisi mennä näin:

Heräsin aamulla juuri sopivaan aikaan, pistin radiosta hereilläpysymisavuksi puheohjelmaa (musiikkia ei vastaherännyt voi kestää). Söin jogurttia, banaania ja pähkinöitä sinisestä kulhosta ja luin samalla kapellimestareista. Sitten vähän siistin ympäristöäni ja tiskasin tiskipöydän tyhjäksi. Seuraavaksi katsoin sähköpostit ja uutissivut ja totesin säätiedotuksen lupaavan samaa nuuduttavaa harmaata. Matalapaine korosti niskajumia ja ymmärsin, että jotta päivästä voisi tulla järkevä, minun pitää käydä uimassa. Keräsin kamat ja kävelin kilometrin päähän uimahalliin. Uin 500 metriä enkä enää luullut uineeni kilometriä. Sain niskani jumimmaksi, koska en osaa rintauintitekniikkaa ja uin siksi kuin joku näätäeläin pää pystyssä. Kysyin infosta uimakursseista, mutta niistä ei ollut tietoa. Kävellessäni kotiin mietin, mitä ruokaa laittaisin. Totesin, että kasviksia pitäisi hakea isosta marketista, että saisi jotakin tuoretta kotimaista raikkautta ruuan sekaan. Mutta pyörän kumi on puhki... Voimantunnossani kotona raahasin pyörän varastosta ulos ja irrotin takapyörän ja kumin ja laitoin uuden (aiemmin ostetun) sisäkumin paikalleen, mutta päälikumiin ei sormivoimani riittäneet, en saanut nuljautettua sitä paikoilleen. Piti jäädä odottamaan, että mies palaa töistä. Siispä tein ruuaksi pakastepinaatista kermaisen keiton ja luin taas kirjaa ja sitten roikuin internetin ihmeellisessä maailmassa, kunnes hoksasin, että voisi tehdä jotakin hyödyllistä. Sitten maalasin vähän aikaa tilaustyötä ja sitten katsoin taas sähköpostit ja sitten mies tuli kotiin ja syötiin iltapala yöllä, jonka jälkeen nuljautettiin pyörän ulkokumi paikoilleen ja kiinnitettiin takapyöräkin paikoilleen, se oli nopeaa, koska siinä on pikalukitus. Meinattiin pumpata vielä renkaaseen ilmat, mutta sitten ilmeni, että pumppu onkin miehen rinkassa sen työpaikalla. Naapuritalon asukas haukkukoirineen palasi kotiin samaan aikaan, kun veimme pyörän takaisin varastoon. Meitä kukkujia oli siis muitakin. Sitten mentiin nukkumaan.

Tai sitten se voisi mennä mieluummin näin:

Heräsin aamulla juuri sopivaan aikaan, pistin radiosta hereilläpysymisavuksi puheohjelmaa (musiikkia ei vastaherännyt voi kestää). Söin jogurttia, banaania ja pähkinöitä sinisestä kulhosta ja luin samalla kapellimestareista. Sitten vähän siistin ympäristöäni ja tiskasin tiskipöydän tyhjäksi. Seuraavaksi katsoin sähköpostit ja uutissivut ja totesin säätiedotuksen lupaavan samaa nuuduttavaa harmaata. Sitten soi puhelin. Siellä oli henkilö eräästä matkatoimistosta. Ilmeni, että anoppini oli minun nimelläni arvannut joskus kesällä kotipaikkakuntansa supermarketin käytävällä olleen säiliön kahvipapujen määrän oikein. Voittona oli viikon lomamatka etelään, kahdelle henkilölle, todellinen täysihoito. Homman nimi oli nyt vain se, että heillä oli ollut ongelmia tavoittamisessani ja lähtö matkalle olisi kahden tunnin päästä. Onneksi lähipaikkakunnan lentokentältä sentään. Onni oli myötä siinäkin, että miehellä sattui olemaan edessä vapaaviikko ja passimme voimassa. Niin että sitten pakaten, uusiten kirjastolainat, kirmaten kentälle, lentäen tunnin verran ensin isommalle kentälle ja sieltä sitten oli edessä vielä kuusi tuntia matkakohteeseen. Aikaeron vuoksi menetimme päivästämme jonkusen tunnin, joten tarkasteltavaan arkipäivään ei tässä jää enää montaa hetkeä aikaa. Perillä oli kuljetus hotelliin, joka oli hulppea, pramea, kimmeltävä ja öljyrahalla rakennettu. Hämmentävää. Kävimme huoneessamme (jossa oli supermiellyttävä ja hyvinnukuttava sänky, epäilemättä) siistiytymässä ja lähdimme illalliselle. Marmoriportaissa suihkulähteiseen ja palmutettuun ruokasaliin ohitsemme kirmasi pikkulapsi, joka kompastui kohdallani. Ehdin saamaan häntä juuri paidanhelmasta kiinni niin, ettei hän lentänyt naamalleen portaisiin. Lapsen isä ryntäsi paikalle ja selitti vuolaalla ranskalla jotakin. Säikähdin, että nyt tuli ongelmia. Mutta kun mies vaihtoi kohta englantiin, ymmärsin, että hän oli kiitollinen, koska olin pelastanut hänen lapsensa nenän tai mahdollisesti koko kallon, jonka vuoksi hän mielellään lahjoittaisi minulle minkä tahansa kellon hänen edustamansa kellovalmistajan valikoimasta. Koska kyseinen kellovalmistaja oli Vacheron Constantin, pyysin saada valita kellon mieluummin miehelleni, joka on haaveillut kauniista kellosta, sitä paitsi kellosta olisi minulle vain vähän hyötyä, koska en osaa lukea kelloista aikaa (yleensä). Niinpä kelloherra näytti nettiyhteyksisestä kännykästään eri kellovaihtoehtoja, ja kun mieheni oli valinnut, ilmeni, että kelloherralla on sellainen mukanaankin, varmuuden vuoksi katsokaas, ja niin hän haki sen heti huoneestaan ja mieheni sai kellon. Päätimme, että kello on käyttökello, mutta sitä ei esim. kuitenkaan otettaisi koskaan uimahalliin mukaan lojumaan säilytyskaappiin. Päivä päättyi iloisissa tunnelmissa, kun totesimme, että voisimme milloin vain ottaa asuntolainan vaikkapa 200-neliöiseen taloon ja kauniiseen ja laajaan maaseututonttiin ja laittaa mieheni uuden kellon lainatakaukseksi.

Voi harmi juttu, että toinen näistä oletetuista keskivertopäivistä on huomattavasti epätodennäköisempi kuin toinen.

Kaksi elämänohjetta

Ensimmäinen on Hesseltä, teoksesta Gertrud:

Jos kohta ulkoinen kohtalo onkin kulkenut ylitseni niin kuin kaikkien yli, vääjäämättömänä ja jumalten säätämänä, on sisäinen kohtaloni silti ollut oma luomukseni, jonka suloisuuden ja katkeruuden minä ansaitsen ja josta tahdon ottaa vastuun omille harteilleni.

Ja toinen, ytimekkäämpi, on Sibeliukselta:

Anna detaljien uida soosissa.

Sibeliuksen Kullervo sekä paljon superlatiiveja

(Huom. Jälkihuomautus alkuun. Mikäli lukija on kiireinen tai ei jaksa jaarittelua, hän voi hypätä suoraan yhdeksänteen tekstikappaleeseen, jonka selvyyden vuoksi värjään vielä punaiseksi, ja jättää lukemisensa sitten siihen.)

Nyt vain on niin, ettei minulle tapahdu mitään, joten nämä blogitekstit ovat vähän tällaisia ns. henkistä eloani referoivia. (Toki joka päivä tiskaan ja syön ja teen pedit ja juttelen mieheni kanssa tai oraville takapihalla ja pyrin edistämään työnsaantiani. Mutta en esimerkiksi ole rakentanut nukkekotia, remontoinut vuokra-asuntomme keittiötä tai käynyt viime aikoina Dominikaanisessa tasavallassa, joten en saa nyt juuri ulkoisesta elostani mitenkään meheviä päivityksiä tänne.)

Eli. Viime aikojen kohokohtia, sen lisäksi että toissapäivänä laitoin makuuhuoneen tuuletusikkunaan uudet tiivisteet, on ollut Sibeliuksen Kullervon kuunteleminen. Siitä on varmaan jo pari viikkoa, kun kuuntelin sen, mutta se on jäänyt päähäni jäytämään, ja nyt sitten minun tarvitsee sanoa siitä pari epäanalyyttista mutta tunnepitoista sanaa.

Minua on halututtanut kirjoittaa tästä jo parin viikon ajan, mutta huomaan, että en edelleenkään osaa jäsentää ajatuksiani. Niin että antaa mennä vain. Anteeks etukäteen.

Tykkään hulluna Sibeliuksen ekasta, tokasta, kolmannesta ja ehkä eritoten viidennestä sinfoniasta, eli niistä helpoista kuunnella. Ja sitten tietysti Sadusta, se on niin kamalan ihana. Tykkään suunnilleen kaikesta Sibeliuksesta kai, mutta nuo nyt tulee aina ensimmäiseksi mieleen. Niin, ja viulukonsertto tietysti tulee mieleen myös. Ja moni muu. Halusin kirjoittaa edelliset virkkeet siksi, että minulle yksinkertaisesti tulee hyvä mieli joka kerta kun kirjoitan ylös tai sanon ääneen Sibeliuksen teoksia.

Melkein aina se Sibeliuksen teos, jota juuri sillä hetkellä kuuntelen, on suosikkini. Mutta Kullervo on kummallisella tavalla vähän enemmän kuin muut. Se ei itse asiassa varsinaisesti ole suosikkini, mutta se herättää jotenkin erityisimmät ja vahvimmat tunteet. Ja sen on johduttava Kalevalasta.

Minä en tykkää Kalevalasta. En ole todellakaan jaksanut lukea sitä sen enempää kuin on ollut pakko. Silti, joka kerta kun olen sen kanssa tekemisissä, äimistyn sen kauneutta ja vähän ihmettelen, etten jaksa tykätä siitä. Se varmaan kai olisi parhaimmillaan laulettuna... (Siis paloina. Kuka jaksaisi putkeen kolmensadan sivun verran perinteistä kansanrunouslaulantaa? Osaisiko edes kukaan runolaulantaa enää? Kai se on Sibelius-Akatemian kansanmusiikkilinjan oppimäärässä mukana, jos on vanhat lehmänkutsuntahuudotkin?)

Sirpaleinen ja matalapaineen ahdistama ajatuksenkulkuni on saapunut pisteeseen, jossa yhdistyy Kalevala ja Sibelius.

Sitä vain yritän sanoa, että

mielestäni missään muualla ei suomen kieli kuulosta kauniimmalta (edes laulettuna tai runolausuttuna tai uutisluettuna) kuin Sibeliuksen Kullervon keskimmäisessä ja viimeisessä osassa, eikä liene sattumaa, että kaunein koskaan kohtaamani suomen kielen sointikuva -äänteet, sanapainot ja rytmi - esintyy juuri Sibeliuksen ja Kalevalan yhteenliittymässä.

Siinä se oli. Subjektiivinen ja ehdottoman oikea mielipteeni. Ja varmaankin syy Kullervon erityiseen sijaan tunnemaailmassani.

Jos intoudutte kuuntelemaan Kullervon kokonaan (kelle siis se ei ole ennestään tuttu), voitte kuunnella sitä silläkin korvalla, että ei kyllä draamallisuus tuosta teoksesta parane. Aivan häkellyttävän mahtavasti musiikki ja kertomus kietoutuvat toisiinsa rakentaen draamaa, niin lemmenkohtauksissa kuin kuolinkohtauksissa ja neutraalimmissa välimaastoissakin. Siinä jäävät tv-draamat kakkoseksi.

Ei varmaan voi paremmin* eri taiteenmuotojen yhdistelmä kuvata patetiaa ja kurjuutta kuin Sibeliuksen Kullervon musiikki ja Kalevalan sanat. Mutta noin niinkuin asiayhteydestä irroitettunansa minusta Kalevalan runoissa 35 ja 36 on kertakaikkiaan hulppeimmat itsetuhoisat kirjalliset lausahdukset, mitä maa päällään taitaa kantaa. Kaikessa karmeudessaan ne pakkaavat melkein naurattamaan minua, olen siksi brutaali ihminen. (Luettuna siis naurattavat, ei laulettuna.) Eli:

Oisin kuollut, kurja raukka,
oisin katkennut katala,
(---)
oisin heinänä helynnyt,
kukoistellut kukkapäänä (Kullervossa tuon 'kukkapäänä' kohdalla on ihmeellinen sointu)

ja

Voi isoni, voi emoni,
voi on valtavanhempani!
Minnekä minua loitte,
kunne kannoitte katalan?
Parempi olisin ollut
syntymättä, kasvamatta,
ilmahan sikeämättä,
maalle tälle täytymättä.
Eikä surma suorin tehnyt
tauti oikein osannut,
kun ei tappanut minua,
kaottanut kaksiöisnä.

Sanoisinko, että melkoisen vakavaa itsekritiikkiä.

Vielä totean, että en kursivoinut Kalevalaa tuolla aiemmin (enkä tässäkään), koska minusta Kalevala on niin selvää pässinlihaa, että se erottuu tekstistä Kalevalaksi itsekseen aivan ilman korostamistakin.

Sitten sanon vielä, että aiemman linkin takana on vain 5 minuuttia noin 70-minuuttisesta teoksesta. Tuo viisiminuuttinen on keskimmäisen osan (Kullervo ja hänen sisarensa) alku. Jos sattumoisin pidätte kuulemastanne, niin sitten mars kirjastoon, ja lainatkaa samalla kaikki Sibeliuksen sinfoniat. (Kullervo-levytyksissä on eroja, yllättäin. Harmillisesti kuulemissani levytyksissä menevät asiat ristiin niin, että mielestäni paras naislaulajan osuus ja paras mieslaulaja ja dynaamisin kuoro ovat jotakuinkin eri levyillä.)

Linkin musiikista haluan sanoa sen verran, että kohdassa 4 minuuttia 40 sekuntia, kun kuoro alkaa toisen laulujaksonsa, on yksi minuun eniten vaikuttavimmista musiikillisista asioista. Joka ikinen kerta, kun jousisto alkaa sahata kuoron sisääntulossa omia kuvioitaan tuossa rytmissä, kääntyy vatsani ympäri riemusta.

Ja viimeiseksi lisään, että Sibeliuksen Sadusta tämä legendaarisen kapellimestarin johtama versio kuulostaa jotenkin karmivalta, kun katsoo levytyksen ajankohtaa ja levytyspaikkaa. Brrr.

_______
* Huomio. Aina käyttäessäni superlatiiveja en sulje pois, etteikö olisi olemassa rinnakkaisia superlatiivisia asioita.

________
Lisäys 14. 10. 2012: Näytin koulussa yseille kirjallisuuskurssin Kalevala-osuuden yhteydessä tuon edellä mainitsemani linkin (Kullervo ja hänen sisarensa). Oli mainiota huomata, että samaisessa kohdassa (4 min, 40 sek), jossa minun vatsani kiljuu riemusta, eturivin pulpeteissa istuvien poikien jalat alkoivat väpättää. Aika universaali juttu, jos se yhdistää jalkapalloilijateinejä ja kulttuurillisesti rajoittunutta äikänmaikkaa...

T. Anhava ja Austen

Jotkut osaavat kirjoittaa. Tuomas Anhava esimerkiksi osaa. Enkä ole lukenut vielä edes hänen parasta ilmaisuaan, mikäli voin luottaa esseekokoelman Todenkaltaisuudesta esipuheeseen. Anhava kuulemma kirjoitti nuorempana rönsyilevästi ja vähän komeastikin, vanhempana taas ilmaisu kuulemma terästyi ja kirkastui. Koska esseekokoelman esseet ovat aikajärjestyksessä ja koska luen kokoelmaa alusta loppuun, paitsi Austen-esseet luin ensimmäiseksi, olen vielä nuoren Anhavan kielessä.

On ilahduttavaa, miten järkevästi voi ihminen kirjoittaa kirjallisuudesta. Niin järkevästi, että 14-vuotiaskin jaksaa tykätä ja lukea! Eli testasin Anhavan Austen-kirjoitukset Austenia lukevalla 14-vuotiaalla, ja tekstit upposivat kuin munkit öljyyn tms. Tykkäsi. Se on paljon se.

En ole aiemmin lukenut (muistaakseni) mitään Anhavan tekstejä. Toki tiesin ennestäänkin kenestä on kyse, mutta koska sattuneista syistä minulla oli sellainen tunne, että ammattilaiset kirjoittavat kirjallisuudesta aina tosi hörhösti, en ollut viitsinyt tarttua. Kunnes täysipäinen ystävä suositteli. Kun sitten lainasin kirjan kirjastosta ja kotona sitä selasin ja näin sen sisältävän neljä Austen-tekstiä ja totesin Anhavan ylistävän Austenia ylitse muiden kirjailijoiden, olin myyty.

No niin. Tässä Emma-arvostelun (vuodelta 1950) aloitus. Austen-ihmiset nauttikaa!

Nykyaikaiselle tarkastelijalle, joka on tottunut selittämään luovan kirjallisen työn milloin minkin puutostaudin seuraukseksi, Jane Austen on arvoitus verrattuna esimerkiksi Brontën sisaruksiin, joissa ei ole mitään ongelmallista. Eristyneisyys, köyhyys, orpous sekä yksinvaltainen ja originelli isä muodostavat peräti otollisen, ettei sanoisi välttämättömän lähtöaseman kirjailijan kehitykselle; nämä edut Jane Austenilta tyystin puuttuvat. -- Jane Austen oli sen sijaan luonnostaan todellisuuteen kiintynyt ja tervejärkinen, 1700-luvun täysiverinen perillinen. -- Brontën sisarukset olivat kirjailijoita ilmeisesti melkoiselta osalta kohtalonsa ansiosta, Jane Austen taas paljon suuremmassa määrin lusus naturae, kirjailija elämänsä ja mielensä tasapainosta ja kirjallisuuden valtavirtauksista huolimatta.

Loistavaa pilke silmäkulmassa kirjoitettua tekstiä, jossa kuitenkin eittämättä ilmenee Austenin raikkaus ja puhdas selkeys!

Anhava jatkaa kertomalla, että Austen kuoli nuorena, 42-vuotiaana, mutta koska Austen kehittyi kirjailijana niin nopeasti, hänen neljä pääteostaan ovat kuitekin kaiken romaanitaiteen virheettömimpiä suorituksia. Myöhemmin Anhava toteaa:

Jane Austenin varhaiskypsyys, synnynnäinen valmius ja muodontaju tuovat pakosta mieleen musiikin ihmelapset, varsinkin Mozartin, jonka aurinkoinen genius on selvästi hänen hengenlaadulleen sukua.
Yhtä vähän kuin Mozartin voi Jane Austenin taidetta arvostella kevyeksi. Jos on halua, voi kuka tahansa todeta, miten kestävän huumorin ja ironian, pysyvästi ilahduttavan hymyn taustana on kaikelle avoin mieli, useimmiten myös ryhdikäs ja eletty maailmankatsomus.

Ja vielä Anhava hehkuttaa:

Jane Austen on niitä harvoja, jotka nykyään yksimielisesti tunnustetaan romaanitaiteen täydellisiksi mestareiksi: vain Tolstoin kaltainen jättiläinen voidaan asettaa hänen yläpuolelleen, eikä tämäkään osaa ammattiaan yhtä hyvin kuin hän. Ihailtavinta hänessä on ehdoton pysytteleminen niiden ilmiöiden parissa, jotka olivat tuttuja ja joihin hän oli vilpittömästi kiintynyt.

Siinä Anhava tarjoili meille Austenista nauttiville melkoisen lautasellisen herkkuja. Kivaa, kun rakasta kirjailijaa kehutaan! Anhavan teksti sitä paitsi muistutti minua aiheellisesti siitä, että monimutkainen, raskas ja vakava-aiheinen taide totta tosiaan ei vain raskautensa, monimutkaisuutensa ja vakava-aiheisuutensa vuoksi ole automaattisesti selkeää, kepeää ja hilpeää taidetta korkea-arvoisempaa. Nolottavassa missälie aivojumppasnobismissa sitä usein sortuu ajattelemaan, että helppotajuinen laatutaide on laatutaidetta, mutta vaikeatajuinen taide on tositaidetta. Hah. Onneksi sentään olen osannut itselleni nauraa, kun olen saanut itseni mokomasta ajatuksesta kiinni. Mutta vaikka olen itselleni nauranut ja vaikka olen ymmärtänyt, että kepeys tai raskaus ei ole taiteen mittari, pisteli Anhava tuossa tekstissä asian niin selkeästi sanoiksi, että asia kirkastui nyt ihan niinkuin todellisena totuutena.

Vielä herkkupalana ystävällisenilkeää ja suloisenlämmintä tekstiä Emma Woodehousesta. Emmekö kirjoittaisi Emmasta samoin, jos osaisimme?

-- hän on romaanin alkaessa jokseenkin sietämätön nuori nainen, omahyväinen ja asemastaan naurettavan tietoinen. --hän joutuu havaitsemaan arvioineensa väärin toisten keskinäisiä suhteita ja omia tunteitaankin ja aiheuttaneensa pelkkää sekaannusta. Mutta hän on tarpeeksi äkykäs itse huomaamaan tosiasiat, ja kun häntä on kylliksi kuritettu, hän on myös kyllin kehittynyt saamaan palkinnoksi mainion miehen, mikä onkin vähintään kohtuullista: niin perinpohjaisesti on lukijaa huvitettu hänen kustannuksellaan.

Ja aivan lopuksi vielä tiivistys, miksi jaksamme lukea Austenia aina uudestaan ja uudestaan:

-- jokainen lause on kuin aidosti helähtävä raha, jokainen henkilöhahmo kuin tuttava joka äsken poistui huoneesta --. Muutaman ihmisen ja elämän muutamien perustapahtumien tarkka tuntemus osoittautuu riittäväksi koko ihmisyyden ja olemassaoloen ymmärtämiseen. Tämän tiedon taiteeksi hahmottamiseen tarvittiin vain ihmeitä, joita Jane Austen osasi tehdä voittamattoman elegantisti ja kenenkään huomaamatta.

(Lainaukset siis Otavan vuonna 2002 julkaisemasta kirjasta Todenkaltaisuudesta - kirjoituksia vuosilta 1948 - 1979.)

Australiassa paistaa aurinko.

Ei välttämättä aina, tai tietenkään ei aina, onneksi. Mutta nyt paistaa, ja huomenna ja ylihuomenna ja sitä seuraavana päivänä, ja lämpötila nousee 29 celsiukseen (plussaa).

Toisaalla on harmaata ja sataa ja on luvattu sadetta, ja jos ei sada, niin melkein sataa, ja tuulee ja on ainakin 20 celsiusastetta vähempi lämmintä kuin Australiassa. Puolikkaita aurinkoja on luvassa kaksi kertaa sitä seuraavaan päivään asti (eli kolmanteen päivään tästä lukien). Auringot sijoittuvat sateiden väliin. Jos ne menevät päällekkäin (aurinko ja sateet, ei aurinko ja aurinko), tulee ehkä sateenkaari.

Miltähän näyttäisi jos aurinko ja aurinko menisivät päällekkäin?

Australiassa silti ei ole kurkiauroja (käsittääkseni). Ei niin, että olisin nyt juuri nähnyt niitä täälläkään. Mutta jossain tuolla ne ovat. Tai ovat olleet. Ja sitten tuolla jossakin on se iso vaahtera, jossa roikkuu sinnikkäästi ja kapinallisesti vielä yksi anarkistinen lehti. Kirkkaankeltaisena se siellä puussa uhoaa, että lehden homma on pysyä puussa tai kuolla.

Australia tuli mieleeni eilen. Se johtuu siitä, että kolme vuotta sitten tähän aikaa vuodesta pakkasin tavaroita matkalle Lounais-Australiaan. Tuntuu omituiselta, että matkasta on vain kolme vuotta. Oikeasti tuntuu, kuin siitä olisi vuosikausia, että se olisi tapahtunut ihan toisessa ajassa. Matkani Australiaan on yhtä muinainen ja myyttinen juttu kuin mesopotamialaiset. Paitsi että matkani on digitaalisesti dokumentoitu. Mesopotamialaiset ei, ainakaan alun perin.

Silloin oli ollut ihan kaamea lokakuu. Sadetta loputtomiin. Aurinkoa ei oikeastaan viikkoihin. Muistan vieläkin sen yhden päivän noin neljä päivää ennen matkaa. Satoi. Satoi. Satoi lisää. Vesi oli kylmää ja se tuli vuolaana ja laajana. Ei mitenkään pisaroina kasvoille. Ja sitten kun luuli, ettei voi sataa enää enempää, alkoi sataa toden teolla.

Marraskuun alussa sitten lähdimme.

Ensimmäiseksi minulle tulee matkasta mieleeni aina Hongkong. Siihen tiivistyy kaikki matkakuume ja kaukokaipuu. Olimme siellä toki vain 7 tai 8 tuntia, lentokentällä. Mutta pelkkä lentokenttäkin voi olla merkkipaalu ihmisen elämässä. Se oli jotakin niin käsittämättömän vierasta hajuineen, väreineen ja ikkunoista näkyvine maisemineen: meri kummallisine ja ei-kummallisine laivoineen, vihreitä saaria ja itse Hongkong ja pilvenpiirtäjät. Entä lentokentän ihmiset? Heitä oli paljon ja erilaisia. Enemmän erilaisia kuin koskaan ennen tai jälkeen (paitsi paluulennolla) olen nähnyt. Ja lopulta se noin 50 sekuntia Kaukoidän ilmastoa (jatkolennolle ei menty putkesta vaan kentältä portaita pitkin niinkuin presidentit), joka iski vasten kasvoja ja keuhkoja koko voimallaan.

Toiseksi tulee mieleen aina öisen Perthin lentokentän parkkipaikka. Tuoksu oli taas aivan uusi, ja palmut heiluivat tuulessa ja maa oli kostea sateesta.

Ja sitten tulee mieleen valo, hedelmät, vompatit joita en nähnyt, kengurut jotka näin, meren aallot ja se, miten ensimmäinen aalto veti jalat altani ja imaisi minut leikkimään kunnon vesileikkejä. Ja vielä mieleeni tulee suolainen tuuli joka paransi astmayskäni, eukalyptuksen tuoksu, punainen hiekka, kukkivat puut, kakadut, tulinen lammaspata ja taas valo, aurinko ja meri.

Kaivoin eilen esiin matkapäiväkirjani. Selailin ja luin sitä ensimmäistä kertaa sitten matkan jälkeisten viikkojen.

Olen nyt kieltämättä tyytyväinen dokumentointivimmaani. Matkapäiväkirjassani on kaikki. Pakkaamisen ja lähtemisen stressi. Matkaanpäässeen euforia. Matkan kaikki kummalliset* käänteet ja onnelliset tuntemukset. Paluun jälkeinen epätodellisuus ja haikeus. Ja kymmenen kiloa lehtileikkeitä, kortteja, kuivattuja kukkia, lippuja, lappuja ja vompatin kuvia.

Viimeinen merkintä on kirjoitettu vuosi matkan jälkeen. Vielä kirjassa on yksi sivu. Milloinkahan täytän sen? Nytkö? Vai odottaisinko vielä muutaman vuoden?


__________________
* Esimerkiksi pala Beaconsfieldin koulun opettajan antamasta karkkitaidemainosjulisteesta tai manifesti Hongkongin lentokentällä paluulennon vaihdon yhteydessä kuultujen joululaulujen käsittämättömyydestä.

Hajoa ihan rauhassa ruoja, lälläslää!

Tiedostot on nyt varmuuskopioitu :)

Oikolukemisen määrä ja laatu

En ole varma, kuuluuko blogietikettiin kertoa, mikäli on käpälöinyt tekstejään jälkikäteen. Kuittaan epävarmuuteni asiasta kertomalla tässä, että jokaista tekstiä on käpälöity noin 3 - 17 kertaa. Jostakin syystä näköjään en osaa havaita kaikkea oikoluettavaa yhdellä silmäyksellä :D Sisältömuutoksia en ole harrastanut, paitsi joissakin kohdin kielellisen sujuvuuden vuoksi ja tekstin ymmärtämistä helpottaakseni. Jos minulle tapahtuu joku elämänkatsomuksellinen muutos, esimerkiksi että alan inhota polkemista pyöräilykypärä päässä, mikä on hyvinkin mahdollista, kun koittaa aika ängetä kypärän alle pipo, lupaan korjata asian kertomalla elämänkatsomuksellisesta muutoksestani erillisessä blogitekstissä vanhaa tekstiä poistamatta.

Tämän hän kirjoitti hetkenä, jolloin hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä kuin keksiä miettiä tätä (ja sitä, pitäisikö orkidealle hankkia uusi hake ja isompi ruukku).

P. S. Pyöräni kumi on muuten puhki.

Hempeä täkki

Semmoisen sain sommiteltua lopuista tilkuista. Kesällä tuli leikattua tilkkuja roimasti, ja mietin silloin, miten ihmeessä käytän ne. Mutta eipä niistä tullutkaan kuin kuin kaksi täkkiä.

Tuo täkki on oikeasti söpömpi kuin kuvassa. Kuvassa sen vääristynyt muoto korostuu. Nukkekodin sängyssä se on kuitenkin ihan ei-muotopuoli.

Siitä tuli sopivasti hempeä, ettei ihan siirappinen sentään. Tuo on tuollainen Beatrix Potter -tasoinen hempeys. Sopisi jonkun jänöjussin kotiin peitoksi.

Tapahtuneita vääryyksiä ja mukavuuksia

Olin uimassa. Luulin uineeni kilometrin. Mutta sitten kuulin, ettei allas ollutkaan 50 metriä pitkä, vaan 25 metriä. Minusta on sopimatonta, miten hidasta uiminen on.

Katsastin aroniapensasaitaa sillä silmällä, että mikä ruskaisista lehdistä on kauneimman värinen. Se oli tosi vaikea tehtävä, ja jätin sen kesken.

Luin Saramagon kirjan loppuun. Voin vapauttaa Nobelin kirjallisuuspalkintolautakunnan epävarmuudestaan (jos niillä sellaista on häilymässä): Saramago on hyvä kirjoittamaan ja palkintonsa ansainnut.

Kaikkien nimet edustaa kai käsittääkseni maagista realismia. Ei kuitenkaan García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden tyyliin. Kaikkien nimet on minusta maaginen (tai maagisehko) absurdiutensa ja yllättävyytensä vuoksi. Ja silti kirjassa ei oikeastaan ole mitään yllättävää eikä absurdia, kaikessa on logiikka ja kaikki kirjassa tapahtuva on mahdollista, justiinsa niin mahdollista, kuin tässä epäloogisessa ja kummallisessa maailmassa yleensäkin.

Se oli hassun kummallinen kirja. Ja ihana ja surumielinen ja jännittävä ja nauratti ääneen ja ilahdutti kielitajua ja mietitytti ja loi sellaisen oletuksen, että tällaista juuri kuuluu olla portugalilainen kirjallisuus. Minulla on sellainen oletus, vaikken mitään Portugalista tiedäkään, paitsi pääkaupungin, että portugalilaiset ovat tarinankertojia. En tiedä, mistä minulla sellainen oletus on. Mutta Saramago ainakin on tarinankertoja.

Sitten luin Hessen Lasihelmipelin. Saramagon kirjasta tykkäsin kamalasti. Lasihelmipeli on minusta kirja, josta ei oikeastaan tykätä. Sitä kunnioitetaan.

(Kunnioittava hetki.)

Hessen kirja oli tosi tuhti. Se oli ihan kuin töpäkkää ja tiivistä leipää. Kesti hetken, ennen kuin osasin hyväksyä tekstin tuhdin saksalaisen otteen. (Minusta se oli ehdottoman saksalaista.) Kirjan sisältöä en ala sörkkiä tikullakaan tässä. Sisältö nimittäin on vähän niinkuin toisesta maailmasta. Sanotaan siitä vain, että Hesse kirjoitti tuota pääteostaan 11 vuotta ja että kirjassa ei ole yhtään turhaa sanaa tai sivulausetta, ja se on paljon, kun kirja on yli 500 sivuinen. Sepä lukemisesta tekikin aikamoisen kokemuksen. Sana sanalta pää paisui, kun missään ei ollut yhtään edes ilmakuplaa (niinkuin vaikkapa junttakakossa on). Ehdottomasti en voi muuta kuin suositella, lämpimästi. Nobelin kirjallisuuspalkintolautakunta suosittaa myös.

(On silkkaa sattumaa, että luin kaksi Nobel-kirjaa peräkkäin. Eli ei minulla ole mikään projekti meneillään. Joskus laskin kyllä, miten kauan menisi aikaa, jos tutustuisin pariin uuteen Nobel-kirjailijaan vuosittain. 54 vuotta menisi tähän mennessä palkittujen lukemiseen, jos lukisin kaksi vuodessa. Sinä aikana olisi tullut sitten noin 54 uutta kirjaa lisää... Tulin siihen tulokseen, että a) unohdan koko jutun, tai b) luen niitä kasoittain, ettei tarvitse yrittää elää yli 100-vuotiaaksi kauheissa paineissa.)

Tilkkutäkki valmiina

Kas siinä. Onpas se pieni ja söpö. (Klikkaamalla suurenee.) Niin kuin näkyy, pistin kirjavat reunat. Se oli minusta oikea ratkaisu. Hassu juttu, että se näyttää siltä (minusta ainakin), että siinä olisi samoja tilkkuja toistuvasti. Ja onhan siinä, reunoissa on samoja kuin keskellä. Mutta kun keskikohtakin näyttää mielestäni siltä, että siinä ei olisi kaikki tilkut erilaisia. Eikä olekaan, siinä on neljä täysvalkoista tilkkua. Mutta tarkoitan, että näyttää hetken siltä, että värillisissäkin tilkuissa olisi toistoa. Johtunee kai siitä, että sävyt on sommiteltu huolella. Ainakin yritin sommitella huolella. Mutta ommellut en niinkään huolella. Kun vertaan tuota aiemmin tekemääni nukkekotitilkkutäkkiini, en osaa käsittää, miten olen tehnyt sen ekan niin siististi.

Paitsi ei kai tästä saa selvää, miten siisti tuo vanhempi on verrattuna tähän uudempaan. Kumpikin on minusta kiva täkki, vaikka tuo vanhempi on kyllä varmaan kauniimpi, mutta tuo uudempi on kyllä kanssa kovin kotoisa. Tykkään kummastakin.

Valmiiksi leikattuja tilkkuja jäi vielä yhden tai kahden täkin verran, riippuu miten sommittelee ja miten paljon laittaa boordeja ja muita härvellyksiä. Loput tilkut ovat kaikki herttaisen harmonisia, vaaleita ja heleitä. Niistä sommittelenkin oikein romanttisen täkin. Ehkä pari jämerää tilkkua pitää leikata ryhdistykseksi siihen. Tai sitten ei. Ehkä minun pitäisi kerrankin harjoitella puhtaasti romanttista väritystä! Mutta siitä kyllä ei sitten voi tulla Victorinoxilleni pussia. Päätin nimittäin tuossa täkin taustakangasta ommellessani, että näinhän minä teen rakkaalle uudelle teräaseelleni säilytyskotelon.

Tilkkutäkki vaiheessa

Siinä se on. Sen kaverina on vähän kirjoja. Ne antavat mittakaavan tilkkujen koolle. (Tilkut ovat kyllä melko isoja, mutta onneksi tilkuissa ei oikeaa kokoa olekaan.) Ehdotuksia nyt täkin viimeistelyyn? Vetäisisinkö valkoisen kaisteleen ulkopuolelle vielä kirjavan mutta huolella sävytetyn rivin tilkkuja kiertämään täkin ympäri? Voisiko se olla hyvä reunusratkaisu? Vai pitäisikö tehdä vain yhdestä kankaasta leveä helma? Se olisi toki helpompaa, ja ehkä harmonisempaa. Mutta... Jaa. Mietitään. (Ehdotuksia ehtii laittamaan noin vartin ajan :D )

Itseni keskeinen onnistuminen. Menestystarinoita epäonnistumisten vastapainoksi.

Toiseen orkideaan on tryykännyt kolme kukkavarsihaaraa vanhoihin varsiin, ja niissä on jo kolme isoa nuppua ja yhdeksän pientä. Toiseen orkideaan on tullut uusi kukkahaara myös, siinä on seitsemän nuppua. Lisäksi siihen orkideaan on kasvanut jo viisitoistasenttinen uusi kukkavarsi, ja molempiin orkideoihin on tullut uusia ilmajuuria ja toiseen uusi lehti. Uskoakseni en ole tappamassa niitä!

Saintpaulia ei tajua lakata kukkimasta.

Kansallinen epäonnistuminen

Tänään on kuulemma virallisesti epäonnistumispäivä. Koska se on oikein kansallinen juttu, pitää vastuullisen kansalaisen kantaa kortensa (keosta) kekoon ja epäonnistua vähän, vaikka edes poikkeuksen vuoksi.

Minä ompelin juuri nukkekotitilkkutäkin kaikki tilkut toisiinsa, ja kolme tuntia ommeltuani huomasin, että olin ommellut ne 1,7 cm x 1,7 cm -kokoon sen sijaan, että olisin ommellut ne aikomaani 1,35 cm x 1,35 cm -kokoon. Lisäksi yksi yksivärinen sininen tilkku on ommeltu nurja puoli ylöspäin.

Voi ei!

Lisäksi söin mieheni eilen ostamia sipsejä, vaikkei olisi tarvinnut yhtään syödä.

Victorinox, Musiikkitalo ja ikonimaalaus

Otsikon aiheita ei liitä toisiinsa kuin pari vokaalia sekä maantieteellinen sijainti. Sain Victorinoxin omistukseeni Uudellamaalla, jossa sijaitsee Musiikkitalokin ja jossa sain virikkeen ikonimaalausajatukselle.

Victorinox on punainen ja siinä on pieni ja iso veitsiterä, sakset, saha, purkinavaaja ja toinen samantapainen yleishärpäke, korkkiruuvi, koukku, neulantapainen erikoistoiminto sekä hammastikku ja pinsetit. Olen haaveillut sellaisesta alle 10-vuotiaasta lähtien. Pikkuveli sai silloin ensimmäisen Victorinox-taskuveitsensä, ja pystyn edelleen tuntemaan ja muistamaan ne ihmeelliset väristykset, jotka se vempele sai aikaiseksi. Se oli pieni kuin mikä, ja punainen tietty, ja Sveitsin lippua muistuttava vaakuna oli tärkeä asia siinä. Teriä siinä oli muistaakseni vain pieni veitsi, sakset ja kynsiviila, lisäksi siinä oli hammastikku. Oi veljet. Se oli nerokas veitsi ja uskomattoman söpö.

Sittemmin aikuistuin, mutten koskaan unohtanut rakkauttani punaisiin Victorinoxeihin. Monta vuotta sitten veitsiasia muuttui taas ajankohtaiseksi monesta syystä, ja sain ystäviltäni lupauksen, että minusta tulee heti maisteriksi valmistuttuani Victorinox Huntsmanin omistaja. No, pari vuotta lupaus Huntsmanista piti minut toiveikkaana ja toimeliaana valmistumisen suhteen. Mutta sitten seurasi aikoja, jolloin ajattelin, että no raato, ostan sen nyt kyllä itse jo. Vaan en ostanut! Ja nyt olen sekä maisteri että Huntsmanin omistaja! Tänne vain ongelmat ja pulmat ja vaarat ja MacGyver-tilanteet, minä ja Victorinox selvitetään ne!

Matkalla Musiikkitalo-kaupungista Victorinoxinsaantikaupunkiin sain ystäväni taholta virikkeen, jonka ansiosta ymmärsin, että minun pitää miettiä Täydellistä Karttaani uusin silmin. Hulppein suunnitelmani kartan toteuttamiseksi on tällä hetkellä ikonimaalaustekniikkaan tutustuminen, mutta siihen nyt en pääse tutustumaan vielä tällä viikolla enkä kyllä ensi viikollakaan tai edes ehkä ensi vuonnakaan. Suunnitelma B voisi olla munatemperakurssi. Suunnitelma C voisi olla öljyvärit puulle omaoppisesti. Todennäköisesti kartta tulee kuitenkin toteutettua suunnitelmalla Ö. Viisainta onkin, että unohdan Täydellisen Kartan hetkeksi kokonaan, jotta voin etäisyyden päästä keksiä ratkaisun.

Musiikkitalosta minun ei kamalasti kannata kirjoittaa, koska siitä saa helposti tietoa avaamalla jonkun lehden tai surffaamalla netissä. Omasta puolestani totean vain, että rakennus on ulkoa melkoisen ruma (mutta siihen ehkä tottuu) ja sisältä salissa taas melkoisen kaunis. Justiinsa niin kaunis kuin on kehuttu. Tumman salin ja vaalean lavan kontrasti on mahtava. Tukkisumavaikutelma penkkiriveissä ja portaissa oli tukkisuma. Ei olisi uskonut. Luulin, että arkkitehtit puhuu suuria.

Ja sitten se kuulokuva. En istunut erityisen hyvällä paikalla. Ylhäällä korkealla korkeanpaikankammopaikalla istuin, lavan ja orkesterin takana. (En edes ensin löytänyt selloja sieltä, niin outoa oli istua orkesterin takana :D Kapellimestarin kasvojen ja koko elekielen näkeminen oli vallan kiinnostava elämys ja istumapaikan ehdoton etu.) Vaikka paikka oli varmaankin salin huonoimpia, musiikki soi sinne täyteläisesti. Laulusolistin kuulemisen kannalta paikka ei kuitenkaan ollut edullinen.

Mutta Sibeliuksen viidennessä sinfoniassa eipä olekaan laulusolistia! Milloinkaan aikaisemmin en ollut kuullut sitä sinfoniaa! Voi valtavaa. Voihan rähmä. Sinfonian kuuleminen oli yhtä viluväristystä ja itkun pidättelyä, ja tuntui ihan ylitunteellisen nololta sellainen patetia tunteissani. Mutta annoin väreiden tulla (eivät ne edes ehtineet melkein välillä poiskaan). Kyynelet panttasin. Ties vaikka Ylen kameramies olisi vahingossa kuvannut minua juuri silloin, kun nenästäni olisi valunut räkää ja silmistä nestettä. Se potentiaalinen tilanne piti eliminoida.

Sinfonian ylevät nousut ja pauhut kuulostivat nousummilta ja pauhummilta kuin parhaimmallakaan levyllä, jota olen hyvistä kuulokkeista kuunnellut. Sali erotteli musiikin eri kerrokset esiin, kuulin noissa pauhukohdissa enemmän kuin ennen. Hiljaiset ja suloiset kohdat taas soivat hiljaisuutta ja suloisuutta, intiimisti. Ja sitten tietysti ne kohokohdat. Se, kun ne ankat räpiköi lentoon (kuten veljeni epäromanttisesti asian ilmaisee). Ja se, kun musiikki päättyy legendaarisiin sointuihin. Nousun koittessa olisin voinut kai parkua ääneen ja julistaa koko maailmalle, että rakastan Sibeliusta ja rakastan Suomea ja rakastan Musiikkitaloa ja rakastan Suomen kansaa, kun niillä on Sibelius ja Musiikkitalo, että kai se hyvä kansa on, kun se on ne itselleen saanut. (Luullakseni se vitossinfonian finaalin nousu on kohotettu sellaiseen kansallisen symbolin arvoon kansamme klassista musiikkia kuuntelevien keskuudessa, että kaikki tuntevat samanlaisia tunteita, kun sen kuulevat.) Sinfonian päättävät soinnut kuulin nyt ensimmäistä kertaa koko nerokkuudessaan. Meinasi sydän tryykätä rinnasta ulos, niin ne soinnut olivat ylevät ja täydelliset ja oikeat. Miten niistä olisi ennen edes voinut saanut tolkkua, kun ne ovat olleet lähinnä säälittävä loppuflöpähdys koko sinfonialle, kun salit, joissa ne olen kuullut, ovat imeneet soinnut sisäänsä kuin purkkapallon? Niiden väliset tauot ovat olleet masentavia kokolattiamattotaukoja. Voi tuska. Kivaa, miten se monesti koettu tuska muuttui nyt autuudeksi!

Yksi parhaista elämyksistä Musiikkitaloon liittyen oli tunne ja ymmärrys siitä, että nämä innokkaan onnelliset ja paatokselliset kokemukset jakaa tällä hetkellä tuhannet ja taas tuhannet musiikin ystävät koko maassa! Uskallan sanoa, että koko maassa, koska itsekin menin sinne taloon usean sadan kilometrin päästä. Odotan seuraavaa kertaa. Se saisi tulla pian. Seuraavalla kerralla konsertti on varmaan jo tasapainoisempi kokemus, kun on kaikki kansalliset tunteet käyty läpi jo kertaalleen.

P. S. Vasta nyt, vuotta myöhemmin, hoksaan, että eiköhän Sakari Oramolla ja RSO:llakin ollut osansa, että kuulin Sibeliuksen 5. sinfoniassa sen, mitä kuulin. Eipä se talo ilman orkesteria ja kapellimestaria soi...

Mietintö numero 37

Blogia taas pohdin. Sellaista mietin tällä kertaa, että onpahan tämä blogi justiinsa niin sellainen sillisalaatti kuin oikeastaan on kaikki, mikä liittyy minuun. (Paitsi ruumiinjäseneni eivät ole sillisalaattia vaan justiinsa niin kuin oppikirjoissa, kymmenen varvasta, viisi ja viisi, toistensa peilikuvia jotakuinkin, sama juttu sormien kanssa, ja korvien. Neniä on yksi, siinä normaalissa paikassa, ja silmiä kaksi. Yleisesti ottaen olen ihan tavallisen näköinen ihmisyksilö, josta ei välttämättä pysty arvaamaan, että kaikki muu paitsi kuori on melko sillisalaattia ja että yksilö törmäilee päin seiniä aika paljon.)

Minusta olisi kamalan kiva olla pintakiiltävä. Sellainen asiallinen, jonka tukka on aina siisti ja hame ei milloinkaan kiertynyt vyötäröllä vinoon, ja joka ei lavertele pöytä. Olisi hienoa, jos olisin ihminen, jonka ilmaisu suullisesti ja kirjallisesti olisi aina selkeää, loogista ja asiallista älykkäin humoristisin höystein, ja jonka auto olisi aina imuroitu. Mutta niin ei ole (eikä minulla ole autoa).

Olen sitä tyyppiä, josta pystyy tekemään kattavan persoona-analyysin pitkänmatkanbussiin asettautumisen perusteella. Olen melko aina ihan hiessä ja naama punaisena ja kaaoksessa, kun astun bussiin, ja paikoilleni asettautuminen kestää kymmenestä kolmeenkymmeneen kilometriin. (Kerrankin samaan ns. joulubussiin tuli nuori perhe, isä, äiti ja kaksi lasta, sekä valehtelematta 12 laukkua ja nyssykkää ja pussukkaa. Perheenäiti oli ihanan kaunis ja tyylikäs ja rento - ja suomenruotsalainen - ja hän näpsäkästi laittoi pikkuisensa turvavöihin ja antoi heille mitä lie antoi, tekemistä, riisui takkinsa, asetti sen naulaan, istui, laittoi turvavyön ja alkoi puhua rennosti ja muina naisina ruotsia miehensä kanssa, joka kohta jo tuli sisälle bussiin luovutettuaan omaisuutensa auton tavaratilalle. Kaikkeen tähän naiselta kului noin minuutti. Minä siinä vieressä ähmäsin kahden kassini ja takkini ja kaulahuivini ja villasukkieni ja vesipulloni ja pahoinvointiestosalmiakkieni ja nenäliinojeni ja niistämiseni ja kännykkäni ja turvavyöni ja poninhäntäni ja nenältä liukuvieni silmälasieni ja eväsleipäni kanssa aivan yltympäri märkänä ja kuumana aina moottoritien viimeiseen liittymään asti.)

Ideaaliminuni blogi olisi kuin tuon perheenäidin bussiin istuminen

Ehkä kuitenkaan en riittävästi halua olla toisenlainen, koska en ole. Kai sitä ihminen nyt voisi harmonisoida bloginsa vihreä-pingviinisen taustan ja yhtenäistää tekstinlaadintakulttuuriaan? Bussiinasettautumiselle ei mahda mitään, paitsi välillä, eikä oikein tukallekaan usein eikä seiniin törmäämiselle. Mutta blogille voisi. Vaan kun en tiedä, mitä miksi miten kenen vuoksi minkä takia millainen. Niin että antaa olla ja julkaistaan nyt tämäkin teksti.

Blogitekstivarkaus: Shī shì shí shī shǐ

Tämä oli kivointa, mitä minulle tapahtui tänään.

Kiitokset löydöstäni menee tänne, eli täsmälleen ottaen tämä oli kivointa, mitä minulle tapahtui tänään: http://jenniperala.wordpress.com/2011/09/26/shi-shi-shi-shi-shi/

Hymiö, huutomerkki ja tyytyväisyyttä.

Kartta

Ainakin periaatteessa osaan nyt kaikki maailman valtiot ulkoa.

Kartta-asioille on ollut aina (ehkei vielä tuttipulloiässä silti) oma paikkansa aivoissani. Kartat ovat aina olleet minusta jänskiä. Luin karttakirjoja jo lapsena. Ja karttapalloa pyöriteltiin sisarusten kesken melko pieninä jo ja etsittiin maita ja silmät kiinni tökättiin karttapalloa sormella, että minne matkustetaan. Opettelimme valtioiden lippuja ulkoa ja suurimpien maiden suuruusjärjestystä ja korkeimpien vuorien korkeusjärjestystä. Ja pitkiä jokia opeteltiin. Ala-asteiässä jo piirsin karttoja läpi. Odotin koulussa kuin kuuta nousevaa aina maantiedon vuoroa. Ärsytti, kun puolet vuodesta haaskattiin bilsaan. Paras koulukirjoista oli kartasto. Yläasteiässä osasin maailman kaikki ei-saarivaltiot ulkoa ja tietysti monta saarivaltiota myös. Lukiossakin tykkäsin eniten maantiedosta (historian ja äidinkielen ohella), vaikka maantieteellinen kiinnostukseni ei ole koskaan ulottunut geologiaan.

Lukioiästä lähtien olen yrittänyt piirtää tai maalata Täydellistä Karttaa. Siis sellaista, joka olisi samanaikaisesti maailmankartta, seikkailu- ja informaatioarvosta tinkimättä kaunis kaukokaipuuta hoitava ja ruokkiva taideteos.

En sattumoisin ole osannut vielä tehdä sellaista karttaa.

Monta olen aloittanut, joitakin saanut valmiiksikin, mutta yksikään ei ole kelvannut toimittamaan Täydellisen Kartan virkaa. Uusin on taas ajatuksissa hahmottumassa. Siitä tulee taas parempi kuin muista, sitten kun se kypsyy ja alan tehdä sitä. Mutta ei sekään varmaan ole vielä se Täydellinen. (Täydellisiä Karttoja näette, kun lampsitte kirjastoon ja otatte siellä hyllystä kirjan Meritie - Navigoinnin historia ja selaatte sitä.)

Rakkain karttakirjani on siskoltani ja veljeltäni joululahjaksi saamani Timesin pikkuinen atlas. (Jouluna 1996 meillä sisaruksilla oli yhteneväinen joululahjalinja. Akateemisesta Kirjakaupasta haettiin kolme samanlaista atlasta.) Pieni kartastoni on kaunis kuin mikä ja erittäin luettu. Se on ollut monena tylsänä junamatkana kivaa seuraa.

Vuodesta 1995 alkaen haaveilin Timesin isosta atlaksesta. Siitä, joka oli Akateemisen valikoimien suurin ja painavin. Siitä lähtien aina pääkaupungissa käydessäni kävin Akateemisessa Kirjakaupassa karttaosastolla selailemassa uusinta painosta Timesin Comprehensive Atlaksesta. Sain sen lahjaksi ystäviltäni ja mieheltäni vuonna 2010. Se oli riemun hetki. Sen jälkeen on alkanut onnellinen ja leppoisa tutustuminen. Muutaman vuoden päästä tunnen isonkin karttakirjani hyvin ja se on rakas kaveri. Vielä se on vähän sellainen Kunnioitettava ja Arvoisa.

(Muutaman vuoden päästä minun pitää ostaa uusi karttakirja. Ja tuohon isoon karttaan voisin korjata Sudanin rajat ajantasaiseksi. Pieni uusi karttakirja silloin tällöin on välttämätön, jotta pysyy ajan tasalla valtioiden asukaslukujen ja muiden olennaisten seikkojen kanssa. Ja SITTEN kun olen iso ja rikas, voisin hankkia itselleni kartaston! Ei siis yhtä suurta atlasta vaan monta suurta maanosakohtaista tai muulla tavalla maanipiirin kattavaa kartastoa... Sitä kartastoa voin sitten lukea keskiajalla rakennetun linnani kirjastohuoneessa takkatulen ääressä.)

Miksi olen niin kamalan innoissani kartoista? Luullakseni ainakin siksi, että kartan lukeminen on hauskaa ja seikkailua. Kartan lukeminen auttaa kaukokaipuussa ja toisaalta myös synnyttää uutta suloista kaukokaipuuta. Se tuo jollakin tapaa eri mantereilla asuvat ihmiset hetkeksi lähemmäksi. Maapallo sattuu olemaan niin hieno planeetta, että koen, että minun on kertakaikkiaan asiallista olla selvillä, mitä sieltä löytyy. Hassua on, että on mahdollista nähdä pelkästään kartan sivulta, miten kaunis maapallo on!

Rytkyt roskiin!

Vuoden olen suunnitellut vaatekaappisiivousta. Jokin vissiin kypsyi viime yönä, koska nyt on puolet vaatteista roskapusseissa, yksi läjä on menossa Konttiin tai Uffille. Muutama vaatekappale on menossa siskolle, pari kaverille sovitukseen ja kolme paitaa menee tilkuiksi. Vaatekaapissa on tällä hetkellä kaksi paitaa (plus sukkia ja alusvaatteita laatikoissa) ja jokunen hame ja parit housut. Eilisen pyykkäämisen jäljiltä suosikkivaatteet (neuletakki, neulepoolo, farkut, raitasukkahousut, huppari ja pari t-paitaa) ovat narulla vielä. Yksi koneellinen paitoja on nyt pesussa. Niistä puolet tai yli lentää mäkeen, kun olen kerran pitänyt niitä vielä päällä. Kaikki ikihaisulit nimittäin tuomitaan nyt roskikseen. Viiden minuutin testipukeutuminen kertoo totuuden :D

Odotan innolla huomista päivää, kun kaikki pyykätyt vaatteet ovat raikkaassa komerossa pinoissa. Matalissa pinoissa!

P. S.

Tarttee nyt vielä todeta, että oli kyllä aikakin heittää ronskilla kädellä menemään. Hyvin reilusti yli puolet vaatteistani on tullut minulle käytettynä, ja moni niistä käytetyistäkin on ollut minulla jo vuosikausia. Alunperin itse ostamistani vaatteista (=paidoista) puolet on hankittu vuosien 1998 - 2003 nurkilla. Tietystihän ne alkavat jo kyllästyttääkin, eivätkä ne hehkeitäkään enää ole, mutta todellinen ongelma on ollut, että niitä ei saa enää raikkaaksi... (Kyllä samoja vaatteita voisi pitää vaikka koko elämänsä, jos niissä pysyisi väri ja malli ihan kivasti JA ne tulisivat aina raikkaiksi pesussa.)

Mitä voisi tehdä iloisenkirjaville pitkävartisille raitasukille, joissa on värit kirkkaat vielä mutta kantapäät menossa puhki? Olisikohan mahdotonta leikata irti iloiset varret ja ommella ne kurjan värisiin sukkiin kiinni nilkan kohdalta? Tuskin on :(

Oseania

Nyt hallinnassa myös Oseania. Voi olla, että huomenna jo unohdan. Mutta onneksi ne voi aina kerrata. Jos viitsii.

Muutama kommentti Oseaniasta:

Nauru. (Yksinäinen läntti, noin 5 km halkaisijaltaan, Kiribatin länsipuolella, Salomoninsaarien pohjoispuolella, Marshall-saarien eteläpuolella.) Uskomatonta, että joku on joskus kanootillaan osunut siihen. Tai mihinkään muuhun noista länteistä. Jos vaikka Pohnpeista soutaa sellaiset kolmisentuhatta kilometriä kevyesti kaakkoon Funafutille, sattuu reitille suunnilleen ainoastaan tuo 5 kilometriä pitkä ja leveä saari. Hyvä tuuri, jos löytää sen, koska sinne ehdittyään henkilö halunnee lastata paattiin lisää näkkileipää ja vettä. Tai kookospähkinöitä. Ja kuitenkin jo ennen navigaattoreita tai ylipäätään ennen mitään vempeleitä osasivat oseanian asukkaat löytää kylään naapurisaareen noilla valtavilla merialueilla. Hyvällä säällä mentiin auringon ja tähtien mukaan. Jos niitä ei nähnyt, sitten aaltojen ja tuulien mukaan. Tervemenoa treenaamaan!

Ranskan Polynesiasta löytyy Nuku Hiva -niminen saari. Hassu nimi saarella.

Kiribatissa on Kiritimati.  Kiritimati on öllömöttiäisen mallinen. Sellainen mikroskoopilla suurennettu ektoplasma. Tai suutaan aukova nutipää.

Lopuksi on todettava, että KARTTAKIRJAT ON KIVOJA! Siltikin haluan hienon seinäkartan.

Neutriino

Nyt minä tiedän, mikä minun ongelmani on. Neutriinot. Olen erehtynyt luulemaan, että hetkittäiset tuskaiset ja ärsyttäväiset fyysiset olotilat johtuisivat kutittavista hiuksista tai nenää pitkin liukuvista silmälaseista tai liian karheista paidan saumoista. Ehei. Neutriinoista johtuu Kaikki. Muut saavat olla mitä mieltä vain omalla kohdallaan, mutta MINUA ei kyllä miljardit neutriinot sekunnissa läpäise huomaamatta (paitsi joskus).

Kartta-innostus heräsi taas

Opettelin eilen Karibian saaret ja vihdoin myös Väli-Amerikan valtiot. Muistan ne vielä tänään.

Havainnot Karibiasta:

1) Ihmeen paljon on yhä jonkinmoisia siirtomaajatkeita maailman saarissa.

Ja muista asioista:

1) Talitiainen lensi auringossa ja nokki ötököitä naapuritalon päätyseinästä. Sen varjokuvassa siivet räpyttelivät kuin milläkin (liikakasvuisella) kolibrilla. Se varmaan yritti viestittää minulle, että mitä sitä haikailemaan Etelä-Amerikan tai Länsi-Intian saariston perään, osataan me suomalaisetkin linnut. Ja osasihan se talitintti. Kaunis oli varjo, ja lintu itse myös.

2) Seuraavaksi olisi vuorossa Oseania. Ei se nyt niin vaikea voi olla että sitä enää kannattaisi vältellä.

Tsaikovskia tai Rimski-Korsakovia etsitään (sekä suhuässää näppäimistössä)

Ei kyllä nyt on niin, että tyllihameet pitäisi jättää Degas'lle.

Erehdyin aloittamaan pastellipiirustusta tyllihameisesta prinsessasta. Kuvittelin, että pastelli ja tylli natsaa yhteen. Ja juu, natsaa hyvinkin. Jos osaa. Valitettavasti minun osaamispisteeni on alkeiden huonommalla puolella.

Olen sitä mieltä, että ongelmani ratkeaisi melko heti, jos saisin jostakin balettimusiikkia. Mieluusti venäläistä. Mieluusti Tsaikovskia, erityisen mieluusti ehkä Pähkinänsärkijää (Joutsenlampi on liian melankolista prinsessalleni ja Ruususen musiikkia en muista, joten en ota siihen kantaa). Mutta ei Rimski-Korsakovkaan huono vaihtoehto olisi. Joku ooppera-alkusoittokavalkadi yhdistettynä Seherazadeen saattaisi olla ongelmaratkaisu myös.

Minulla ei ole täällä yhtäkään järkeenkäyvää balettimusiikkilevyä. (Transkriptio kahdelle pianolle ei kelpaa.) Ja internetin tarjonta ei tule kyseeseen, sillä tämä tietokonemasiina ulvoo niin lujaa, että siinä jää sokerikeijut vääjäämättä taka-alalle.

Kyllä on raskaita länsimaisen ihmisen ongelmat.

Orava

Katselin juuri, miten orava kulki pihan poikki. Sen kulku antoi erittäin järjettömän vaikutelman. Sillä tuntui olevan jonkinlaisia keskittymisongelmia tai sitten vakavia lihaskramppeja. Kulku oli syöksähtelevää, nytkähtelevää, sätkähtelevää, värähtelevää ja montaa muuta sellaista toimintaa, joka on totuudenmukaisinta ilmaista momentaaniderivaatiolla. Se syöksähti, pysähtyi kuin näkymättömään seinään törmäten, oli melkein sekunnin paikallaan, nytkähti takajaloillaan seisovaan asentoon kuin marionettinukke jota vedetään naruista, oli taas melkein sekunnin paikallaan, nytkäytti käpäläänsä, väräytti nenuansa ja syöksähti eteenpäin, teki virtuoottisen sivuloikan, heilautti häntäänsä, teki hyökkäävän loikan ponnistaen kaikilla neljällä käpälällään ja rösähtäen elastisesti niillä maahan suhteettoman lyhyen matkan päässä loikan lähtöpisteestä, niin ettei varmaan orava itsekään ollut varma, oliko se loikka vai tasajalkahyppy. Sitten se teki akrobaattisen ja hivenen mystisen näköisen siirtymän nurmikolta portinkylkeen. Ja niin edelleen. Kyllä te kaikki tiedätte, miltä oravien liikkuminen näyttää.

Mietin oravan kadottua männikköön, että mitä olisi Suomen eläinkunta ilman oravia? Minkä muun luontokappaleen kulku meitä sitten viihdyttäisi arjessamme, jos ei oravia olisi? (Lintuja ei lasketa, sillä vaikka ne usein tuottavatkin suunnatonta huvia, eivät ne koskaan käyttäydy yhtä mielipuolisesti kuin oravat ja siten korvaa oravien katselemista. Lintujen katseleminen ja oravien katseleminen kuuluvat olettaakseni eri kiintiöihin.)


(Laitoin tämän tekstin tunnisteeksi 'vompatti (eli kaikenmoiset nelijalkaise ja karvaiset elolliset)'. Vompatti on ihan riittävän yleispätevä karvainen otus, joka voi aivan hyvin merkata tässä blogissa kaikkia muitakin karvaisia otuksia, paitsi ehkä ei jääkarhua tai biisonia.)

Mielekkyys

Sen jälkeen kun nenäontelot ovat olleet monta viikkoa huomiota vaativia ja muun elimistön tila on ollut vähemmän aktiivinen kuin nenän, alkaa ihminen tuntea, että olisi kiva jos asioita tapahtuisi. Sellaisia asioita, jotka pystyy jälkikäteen, vaikka vielä kaksi päivää asioiden tapahtumisen jälkeenkin, jäsentämään olleiksi. On melko epämielekästä havaita, ettei ole millään muotoa varma, mitä on tapahtunut eilen tai edellispäivänä tai toissaviikolla. Vai tapahtuiko edes mitään? Ihminen kuitenkin järkeilee, että jotakin kai on täytynyt tapahtua, koska ei ole tiettävästi ollut koomassa. (Ihminen voi mielessään elätellä toivoa, että onkin ollut koomassa, lähipiirin henkilöt vain ovat unohtaneet kertoa sen.)

Ihmisellä tarkoitin itseäni. (Melkein kirjoitin, että ''ihmisellä tarkoitin tietysti itseäni'', mutta en voinutkaan käyttää sanaa 'tietysti', koska aika usein, kun käyttää sanaa 'ihminen', esimerkiksi sanoessaan että ihmiset sitä ja ihmiset tätä, tulee sulkeneeksi itsensä ihmisten ulkopuolelle ((olennoksi y? omaan erinomaiseen luokkaansa, jossa ei totta tosiaan ole hyvä tavaton niin kuin ne ihmiset)).)

Muutamia asioita sentään muistan viimeiseltä parilta viikolta.

Pudotin rasiallisen pakastemustikoita keittiön matolle.

Olin koulussa. Kuka sitä unohtaisi? Vaikka olisi nenä tukossa ja korvat lukossa ja silmät vuotaisivat ja kutisisivat, toisin sanoen aistit olisivat alivirittyneet, on mahdotonta olla huomaamatta olevansa opettamassa. Viimeistään kymmenennen olkaa hiljaan jälkeen 40 sekunnin sisään huomaa olevansa poissa kotoa niistämästä nenäänsä. (Koulussa saavutin 20 tunnin sisällä monia voittoja. Kirkkain niistä oli ehkä se, että eräs oppilas lopulta aloitti lukemaan kirjaansa lukutunnilla. Ehti lukea ainakin minuutin. Pääsi toiselle sivulle! Toiseksi kirkkain oli se, että sain osoittaa kirjallista tuntemustani tietämällä Auringon aseman kansien värin.)

Eilisestä lähtien muistan monta asiaa.

Kuuntelin netistä Tetzlaffin soittamana Brahmsin viulukonserton ja Aarnion soittamana Matvejeffin viulukonserton. Tunsin käyttäneeni aikani viisaasti.

Maalasinpiirsin pastelliliiduilla kissanpoikasia. Viime aikoina ei ole oikein irronnut mitään piirtämis- ja vesivärilinjalla, joten oli otettava esiin itselleen vieras tekniikka ja sotkettava pastelleilla huvikseen. Kissoista tuli söpöjä ja laitoin ne kehykseen pikkusiskoa ajatellen. (Ostin kehyksen tammikuussa sitä varten, että maalaisin niihin takautuvaksi joululahjaksi kuvan prinsessasta rentoutumassa gondolissa uima-altaassa. Nyt sisko saakin kissanpentuja, takautuvana tai etukäteisenä tai muuten vain.)

Tein (huom! huom! huom!) hyvää soijapirtelöä aamupalaksi.

Löysin puoli vuotta kadoksissa olleet pinnini pakastimesta, lampaanlavan kyljestä.

Aloin maalata itsestäni mököttävä muotokuvaa pastelliliiduilla.

Ja lopulta:

Pääsin vauhtiin Saramagon kirjassa Kaikkien nimet. Siihen tartuin veljeni suosituksesta. (En ole koskaan lukenut mitään omasta suosituksestani. En muista milloinkaan lukeneeni itse löytämääni erinomaista kirjaa, jonka kirjoittaja olisi minulle ennestään tuntematon. Lapsena luin, mitä äiti ja sisko käskivät. Opiskellessani luin mitä opinto-opas käski. Kun opinto-oppaan ehdotukset loppuivat, luin mitä veli käski.) Kaikkien nimet on ilahduttanut minua suunnattomasti. En voi taaskin olla lainaamatta.

Tämän vuoksi, muun muassa, pidän lukemastani:

--- José-herrassa oli jonkinlaista tahatonta viisautta, vaikka se olikin lohduttoman epätäsmällistä ja häilyvää, sellaista viisautta, joka näyttää tulleen ihmiseen hengitysteiden kautta tai auringonsäteiden osuttua päähän ja jota sen vuoksi ei pidetä erityisen ylistyksen arvoisena.
Ja tämän:
Johtui ehkä löydön yllättävyydestä tai rekisterikeskuksen korkeuksiin äkillisesti ja epämääräisesti liittyvästä muistikuvasta, että José-herraa ikään kuin huippasi päästä, käyttääksemme tällaista yleistä ilmeikästä sanontaa ja samalla välttääksemme viestinnän tehokkuuden nimessä sanaa pyörrytys, joka ei ehkä oikein istu tavallisen kansanihmisen suuhun.

Ja monen muunkin vuoksi pidän siitä kirjasta. Jokaisen virkkeen vuoksi, itse asiassa.

Asioita Ranskasta

Ensimmäiseksi jokunen menneiden aikojen Ranskasta, ruuasta ja keittiömestareista kertova lainaus Joseph Wechsbergin kirjasta Herkkusuun kasvatus (Blue trout and black truffles). Lainausten jälkeen minulla on esittää pari kysymystä.

(Wechsberg oli 1900-luvun alussa syntynyt tsekkiläinen toimittaja ja muusikko ja mitäkaikkea. Toisen maailmansodan korvilla hän muutti Yhdysvaltoihin, juutalainen kun oli. Herkkusuun kasvatuksen on suomentanut Kyllikki Villa. Tekstin pilkutus ei ole minun. Mahdolliset lyöntivirheet ovat.)

Suuret ikkunat avautuvat parvekkeelle, jossa tuntee olevansa kuin tornin huipulla. Jalkain juurella on Pariisin keskusta, Seine, Île de la Cité, Louvre ja Invalides, Place de la Concorden obeliski, Panthéon ja St. Paulin, St. Louisin ja St. Gervaisin torninhuiput, Nôtre-Damen majesteettiset ääriviivat ja loitommalla, hiukan udun hämärtämänä Sacré-Coeurin satumaiset kupolit. Lounas on kallis mutta pelkkä Pariisin näköala on puolen laskun arvoinen. Lämpiminä kesäiltoina suuret ikkunat avataan ja vieras voi hengittää Pariisin tuoksua, kiihottavaa akaasiain, bensiinin, Pernod'n ja kuihtuneiden lehtien sekoitusta. Jos sattuu olemaan viikonloppu, Claude Terrail soittaa Nôtre-Dameen ja pyytää valaisemaan katedraalin vieraidensa iloksi.

Ravintolan eniten julkisuutta saanut, mutta ei välttämättä paras ruokalaji on canard pressé. Sen valmisti ensimmäiseksi vuonna 1890 suuri keittiömertari Frédéric Delair, josta tuli myöhemmin Tour D'Argentin omistaja. Siitä lähtien jokainen ankka on numeroitu. Niinpä voidaan todeta että lähes neljännesmiljoona ihmistä on tilannut tätä ruokalajia, mikä on pitkä historia mille ruokalajille tahansa

Jouduimme istumaan amerikkalaisryhmän ja ranskalaisryhmän väliin. Amerikkalaiset tilasivat kuivia martineja ja lisää martineja; sitten he söivät kaviaaria, paistia salaatin kanssa ja päärynää à la Melba. Ranskalaiset neuvottelivat päät yhdessä hovimestarin kanssa ja päättivät että heille tulisi aluksi petite marmite - lihalientä keitetyn häränlihan ja kanan sisäelinten kanssa sekä ydinluu joka on kiehunut liemessä musliinipussissa. Sitten he lähettivät hakemaan keittiömestarin ja selittivät hitaasti, seikkaperäisesti ja tarkkaan, kuinka peltopyy on käsiteltävä, valmistettava, kuorrutettava ja millaisten lisäainesten kanssa tarjottava. Heillä meni päivällisensä tilaamiseen melkein pitempi aika kuin amerikkalaisilla omansa syömiseen.

Sellaisia vain kysyisin, että:

Miksi bensiinin haju osana noin 1950-lukuisen Pariisin kuvausta on eksoottinen ja positiivinen asia, kun taas osana kotipaikkakunnan Salen pihan todellista hajumaailmaa ei?

Ovatko ranskalaisstereotypiat kuitenkin totta? Tai ovatko ne totta menneisyydessä? Vai ovatko ne kaikkina aikoina vain miellyttäviä ja rauhoittavia ulkopuolisten toiveajatuksia, joissa on mukava hykerrellä toisten oletettua erilaisuutta?

Miksi menneiden aikojen kuvauksissa moni asia tuntuu kiehtovalta (ei kuitenkaan välttämättä ihanteelliselta), mutta nykyajassa vastaavanlaiset asiat tuntuisivat öykkäröinniltä tai snobbailulta?

Miksi loisteliaista kulinaarisista kokemuksista lukeminen on minusta mieltäylentävää, vaikka minun itseni on todellisuudessa kuitenkin vaikea saada nielustani alas jauhelihapihviä monimutkaisempia aterioita?

Olenko aikakausirasisti ja romantikko? Ja piiloporvari?

Pyöräilykypärä

Jatkoa mukaviin asioihin:

Polkeminen hissuksiin kypärä päässä.

En olisi uskonut taannoin, että koskaan sanoisin, että polkeminen voisi olla mukavaa. (Paitsi ehkä kerran kolmessa vuodessa kesäpäivänä, kun lämpötila on n. + 21 Celsiusta, tuuli ei puhalla lainkaan, ei etenkään korvaan, ja on aurinkoista, mutta pyörätie menee varjossa ja mieluusti meren ja mustikoiden lähellä, UV-indeksi on nollassa, ja kosteus samoin, ja on paljon eväitä eikä yhtään kiire.)

Minusta pyörä oli vain välttämätön siirtymäväline, jota käytin, jos en ehtinyt kävellen tai määränpäähän oli yli 6 kilometriä.

Sitten ostin kypärän. (Vanhan tilalle. Vanhaa en käyttänyt lähes koskaan, koska se muljui ja kolisi päässä ja hiersi korvia ja kaulaa ja leukaa.)

Ehkä johtuu kypärästä, että nykyään pyöräily on melkein aina kivaa, paitsi jos on kiire tai hirveä helle tai tuuli. Hirveä tuulikin voi olla hauskaa, jos ei ole kiire ja jos se tuuli ei puhalla korvaan/korviin. Yleensä puhaltaa.

Mietin vain tässä, että auttaisiko pyöräilykypärä tiskaamiseen ja imuroimiseenkin?

Maailman ympäri

Minusta olisi asiallista alkaa suunnitella maailmanympärimatkaa. Varmuuden vuoksi.

Lukuharrastuksen elpyminen!

Ei kuitenkaan suunnitellussa muodossa.

Lainasin kirjastosta juuri 27 sarjakuvakirjaa. Pääasiassa lainasin Lucky Lukeja. Muutaman Asterixin (kirjastossa ei ollut niitä montaa, ja hyvä niin, koska pyöräkoriini ei olisi kauheasti enempää sarjakuvia mahtunutkaan). Ja sitten lainasin Tinttejä. En ole koskaan ennen lukenut Tinttejä. Paitsi eilen kolme. Minusta on asiallista tutustua Tintteihin. Odottakoon Dostojevski vielä vuoroaan.

***

Lisäys 21. 9.

Luin lopulta noin 40 Lucky Lukea. Se on määrä, jota enempää ei ole kerrallaan tarpeen lukea. 40 albumista pääsee jo jyvälle, mistä on kyse :D

Tinteistä luin lähes kaikki suomeksi käännetyt. (Ehkä ne kaikki on käännetty suomeksi?) Olin aivan myyty! Piirrostyyli on loistava, henkilöt kerrassaan mainioita ja tarinankerronta erinomaista. Kapteeni Haddockin kirouksien kanssa lienee kääntäjällä ollut hauskaa.

Parhaimmat nauruni taisin saada Haddockin lausumasta albumissa Tintti Tiibetissä. Siinä kapteeni enempiä ihmettelemättä kohtaa tiibetiläsimunkin, joka leijuu ilmassa ja näkee ilmestyksen ja laskeutuu sitten takaisin maahan. Haddockin kommentti kuuluu: ''Tintti, älä taivaan nimessä usko sanaakaan tuon hemmetin hissin sopotuksesta.''

Mukavaa.

1) Uiminen lammessa. Kummipojan pellehyppyjen katseleminen. Muistaminen, miten kivaa oli lapsena hypätä kynttilöitä, pommeja ja pellehyppyjä. Parasta ehkä oli kävellä laituria pitkin muina tyttöinä ja katsella pilviä ja mukamas pudota vahingossa veteen. Asiaan kuului mitä erottamattomimmin mielikuva siitä, että olen virkamies ja minulla on knalli ja salkku.

2) Syksyisehkö maan tuoksu.

3) Loppukesän illan valo ja sen tuoma kolmiulotteisuus puiden latvoissa. Kummallista, miten joskus ympäristö on ikään kuin vain tausta, joskus se taas muuttuu kolmiulotteiseksi ja eläväksi, kun on oikea hetki ja valo. Asiaa auttaa lisäksi syksyä enteilevä kirkkaansininen taivas ja kumpupilvet puiden latvojen taustana.

4) Eriväristen kasvisten pilkkominen paistinpannuun.

5) Ajatus siitä, että oikeastaan voisi alkaa kutoa kettuvillasukkia.

6) Tavallisten lintujen keekoilun tarkkaileminen. Niillä on hassuja askelluksia ja hyviä ilmeitä.

Hyvä resepti!

Löysin uskoakseni erittäin herkullisen reseptin! Se vaikuttaisi olevan vähän vaativa ja aikaavievä valmistaa, mutta varmasti vaivan arvoinen! Tässä ohje, valitettavasti se ei ole ihan mitantarkka, mutta kyllä sen perusteella pystyy tuon sole Sullyn valmistamaan, jos vain löytää lähikaupasta tarpeelliset ainekset:

''Jos olette kyllin uskalias kokeilemaan sitä, teidän on mentävä torille ostamaan kaksikymmentäviisi (aivan, kaksikymmentäviisi) kiloa kielikampelaa. Keitätte kalaa neljäkymmentäkahdeksan tuntia yötä päivää hiljaisella lämmöllä, kunnes seos on vähentynyt puoleksi (toistan, puoleksi) kiloksi punertavaa, hillontapaista glacéta joka ei sisällä mitään muuta kuin kielikampelan puhtaimman olemuksen. Lisää tuoreita kielikampelan seläkkeitä kiehautetaan kypsiksi hyvässä kalaliemessä ja niiden kanssa tarjotaan kastiketta, joka sisältää teelusikallisen kielikampela-glacéta, tuoretta tomaattisosetta, Noilly-Pratia sekä sauce hollandaisea. Tour d'Argentissa tuhahdetaan niin rahvaanomaisille kastikkeen aineksille kuin kermalle ja jauholle.''

Koska lähikaupasta ei välttämättä saa kuitenkaan kielikampelaa, ainakaan kahtakymmentäviittä kiloa, ellei ehkä tilauksesta, ja koska aina ei ole aikaa keittää ruokaa neljääkymmentäkahdeksaa tuntia, laitan tähän vähän nopeammin tehtävissä olevan ruuan reseptin, jonka ainekset ovat ehkä helpommin saatavilla. Ruokalajin nimi on la poularde cuite à la vapeur d'un pot-au-feu, joka on yksinkertaisesti vain kanaa kermakastikkessa, niin ettei se nyt niin kummaa ole:

''Sitä ei kiehauteta, keitetä, hauduteta, paahdeta, kypsennetä uunissa eikä pariloida, vaan se höyrytetään - pot-au-feun aromaattisessa höyryssä hermeettisesti suljetussa suuressa saviastiassa. Pot-au-feu (häränlihaa ja tuoreita kasviksia) saa kiehua hiljakseen kolme tuntia; sitten kana, jonka nahan ja rinnan väliin on työnnetty ohuita tryffeliviipaleita, asetetaan kattilaan tai kolmijalalle saviastian sisään. Pot-au-feu saa huokua höyryään tunnin verran kanaan, jota se hiukkasen laajentaa. Tulos on uskomaton, ja sen kanssa tarjotaan linnun liemestä tehtyä kermakastiketta.''

Tai sitten voi tyytyä levittämään kaurakeksin päälle Nutellaa. Ei se ole tietysti ihan sama, mutta on sekin ihan hyvää.

(Ohjeet löytyvät Joseph Wechsbergin kirjasta Herkkusuun kasvatus. Englanninkielinen alkuteos Blue trout and black truffles ilmestyi vuosina 1948 - 1953. Ilmeisesti artikkeleina.)