Värimietteitä nuken villatakkia ajatellen

(Päivän blogikiintiö täyteen. Neljä kirjoitusta riittää tällä kertaa.)

Seuraavaksi ajattelin tehdä nukelle villatakin. (Sitten voisin uskaltaa tehdä itselleni kettusukat, jotka suunnittelin jo vuonna 2009 tai 2010; samalla tavalla silmukka kerrallaan ne valmistuisivat kuin nukenvaatteetkin. ((Ei vain saa innostua liikaa, kun sormet ovat mitä ovat.)) )

Nuken villatakissa minulla on nyt vain väriongelma. Nukkeni vaatteet ovat jostakin syystä erittäin kirjavia. Niin että. Niin. Minkään nukenmekon kaveriksi minun ei ehkä kannata villatakkia ajatella. Varmaankin mieluummin farkkujen kaveriksi. Mutta silti on väriongelma. Se on se sama vanha, että haluan aina kaikki värit. 

Nyt saa sanoa mielipiteensä se, ken ehtii vuodenvaihteen riennoiltaan mitään blogeja lukemaan. Tässä seuraa vaihtoehtoja:

Vihersiniharmaasävyinen.

Valkoruskeaharmaa.

Punakeltaoranssivioletti.

Tai kaikki.

Tämä esittelee edelliset värit käytännössä. Päättelyä vaille olevasta (huokaus) nuken kaulahuivista löytyy kaikki värit peräkkäin ja sävyryhminä kera valkoisen höysteen.

Ajattelin aina-oikein-neuletta ja raitoja. Mutta mikä värimaailma?

Kettupipo

Kokeilin kutomista taas monen vuoden tauon jälkeen. Yli kolme vuotta lankakori oli esillä olohuoneessa, kun toiveikkaasti ajattelin, että kädet kohta taas kestävät kutomista. Mutteivät kestäneet (ja pistin langat kaappiin pölyttymästä). Nyt taas kestävät (ja langat pölyttyvät taas esillä), kun en vain tee liikaa kerrallaan enkä liian pieniä juttuja liian pienillä puikoilla. Sopiva kutomisen uusinta-aloituskokeilu oli nuken pipo, sillä pipo ei ole näpräämiskokoa, mutta ei toisaalta niin iso, etteikö tulisi valmiiksi muutaman kymmenen silmukan päivävauhdilla, mutta toisaalta kyllin iso, jotta siihen voi ängetä värejä ja kirjoneuletta.

Pipon täytyi sopia tähän takkiin. Valitsin langoista nämä värit. (Ihan kuin tuo määrä värejä ei menisi mihin tahansa takkiin...)

Valittuani värit piirsin mallin ja änkesin haluamani värit malliin.

Mallin muokkasin aiemmin tekemästäni mallista. Halusin nukelle samanlaisen pipon kuin itselleni. Tuollaisia lapasia en kylläkään ajatellut tehdä nukelle... Kuvan pöllöpipo, Glögi-lapanen ja Arktinen-lapanen ovat kudontatuotantoani ajalta ennen kuin käteni poksahtivat. (Settiin kuuluu vielä kaulahuivi, jossa on vielä vähän lisää värejä ja kuvioita.)

Kissa sai kokeilla valmista pipoa jo ennen nukkea.

Erityisesti tässä kuvassa näkyy, että kirjoneulominen ei sujunut ihan tasaisesti tauon jälkeen. Kyllä meinasin purkaa ketun. Sitten muistin, että hei, kyseessä on nuken pipo.

Pipo valmistui sopivasti pakkasille.

Ja jos joku haluaa kutoa nukelle (tai vauvalle) kettupipon pöllöhöystein, voi tästä ottaa mallia. Omaan pipooni (siis, oman nukkeni pipoon) en tehnyt kukkia oheisen mallin mukaan.

Tein nukkeni pipoon ketun silmän, pöllöjen nokat sekä kukat jälkikäteen parsinneulan kanssa. Pöllöjen silmien ruskeat viirut tein myöskin neulan kanssa jälkikäteen. Ja tämähän malli on se klassinen, joka lopuksi virkataan tai ommellaan kiinni ensin takasaumasta ja sitten ylhäältä.

Jouluaskarteluja, osa 2

Nyt seuraa taloja.

Keksin pari vuotta sitten, että saksilla silppuaminen on tavattoman rentouttavaa. Tänä vuonna silppusin saksilla enemmän kuin koskaan ennen. Käpylän taloista innostuneena silppusin taloja.

Tässä rakentuu talo numero yksi. Neljännestä vaihekuvasta puuttuu enää kuorrutus. (Tällainen kuvan tekeminen askartelemalla on minusta rentouttavaa siksi, että kuva rakentuu hallitusti pala kerrallaan, ei tarvitse olla erityistä suunnitelmaa.)

Tässä on kuorrutusta. Kortti meni ystävälle, jonka kanssa olemme päättäneet, että joulukortista tekee joulukortin 1) kimalleliima ja 2) luminietokset. (Kyseessä on samainen ystävä, jonka kanssa teimme joulukortteja yhteistyössä.)

Tässä rakentuu joulukorttitalo numero kaksi.

Kuorrutin kakkostalon vähän maltillisemmin (ja jätin levitoivan kinkun pois).

Kolmannen talon tein itselleni joulukuvaksi. Sen taivaan ja maan määritteli pari vuotta sitten tekemäni joulukuvan materiaalit.

Nämä kaksi ovat nyt kaverukset. Talokuvan taustalla oleva kuusi yrittää olla kuusikuvan kuusi.

Jouluaskarteluja, osa 1

Tykkään kovasti jouluaskartelemisesta. Paha vain, että tykkään siitä vasta noin viikkoa ennen joulua. Olenkin miettinyt, että pitäisikö minun alkaa tehdä niin, että jatkaisin joulukorttien tekemistä joulupäivästä loppiaiseen ja lähettäisin ne sitten seuraavana jouluna. Tänä jouluna ehdin saada valmiiksi yhdeksän korttia itsekseni ja viisi yhteistyössä ystävän kanssa.

Arthur-neiti oppi vasta 15-vuoden kypsässä iässä, että paperit on tarkoitettu kissojen makuualustoiksi.

Tämmöisiä joulukaapelitettuja peuroja onnistuin tekemään seitsemän kortin verran.

Askarteluajan rohmaisi kaksi vähän isompitöistä korttia. Sanoisinko, että en suosittele tätä talokortin mallia kenellekään ensi joulun kortti-ideaksi. Siis 80 kertaa toistettavaksi. (Tai sitten pitää laittaa hihat heilumaan heti tammikuun alussa.)

Edellinen kuva ja tämä kuva demonstroivat blogosfäärin askartelukuvia. Paitsi että tässä on rajaus pielessä ja viineri on kaloripommi, eikä se ole edes itse leivottu.

Todellisuudessa askartelu näyttää tältä. (Lattia viiden neliömetrin alalta täynnä kartonkirullia ja -silppua.)

Joskus kissaseuralainen voi vaikeuttaa askartelua. Se voi myös kävellä juuri  huolella pursotetun kimalleliiman yli.

Kissa voi myös tykätä hautoa kaikkein tärkeintä askartelupaperipinoa. Arthur vahtii tässä ilmastonmuutoshenkistä joulukorttia, jonka lähetin ystävälle viimeisteltäväksi (maisema sai häneltä koristeeksi muun muassa jouluisen mustan auringon).

Keksin ystävän Facebookista tällaiset kirjanpaikkavahdit. Piti sitten kaikessa kiireessä askarrella muutama kirjanmerkki järsimään ihmisten kirjojen sivuja. Ohje löytyy täältä.

Nämä ajatuksia herättävät joulukortit on tehty etäyhteistyössä ystävän kanssa. Minä tein kahden kortin pohjat ja  postitin ne hänelle viimeisteltäviksi, hän teki näiden kolmen kortin pohjat ja lähetti ne minulle viimeisteltäviksi. Eli näissä taiteellinen työ on ystäväni aivoista. Minä lisäsin vain joulunokkosen kaveriksi sian, tonttulakin ja koristeet, jouluzeppeliiniin ripustin sian ja tein alle kaupungin, jouluelefantille tein ratsastajan.

Ja loppuvuosi kuluu näiden kanssa...

Ikiomat kirjat. Ja ikioman äidin kirjoma liina. Äiti tietää, että tytär tykkää hanhista.

Rauhallista joulua (vähemmän rauhallisissa väreissä) toivottaen!

Hajanaisia havaintoja Harry Potter -kirjoista

Sain noin viikko sitten päätökseen J. K. Rowlingin Harry Potterien viimeisen kirjan. Koko sarjan lukemiseen meni noin kaksi viikkoa, enkä enää oikein kunnolla muista aivan alkupään ajatuksiani kirjoista. Enkä kyllä oikein loppupäänkään. (Mikä itse asiassa on aika huolestuttavaa, nyt kun asiaa pysähdyn miettimään. Joko minusta on tulossa vanha tai sitten sairaus alkaa pehmentää aivoja.)

Siispä.

Epäjärjestelmällisiä ja ehkä myös epätäsmällisiä ajatuksia Pottereista.

Ja ihan tiedoksi, että kohta seuraa varmasti juonipaljastuksia. Tämä ei ole arvostelu tai analyysi kirjoista. Tämä on Potter-intoutuneen purkaus sellaisille, jotka myös ovat lukeneet kirjat.

1) Olen hermoheikko. Siksi menneisyydessä noin vuonna 2000 luin vain kolme ensimmäistä Harry Potteria. Azkabanin vangin ankeuttajat olivat sitten jo liikaa hermoilleni, ja niin jäi sarjan lukeminen siihen. Nyt sitten kerättyäni rohkeutta ja ikää 14 vuotta lisää (ja saatuani ystäviltäni kannustusta ja luettelon kuolevista henkilöistä ja silmäiltyäni Wikipediasta viimeisen osan pääpiirteitä) uskalsin tarttua kirjasarjaan uudestaan. Uutta lukukokemusta pehmusti ja pohjusti se, että muistin suunnileen kolmen ensimmäisen kirjan tapahtumat, joten sain säästeltyä hermojani viimeiseen neljään osaan.

a) Harry Potter -kirjojen draaman kaari on pelkistettynä kuvattavissa näin: Koko ajan on Harry Potter, jossa toivomme lepää. Sitten on inha Voldemort, jonka Potter kohtaa ekassa ja tokassa kirjassa. Kolmannen kirjan ajan Voldemort keräilee voimiaan. Neljännessä kirjassa (eli sarjan puolessa välissä) Voldemort palaa kuvioihin ällömpänä kuin koskaan, ja kirjan lopussa hän voimistuu mahtavammaksi kuin koskaan. Viidennessä kirjassa Voldemort valtaa alaa ja Potter kohtaa hänet taas. Kuudennessa kirjassa jo on ihan selvää, että Voldemortista ei päästä hevillä eroon, mutta hän on taas taka-alalla. Seitsemäs ja viimeinen kirja alkaa tilanteessa, jossa Potter on enää ainoa toivo ja Voldemort riehuu miten huvittaa.

1B) Viisasten kivi on herttaisen hauska ja vekkuli, vaikka heti alusta asti kuvioissa on mukana pääpahis Voldemort, joka ei ole hauska, herttainen eikä vekkuli. Salaisuuksien kammiokin on yleistunnelmaltaan hilpeä. Lukija tutustuu näissä kirjoissa yhtä matkaa Harry Potterin kanssa velhomaailman kummallisuuksiin, ja löytöretkessä on lapsen riemua. Azkabanin vanki on ankeuttajien myötä selvästi edellisiä osia jo tummasävyisempi, mutta selvästi siinä ollaan vielä lapsen maailmassa ja lapsen ajatuksissa.

Liekehtivän pikarin alku on sitten jo seuraavaa vaihetta. Heti ensimmäisillä sivuilla murhataan ihmisiä ja käärme luikertelee. Erittäin Ällöä. Mietin, että ai jaa, mun hermojen muka pitäis kestää. Erittäin Ällöä seuraa huispauksen maailmanmestaruuskisat, joissa niissäkin on synkkä silaus. Sen jälkeen Liekehtivä pikari muuttuu kuitenkin seikkailuksi, jossa ei turhia synkistellä. Paitsi lopussa. Ihan yllättävänkin rajusti. Feeniksin killan alkupuoli on aika selvä jatkumo edellisen kirjan synkästä lopusta. Luettuani Feeniksin kiltaa pari sataa sivua, minun pitikin kysyä ystävältä, että onko tämä loppusarja nyt sitten tätä. Ystävä vastasi, että luota Rowlingiin. Ystävä oli oikeassa. Kirjan alun pessimistinen ja sisääpäin kääntynyt mähiminen muuttuu nimittäin herkulliseksi vastarintaromantiikaksi.

Liekehtivässä pikarissa ja Feeniksin killassa Harry Potter on selvästi yhtäkkiä lakannut olemasta lapsi ja alkanut olla teini (onneksi ei angstinen). Puoliverisessä prinssissä Harry on teini, jolla on rakkauselämää. Viimeisessä osassa, Kuoleman varjeluksissa, Harry Potter on lähinnä Frodo. Se tarkoittaa, että alun hilpeästä lastenkirjasta ollaan päästy Mordoriin ja Potterista on tullut  vakava sijaiskärsijähenkilö.

13) Luin kirjat suomeksi. Englanniksi minulla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä. Siinä olisin selannut sanakirjaa, enkä olisi löytänyt kumminkaan sanoja sieltä, koska en olisi voinut tietää, mikä sana on Rowlingin keksimä ja mikä muuten vain minulle tuntematon. Mutta onneksi Jaana Kaparin suomennos on loistava!

Minulle Harry Potterien lumo on kaikenmoisissa otuksissa, kuten vaikka räiskeperäisissä sisuliskoissa. Ja huispauksessa ja velhomaailman pilailukaupan makeisissa (ja Weasleyn veljesten keksinnöissä) ja siinä, että taikamaailma on limitetty päällekkäin nykytodellisuuden kanssa. Sitten on tietysti tähän ehjään ja toimivaan perustaan istutetut mainiot henkilöt. Ja eläimet. Kuten vaikka Posityyhtynen (engl. Piwidgeon). En käsitä, miten Jaana Kapari on luonut noin mahdottoman hulppean nimen. Posityyhtynen.

13,5) Suosikkini ovat Azkabanin vanki ja Feeniksin kilta. Koska ylihuomenna saan omistukseeni koko kirjasarjan (mihin minä sen änkeän?) ja suunnitelmissa on uusintalukea Potterit jouluna, kerron toisella kertaa (tuoreeltaan), miksi kyseiset kirjat ovat suosikkini. Sen kuitenkin sanon nyt jo, että Feeniksin killassa maailmankirjallisuus sai henkilöstöönsä kaikkeuden ärsyttävimmän. Dolores Pimento on niin rasittava, että se on suorastaan herkullista.

14) Minulta meni kaikki läpi ennen viimeistä osaa. Tarkoitan, että kuudesta ensimmäisestä osasta en löydä mitään reklamoitavaa Rowlingille. No, vähän minulla olisi ehkä sanomista Sirius Mustan kuolinolosuhteista. Mutta esimerkiksi Dumbledoren kuolema on nieltävä ihan mukisematta, koska se nyt oli vääjäämättä oletettavissa oleva asia jo melkein alusta. Eihän Harry Potterista voi tulla tosi  sankaria, jos hän on koko ajan Dumbledoren suojissa.

Kuoleman varjeluksista minulla sen sijaan on valitettavaa, vaikka se Wikipedian mukaan on Rowlingin suosikki, ja kriitikotkin sitä kovasti kehuivat. Minä kuitenkin ensimmäisen lukukerran perusteella tahdon huomauttaa seuraavista:

- Kirja on alusta loppuun kohtalaisen mutruhuulista jurnutusta. 

- Kaikki on aika staattista. Harry Potter piileskelee paikoissa a, b, c, d ja niin edelleen. 

- Hiljaista tyhjäkäyntiä (ok, "tyhjäkäynti" pitää sisällään psykologisia prosesseja) katkoo toimintarysäykset, jotka ovat melko identtisiä keskenään. Ja kaikesta sankari selviää  tuurilla ja sattumalla. Koska tuurilla ja sattumalla on sijansa Harryn selviytymisissä jo aivan ensimmäisestä kirjasta saakka, tulee viimeisen kirjan aikana sellainen olo, että joo, Harry on nokkela ja ajattelevainen ja rohkea, mutta ilman tuuria se nyt ei millään olisi selättänyt Voldemortia.

- Missä vaiheessa mokailevasta ja tavallisesta teinipojasta tuli vedenpitävä sisäänpäinkääntynyt itsensä uhraava sankari? Loppuratkaisu kelpaa minulle, se on ihan kristillisen klassinen, mutta miten siihen tultiin? Miksi Harry on koko kirjan alusta alkaen ihan eri ihminen? (Ok, yksi Dumbledore kuoli edellisen kirjan lopussa...) Lähinnä minua häiritsee tässä se, että ero viimeisen ja ensimmäisen kirjan välillä noin yleensäkin on niin suuri. Tiedän, että Rowlingia on kiitetty siitä, että Harry Potter kasvaa lukijoidensa mukana (siis niiden ensimmäisten lukijoiden, jotka aloittivat vuonna 1997 ja lopettivat vuonna 2007). Ja ymmärrän, että draaman tiukentuessa sävy muuttuu. Mutta en pidä siitä, että viimeisessä kirjassa ei ole lähes hippuakaan jäljellä ensimmäisen kirjan riemukkaasta maailmasta. Potterit ovat kuitenkin (myös) lasten- ja nuortenkirjoja.

- Loppukahinoiden kuolemantapaukset ovat jotenkin tyhjänpäiväisiä. Ehkä sillä Rowling viittaa maailman raadollisuuteen tai muuta sellaista syvällistä. Mutta jos kolmen kivan ja keskeisen henkilön pitää kuolla taistelussa, olisi se ihan ok, että kuolemilla olisi joku rooli. Ettei niitä kuitata 800-sivuisessa kirjassa parilla rivillä. Tai yhdellä virkkeellä.

- Kalkaroksen kuolema (minä sanoin, että minulla on juonipaljastuksia täällä) on hyvä homma. Kalkaroksen kiinnostava hahmo ja tarina saa siinä hienon päätöksen. Mutta on silkkaa sattumaa, että Harry sattuu paikalle ja saa tietää Kalkaroksen tarinan. Taas kyseessä pelkkä tuuri!

- Voisin olla valittamasta näistä kaikista, mikäli kirja loppuisi kuten haluaisin. Epilogi on pohjanoteeraus. Sen sijaan Rowling olisi voinut kirjoittaa 800 sivun synkistelyn päälle parikymmensivusen jälkiselvittelyn. Sellaisen seesteisen palkinnon lukijalle, joka on juuri kahlannut läpi Potterin 4500-sivuisen tarinan. Minä ainakin olisin halunnut lukea (en vain mielessäni ajatella), miten elämä asettui uomiinsa, Tylypahka kunnostettiin ja Viistokuja elpyi iloiseksi. Lisäksi olisin halunnut kirjailijan vastaukset seuraaviin asioihin:

Mitä tapahtui Dursleyille? Tapasiko Harry heitä enää koskaan?

Mitä tapahtui Sirius Mustan talolle? Tuliko siitä vastarintaliikemuseo vai muuttiko Harry sinne?
Entä Oljo? Siitä tuli kai Harryn uskollinen kotitonttu. Mutta olisi ollut iloista lukea siitä.

Tuliko Lee Jordanista Georgen yhtiökumppani?
Perustiko George pilapuodin Tylyahoon?
Miten Tylypahka kunnostettiin? Oliko Riesusta häiriötä työssä? Kenestä tuli Tylypahkan rehtori?
Mitä tapahtui Hagridille ja Ruuahille? Entä selvisikö Tora taistelukahakoista?

Ja viimeiseksi. Minua ei kiinnosta, kuka meni kenen kanssa naimisiin ja miten monta lasta he saivat ja minkänimisiä (asioita, joihin epilogi keskittyy), vaan mitä Harry, Hermione, Ron, Ginny, Neville ja  Luna päätyivät tekemään koulun jälkeen?

---

Kolmannen lukukierroksen havainnot ja tarkistetut mielipiteet löytyvät täältä.