Ylpeys ja ennakkoluulo ja Kersti Juva

Laskin, että tulin lukeneeksi viime vuonna noin 36 romaania. Niistä suurin osa oli P. G. Wodehousea ja dekkareita. Vuoden teema oli helppolukuisuus. Siksi en esimerkiksi saanut Bellow'n Dekaanin joulukuuta loppuun koko vuoden yrittämisestä huolimatta. Lakkasin vain ymmärtämästä lukemaani. Hankalin loppuun saamani teos oli Saramagon Oikukas kuolema (ilahduttava!). Kirja oli hankalin siksi, että Saramago ei välitä erityisemmin kappalejaoista. Eikä hän haaskaa pisteitäkään liiemmälti. Eikä mitään repliikkejä eritteleviä välimerkkejä (paitsi pilkkua). Se on: Saramago harrastaa pitkiä polveilevia virkkeitä, joihin on ympätty dialogi sekaan. Minulla ei ole ollut viime aikoina kykyä ymmärtää pitkien polveilevien virkkeiden sisältöä, ei edes itse kirjoittamieni (joka tarkoittaa sitä, etten käsitä puoliakaan siitä mitä kirjoitan).

Tätä taustaa vasten tanssin ilosta, kun luin Kersti Juvan tuoretta suomennosta Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Mikä sanonnan ja ajatuksen kirkkaus! Mikä tekstin täsmällisyys, helppous ja soljuvuus! Ensi kertaa aavistin, millaista Austenin teksti lienee alkukielisenä (en ole vaivautunut kokeilemaan Austenia englanniksi). Olin lukenut ja kuullut paljon Austenin tyylistä, mutta koskaan aiemmin minulle ei ollut itselleni välittynyt tekstistä mitään erityistä tyyliä. Olin nauttinut säkenöivistä dialogeista, mehukkaista henkilökuvista ja mainioista tarinoista, mutta itse tyyliin en aiemmin ollut kiinnittänyt huomiota. Mutta nyt Kersti Juvan käännöksessä aivan ensi sivuista alkaen aivojani kutitteli tyyli. Hienostunut, elegantti ja raikas tyyli kuin Pemberleyn avara valoisa salonki.

Luin Ylpeyden ja ennakkoluulon ilman erityistä ruuhkaa aivokurkiaisellani, pääni ei paisunut tipan tippaa. Austen-luennasta innostuneena siirryin seuraavaksi Emmaan. Sen suomennos on vuodelta 1950 (Aune Brotherus). En ymmärrä siitä puolta sanaa. 

Hartain toiveeni on, että Kersti Juva suomentaisi Emman ja Järjen ja tunteen nyt ensihätään. Toiseksi hartain toiveeni on, että pääni tokenisi.

Murhanhimoisia rouvia ja suomennoksen merkitys

Olen lukenut viimeisen parin viikon aikana dekkareita. Vahingossa keksin teeman, että luen naiskirjailijoiden dekkariklassikkoja. Hain kirjastosta Agatha Christietä, P. D. Jamesia ja  Dorothy Sayersia. Valitsin kultakin läpimurtoteoksia tai kultakautta ja olen viihtynyt.

Christie ja James olivat ennestään tuttuja (mutta yli 10 vuoden takaa). Agatha Christietä lukiessani tunsin nostalgiaa. Ja nautin kirjojen pelkistetystä selkeydestä. P. D. Jamesin kanssa ei ollut nostalginen olo, mutta koin aikani kuluvan rattoisasti. Tykkäsin, mutta minua pisti vähän silmään kirjoihin ympätty seksuaalisuus. Sanon ympätty, koska minulla oli jatkuvasti sellainen olo, että se oli ympättyä. Päälleliimattua. Sellaista, että kirjailijan päässä on liikkunut, että koska kirjan henkilöt ovat 1960-luvun kaksikymppisiä opiskelijoita, pitää olla radikaali ja pistetäänpä tähän nyt vähän jotakin mehukasta. Voi kuitenkin olla, että näkemykseni perustuu viktoriaaniseen häveliäisyyteeni.

Sayers oli minulle uusi tuttavuus. Valitsin häneltä kirjastossa yhden teoksen, Juhlaillan (vuodelta 1935). Ajattelin, että lukaistaan tämä pääteos, ja siinä se. No, Juhlailta oli vallan koukuttava teos. Ja Sayersin luoma hahmo Peter Wimsey samoin. Kuten myös kirjan päähenkilö Harriet Vane. 

Piti siis hakea kirjastosta lisää Sayersia. Lainasin ensimmäisen opuksen, jossa Wimsey esiintyy (Kuka ja mistä?), ja loput kolme, joissa on sekä Harriet Vane että Peter Wimsey.

Toiseksi ja kolmanneksi lukemani Sayers-kirjat (Kuka ja mistä? sekä Myrkkyä) olivat hyviä nekin, mutta joku mättäsi. Jos olisin aloittanut Sayersiin tutustumiseni jommastakummasta, olisi lukemiseni saattanut jäädä yhteen kirjaan. Mutta koska pohjilla oli säkenöivä Juhlailta, asenteeni oli sellainen, että jatketaan. 

Nyt luen neljättä Sayersiani. Ja se (Kas tässä teille ruumis) on taas suorastaan hykerryttävä: dialogi ja kaikki kuvaus soljuu, olen nauranut monesti ääneen, olen osannut arvata tekstin seasta kirjallisuusviittauksia (joita taatusti on kahdessa edellisessäkin kirjassa, mutta niitä oli vaikeampi bongata niistä) ja nauttinut oivista ilmaisuista ja ajatustiivistymistä. 

Luettuani sata sivua hoksasin katsoa suomentajan. Kahdessa edellisessä katsoin heti aluksi (yleensä aina katson, ja monet kirjat valitsen suomentajan perusteella), enkä tunnistanut kääntäjien nimiä, ja Kas tässä teille ruumista (Kas tässä teille ruumis on hankala taivutettava - harvemmassa kirjannimessä nimen luonteen vuoksi partitiivi on yhtä häiritsevä) aloittaessani oletin, että tämä on jommankumman edellisen kääntäjän. Nyt kuitenkin sadan sivun kohdalla alkoi nakuttaa, että tämä ei täsmää. Että joko Sayers on kehittynyt kirjailijana parissa vuodessa suunnattomasti (mikä olisi mahdollista, mutta tässä mittakaavassa hämmentävää) tai suomentaja on eri. Niinpä tarkistin asian. Ja kukas muukaan siellä etusivulla paistatteli kuin Kersti Juva! Voi hyvä tavaton, rakastan Kersti Juvaa! Sitten huomasin, että hän oli suomentanut myös Juhlaillan. 

Kiinnostavin suomennoksien vertailukohta tässä tapauksessa on kirjallisuuviittaukset. Juhlailta on yhtä intertekstuaalisuutta. Kuka ja mistä? ja Myrkkyä -teoksia lukiessani aavistin, että näissäkin lainaillaan yhtä ja toista. Mutta tämä Kas tässä teille ruumis tuntuu jälleen olevan pullollaan intertekstuaalisuutta. Aina en todellakaan tiedä, mihin viitataan/mitä lainataan, mutta kummallista on, että tiedän että viitataan/lainataan. Vaikka siis mitään sitaatteja, kursiivia tai viitemerkintöjä ei ole. Siinä taas todistus, että kääntäjällä on väliä.  Juva osaa tuoda tekstistä intertestuaalisuuden jollekin eri vivahdetasolle, niin että lukija tajuaa, että menossa on viittaus (tai lainaus).

Mitä tästä opimme? Jos en olisi ensin lukenut Juvan suomentamaa teosta, olisi minulta saattanut jäädä koko Sayersin hienostunut murhatuotanto tutustumatta! Tämä on erinomaisen konkreettinen esimerkki, että käännöksellä on merkitystä ja että kääntäjissä on eroa. Ja että kun hehkutamme jonkun kirjailijan vivahteikasta kieltä, tulisi meidän hoksata kumartaa myös kääntäjän puoleen (mikäli kirja on käännöskirjallisuutta, tietenkin).

Onneksi tuo yksi Sayers-nide, joka vielä odottaa lukemistaan, on Juvan suomentama myös. Eläköön!