Sota ja rauha -aikajana

 Aikajana sisältää aivan täydet juonipaljastukset! Totaalispoileri!

Asia erikseen on, saanko ladattua tiedostoa tähän siten, että se on millään tavalla luettavissa. Kauhean vaikea saada sitä riittävän isona muttei liian isona. (Eikä esikatselutoiminto kerro lopullista totuutta. Joten tämä on vain julkaistava, jotta pääsen näkemään, toimiiko kuva.)

Mutta siis. Minun on monta vuotta tehnyt mieli tehdä aikajana Sodasta ja rauhasta. Kirjan aikajänne on niin pitkä ja se levittäytyy maantieteellisesti niin laajalle alueelle ja niin monet henkilöt liikkuvat niin paljon ja välillä eivät liiku niin sitten yhtään mutta aikaa kuluu niin paljon, ettei niin vain voi käsittää, että mitä missä milloin.

Niin että aikajana. Se on melko viitteellinen, joten siitä on hyötyä vain, jos tuntee tarinan. Mutta ehkä joku muukin kirjan lukenut on jälkikäteen pähkäillyt aikoja ja paikkoja. Sellaiselle aikajanastani saattaa olla iloa.

Aikajana on joiltakin osin tulkitsevainen, sillä ei Tolstoi koko ajan kerro asioita ihan kuukauden tarkkuudella. Eikä hän kerro muutenkaan kaikkea. Esimerkiksi ruhtinatar Marian Moskova-jaksoille ei anneta päätöksiä (mutta aina neiti päätyy takaisin Lysyja-Goryyn). Tarkat ajanmääreet (kuukaudet) ovat kaikki suoraan Tolstoin tekstistä (suomennoksesta tietenkin). Ne noudattavat juliaanista kalenteria, joten jos joku historiaa hyvin ulkoa osaava ihmettelee, että miksi esimerkiksi Borodinon taistelu on aikajanassa merkitty elokuulle eikä syyskuulle, niin selitys johtuu kalenterista. Ja tietenkin ensisijaisesti Tolstoista.

Laitoin aikajanaan teemavärejä, ja pääasiassa jos henkilöiden sarakkeiden värit natsaavat keskenään, ovat henkilöt kosketuksissa toisiinsa. Näin ei kuitenkaan ole vihreän värin kanssa, joka markkeeraa Venäjän armeijan hommissa olentaa. Paitsi Nikolai ja Andrei tapaavat kyllä rintamalla kerran. Ja toisaalta Pierre ollessaan sotavankina ei ole Venäjän armeijan hommissa. Mutta niinku. Ihan hyvä logiikka minulla on! 

Napoleon-saraketta olisi voinut käyttää historiasarakkeena, mutta minua laiskotti alkaa merkata kaikkia armeijoitten tekemisiä ja välirauhoja ynnä muita. Sen sijaan minua houkututti pistää oma sarake kansojen liikkeille ja muulle filosofialle, ihan vain sotkeakseni kaavion lukukelvottomaksi, mutta ystävällisesti omaa psyykettäni (ja miksei muidenkin) kohtaan pitäydyin pelkässä juonikaaviossa.

P.S Sain kuvan lopulta toimimaan. Mutta aika surkeasti luettavissa se on. Jos jollakin on vinkkejä, miten Paintilla tehty piirustus, joka on muutettu PNG-kuvaksi, saadaan mahtumaan blogikenttään ilman liikoja pienennyksiä, vinkit otetaan ilolla vastaan!

Sota ja rauha (BBC 2016), viimeinen valitusvirsi

Vielä kerran. BBC:n uusi Sota ja rauha -tv-sarja. Minua on kirjoituttanut tämä jo pitkään (kuten moni muukin asia kirjoituttaisi), mutta aina päädyn latailemaan nukenvaatekuvia, koska loogisen tekstin jäsentäminen on niin kauhean vaikeaa ja työlästä ja aina kehittelen itselleni rimakauhun.

Niinpä kaivan rimalle nyt montun. Ja kirjoitan. Koska Sota ja rauha on edelleen lempikirjani ja siitä höpöttäminen on hauskaa (jos osaa ottaa rennosti).

Täällä Käpylässä sataa lunta. Jos talvi alkoi oikeastikin nyt, tämä syksy jäi toistaiseksi elämäni lyhyimmäksi. Tajusin nimittäin vasta kaksi viikkoa sitten, että nyt on jo syksy. Looginen seuraus asiasta on, että aloin vasta kaksi viikkoa sitten miettiä, pitäisikö parveke laittaa talvikuntoon. Ymmärtänette, että en ryhtynyt heti toimeen, sillä kuka nyt heti syksyn tullen haluaisi poistaa kesän jäljet. No. Äsken sitten kahlasin parvekkeella lumessa ja kopistelin ruukkuja tyhjiksi ja laitoin paikkoja. (Lakaisin myös lumet. Jo neljättä kertaa kolmen päivän aikana.)

Siinä nenäni palellessa ja lumen pöllytessä minulle tuli mieleeni pakkasessa värjöttelevä Sonja. Ja nyt tämän tarpeettoman sääkatsauksen ja sen lopettavan aasinsillan kautta siirrynkin luetteloimaan ajatuksiani. Eli. Seuraavaksi epäolennaisia kommentteja BBC:n Sota ja rauha -sarjasta ja pitkiä lainauksia Tolstoin tekstiä. (Katkelmat ovat J. A. Hollon suomennoksesta.) (En osaa tehdä näppäinkomennolla suhuässää, jonka vuoksi ne puuttuvat kaikista Natasoista ja muista suhuässiä sisältävistä kirjaimista. En jaksanut kopioida jostakin tekstistä oikeanlaista kirjainta ja liittää sitä aina oikeisiin kohtiin.)

BBC:N TV-SARJAN MIINUKSIA:

- Vaatetus talvipakkasilla. Minun on tavattoman vaikea uskoa, että venäläiset eivät olisi ymmärtäneet 1800-luvulla, miten pukeudutaan kylmässä säässä. Itse asiassa voisinkin havainnollistaa kuvallisesti, mistä näkemykseni on syntynyt:

Vasily Surikov (1843 - 1916): Взятие снежного городка. (Kuva noukittu Wikipediasta.)

Boris Kustodiev (1878–1927): Maslenitsa. (Kuva noukittu Wikipediasta.)

Kun mielessä on edellisenkaltaiset taidemaalaukset, on vaikea niellä telkkariruudulla (läppäriruudulla) näkyvää kuvaa, jossa Pierre Bezuhov istuu reessä turkki yllään mutta kaula paljaana. Tai jossa Natasa, Sonja ja Nikolai istuvat reessä, turkit ja turkislakit yllään, mutta kaulat paljaana. Tai jossa Natasa ja Andrei telmivät lumessa, Andrei, kuinkas muutenkaan, kaula paljaana. (Melkeinpä luulisi, että BBC:n puvustukselta loppui määrärahat siinä kohtaa, kun mietittiin kaulahuiveja.) Pahin kuva kuitenkin on se, jossa Sonja ja Rostovin perhe saattavat Nikolaita sotaan (monetta kertaa). He seisovat ulkona kymmeniä metrejä pitkän pihapolun päässä, taustalla näkyy talo, ympärillä on lunta ja itse kunkin hengitys huuruaa. No. Mitä on saattajilla päällään? Ei juuri mitään. Ja siihen jää seisomaan punanenäinen ja värisevä Sonja ohuessa (ja avokaulaisessa) empiremekossaan pelkkä hartiahuivi harteillaan.

Ehkä minulla on vääristynyt käsitys talvipukeutumisesta. Mutta anteeksi nyt vain, BBC:n puvustus, minä pistän kyllä paukkupakkasilla päälleni vähintään kaulahuivin (sisävaatteiden lisäksi tietty), jos piipahdan pelkästään viemään roskat ulos. Ihan oikeasti kukaan tolkun ihminen, joka on kasvanut ilmastossa jossa talvi on talvi, ei lähde hortoilemaan ulos pelkän hartiahuivin kanssa. Ei, vaikka olisi sanomassa pelkästään heipat armaalleen. (Ei varsinkaan aikakautena, joka ei tuntenut tulehduskipulääkkeitä ja antibiootteja ja jolloin kuoltiin keuhkokuumeeseen useammin kuin nykyään.)

- Kaikki kirjan ihanat romanttiset lempikohtaukseni on sössitty sarjassa täysin. Ja osa lempikohtauksistani on jätetty kokonaan pois (joka edellisen virkkeen valossa ei välttämättä haittaa niin kauheasti.)

Eräät suosikkikohtaukseni kirjassa ovat Rostovien vierailu sukulaissedän luona metsästysretken jälkeen sekä joulujakso, jossa (muun muassa) Rostovin nuoriso pukeutuu naamioasuihin joulun aikaan ja rekiretkeilee naapuriin ilveilemään. Joulukatkelma on koko Sodan ja rauhan onnellisin ja taianomaisin jakso, ja naamioilvely rekiretkineen on Sonjan tarinan kohokohta.

Sonjan naamiaispuku oli parempi kuin kenenkään muun. Viikset ja kulmakarvat sopivat hänelle verrattomasti. Kaikki ylistivät häntä kauniiksi, ja Sonja joutui hänelle muuten vieraaseen hilpeän toimeliaisuuden tilaan. Jokin sisäinen ääni sanoi hänelle, että tänään jos  milloinkaan ratkaistaan hänen kohtalonsa, ja hän näytti tserkessipuvussaan aivan uudelta ihmiseltä. --

--

Oli niin kirkas kuutamo, että Nikolai erotti valjaiden välkkyvät metallikoristeet ja hevosten silmät, kun ne pelokkaina vilkuivat pimeällä kuistilla meluavaan seurueeseen.

--

Jalakset natisivat, kumea aisakello helisi, ja kolmivaljakko lähti liikkeelle. Sivuhevoset painautuivat aisoja vasten ja pöllyttivät kääntyessään ilmoille sokerilta hohtavaa valkoista lunta.

Nikolain valjakko lähti toisena; takaa kuului toisten rekien helinä ja narske. Aluksi kuljettiin hiljaista ravia kapealla tiellä. Kun vielä liikuttiin puutarhan vierellä, heittivät alastomat puut varjoa tielle ja peittivät kirkkaan kuun, mutta kun päästiin aukealle, kohtasi katsetta timanttikirkas, sinertävän hohtava, kuutamossa liikkumattomana lepäävä lumiaavikko. Ensimmäinen reki töksähteli kuoppaisella tiellä, toinen ja kolmas aivan samoin, ja reet liukuivat perätysten, häikäilemättä rikkoen luonnon syvää rauhaa.

- Jäniksen jäljet, paljon jälkiä! - kajahti kylmässä, tyynessä ilmassa Natasan ääni.

- Kuinka selvästi kaikki näkyykään, Nicolas! - kuului Sonjan ääni.

Nikolai kääntyi katsomaan Sonjaa ja kumartui paremmin nähdäkseen. Aivan uudet, herttaiset kasvot mustine kulmakarvoineen ja viiksineen täyhystivät kuun valossa soopelikauluksen sisästä.

"Tuo on ennen ollut Sonja", ajatteli Nikolai. Hän kumartui lähemmäs tyttöä ja hymyili.

 --

"Missä nyt oikeastaan olemme?" ajatteli Nikolai. "Varmaankin Käyrän niityllä. Eipä ollakaan; tämä on aivan outo seutu, missä en ole milloinkaan ollut. Tämä ei ole Käyrän niitty eikä Djomkinon ahde, vaan Jumala ties mikä liekään seutu! Tämä on jokin vieras seutu, lumottu paikka. Mutta olkoon mikä tahansa!" Hän kirkaisi hevosille ja alkoi pyrkiä Zaharin valjakon ohi.

--

Nikolai pidätteli hevosiaan ja vilkaisi ympärilleen. He olivat yhä samalla kuun valaisemalla tarumaisella  tasangolla, joka välkkyi kuin tähtien täyttämänä.

"Zahar huutaa, että kääntyisin vasemmalle; mutta miksi kääntäisin vasemmalle?" ajatteli Nikolai. "Emmehän toki ole matkalla Meljekovien luo, eihän tuo tuossa ole Meljukova? Jumala tiesi, minne olemme matkalla ja mitä on tekeillä - mutta ylen outoa ja ihanaa tämä on." Hän katsahti rekeen.

- Katsokaa, hänen viiksensä ja kulmakarvansa ovat aivan valkoiset, - sanoi eräs noista kummallisista, sievistä, oudoista ihmisistä, joilla oli pienet viikset ja kauniit kulmakarvat.

"Se oli varmaan Natasa", ajatteli Nikolai, "mutta tuo on Luisa Ivanovna; tai kenties ei olekaan; tuota viiksiniekkaa tserkessiä en tunne, mutta siitä huolimatta häntä rakastan."

--

Kotimatkalla Nikolai ei enää hoputtanut valjakkoaan, vaan antoi sen juosta hiljalleen ja katsahti tavan takaa tässä loihtuisassa kuutamossa Sonjaan, etsien tässä kaikki muuntavassa valossa kulmakarvojen ja viiksien alta entistä ja nykyistä Sonjaansa, josta hän oli päättänyt olla koskaan eroamatta.

Siinä on tekstiä, jota lukiessani olen aina ikionnellinen suomalaisuudestani ja siten mahdollisuuksistani käsittää viimeistä piirtoa myöten, mitä merkitsee tähtitaivas, pakkaslumi, narske, huuru ja talven taika.

Tolstoilla on ihmeellinen kyky tiivistää aika samalla venyttäen sitä. Hänen tekstinsä aiheuttaa saman ilmiön kuin pieni musiikkikappale, jota kuunnellessaan aika pysähtyy ja jonka loputtua ei voi uskoa, että se musiikillinen helmi olikin vain kaksiminuuttinen hetki, koska se hetki oli niin täysi. Tolstoin yksi ehdottomasta viehätyksestä on minulle juuri tekstin tiivis runsaus. Pieneen tilaan on kerta toisensa jälkeen survottu paljon yksityiskohtia. Milloin sormen värähdyksiä tai kureliivin narahduksia, milloin epäolennaiselta tuntuvia ajatuksia, milloin aivan tarpeettomilta kuulostavia lausahduksia. Siitä kaikesta muodostuu oma maailmansa, joka sulkee sisäänsä. Tämä tapahtuu myös Sodan ja rauhan rekiretken aikana. Ajelu on paperilla tuskin aukeaman mittainen, mutta kaikki ne sanat ja havainnot, mitä aukeamaan  mahtuu, pysäyttävät ajan, ja lukija joutuu samaan epätodelliseen maailmaan kuin Nikolai. Ainakin minä joudun, kerrasta toiseen.

Televisiosarjassa vierailu sedän luona ja rekiajelu on yhdistetty joulukohtaukseksi, naamioleikit on jätetty pois. Aivan kätevä ja toimiva ratkaisu. Mutta voi, mikä pettymys! Talvisen taian sijaan katsojille tarjotaan kämäinen, nuoskaluminen ja harmaa rekiajelu! Ymmärrän kyllä, että tv-sarjan budjetti on rajallinen, joten kuvausmatka kunnon talvimaisemiin sekä kirkkaan pakkasyön odottaminen on liikaa vaadittu. Mutta... Kuitenkin.

Mitä tulee televisosarjan tarjoamaan vierailuun Rostovien sedän luona.

Keräilen täällä itseäni.

Televisiosarjassa lavastus on kohdillaan kyllä. Tunnelma on lämmin ja tuoksuvainen, kuten kirjassa, jossa vierailusta kertovat sivut tihkuvat hunajakakkuja, simaolutta, paahdettuja pähkinöitä, kirnupiimään tehtyjä ruisjauhopiirakoita, koiria ja balalaikoja. (Huom. Kahta viimeksi mainittua ei syödä.) Setä tarinoi, soittaa ja laulaa, Natasa on onnellinen.

- Hurmaavaa, ihanaa, setä; vielä vielä! - huusi Natasa heti sedän lopetettua. Hän hypähti paikaltaan, syleili ja suuteli setää. - Nikolai, Nikolai! - toisteli hän ja katsahti veljeensä, ikään kuin olisi kysynyt häneltä:  mitä tämä oikeastaan on.
Nikolaitakin sedän soitto kovin miellytti. Setä alkoi soittaa uudelleen. Anisjan hymyilevät kasvot ilmaantuivat ovelle, ja hänen takanaan tirkisteli muitakin kasvoja... "Kirkkaan lähteen luona tyttö" ... soitti setä, suoritti taas sukkelan juoksutuksen, lopetti ja liikutti vielä tahdikkaasti hartioitansa.
- Jatka, jatka, setä kulta, - pyysi Natasa niin rukoilevalla äänellä kuin hänen elämänsä olisi siitä riippunut.
Setä nousi seisoalleen, ja näytti siltä, kuin hänessä olisi ollut kaksi eri ihmistä - toinen hymyili vakavana veitikalle, joka ujon hartaana valmistautui tanssiin.
- Tulehan, pikku sukulaiseni! - huudahti setä ja huitaisi kädellään Natasalle.
Natasa heitti saalin hartioiltaan, pyrähti sedän eteen, laski kätensä puuskaan, liikutti hartioitaan ja alkoi tanssia.
Missä, miten ja milloin tuo nuori kreivitär, jonka kasvattajana oli ollut vieras ranskatar, oli imenyt veriinsä venäläisen hengen, joka hänestä nyt huokui; mistä hän oli saanut nuo elkeet, jotka pas de châlen olisi luullut jo aikoja sitten tunkeneen syrjään? Mutta henki ja eleet olivat aivan sedän odotuksen mukaiset, sellaiset aito venäläiset, joita ei voi matkia eikä oppia. Heti kun Natasa oli aloittanut ja hymyili siinä juhlallisen ylpeänä ja samalla veitikkamaisen hilpeänä, Nikolai ja muut läsnäolijat huokasivat helpotuksesta. He eivät enää, kuten aluksi, pelännet hänen tähtensä, vaan katselivat häntä jo ihastellen.
Hän teki tehtävänsä niin moitteettomasti, niin täysin moitteettomasti, että Anisja Feodorovna, joka heti aluksi oli hänelle ojentanut tässä toimessa välttämättömän huivin, nauroi ja itki katsellessaan tuota hentoa, suloista, hänelle aivan vierasta, silkissä ja sametissa kasvatettua kreivitärtä, joka osasi paneutua täysin samaan mielentilaan kuin Anisja, Anisjan isä, äiti  ja täti tai kuka venäläinen tahansa.
- Kas niin, pikku kreivitär - sepä selvä juttu, - virkkoi setä iloisesti nauraen, kun oli lopettanut tanssimisen. - Siinäpä minulle heimolainen! Ei nyt muuta kuin kelpo poika mieheksi hänelle - sepä selvä juttu!

Televisiosarjassa puitteet tosiaan ovat hyvät. Mutta kirjan välitön ja luonteva vaikkakin romanttisella kansallistunteella kevyesti paatoksellistettu tilanne on pelkistynyt tv-sarjassa pelkäksi romanttiseksi paatokseksi. Siinä tupa on täynnä väkeä, setä soittaa ja Natasa on transsimaisessa tilassa. Hän alkaa tanssia ikään kuin huomaamattaan ja Petja kuiskaa jollekin, muistaakseni isälleen tai Nikolaille, että miten Natasa osaa tanssia noin, ja vastaus, joka saa minut järsimään pöydänkulmaa, kuuluu, että "se on hänellä veressä". Äääää. Periaatteessa sama asia mitä kirjassa tapahtuu. Käytännössä niin kovin alleviivattua ja siirappista. Äääää.

- Sota ja rauha on tavallaan fragmenttimainen kirja. Se koostuu monen vuoden aikahaitarilla olevista yksittäisistä tapahtumista. Kohtauksia siellä ja kohtauksia täällä. Kirjan puoliväliin mennessä on eletty vuodesta 1805 vuoteen 1809. Loput koko teoksesta kertoo vuodesta 1812* (epilogeja lukuunottamatta).  Loppua kohden historiallisten tapahtumien määrä ja kommentointi lisääntyy ja niihin sujahdetaan fiktiivisten (ja myös todellisten) henkilöiden kautta. Minulle ainakin tulee kirjan loppupuolella tunne, että tässä ollaan merkittävien asioiden äärellä. Osasyy tunteelle lienee tiivistynyt kerronta. (Hmmm. Tai paremminkin laventunut kerronta?)

Sodassa ja rauhassa siis luodaan ensin perusteellinen pohja henkilöille ja historian tapahtumille. Itse asiassa Tolstoin luoma näyttämö on mammuttimainen. Ja siinä mammuttimaisessa näyttämössä pienet ihmiset operoivat pieniä elämiään. Itse tarina noin pelkistettynänsä on silkkaa oopperaa. Mutta se ooppera on höystetty elävillä, aidon inhimillisillä henkilöillä, joilla on merkitystä. Lisäksi se ooppera on höystetty hienolla kerronnalla, kiinnostavalla rakenteella ja syvällisellä filosofialla. Eli taas voidaan todeta, että tarina on peruskauraa, mutta se, miten tarina on kerrottu, ei olekaan enää mitään perus.

BBC:n televisiosarja yksinkertaisesti tuntuu tyhjältä.  Minun nähdäkseni tv-versiossa mukana on ainoastaan tarina. Kun Tolstoin henki puuttuu, jäljelle jää oopperainen juoni, tyhjät henkilöt ja komeat puitteet. (Tästä trailerista näky, miten sarja on komiaa näyttävää kaunista.)( Täytyy tosin sanoa, että en ole erityisen taitava lukemaan televisioruudulta rivien välejä.  Voi olla, että minulta on jäänyt ne ymmärtämättä. Voi yhtä hyvin olla, ettei niitä ole edes olemassa.)  Lisäksi tv-sarjasta puuttuu kirjan aikajänne, jonka vuoksi sarja tuntuu välillä ryntäävältä ja täyteenahdetulta. Tv-sarjassa käytetään neljä jaksoa kirjan ensimmäiseen puoliskoon ja kaksi jaksoa kirjan jälkiosaan. Sillä tavalla kirjan painotuksista ja tunnelmista ja merkityksistä katoaa, poks vain, iso osa.


BBC:N TV-SARJAN PLUSSIA

+ Televisiosarja on visuaalisesti kaunis.

+ Näyttelijät tekevät hienoa työtä (etenkin Jessie Buckley ruhtinatar Mariana) vaikka henkilöt jäävätkin minusta pelkiksi... henkilöiksi. Vika kuitenkaan ei ole näyttelijöissä.

+ Törmäsin taannoin Clive Jamesin kirjoittamaan arvosteluun. Se oli hyvä löytö. Nimittäin myönnän kyllä, että minulla on asenneongelmia tässä televisiointiasiassa. Jamesin ajatuksissa on kuitenkin perää, ja minun on syytä muistaa, että laadukkaasti filmattu tv-sarja voi vetää uusia ihmisiä alkuperäislähteen äärelle. Joka on tainnutkin tapahtua! Sillä kaksi ystävääni, jotka ovat nyt lukeneet Sotaa ja rauhaa, ovat joutuneet tahimaan kirjaston varausjonojen kanssa. Voisin lyödä vetoa vaikka leikatuista varpaankynsistäni (siis niistä paloista, jotka jää leikkauksen jälkeen yli), että vielä vuosi sitten ei kirjastoissa ollut pulaa hyllyissä nököttävistä Sota ja rauha -niteistä.

+ Lopuksi lainaan tähän suoraan Clive Jamesia. Seuraava lainaus on sikäli epäreilu, että Jamesin juttu kyseisestä tv-sarjasta on positiivissävyitteinen. Mutta tämä on niin mainiosti sanottu. Ja näkyyhän siinä armollinen vapauttava tuomiokin:

So why bother with the screen adaptations at all? Well, there’s the sheer fun of watching thousands of clever people pouring millions into doing the impossible.  

P. S. Join glögiä pari päivää sitten ja olen ihan joulutunnelmissa muutenkin. Minusta oikeastaan kesästä kahden viikon syksyn kautta suoraan kahden kuukauden jouluun olisi oikein hyvä systeemi. Kun nyt vain pikkupakkaset jatkuisivat! Aina maaliskuulle saakka, kiitos! Haluaisin lempivuodenaikani tekevän comebackin!

P. P. S. Olen kirjoittanut BBC:n tuottamasta Sota ja rauha -tv-sarjasta kaksi kertaa aiemmin. Ensin haukuin sen ensimmäisen osan, sitten totesin, että myöhemmissä jaksoissa sarjan taso oli parempi.

_____

* Korjasin vuosiluvun (alunperin kirjoitin 1811). Aloin tuossa äsken puuhata aikajanaa Sodasta ja rauhasta ja huomasin, että minulla on ollut pää sekaisin ja että nyt meni pää sekaisin entistä enemmän. Aiheesta lisää, kun saan tarkistettua aikajanan.

Sota ja rauha (BBC, 2016), keskimmäiset jaksot

Huom! Sisältää enemmän ja vähemmän epämääräisiä juonipaljastuksia.

Lupasin taannoin nöyrästi myöntää, mikäli käsitykseni BBC.n uudesta Sota ja rauha -sarjasta paranee. No niin. Nyt käsitykseni on sitten parempi. Olen edelleen pitkälti yhtä mieltä aikaisemman tekstini kanssa. Mutta nyttemmin olen löytänyt sarjasta hyvääkin.

Mutta en sen toisesta osasta. Sitäkin katsoin vielä hiuksiani repien. Kaikki oli periaatteessa aina ihan hyvin siihen asti kun joku henkilöistä avasi suunsa. Heti kun tuli repliikin vuoro, minä aloin vääntelehtiä. Siinä oli vaikea päästä tunnelmaan. 

En ole ihan varma, missä ongelma oli. Pitäisi nähdä ensimmäiset kaksi osaa taas (katsoin ne jo kaksi kertaa, mutta siitä on jo useampi viikko aikaa, koska olen riippuvainen Yle Areenan palveluista), jotta voisin kuunnella repliikkejä sillä korvalla, että olivatko ne enimmäisissä jaksoissa kenties lyhyempiä kuin myöhemmissä. Etäisesti minulla on sellainen mielikuva. Jos mielikuvani pitää paikkaansa, se selittäisi, mikä ensimmäisissä osissa oli vinossa. Lyhyt ja ytimekäs töks-töks-dialogi ei ole hääviä. 

Joka tapauksessa kolmannesta jaksosta lähtien (viimeisin näkemäni jakso on viides) olen alkanut päästä sisälle sarjaan. Uskoisin syyn olevan siinä, että kohtaukset ovat olleet pidempiä ja keskushenkilöiden tarinoille on riittänyt enemmän yhtäjaksoista aikaa. On kieltämättä ymmärrettävää, että sarjan ensimmäiset kaksi osaa menivät sekavassa säntäilyssä näyttämöltä toiseen, kun aikaa oli rajallinen määrä ja henkilöitä hyvin monta. (Ja järkeen käy, että säntäilyyn on kuulunut lyhyet töks-töks-repliikit. Kertokaa nyt joku, onko teillä sama mielikuva!)

Olen ollut pidemmän päälle näyttelijöihin tyytyväinen. Paitsi en James Nortoniin ruhtinas Andreina. Mutta se ei ole Nortonin vika. Hyvin hän näyttelee. Tai no. Ehkä se on hiukan Nortonin vika. Minusta hänen olisi pitänyt osata paikoitellen näyttää vähän enemmän ylimieliseltä kusipäältä. (Ja se taho, joka on päättänyt henkilöiden hiuksista, olisi voinut tehdä Andreille vähemmän muhkean tukan. Joka kerta kun Andrei saapuu näyttämölle suihkunraikkaana, katselen lumoutuneena hänen valtavaa kuontaloonsa ja mietin, että edustaako tämä hiuspehko tässä kohtaa nyt venäläisyyttä vai mitä ihmettä.)

Muut henkilöt ovat olleet ihan hyviä. Moni henkilö ei tietenkään ole vastannut lainkaan mielikuviani, jotka olen kirjan perusteella muodostanut, mutta kun näyttelijä johdonmukaisesti vetää oman tulkintansa läpi, mitä siinä sitten nurisemaan. Nataša esimerkiksi. Kyseessä on yksi maailmankirjallisuuden suloisimmista ja valovoimaisimmista sankarittarista, joka laulaa ja tanssii toiset riemukkaiksi, rakastaa maailmaa, ihmisiä ja elämää, jakaa suukkoja, ryntäilee sinne tänne, tuntee syvästi ja on sielukas. Ja joka sattuu olemaan vasta teinityttö. Siinä näyttelijöille tulkittavaa. Lily Jamesin Nataša on minun makuuni vähän liian säyseä teini-Nataša. Ylipäätään en saa oikein selvää Jamesin Natašasta, että mikä hänessä nyt on kovin erityistä. Mutta läpeensä suloinen ja herttainen Jamesin teini-Nataša on. Sen sijaan elämän kolhimaan Natašaan olen ollut tyytyväinen. (Kuulostanpa minä epäempaattiselta!) Mielestäni Lily James vetää ylipäätään koko epätodellisen Anatol-sekasotkun vakuuttavasti läpi. Paitsi sitä jäin miettimään, että tuliko kirjaa lukemattomille katsojille mielikuva, että Nataša oli vihainen itselleen jo ennen karkaamisyritystä? Nimittäin kirjasta minulle tulee käsitys, vaikkei Tolstoi sitä sanoiksi ulos kirjoitakaan, että Nataša eli ne kolme Anatol-hulluuden päivää paitsi sekopäisenä myös itsevihassa.

Sarja on edelleen mielestäni parhaimmillaan, kun kukaan ei puhu. Näytteilijöillä on ilmeikkäät naamat ja sanattomat kuvat kertovat paljon. Tunnelmat toimivat ja musiikki tukee kokonaiskuvaa. Vaikka vähän vierastan ajoittaista luostarikuorohyminää. Ei siinä sinänsä mitään vikaa ole. Ongelma on vain se, että koen luostarikuorolaulannan välillä turhan päälleliimattuna slaavilaisena alleviivauksena. (Olen kamalan kyyninen.)

Heikoimmillaan sarja mielestäni on edelleen sotakuvauksessa. Kyllä, on Borodinon taistelu verinen. Tulee selväksi, että sota on ikävä asia. Mutta siinä se sitten onkin. Tolstoilla on kirjassaan kuitenkin jonkin verran enemmän sanottavaa.

Viimeisen jakson taso huolestuttaa näin etukäteen. Siihen jää tavattoman paljon juonenkäänteitä. Taitaa tulla taas säntäilyä kohtauksesta toiseen.

Sota ja rauha (BBC 2016), ensimmäinen jakso

AARRGGHHHHH!

Mieheni joutui kuulemaan minulta eilen illalla pitkän ja paatoksellisen monologin Sota ja rauha -sarjan ensimmäisestä jaksosta. Ja se monologin sävy ei ollut kiittävä.

Joten: Varoitus niille, jotka näkivät sarjan ekan osan ja pitivät siitä. Nyt seuraa Tolstoi-puristin nillittävä valitus!

Olin etukäteen lukenut sarjan arvosteluja ja muodostanut mielikuvan, että mitä odottaa. Siispä olin päättänyt, että tätä pitää katsoa siten, että yritän unohtaa kirjan ja Bondarchukin elokuvan (1966 - 1967). Että ylipäätään pitää muistaa, että tämä tv-sarja on itsenäinen teos ja todennäköisesti ihan vain viihdettä, mutta toivon mukaan laatuviihdettä kuitenkin. Etukäteen toki minua häiritsi ajatus englantia puhuvista hahmoista, näyttelijävalinnat häiritsivät myös. Mutta ajattelin, että kai nyt englantilaisetkin saa filmata Tolstoita ja näyttelijät ovat joka tapauksessa hyviä.

No. Näyttelijät olivat hyviä ja kuvaus nättiä ja miljööt komiat ja puvut hienot (vaikka paikoin aika yllättävät) ja englanniksi puhuminen ihan okei. Mutta. Tuota ensimmäistä osaa katsoessani jouduin jatkuvasti sanoa itselleni, että nyt nyt, älä vertaa alkuteokseen. Mutta ei onnistunut. Ei mitenkään. Ja minusta se, ettei onnistu unohtamaan alkuteosta, kertoo siitä, että sarja ei ole oikein noussut omaksi itseisarvoiseksi teoksekseen.

Seuraavassa syytteitäni.

Dialogi. En moninkaan paikoin kestänyt sitä. Aina joku mättäsi. Puheenvuoro saattoi olla liian läpinäkyvän selittävä, että tämmöinen tausta tällä jutulla tässä meidän venäläisessä 1800-luvun kontekstissa. Tai sitten puheenvuoro oli sellaista alleviivausta, että huomatkaa minkäluonteinen henkilö meillä tässä nyt on. (Eikö henkilöiden luonteen esiintuomiselle ole aikaa kuitenkin kuusi tuntia? Miksi moinen hoppu?) Tai sitten puheenvuoro oli juonen tietävälle lattean oraakkelimainen, sellainen, että hei huomaatko, tässä on jännä viittaus tulevaan huom huom huom. Tai sitten puheenvuoro oli laitettu henkilölle, joka ei kirjassa sano juuri sanaakaan. Nimittäin Helena Kuragin on kirjan halki lähes vaiti. Kun hän avaa suunsa, hän sanoo jotakin latteaa. Ei siinä mitään. Käsikirjoittajalla on oikeus pistää henkilöt puhumaan. Mutta en nähnyt mitään lisäarvoa sarjan Helenaan tehdyissä muutoksissa. Ihan kuin käsikirjoittaja ei olisi luottanut siihen, että Helenan viettelevyys ja irstaus voi ilmetä pelkällä kylmän viileällä ja etäisellä olemisella, ja niin hän teki henkilöstä näpsäkän nykyaikaisen seireenin.

Ymmärrän, että 1800-luvulla kirjoitettua dialogia nykyaikaistetaan ja kaunokirjallisia pitkiä monologeja ei toisteta. On ihan perusteltua saada keskustelut kuulostamaan normaalilta ja arkiselta. Jännä juttu vain, että Bondarchukin elokuvan dialogi on suoraan Tolsoilta (okei, ainakin dialogin suomennos on kuin suoraan kirjasta; venäjää en ymmärrä sanaakaan) ja se tuntui luonnolliselta ja oikealta. Sen sijaan tämä 2000-luvulla kirjoitettu niin sanottu arkinen dialogi kuulosti... käsikirjoitetulta. Eikä ongelma nähdäkseni ollut näyttelijöissä. 

Sitten. Ensimmäinen sotakohtaus ei vielä tarjonnut mitään, mistä puskisi läpi Tolstoin nerokas sotakuvaus. Toivottavasti jatko on parempaa. Ja mitä tulee Kutuzovin esikuntaan... Sodassa ja rauhassa hyörii ja pyörii koko ajan miljoona kenraalia ja adjutanttia, ja esikunta on yhtä karusellia (johon Tolstoi kohdistaa kritiikkiä) ja esikunnan henkilöissä on kymmeniä ja kymmeniä historiallisia nimiä, joiden keskellä toikkaroi muutama fiktiivinen hahmo. Miten tässä BBC:n sarjassa? No. Andrei Bolkonski on armeijan ylipäällikön oikeana kätenä yksinään. Siellä he kahdestaan keskustelevat armeijan liikkeistä. Äärimmäisen naiivi ratkaisu. Tunsin myötähäpeää.

Ja vielä. Se klassinen nyky-tv-sarjan välttämättömyys. Seksi ja irstailu. Tolstoin noin 1400-sivuisessa teoksessa yhden virkkeen osassa mainitaan, että huhuttiin, että Anatol ja Helena Kuraginin välillä oli ollut sopimaton rakkaussuhde. Ai mikä vastustamaton herkku käsikirjoittajalle! Jippii! Mitäs sitä piilottelemaan sitten! Niinpä jo sarjan ensimmäisessä osassa sisarusten välisestä suhteesta saatiin aikaiseksi enemmän ja vähemmän vihjailevia kohtauksia. Voin vain kuvitella, miten hommasta on revitty vielä monen monta kohtausta loppujen viiden tunnin aikana. Ihan kiva myyntilisäarvo?

Phuuh. Siinä päälimmäiset.

Kyllä minä silti aion katsoa sarjan loppuun.  Kyseessä oli kuitenkin vasta ensimmäinen tunti kuudesta. Kiinnostavaa nähdä, alkaako juonen päälle kertyä jotakin taiteellisempaa lisäarvoa ja kypsyykö tuo sarja tuosta välittämään jotakin Tolstoin syvällisiä mietteitä maailmanmenosta ja nouseeko se vähitellen sille tasolle, mitä Tolstoin alkuteos vaatisi.

 

P.S. Ruhtinatar Maria Bolkonski oli erinomainen.

P.P.S. Aion katsoa ensimmäisen osan uudelleen vielä ennen toista osaa.  Kun tiedän jo tarkalleen. mitä odottaa, ja kun olen päässyt näin purkamaan isoimmat höyryt, voin nähdä toisella katsomiskerralla asiat jo toisin. Jos mielipiteeni muuttuu, lupaan nöyrästi pyörtää puheeni.

Napoleon marssii taas Moskovaan eli Sota ja rauha -lukukerta nro mones

Koska BBC filmasi juuri Sodasta ja rauhasta tv-sarjan ja Yle lähettää sen nyt alkusyksystä, totesin että on aika lukea taas Tolstoita. On myös aika katsoa uudestaan Bondarchukin ohjaama  neuvostomammuttileffa. (Mikä parasta, minulla on ystävä mukana luku- ja katsomisprojektissa!)

Myönnettäköön, että olen etukäteen tavattoman ennakkoluuloinen BBC:n taltiointia kohtaan. En vähiten siksi, että sarjan käsikirjoittaja (Andrew Davies) sanoi jossakin haastattelussa, että kun häntä pyydettiin käsikirjoittamaan Sota ja rauha, ei hän ollut koskaan vielä lukenut kyseistä teosta, koska luuli että se on tylsä. Kyllä joo, Davies sanoi sitten, että ei kirja ollutkaan tylsä. Mutta siinä vaiheessa minulta oli jo mennyt hermo. Minusta on sietämätöntä, että niin monet kirjat tuomitaan etukäteen tylsiksi lähinnä sen vuoksi, että ne on kirjoitettu yli viisikymmentä vuotta sitten ja koska ne ovat pitkiä. Hah! Sota ja rauha on reilusti alle puolet Harry Potterien yhteispituudesta, ja suunnilleen jokainen alle 12-vuotias suomalainen on lukenut Potterit. Niin että. 

No.

En minä sano, että kaikki voisivat pitää kaikista kirjoista. Mutta sen minä sanon, että mitään kirjaa ei sovi päättää etukäteen tylsäksi toisten puheiden perusteella. Pitää itse lukea ja kokeilla! Alastalon saliakin! 

Sodasta ja rauhasta on vähän hankala kirjoittaa sen puolesta, että ei oikein tiedä, minkä verran tulee tehneeksi juonipaljastuksia, jos puhuu Ranskan ja Venäjän armeijan liikkeistä. Nimittäin tietenkin ne kaikki liikkeet löytyvät historiankirjoista (ja Wikipediasta), mutta ehkä kaikki eivät muista niitä.  Minulle joka tapauksessa jostakin syystä juuri sotaretkiin liittyvä linja on Sodan ja rauhan kiinnostavin ja puhuttelevin osa. Toki kaikki fiktiiviset henkilöt ovat rakastettavia ja heidän kehitystään ja tarinaansa on hieno seurata. Mutta se on tuo sota ja sen mielettömyyden kuvaaminen ja maailmanmenon pohtiminen, joka minua Tolstoin jutuissa eniten kiehtoo. Yleensä en kestä väkivaltaa enkä jännitystä. Mutta Tolstoi ei kuvaakaan sotaa väkivaltaisesti eikä jännittävästi vaan häkellyttävästi.

 

Luojalle kiitos minulla ei ole mitään käsitystä, mitä sota on. Luulen kuitenkin, että Tolstoin kuvaus on melko todellista (Tolstoi oli itse ollut sodassa). Sota Sodassa ja rauhassa on kaaosta, kaikki on ihmismassaa, kukaan ei tiedä mitä tapahtuu, mikään ei tapahdu kuten suunnitellaan, kenraalit istuvat kokouksissa ja puhuvat suut silmät täyteen, mutta kukaan ei edes kuuntele suunnitelmia. Tuhansia ihmisiä vain siirtyy liejussa ja ravassa paikasta toiseen, rapaa ja liejua on, koska on tuhansia ihmisiä, ja missään ei ole järkeä ja ihmisyksilöt haaveilevat kunniasta ja samalla pelkäävät. Itse taistelutilanteessa asiat tuntuvat epätodelta (ja kaaokselta), on pelkoa, pakokauhua ja mitäkaikkea, jälkikäteen liioitellaan ja valehdellaan, muttei tarkoiteta liioitella ja valehdella. Venäläiset, ranskalaiset, saksalaiset, kaikenmaalaiset ihmiset marrsivat pitkin Eurooppaa vailla mitään tolkkua. Venäläiset Keski-Eurooppaan, ranskalaiset Moskovaan. Pariisista Moskovaan on lähes 3000 kilometriä.  Mitä ihmettä Napoleonin päässä liikkui, kun hän marssitti joukkonsa sinne? 

 

Kun olen lukenut historiankirjoista sodista, ne ovat olleet omituisia abstrakteja juttuja. Mutta Tolstoin kirjoittamana sodan mielettömyys suorastaan poksahtaa aivoihin (ei niin, että muuten olisin pitänyt sotia mielekkäinä). Ihan järjetöntä! Ei mitään mieltä. Ei oikeasti yhtään hyvää syytä koko touhulle. Se kaikki Tolstoin aiheuttama turhautuminen ja toivottomuus ja halu järsiä pöydän kulmaa koska maailmassa on niin paljon järjettömyyttä, on kai syy, miksi tartun Sotaan ja rauhaan aina uudelleen ja uudelleen. Vallan kiinnostavaa nähdä, miten vahvana tämä ulottuvuus on BBC:n uudessa tv-sarjassa!

Viimeistään siinä vaiheessa, kun Napoleon lähestyy Smolenskia, pitää aina ottaa kartta esiin (pitää paikantaa esim. Oder, Veiksel ja Niemen). Armeijoiden liikkeiden seuraamisen lisäksi kartalta on kiva tsekata, miten Pierre suhaa Pietarista Moskovaan ja Moskovasta Pietariin (noin 700 km suuntaansa hevoskärryillä, ai kun kivaa) ja Moskovasta Kiovaan. Pierrellä on talo tietty Pietarissa ja Moskovassa ja Kiovan alueella kauhesti tiluksia. Oletan, että Pierre edustaa keskimääräistä rikasta muinaista venäläisylimystä, ja siinä sitten kun karttaa katsoo, hämmentyy melkoisesti, että miten laajalti pitkin maailmaa yhden ihmisen omaisuus on voinut olla roiskittu. Kartasta näkee myös, että Nikolain reissu hakemaan armeijaan hevosia ei ollut erityisen lyhyt sekään. Kartta on siis Sotaa ja rauhaa lukiessa varsin mukava kaveri auttamaan hahmottamaan mittasuhteita!

Ulaani, husaari, rakuuna, sota ja rauha

Jääkaappi on niin tyhjillään, että jouduin syömään poikkeusvälipalan. Se oli silti niin hyvä poikkeusratkaisu, että siitä pitäisi ehkä tehdä käytäntö normaalitilaankin.

Keitin kananmunan.

Söin sen valkoisesta munakupista, jossa on keltaisia, vihreitä, sinisiä ja punaisia palloja ja punainen kupin sisäpuolen väri. Ripottelin suolaa päälle, tietenkin. Join munan kanssa mustaa maitoteetä uudesta muumimukistani, siitä jossa on Muumipeikko ja Primadonnan hevonen ja kukkia ja vesi ja värejä.

Lähti nälkä.

Kananmunan kyytipojaksi luin Sotaa ja rauhaa. Napoleon on ylittänyt jo Niemenin, marssinut Vilnaan, Drissan leiri on purettu ja kohta Napoleonin joukot saavuttavat Smolenskin. Loppu häämöttää jo. Ja on aikakin häämöttää, aloitin kirjan 4. päivä toukokuuta. Koskaan en ole tainnut lukea reilua 900 sivua näin kauan. Mutta kuitenkin nämä jo luetut 941 sivua lämmittävät sydäntä erityisellä tavalla. Ne ovat todiste omasta ajasta. 941 sivua omaa aikaa! Vähän alle kuukaudessa!

Seiskat katsoivat tänään mr Beania. Itselleni annoin vapauden mennä tietokoneelle googlaamaan pari Sota ja rauha -juttua. Kummasti siihen ympärilleni kerääntyi poikajoukko:

Opettaja osaa käyttää tietokonetta! (Se on heistä ihme, koska tietävät, että minulla ei ole telkkaria. Telkkari on kai nykyajan ihmisen tekniikkataitoisuuden mittari?)

Onko sulla kotona tietokone? Onko siinä edes XP? Vai onko sulla Vista vai Seiska?

Mitä, ope katsoo Venäjän karttaa! (Hyvin tunnistettu pienestä alueesta, pisteet oppilaalle.)

Hei, ope katsoo Venäjän karttaa, kun sen kirjassa Napoleonin sotajoukot marssii kohti jotain Smolenskia.

Mitä ope nyt googlaa?

Ope, mitä sä katsoit? Mikä ulaani? Ratsuväki? Ope, tiedäks sä edes, mikä on sinko?

Riemastuttavia ajatuksenkulkuja. Jos opella ei ole telkkaria, se ei osaa käynnistää tietokonetta. (Saati nähdä, että välilehdessä on auki maksullisen pokeriperin demo, kuten kävi taannoin kirjoitustunnilla. Hämmentyneenä oppilas katsoi tilanteessa toveriaan, sulki välilehden käskystäni ja mutisi kaverilleen hiljaa, että ai, se osaa silti käyttää tietokonetta.) Jos opella ei ole telkkaria ja se lukee Napoleonin sodista ja puhuu rakuunoista ja ulaaneista, se ei tiedä, mikä on sinko, tai ylipäätään se ei tiedä mitään siitä, miten sodankäynti on muuttunut 1800-luvulta.

Joka tapauksessa minun on tässä lopussa todettava taas, että Sota ja rauha on törkeän hyvä. Kohta toisensa jälkeen on hykerryttävä ja kaipaisi ääneenlukua. Se ääneenlukua kaipaava kohta voi olla mojova henkilökuvaus. Se voi olla nerokas ajatuksenkulun kuvaus. Ja erittäin usein se on jonkinlainen filosofinen mietintö. 

Ken on lukemisen ystävä eikä ole vielä Sotaan ja rauhaan tarttunut, tarttukoon siihen vielä joskus! Tuo 'ensimmäinen versio' on hyvä vaihtoehto siltä kannalta, että siinä on vähemmän sotakuvausta kuin lopullisessa versiossa. Ja noin 100-sivuinen historianfilosofinen pohdinto on tässä versiossa vasta nelisivuinen. Päähenkilöiden tarina on ekassa versiossa jo  kokonaisuudessaan. Mutta lopullinen versio on tietysti ehdottoman paras, jos on aikaa ja energiaa ja tahtoa lukea noin 600 sivua enemmän.

----

Oikoluvussa olin huomaavinani jonkin tylsän lyöntivirheen. Mutta en sitten niin millään löytänyt sitä uudelleen, kun siirryin muokkausohjelmaan. Pistäkää kommenttiin, jos löydätte sen (ja muita virheitä :D). En saa sielunrauhaa, kun silmissäni koko ajan on se väärä sana! Vai olikohan se edellisessä tekstissä?

Sota ja rauha ja merikotka

Eipä minulle nykyään kuulu oikein muuta kuin koulu. Aina tietysti on oravia ja  harakoita, joista riittäisi kerrottavaa.  Ja Sota ja rauha!

Voi. Sota ja rauha. Kolmas lukukerta meneillään. Aina se vain paranee entisestään. En käsitä, miten joku on voinut kirjoittaa kirjansa täyteen niin raivostuttavan rasittavia ja ihastuttavia henkilöitä. Kaikkein rakastettavimmatkin hahmot osaavat olla niin käsittämättömän ärsyttäviä, että tekisi mieli vähän läimäytellä heille järkeä päähän. Tolstoin pirullisen tarkkanäköinen (ja samalla lupsakka) henkilökuvaus on hykerryttävää. Hän on survonut jokaisen repliikin yhteyteen irrallisenkin tuntuisia huomautuksia kulmakarvojen asennoista ja nykivistä käsistä, oli repliikki sitten sanottu keskellä sotatannerta taistelun tuoksinnassa hevosen selästä tai salongissa juhlapukuisten aristokraattien kesken. Kun lähes jokaiseen repliikkiin, ja myös ajatukseen, liittyy ohimennen pieni elekielimaininta, syntyy henkilöistä vähitellen kokonaisvaltainen kuva. Heidän eleensä kertovat usein enemmän kuin sanat.

Pari kohtaa haluan tähän kirjoittaa. Tekstit ovat Eero Balkin suomennoksesta.

Kreivitär Rostov on juuri antanut Anna Mihailovnalle tämän poikaa varten 500 ruplaa: Anna Mihailovna syleili jo häntä ja itki. Kreivitär itki hänkin. He itkivät sitä, että pitivät yhtä ja olivat hyviä ja sitä, että he, nuoruudenystävät, joutuivat käsittelemään jotain niin alhaista kuin rahaa, ja sitä, että heidän nuoruutensa oli mennyt... Mutta heidän kummankin kyyneleet olivat mieluisat...

Hippolyte Kuragin astuu näyttämölle: Hän puhui niin itsevarmasti, ettei kukaan ymmärtänyt, oliko hän sanonut jotain hyvin älykästä vai hyvin typerää. Hän oli pukeutunut tummanvihreään frakkiin, säikähtäneen nymfin uuman värisiin polvihousuihin, niin kuin hän itse sanoi, polvisukkiin ja pikkukenkiin.

Venäjän mahtavimman miehen perineestä ja tittelin saaneesta sydämellisestä ja rakastettavasta Pierre Bezuhovista: Nämä monenmoiset ihmiset - työasioissa tavatut tai sukulaiset ja tuttavat - suhtautuivat nuoreen perilliseen yhtä lailla hyvin ja suopeasti - he kaikki olivat näemmä kiistattoman vakuuttuneita Pierren arvokkaista olemuksista. Hän kuuli kuulemasta päästyään: ''Teidän tavaton hyvyytenne'' tai ''Teidän hieno sydämenne'' tai ''Olette niin puhdas, herra kreivi'' tai ''Teidän älynne'' taikka ''Olisipa hän yhtä älykäs kuin te'' ynnä muuta, niin että hän alkoi lopulta itsekin uskoa hyvyyteensä ja älyynsä, etenkin kun oli aina pohjimmiltaan tuntenut olevansa parempi ja älykkäämpi kuin lähes kaikki muut kohtaamansa ihmiset.

Voi voi. Kirjan koko kaikki on semmoista, etten voi sanoa muuta kuin että lukekaa itse.


Asiasta aasinsillatta toiseen. Näin eilen merikotkan. Se oli iso ja hieno. Oli hienoa nähdä se. Näin myös kalasääksiä. Nekin olivat isoja ja hienoja ja taitavia pysymään ilmassa paikallaan. Lisäksi näin rantasipejä, jotka lensivät söpöinä pitkin vedenpintaa. Ja harmaahaikaroita näin ja kurkia ja joutsenia ja kalatiiroja. Ja tietysti lokkeja ja variksia. Ja muita.