Raportti historiallisesta renessanssipuvun ompeluun liittyvästä tapahtumasta

Käpylä, 13. kesäkuuta. On sateinen tiistai-iltapäivä. Kaikki käpyläläisessä huoneistossa on niin tavanomaista, että on vaikea käsittää kyseisen huoneiston kohta todistavan historiallisesti merkittävää käännekohtaa. Tarkkanäköinen havainnoitsija kuitenkin saattaa löytää ympäristöstä hienoisia viitteitä poikkeuksellisesta tilanteesta: 1) Olohuoneen lattiaa mikrokuitumopilla pyyhkivä käpyläläisnainen ei vaikuta lainkaan epätoivoiselta (joka on lattioiden moppaamiseen liittyvä normaali tunnetila). 2) Huoneessa on sinfoniaorkesteri.

Kun käpyläläisnainen sitten levittää lattialle pellavakankaan ja alkaa mitata sitä, jokainen tilannetta seuraava henkilö ymmärtää, että nyt eletään juhlavaa hetkeä ja ollaan todistamassa jotakin suurta. Käpyläläisnaisen ottaessa sakset käteensä alkaa orkesteri soittaa. Saksien puraistessa viimeistä puraisuaan ja käpyläläisnaisen nostaessa leikkaamaansa kangaspalaa orkesterin ylevä soitanta yltyy fanfaariksi, jossa lautasten (instrumentti)  helähdykset, vaskien pärähdykset ja urkujen pauhu julistavat huumaavaa sanomaa:

Renssanssiasun aluspaidan ensimmäinen kappale (96cm x 150cm) on leikattu.

 

Lintuja, Mahleria, lunta ja teetä.

Yhtenä päivänä tammikuussa, kun pakkasta oli parikymmentä astetta, olin kävelyllä ja kuulin keväistä linnunviserrystä. Se hämmästytti minua kovasti, koska minusta se ei sopinut tammikuuhun ja kahteenkymmeneen pakkasasteeseen. Pysähdyin kuuntelemaan ja pidätin henkeä, ja linnunlaulu lakkasi. Kun jatkoin kävelemistä, se jatkui taas. Kolmen kuuntelupysähdyksen jälkeen tajusin, että linnunlaulu olikin nenäni, jonka onteloissa pakkasilma vihelsi.

Tässä välissä ehtikin jo oikeasti olla keväistä linnunviserrystä, mutta juuri nyt uskoakseni sellaista ei ulkona kuulu. Tuulee ja tuiskuttaa raivoisasti. Talven viimeiset terveiset menossa. Täällä sataa isoja lumihiutaleita, ja yksi lensi ikkunaan kiinni. Riensin latsomaan sitä, ja hetken se oli kovin kaunis ja herkkä ja melankolinen ja sitten se olikin jo vesipisara. Koska ikkunamme on likainen, pisara menetti heti kirkkautensa, ja sitten se valui sameana pitkin lasia alas ja oli erittäin pettynyt eloonsa. Hiutale sentään sai leijua taivaalta alas kaikessa gloriassa, mutta vesipisarasta tuli nanosekunnissa DDR-kamaa. Pisaraparka

Olen maalannut tänään kaksi nukenpäätä, kuunnellut kaksi kertaa Mahlerin 7. sinfonian  (mielenterveysannostus) ja juonut (toistaiseksi) kaksi haudutusta Anxi Tai Hua Jingxuan -teetä. Nukenpäistä tuli asialliset, ei täydelliset, mutta asialliset (peruukki ja vaatetus kiinnittänevät huomion pois puutteista), ja tee on ihmeellisen raikkaan ilmavan makeaa. Siinä yhdistyy ehkäpä crème brûléen, tökköisen hunajan ja mangon makeus, mutta ei mitenkään äklösti vaan aivan pidättyväisesti. On kuin joisi kukkien tuoksua. Mahler taas nyt on Mahler.

Ymmärrän kuulemaani jollakin tasolla, vaikka tosiaan erityisesti kuitenkaan en, sillä sen herran musiikkia on vaikea ymmärtää. Tunnetasoasia kuitenkin on Mahlerissa ihan omaa luokkaansa. Ensin se puristaa ja ahdistaa ja räjäyttää sisällä olevat tunteet – olivat ne sitten epätoivoa tai iloa – täyteen voimaansa. Sitä räjäytystä sitten seuraa puhdistuskokemus. Toinen puhdistava tai tasapainottava tekijä Mahlerin musiikissa on aivan todella erityisen pitkät linjat. En osaa tosiaankaan erottaa fraaseja toisistaan ja semmoista niin, mutta linjat kumminkin tuntuvat jatkuvan ja jatkuvan vain, minuuttitolkulla, loputtomasti. Ja ne pitkät linjat ja fraasit tuovat balanssia sisuksiin.

Brahms

Olen tullut siihen tulokseen, että minun(kin) elämäni suuri ongelma on, että päässä liikkuu liikaa asioita. Olisivatpakin ne jotakin neron hengentuotoksien  rakennusaineita, niin homma olisi ihan ok. Mutta kun eivätpä ole. Siksi on hyvä muistaa välillä Brahmsin sinfoniat. Kun kuuntelee Brahmsia, päässä ei liiku enää mikään (hyvällä tavalla ei liiku). On vain suurenmoinen Brahms

P. S. Jo oli aikakin kerrata Brahmsin eka sinfonia. Näköjään viime kuulemasta oli kulunut pidempi aika kuin muistinkaan, nimittäin luulin sinfonian lopun koittaneen jo kymmenen minuuttia ennen kuin se koitti, ja kun se sitten koitti, se olikin se Klassisista Klassisin ja Kuuluisista Kuuluisin Loppu, josta ei voinut erehtyäkään. Miten saatoin unohtaakaan! Anteeksi Brahms!

P. P. S. Minusta on sääli, että  kirahvit eivät oikeasti ole niin keltaisia kuin kadiuminkeltaiset värikynät. Jos kirahvit olisivat niin keltaisia oikeasti, kirahvi olisi ehkä lempieläimeni. Miettikää nyt sitä kaulaa, niitä silmiä ja korvia ja kadiuminkeltaista. Se olisi ällistyttävää.

Teetä ja lukemista

Otsikko on suoranaista idylliliioitelmaa. Sekin on, jos lisään kuuntelevani juuri Brahmsin Saksalaista sielunmessua (Ein deutsches Requiem, op. 45). On totta, että ulkona tuoksuu kesän viimeinen viikonloppu, omenat puussa punertavat jo ja vadelmapensas on syöty tyhjäksi, yrttipenkin yrtit ovat muhkeita ja parhaimmillaan ja vähän riipaisevat sydänalasta, koska pian hallayö vie ne, aurinko pilkistää välillä harmaalta taivaalta ja kirkastaa ennestäänkin kirkkaat keltaiset puutarhakalusteet ja nurmikon, joka on pehmeä ja lämmin kävellä paljain varpain vielä tänään, linnut singahtelevat tälle vuodenajalle tyypillisesti pensaasta toiseen, harmaa kissa jolkottaa pihan poikki, syyshortensia kukkii ja luumut kypsyät. Ja juuri edellisistä syistä on välttämätöntä otsikoida teksti teellä ja lukemisella ja kuunnella Brahmsin Saksalaista sielunmessua. Mutta niillä ei ole mitään tekemistä idyllin kanssa. 

Minussa herää aina pieni nostalgia, kun joku muu lukee tai miettii kirjoja ja juo teetä, varsinkin jos ulkona on jo syksyn tuntu silloin sen toisen lukemis- ja juomishetkellä. Se kuulostaa niin idylliseltä. Saati vielä, jos se joku sytyttää kynttilän tai tuikun ja kuuntelee levollista musiikkia. Ja ajatella, mitä jos se joku lukee Eino Leinon runoja? Sisäinen idyllisyysnostalgisuusmittarini possahtaa silloin rikki.  Mutta mitä tapahtuu, kun itse teen edellisiä asioita syksyisenä päivänä (tuskin koskaan silti luen kenenkään runoja)? No. Minussa herää silloin kyynissarkastinen itseironinen tarkkailija, suorastaan depersonalisaatio pahimmassa muodossaan. Tai sitten minussa herää melankolia, joka ylittää idyllisyysnostalgiatason mennen tullen ja aiheuttaa katatonisen tilan. Yleensä minussa ei silti tapahdu mitään, koska yleensä ihmiset, minä ja kaikki, elämme mukavat ja idyllisetkin hetket ohi erittelemättä niiden rakennetta mutta ollen kuitenkin vallan tyytyväisiä asioiden senhetkiseen tilaan. 

Tänään on sellainen vallan tyytyväinen mutta arkinen tila. On levollista ja vatsassa teetä ja kananmuna, on syksyn tuntu, ja syksyntulon kestääkseen on ajateltava kirjoja ja juotava teetä. (Sitten kun syksy on, se on vuodenajoista parhain, niin kuin ovat kaikki vuodenajat niiden ollessa. Mutta syksyn odottaminen on aika pelottavaa.) Tällä kaikella yritän ilmaista, että joskus sanat Teetä ja lukemista, joka itselleni on idylliä merkitsevä sanapari, eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että juuri olisi idyllihetki. Mutta kätevästi niillä kyllä voi luoda mielikuvan, että on kuitenkin. Ja lopulta en ole ihan varma, onko vai eikö ja miksi yleensä olen kirjoittanut ''Teestä ja lukemisesta'' näinkin monta riviä, mutten kuitenkaan vielä yhtäkään riviä itse aiheesta.

Müncheniläinen kuoro laulaa nyt:

Denn alles Fleisch, es ist wie Gras

und alle Herrlichkeit des Menschen

wie des Grases Blumen.

Das Gras ist verdorret

und die Blume abgefallen.

Aber des Herrn Wort bleibet in Ewigkeit.

Sillä: ''kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin ruohon kukkanen; ruoho kuivuu, ja kukkanen varisee, mutta Herran sana pysyy iankaikkisesti''. 1 Piet 1:24 - 25

Tuon kohdan takia valitsin kuunnella, mitä kuuntelen. Se on tiivistelmä yrttipenkkini tilanteesta, ei sen teologisempi kannanotto tällä hetkellä. Nyt kun kohta on ohi, saa sielunmessu kuitenkin jatkua, koska on siinä muutakin hyvää ja kaunista.

Juon juuri Bi Luo Chunia lintugaiwanistani, ja kuppi lämmittää sormiani ja tee sisuksiani. Se tuoksuu hyvälle ja maistuu ihanalle. Tätä ennen  join aamupalalla Darjeeling-teetä, Seeyokia. Sen lehdet tuoksuivat haudutuksen jälkeen pähkinöille. Ja vaikka se on mustaa teetä, siitä  haudutettu juoma oli vaaleankullankeltainen. Koska se on ensi satoa, tai jotain. First flush. Semmoista se on. Leivoin sen kaveriksi pari pikaista teeleipää. Toisen leipäsen kanssa vetelin kananmunan ja rehuja. Toiselle pistin inkiväärihilloa. Kaikin puolin onnellinen aamupala. Samalla luin lukupäiväkirjaani ja kirjasin siihen ylös viimeisimmät saavutukseni.

Ennen kuin siirryn näihin saavutuksiin, sanon pari sanaa aiemmasta. Minun piti syksyllä vuosi sitten jo kirjoittaa siitä, mutta silloin kätöseni sanoi poks. Eli. Marraskuussa 2011 luin ystävän suosituksesta kirjan, jota en voi olla mainitsematta: Milorad Pavicin Kasaarisanakirjan. Se on toistaiseksi ehkä omituisin lukemani kirja. Mytologian, eepoksen, kansantarujen ja -uskomusten yhdistelmä sanakirjamuotoisessa romaanissa. Brutaali, groteski ja rikas. Niin epätodellinen, että unohdin lukemisen aikana, että kasaareja todella on ollut, ja aloin uskoa, että ne ovat mielikuvitusta.

Tänä kesänä luin pikkusiskoni kirjaston hyllystä esiin kaivaman matkakirjan. Sen on kirjoittanut englantilainen rouva, Mrs. Alec Tweedie. Vuonna 1896. (Kirjan nimi on Matkalla Suomessa 1896.) Kirja oli mitä mainioin kesäajanviete. Tuulahdus  1800-luvun suomalaisesta kesästä. Imatrankoski, Punkaharju, kummitusmainen Savonlinna, Laatokka, Oulujoen kosket, kesäinen kuumuus, pölyinen helle, mäntymetsät, torakat, kotikalja ja runonlaulajat. Voihan.

Rouva Tweedie keskittyi pitkälti ihailemaan suomalaisten uskomatonta musikaalisuutta. Ja! Kuulkaa. Rouva Tweedie hämmästeli hämmästelemistään, miten parissa vuosikymmenessä, kansallisen heräämisen tapahduttua, Suomi on nostanut päänsä niin komiasti pystyyn ja pykännyt mahtavan koulutusjärjestelmän. Rouva Tweedie toteaa, että tästä me vielä kuulemme, tämä kansa pääsee koulutuksensa kanssa vielä pitkälle. Ja tasa-arvon kanssa. Ja ah, miten puhdas ja hiljainen maa Suomi on, toteaa rouva. Ei mitenkään komea luonto, ei vuoria ja vuonoja, mutta voi tätä rauhaa ja luonnon jylhyyttä, tulkaa kaikki Suomeen luonnon takia, kaupunkien takia ei kannata vaivautua, ja varokaa syöpäläisiä. Näin toteaa rouva Tweedie. Tasan tarkkaan samat havainnot, millä Suomea myydään edelleen (paitsi syöpäläisiä).

Täten voimme todeta, että yleiset stereoptypiat Suomesta ovat näköjään melko vanhoja. Mikä kai kertoo jotakin näiden sterotypioiden totuuspohjasta. No, kaikissa stereotypioissa on totuuspohjaa, ehkä? Mutta olisi kiinnostavaa tietää, milloin stereotypiasta on tullut kullekin kansalle, esim. suomalaisille, myytti, jota eletään todeksi? Siis muna vai kana?

Heinäkuun lopussa luin Saul Bellow'n kirjan Sadekuningas. Se oli häkellyttävä kirja Afrikasta. Lakonisesti kerrottu, mutta sisältö mitä absurdein. Kirjaa aloittaessani törmäsin yhdessä naistenlehdessä erään nimeltämainitsemattoman ajattelevan mieshenkilön sanoihin: ''Luen tavattoman vähän. Meditoin joka päivä, sitä kautta on polku periaatteessa kaikkeen tietoon. Jos katson, kuka kirjan on kirjoittanut, minun ei tarvitse lukea sitä. Olen periaatteessa yhtä kirjoittajan kanssa, en voi erottaa itseäni muista ihmisista. Voin lukea mielenkiinnosta, miten kirjailija on halunnut esittää asiansa.''

Voin lukea mielenkiinnosta, miten kirjailija on halunnut esittää asiansa. !!!!!!

Mmm...? Mutta eikö tuosta juuri ole taiteessa kysymys? Miten kerrotaan?

Bellow'n Sadekuninkaan (käännös on Eila Pennasen) kirjan kerronnasta ei sen enempiä, paitsi että se on kaunista, hauskaa, pohdiskelevaa ja kuitenkin vain toteavaa. Ja aina täynnä yllätäviä yksityiskohtia:

Ja näillä käsilläni olen häärinyt sikojen kimpussa; olen paiskannut maahan karjuja ja sitonut ne ja salvannut ne. Siis nyt nämä samat sormet kosiskelevat musiikkia viulusta ja pitävät sitä kaulasta  ja raahustavat edestakaisin Sevickin johdolla. Ääni on samanlaista kuin musrskaisi munakennoja. Siitä huolimatta ajattelen että jos alistun kuriin, saattaa lopulta tulla esiin enkelten ääntä.

Lisää:

Nautin hänen seurassaan istumisesta; se tuotti minulle harvinaista nautintoa. Hänen pitkät raajansa olivat ojossa, kun hän istui, selkä oli kumarassa, ja käsivarret ristissä rinnalla, ja hänen kasvoillaan oli mietteliäs mutta miellyttävä ilme. Hänen ulkonevien huuliensa välistä kuului silloin tällöin hiljainen hyräily. Se toi minulle mieleen äänen jonka joskus kuulee voimalaitokselta kun kulkee sellaisen ohi kesäiltana New Yorkissa; ovet ovat auki; kaikki messinki ja teräs toimii kiiltäen yhden ainoan pienen lampun valossa, ja joku vanha ukkeli dongarit ja  kangastohvelit jalassa polttelee piippua takanaan sähkön koko suuruus. Luultavasti olen kaikkein helpoimmin lumottavia ihmisiä mitä on.

Elokuun jo alettua luin Heinrich Böllin Päiväkirjan vihreältä saarelta. Se on matkakirja 1950-luvun Irlannista. Kuitenkaan kirja ei ole minusta niinkään Irlannista. Se on minusta enemmänkin elämästä. Niin kuin taiteilijat yleensä pakkaavat kirjoittamaan. Siis elämästä. Toki kirja on täynnä perinteistä Irlanti-aiheistoa, mutta ote on tavattoman humoristinen, lämmin, jotenkin vain elämänmakuinen. Ja esteettinen. Tuntuu, että Böll kirjoittaa novelleja, joiden pohjalla on joitakin havaintoja, sitten hän pistelee omiaan ja liioittelee kliseitä ja kaikkea, koska liioittelu on hauskaa ja välttämätöntäkin, ja nauraa ja pohtii ja sotkee kaiken oivaksi kakuksi.

Ja palatkaamme aiemmin mainitsemaani ajattelevaan meditoijaan, joka lukee kirjoja vain, jos haluaa tietää, miten asia on esitetty.

Irlantilaisesta sateesta on kirjoitettu usein ja paljon ja puhuttu taatusti enemmän. Böll esittää näkemyksensä, että sataa paljon, näin (terkkuja meditoijalle):

Sade on tässä maassa absoluuttinen, suurenmoinen ja pelottava. Tämän sateen nimittäminen huonoksi sääksi on yhtä asiatonta kuin hehkuvan auringonpaahteen luonnehtiminen kauniiksi ilmaksi.

---

Ja miten paljon vettä kertyy neljältätuhannelta kilometrilta valtamerta, vettä joka iloitsee päästessään vihdoin kastelemaan ihmisiä, taloja, maata pudottuaan sitä ennen vain veteen, siis itseensä? Mitä iloa sateella on pudota aina vain veteen?

Böllin matkakertomuksessa on yksi  huono  puoli. Se on vain 107-sivuinen.

Viimeksi luin Heinrich Böllin Ei sanonut sanaakaan. Se on ehkä kaunein lukemani  parisuhdekuvaus. Toisen maailmansodan jälkeinen Saksa tuo kuvaukseen melko olennaisen lisäulottuvuuden. Kertomus tapahtuu vain parin vuorokauden aikana, ja tarinan loppu tulee vastaan aivan äkkiarvaamatta. Kirjan loppu on... En sanokaan. Jos joku teistä tarttuu kirjaan, älköön hän lukeko Keltaisen Kirjaston painoksen päällisen lievetekstiä, koska siinä paljastuu tarinan lopputulema, vieläpä erinomaisin sanavalinnoin. (Yleensäkin Keltaisen Kirjaston takakannet ovat varsinaisia ilonpilaajia. Olen oppinut lukemaan ne vasta kirjan lopuksi.)

Nyt meneillään on Böllin Erään klovnin mietteitä, Brahmsin eka sinfonia, kolmas kuppi teetä ja sisäinen kutsu mennä paljain jaloin tuonne nurmikolle, jota nyt auringon asento lämmittää.

Kapellimestari-kirjasta

Luen vaihteeksi kirjaa. Se on paha kirja. Se on aiheuttanut minussa ikävää kurjuutta. Niskajumi, rannevamma ja alavartalon kiputila ovat sen syytä. Se on yli 900-sivuinen kirja, kooltaan isompi kuin romaanit yleensä ja sisällöltään sen verran tuhti, ettei sitä voi pikalukea, mutta ei niin tuhti, etteikö se koukuttaisi totaalisesti ja pakottaisi lukemaan mahdollisimman nopeasti koko hoidon. Voihan. Välillä luen kirjaa pöydän ääressä leputtaakseni käsiäni. Sitten sohvalla leputtaakseni niskojani. Sitten lattialla venytysasennossa leputtaakseni selkääni ja raajojani. Sitten pitää vähän hieroa niskojaan ja juoda vettä, että lukemispäänsärky hellittää. Mutta lukemista pitää heti jatkaa, kun on vain mahdollista. Ja kaikesta sinnikkyydestäni huolimatta olen lukenut tuota kirjaa jo monta päivää. No. Enää parisen sataa sivua niin pääsen eroon koko roskasta.

Kyseessä on Vesa Sirénin opus Suomalaiset kapellimestarit. Kirja on vuosimallia 2010, joten sen kapukatsaus tulee ihan näihin aikoihin saakka.

Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu. Sirén on tehnyt ihan turkaleesti hommia. Hän on koonnut kansiin valtavat määrät haastatteluja ja kritiikkejä, kuunnellut levyjä, penkonut arkistoja, tutkinut sitä ja tätä. Ja onnistunut sitten sorvaamaan kaikesta mukavan ja leppoisan ja äykkään kokonaisuuden, kaiken lisäksi loogisenkin, vaikka monet asiat ovat päällekkäisiä, limittäisiä ja lomittaisia. Kerronta on niin sujuvaa ja sisältö niin kiinnostavaa ja hauskaakin usein, että kirjaa tekee mieli jatkuvasti, oikeastaan joka sivulla, lukea ääneen ja siteerata kanssaihmisille (se on: puolisolle).

Ajattelin kirjasta kuultuani, että joo, kivaa lukea Esa-Pekka Salosesta ja Jukka-Pekka Sarasteesta ja Osmo Vänskästä ja Jorma Panulasta ja Paavo Berglundista. Sisällysluetteloa selatessani sitten totesin, että no niin, kiva lukea myös tietysti Kajanuksesta ja Sibeliuksesta ja Järnefeltistä ja ...ömmm... öh... Schnéevoigtista. Justiinsa. Kenestä ihmeen Schnéevoigtista? Ja sitten jatkoin sisällysluettelon silmäämistä ja totesin, että kokonainen osa oli omistettu kapellimestareille, joista en ollut kuullutkaan, paitsi vahingossa jostakin joskus.

Kilttinä tyttönä aloin lukea järjestyksessä alkaen esipuheesta ja Kajanuksesta. Ajattelin, että on fiksua lukea järjestyksessä ja päästä sitten loppua kohden kiinnostavampaan sokerit pohjalla -osuuteen.

Vaan niin siinä kävi, että alusta saakka oli kiinnostavampaa. Sekä kirjan alusta saakka että suomalaisen musiikkielämän alusta saakka. Tai ainakin Kajanuksesta ja Sibeliuksesta saakka, josta hetkestä kirja alkaa.

Sirén on onnistunut mainiosti arkistopenkomisineen luomaan elävän kuvan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suomalaisista musiikkivaikuttajista. Kirja on tulvillaan historiaa, kulttuuria, politiikkaa ja myös hassuja tai dramaattisia sattumuksia, jotka kertovat tavattoman paljon ja auttavat saamaan otteen menneisyydestä ja henkilöstä, josta kulloinkin kerrotaan.

Luettuani noin 200 sivua olin aivan myyty ja äimänä. Minä kun olin luullut, että Suomi on ollut muutamaa tunnettua kulttuuripersoonaa lukuunottamatta ihan takapajuinen kehitysmaa sata vuotta sitten. Kattia kanssa. Täällä oli menemistä ja meininkiä ja kolme kapellimestaria (plus Sibelius, säveltäjäkapellimestari), jotka niittivät mainetta ja kunniaa kansainvälisesti ja rakensivat Suomeen orkesterin (tai kaksi), joka ei ollut sen surkeampi kuin ulkomaiset. Ruotsalaiset olivat kateellisia niin paljon, että panettelivat suomalaismuusikoita lehdistössään. Maineikkain suomalaisista kapellimestareista oli Georg Schnéevoigt, joka konsertoi toisilla mantereillakin (Schnéevoigt oli ensimmäinen suomalainen, joka osti lentolipun Suomesta Australiaan!) ja joka on edelleen suomalaisista kapellimestareista se, joka on johtanut eniten Berliinin filharmonikkoja.

Luettuani melkein 300 sivua ''Varhaisesta ihmenelikosta'', ajattelin, että seuraava osa kirjaa täytyy olla tylsä, koska mitään kiinnostavaa ei ole voinut olla Schnéevoigtin ja Berglundin välissä.

Ja taas olin väärässä. Kultaisen menneisyyden ja nykyisyyden välissä oli kiinnostava välisyys. Kiinnostavia persoonia, jotka tekivät suurella sydämellä hommia ja kehittivät musiikkielämää minkä ehtivät. Ja traagisia kohtaloita ja hulppeita tarinoita ja erittäin paljon alkoholia. Niinkuin oli sitä ennen ja oli oleva sen jälkeen.

Sitten pääsin kirjassa jaksoon, josta alkoi suomalaisten kapellimestarien maineikas jatkumo, joka ulottuu näihin päiviin saakka. Kirja on päästyään tähän vaiheeseen kiinnostava eniten musiikillisista syistä, ei niinkään enää persoona- tai kulttuurihistoriasyistä. Osittain kai siksi, että aikakausi ja henkilöt Paavo Berglundista lähtien ovat jo himpun lähempänä omaa kokemuspiiriä.

Sirénin osaa kirjoittaa diplomaattisesti. En minä vain osaisi. Alusta alkaen hän tuo esiin kunkin henkilön persoonan varjopuolet siinä missä auvoisatkin puolet. Kaikki salakähmäiset juonimiset (ne, mistä ollaan siis päästy selvyyteen...) hän tuo peittelemättä esiin. Toisilla kapellimestareilla on ollut sävyisämpi luonne tai nöyrempi elämäntapa kuin toisilla, mutta kuitenkin Sirén on onnistunut kirjoittamaan asiat niin, että asiat on asioita, ja kukin kirjassa esiintyvä kapellimestari on niin sanotusti säilyttänyt kasvonsa. Minusta tämänkaltainen lähestymistapa on arvostettava. Nykyään olisi ollut ihan yhtä sopivaa kirjoittaa ilkeästi, pirullisesti ja repiä alas jalustalta. Sirén ei toisaalta myöskään aseta ketään jalustalle, koska hän tosiaan on esittänyt kapellimestarit inhimillisinä ihmisinä.

Makaaberein sattumus, mitä kirjassa kerrotaan, on kuolemantapaus Mahlerin 5. sinfonian esityksessä Helsingissä 1930-luvulla. Sinne se tuubisti kuoli onnistuneen soolonsa jälkeen, sinfonian ekassa osassa. Reilun tunnin mittainen sinfonia soitettiin loppuun ja konsertin kritiikki oli hyvää ja ''vain harva huomasi kuolemantapauksen ensimmäisen osan aikana''. Kapellimestarin kommentti oli, että ''niin oli paras lopettaa.''

Kirja on täynnä sattuvia lohkaisuja. Yksikin kapellimestari sanoi viuluoppilaalleen näin kannustavasti: ''Se meni oikke hyvin, mutta se olisi ollut paljon parempi, jos se ei olisi ollut täysin päin helvettiä!''

Edellisiä esimerkkejä kun miettii noin sekunnin ajan, hoksaa kyllä, millaiselle perinnölle me olemme kasvaneet:) Kirjassa esiintyvät lohkaisut ja tapahtumat kertovat aika paljon. Usein ne kertovat aika traagisistakin asioista, kun pysähtyy miettimään. (Tuota ''Se meni oikke hyvin'' -lohkaisua en kuitenkaan ihan laske traagiseen luokkaan :D )

Kohta siirryn kiduttamaan niskaani taas kirjan ääreen. Sitä ennen pitää kirjata tähän ylös lausahdus sivulta 747 (josta kohta jatkan lukemistani itsekseni eteenpäin.) Jos mieheni olisi kotona, lukisin paikan hänelle ääneen. Mutta koska hän ei ole, joudutte ääneenluvun kohteeksi täten te:

Estetiikka lähti uhosta. Kun Saraste ja RSO esittivät vaikkapa Beethovenia, viestinä oli, että nyt puut kaatuvat, täältä rymisee. Kontrasti oli suuri vaikkapa Wilhelm Furtwänglerin Beethoven-nauhoituksiin, jotka saivat ajattelemaan ihmisen pienuutta ja musiikin suuruutta ja että nyt pitäisi oikeastaan lukea Goethen ja Schillerin kootut ja pohtia Rodinin Ajattelijan asennossa maailmankaikkeutta.
''Ei Suomessa klassista musiikkia soittaa osata, mutta alkuvoimaa riittää'', kansainvälisen tason suomalaissolisti myhäili.


Minä palaan kirjan ääreen, moi!

Kaksi elämänohjetta

Ensimmäinen on Hesseltä, teoksesta Gertrud:

Jos kohta ulkoinen kohtalo onkin kulkenut ylitseni niin kuin kaikkien yli, vääjäämättömänä ja jumalten säätämänä, on sisäinen kohtaloni silti ollut oma luomukseni, jonka suloisuuden ja katkeruuden minä ansaitsen ja josta tahdon ottaa vastuun omille harteilleni.

Ja toinen, ytimekkäämpi, on Sibeliukselta:

Anna detaljien uida soosissa.

Sibeliuksen Kullervo sekä paljon superlatiiveja

(Huom. Jälkihuomautus alkuun. Mikäli lukija on kiireinen tai ei jaksa jaarittelua, hän voi hypätä suoraan yhdeksänteen tekstikappaleeseen, jonka selvyyden vuoksi värjään vielä punaiseksi, ja jättää lukemisensa sitten siihen.)

Nyt vain on niin, ettei minulle tapahdu mitään, joten nämä blogitekstit ovat vähän tällaisia ns. henkistä eloani referoivia. (Toki joka päivä tiskaan ja syön ja teen pedit ja juttelen mieheni kanssa tai oraville takapihalla ja pyrin edistämään työnsaantiani. Mutta en esimerkiksi ole rakentanut nukkekotia, remontoinut vuokra-asuntomme keittiötä tai käynyt viime aikoina Dominikaanisessa tasavallassa, joten en saa nyt juuri ulkoisesta elostani mitenkään meheviä päivityksiä tänne.)

Eli. Viime aikojen kohokohtia, sen lisäksi että toissapäivänä laitoin makuuhuoneen tuuletusikkunaan uudet tiivisteet, on ollut Sibeliuksen Kullervon kuunteleminen. Siitä on varmaan jo pari viikkoa, kun kuuntelin sen, mutta se on jäänyt päähäni jäytämään, ja nyt sitten minun tarvitsee sanoa siitä pari epäanalyyttista mutta tunnepitoista sanaa.

Minua on halututtanut kirjoittaa tästä jo parin viikon ajan, mutta huomaan, että en edelleenkään osaa jäsentää ajatuksiani. Niin että antaa mennä vain. Anteeks etukäteen.

Tykkään hulluna Sibeliuksen ekasta, tokasta, kolmannesta ja ehkä eritoten viidennestä sinfoniasta, eli niistä helpoista kuunnella. Ja sitten tietysti Sadusta, se on niin kamalan ihana. Tykkään suunnilleen kaikesta Sibeliuksesta kai, mutta nuo nyt tulee aina ensimmäiseksi mieleen. Niin, ja viulukonsertto tietysti tulee mieleen myös. Ja moni muu. Halusin kirjoittaa edelliset virkkeet siksi, että minulle yksinkertaisesti tulee hyvä mieli joka kerta kun kirjoitan ylös tai sanon ääneen Sibeliuksen teoksia.

Melkein aina se Sibeliuksen teos, jota juuri sillä hetkellä kuuntelen, on suosikkini. Mutta Kullervo on kummallisella tavalla vähän enemmän kuin muut. Se ei itse asiassa varsinaisesti ole suosikkini, mutta se herättää jotenkin erityisimmät ja vahvimmat tunteet. Ja sen on johduttava Kalevalasta.

Minä en tykkää Kalevalasta. En ole todellakaan jaksanut lukea sitä sen enempää kuin on ollut pakko. Silti, joka kerta kun olen sen kanssa tekemisissä, äimistyn sen kauneutta ja vähän ihmettelen, etten jaksa tykätä siitä. Se varmaan kai olisi parhaimmillaan laulettuna... (Siis paloina. Kuka jaksaisi putkeen kolmensadan sivun verran perinteistä kansanrunouslaulantaa? Osaisiko edes kukaan runolaulantaa enää? Kai se on Sibelius-Akatemian kansanmusiikkilinjan oppimäärässä mukana, jos on vanhat lehmänkutsuntahuudotkin?)

Sirpaleinen ja matalapaineen ahdistama ajatuksenkulkuni on saapunut pisteeseen, jossa yhdistyy Kalevala ja Sibelius.

Sitä vain yritän sanoa, että

mielestäni missään muualla ei suomen kieli kuulosta kauniimmalta (edes laulettuna tai runolausuttuna tai uutisluettuna) kuin Sibeliuksen Kullervon keskimmäisessä ja viimeisessä osassa, eikä liene sattumaa, että kaunein koskaan kohtaamani suomen kielen sointikuva -äänteet, sanapainot ja rytmi - esintyy juuri Sibeliuksen ja Kalevalan yhteenliittymässä.

Siinä se oli. Subjektiivinen ja ehdottoman oikea mielipteeni. Ja varmaankin syy Kullervon erityiseen sijaan tunnemaailmassani.

Jos intoudutte kuuntelemaan Kullervon kokonaan (kelle siis se ei ole ennestään tuttu), voitte kuunnella sitä silläkin korvalla, että ei kyllä draamallisuus tuosta teoksesta parane. Aivan häkellyttävän mahtavasti musiikki ja kertomus kietoutuvat toisiinsa rakentaen draamaa, niin lemmenkohtauksissa kuin kuolinkohtauksissa ja neutraalimmissa välimaastoissakin. Siinä jäävät tv-draamat kakkoseksi.

Ei varmaan voi paremmin* eri taiteenmuotojen yhdistelmä kuvata patetiaa ja kurjuutta kuin Sibeliuksen Kullervon musiikki ja Kalevalan sanat. Mutta noin niinkuin asiayhteydestä irroitettunansa minusta Kalevalan runoissa 35 ja 36 on kertakaikkiaan hulppeimmat itsetuhoisat kirjalliset lausahdukset, mitä maa päällään taitaa kantaa. Kaikessa karmeudessaan ne pakkaavat melkein naurattamaan minua, olen siksi brutaali ihminen. (Luettuna siis naurattavat, ei laulettuna.) Eli:

Oisin kuollut, kurja raukka,
oisin katkennut katala,
(---)
oisin heinänä helynnyt,
kukoistellut kukkapäänä (Kullervossa tuon 'kukkapäänä' kohdalla on ihmeellinen sointu)

ja

Voi isoni, voi emoni,
voi on valtavanhempani!
Minnekä minua loitte,
kunne kannoitte katalan?
Parempi olisin ollut
syntymättä, kasvamatta,
ilmahan sikeämättä,
maalle tälle täytymättä.
Eikä surma suorin tehnyt
tauti oikein osannut,
kun ei tappanut minua,
kaottanut kaksiöisnä.

Sanoisinko, että melkoisen vakavaa itsekritiikkiä.

Vielä totean, että en kursivoinut Kalevalaa tuolla aiemmin (enkä tässäkään), koska minusta Kalevala on niin selvää pässinlihaa, että se erottuu tekstistä Kalevalaksi itsekseen aivan ilman korostamistakin.

Sitten sanon vielä, että aiemman linkin takana on vain 5 minuuttia noin 70-minuuttisesta teoksesta. Tuo viisiminuuttinen on keskimmäisen osan (Kullervo ja hänen sisarensa) alku. Jos sattumoisin pidätte kuulemastanne, niin sitten mars kirjastoon, ja lainatkaa samalla kaikki Sibeliuksen sinfoniat. (Kullervo-levytyksissä on eroja, yllättäin. Harmillisesti kuulemissani levytyksissä menevät asiat ristiin niin, että mielestäni paras naislaulajan osuus ja paras mieslaulaja ja dynaamisin kuoro ovat jotakuinkin eri levyillä.)

Linkin musiikista haluan sanoa sen verran, että kohdassa 4 minuuttia 40 sekuntia, kun kuoro alkaa toisen laulujaksonsa, on yksi minuun eniten vaikuttavimmista musiikillisista asioista. Joka ikinen kerta, kun jousisto alkaa sahata kuoron sisääntulossa omia kuvioitaan tuossa rytmissä, kääntyy vatsani ympäri riemusta.

Ja viimeiseksi lisään, että Sibeliuksen Sadusta tämä legendaarisen kapellimestarin johtama versio kuulostaa jotenkin karmivalta, kun katsoo levytyksen ajankohtaa ja levytyspaikkaa. Brrr.

_______
* Huomio. Aina käyttäessäni superlatiiveja en sulje pois, etteikö olisi olemassa rinnakkaisia superlatiivisia asioita.

________
Lisäys 14. 10. 2012: Näytin koulussa yseille kirjallisuuskurssin Kalevala-osuuden yhteydessä tuon edellä mainitsemani linkin (Kullervo ja hänen sisarensa). Oli mainiota huomata, että samaisessa kohdassa (4 min, 40 sek), jossa minun vatsani kiljuu riemusta, eturivin pulpeteissa istuvien poikien jalat alkoivat väpättää. Aika universaali juttu, jos se yhdistää jalkapalloilijateinejä ja kulttuurillisesti rajoittunutta äikänmaikkaa...

Victorinox, Musiikkitalo ja ikonimaalaus

Otsikon aiheita ei liitä toisiinsa kuin pari vokaalia sekä maantieteellinen sijainti. Sain Victorinoxin omistukseeni Uudellamaalla, jossa sijaitsee Musiikkitalokin ja jossa sain virikkeen ikonimaalausajatukselle.

Victorinox on punainen ja siinä on pieni ja iso veitsiterä, sakset, saha, purkinavaaja ja toinen samantapainen yleishärpäke, korkkiruuvi, koukku, neulantapainen erikoistoiminto sekä hammastikku ja pinsetit. Olen haaveillut sellaisesta alle 10-vuotiaasta lähtien. Pikkuveli sai silloin ensimmäisen Victorinox-taskuveitsensä, ja pystyn edelleen tuntemaan ja muistamaan ne ihmeelliset väristykset, jotka se vempele sai aikaiseksi. Se oli pieni kuin mikä, ja punainen tietty, ja Sveitsin lippua muistuttava vaakuna oli tärkeä asia siinä. Teriä siinä oli muistaakseni vain pieni veitsi, sakset ja kynsiviila, lisäksi siinä oli hammastikku. Oi veljet. Se oli nerokas veitsi ja uskomattoman söpö.

Sittemmin aikuistuin, mutten koskaan unohtanut rakkauttani punaisiin Victorinoxeihin. Monta vuotta sitten veitsiasia muuttui taas ajankohtaiseksi monesta syystä, ja sain ystäviltäni lupauksen, että minusta tulee heti maisteriksi valmistuttuani Victorinox Huntsmanin omistaja. No, pari vuotta lupaus Huntsmanista piti minut toiveikkaana ja toimeliaana valmistumisen suhteen. Mutta sitten seurasi aikoja, jolloin ajattelin, että no raato, ostan sen nyt kyllä itse jo. Vaan en ostanut! Ja nyt olen sekä maisteri että Huntsmanin omistaja! Tänne vain ongelmat ja pulmat ja vaarat ja MacGyver-tilanteet, minä ja Victorinox selvitetään ne!

Matkalla Musiikkitalo-kaupungista Victorinoxinsaantikaupunkiin sain ystäväni taholta virikkeen, jonka ansiosta ymmärsin, että minun pitää miettiä Täydellistä Karttaani uusin silmin. Hulppein suunnitelmani kartan toteuttamiseksi on tällä hetkellä ikonimaalaustekniikkaan tutustuminen, mutta siihen nyt en pääse tutustumaan vielä tällä viikolla enkä kyllä ensi viikollakaan tai edes ehkä ensi vuonnakaan. Suunnitelma B voisi olla munatemperakurssi. Suunnitelma C voisi olla öljyvärit puulle omaoppisesti. Todennäköisesti kartta tulee kuitenkin toteutettua suunnitelmalla Ö. Viisainta onkin, että unohdan Täydellisen Kartan hetkeksi kokonaan, jotta voin etäisyyden päästä keksiä ratkaisun.

Musiikkitalosta minun ei kamalasti kannata kirjoittaa, koska siitä saa helposti tietoa avaamalla jonkun lehden tai surffaamalla netissä. Omasta puolestani totean vain, että rakennus on ulkoa melkoisen ruma (mutta siihen ehkä tottuu) ja sisältä salissa taas melkoisen kaunis. Justiinsa niin kaunis kuin on kehuttu. Tumman salin ja vaalean lavan kontrasti on mahtava. Tukkisumavaikutelma penkkiriveissä ja portaissa oli tukkisuma. Ei olisi uskonut. Luulin, että arkkitehtit puhuu suuria.

Ja sitten se kuulokuva. En istunut erityisen hyvällä paikalla. Ylhäällä korkealla korkeanpaikankammopaikalla istuin, lavan ja orkesterin takana. (En edes ensin löytänyt selloja sieltä, niin outoa oli istua orkesterin takana :D Kapellimestarin kasvojen ja koko elekielen näkeminen oli vallan kiinnostava elämys ja istumapaikan ehdoton etu.) Vaikka paikka oli varmaankin salin huonoimpia, musiikki soi sinne täyteläisesti. Laulusolistin kuulemisen kannalta paikka ei kuitenkaan ollut edullinen.

Mutta Sibeliuksen viidennessä sinfoniassa eipä olekaan laulusolistia! Milloinkaan aikaisemmin en ollut kuullut sitä sinfoniaa! Voi valtavaa. Voihan rähmä. Sinfonian kuuleminen oli yhtä viluväristystä ja itkun pidättelyä, ja tuntui ihan ylitunteellisen nololta sellainen patetia tunteissani. Mutta annoin väreiden tulla (eivät ne edes ehtineet melkein välillä poiskaan). Kyynelet panttasin. Ties vaikka Ylen kameramies olisi vahingossa kuvannut minua juuri silloin, kun nenästäni olisi valunut räkää ja silmistä nestettä. Se potentiaalinen tilanne piti eliminoida.

Sinfonian ylevät nousut ja pauhut kuulostivat nousummilta ja pauhummilta kuin parhaimmallakaan levyllä, jota olen hyvistä kuulokkeista kuunnellut. Sali erotteli musiikin eri kerrokset esiin, kuulin noissa pauhukohdissa enemmän kuin ennen. Hiljaiset ja suloiset kohdat taas soivat hiljaisuutta ja suloisuutta, intiimisti. Ja sitten tietysti ne kohokohdat. Se, kun ne ankat räpiköi lentoon (kuten veljeni epäromanttisesti asian ilmaisee). Ja se, kun musiikki päättyy legendaarisiin sointuihin. Nousun koittessa olisin voinut kai parkua ääneen ja julistaa koko maailmalle, että rakastan Sibeliusta ja rakastan Suomea ja rakastan Musiikkitaloa ja rakastan Suomen kansaa, kun niillä on Sibelius ja Musiikkitalo, että kai se hyvä kansa on, kun se on ne itselleen saanut. (Luullakseni se vitossinfonian finaalin nousu on kohotettu sellaiseen kansallisen symbolin arvoon kansamme klassista musiikkia kuuntelevien keskuudessa, että kaikki tuntevat samanlaisia tunteita, kun sen kuulevat.) Sinfonian päättävät soinnut kuulin nyt ensimmäistä kertaa koko nerokkuudessaan. Meinasi sydän tryykätä rinnasta ulos, niin ne soinnut olivat ylevät ja täydelliset ja oikeat. Miten niistä olisi ennen edes voinut saanut tolkkua, kun ne ovat olleet lähinnä säälittävä loppuflöpähdys koko sinfonialle, kun salit, joissa ne olen kuullut, ovat imeneet soinnut sisäänsä kuin purkkapallon? Niiden väliset tauot ovat olleet masentavia kokolattiamattotaukoja. Voi tuska. Kivaa, miten se monesti koettu tuska muuttui nyt autuudeksi!

Yksi parhaista elämyksistä Musiikkitaloon liittyen oli tunne ja ymmärrys siitä, että nämä innokkaan onnelliset ja paatokselliset kokemukset jakaa tällä hetkellä tuhannet ja taas tuhannet musiikin ystävät koko maassa! Uskallan sanoa, että koko maassa, koska itsekin menin sinne taloon usean sadan kilometrin päästä. Odotan seuraavaa kertaa. Se saisi tulla pian. Seuraavalla kerralla konsertti on varmaan jo tasapainoisempi kokemus, kun on kaikki kansalliset tunteet käyty läpi jo kertaalleen.

P. S. Vasta nyt, vuotta myöhemmin, hoksaan, että eiköhän Sakari Oramolla ja RSO:llakin ollut osansa, että kuulin Sibeliuksen 5. sinfoniassa sen, mitä kuulin. Eipä se talo ilman orkesteria ja kapellimestaria soi...