Hesse, järkähtämättömyys, västäräkki, sammakko, Lönnrot, Google yms.

Nyt se on todistettu. Heinrich Böll ja Günter Grass ovat luettavissa ja ymmärrettävissä väsyneenä. Herman Hesse ei. Douglas Adams kyllä. Lainasin vaihteeksi Dirk Gentlyn holistisen etsivätoimiston. Samalla lainasin koululaisille normaalimpia dekkareita.

Koulussa on mennyt hyvin. Olen taas oppinut jotain. Homma perustuu järkähtämättömyyteen. Minun pitää olla järkähtämätön tunnista toiseen. Oppilaissa on aina heitä, jotka kokeilevat järkähtämättömyyttäni, joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta minun pitää aina olla vakio. Joskus oppilaat väsyvät kokeilemaan ja antavat tunnin tai pari minun olla järkähtämätön kaikessa rauhassa. Sitten he ovat keränneet taas voimia uusiin kokeiluihin (kuten performatiiviseen kynien teroittamiseen) mutta minä en saa väsyä, minun pitää olla tunnista toiseen sama. Ehkä vähän epäreilua, mutta onneksi luokassaolijoista minä olen se, joka antaa jälki-istunnot.

Meillä vieraili västäräkki. Olin ulkona lukemassa kirjaa,  kun kuulin sisältä ääniä ja näin ikkunassa liikettä. Minua hätäännytti, että lintu vahingoittaa itseään. Onneksi sisääntuloni panikoitti sen niin, että se lamaantui orkidean taakse. Kannoin sen siitä ulos pyyheliinan sisällä. Olisin kovasti halunnut pitää sitä kauemmin käsissäni, silittää vähän sen päälakea, mutta sen sydän olisi varmaankin lakannut toimimasta, jos sen tilanne olisi kestänyt yhtäänkään kauemmin. Mieltäni kuitenkin ilahduttaa ajatus, että olisin voinut silittää sitä. Ja vieläkin muistan, miten pieni, kevyt ja siro se oli.

Sitten meillä vieraili sammakko. Oikein iso. 

Yhtenä iltana mieheni sanoi, että kuulostaa siltä kuin pianon takana olisi sammakko. Minä en kuullut mitään, sen sijaan katsoin pianon taakse. En nähnyt mitään. Menimme nukkumaan. Seuraavana iltapäivänä kaikessa hiljaisuudessa tarkistin aineita, kun kuulin keittiöstä ääntä. Sen sammakompaa ääntä ei voi ihminen kuulla. Ääni onneksi toistui monen monta kertaa, joten sitä oli helppo seurata. Ja sieltä se löytyi, punaisen lipaston alta. Sieltä katsoi minuun iso, mehevä, kostea sammakko, jonka leukapussi (?) läähätti hätäänytyneen oloisena. Mutta luultavasti se leukapussin liike tapahtuu myös leppoisissa olosuhteissa. Joka tapauksessa kannoin sammakonkin ulos pyyheliinassa ja seurasin sitä ulkona niin kauan, että näin sen pääsevän sammakolle sopivaan paikkaan.

Kerroin sammakosta ja västäräkistä Facebookissa, ja sain aiheeseen liittyen tarpeellisia huomautuksia: Minun tulisi järjestää asuntomme poikki pieneläinläpikulkutie. Horisontaalisti pitkille ja matalille jalattomille eläimille voisin asentaa asuntomme poikki tai ali putken, jottei minun tarvitsisi joutua kohtaamaan niitä (pitkiä ja kapeita eläimiä) silmästä silmään.

Olen viime päivinä onkinut tietoa Kalevalasta ja Lönnrotista ja muista merkkihenkilöistä. Ajatella, että ne merkkihenkilöt ovat ehtineet olla kaikenmoista ja keksiä yhtä sun toista ja kirjoittaa sitä ja tätä ja ihan ilman Googlea. 

Ei silti, jos silloin olisi ollut internet ja Google, Lönnrotkin olisi varmaan kärsinyt niskasäryistä eikä lainkaan ehtinyt retkeillä kansanperinteen perässä 64 000 kilometriä ja kehittää kanteletta ja miettiä terveydenhoito- ja kätilökysymykisä ja laatia sanakirjaa ja keksiä sanoja kansallisuus, kirjallisuus, kuume, laskimo, valtimo, muste, esitys, pöytäkirja, itsenäinen, monikko, yksikkö, sivistys, sopimus, tasavalta, toisinto ja äänioikeus. Ja Agricola olisi heti joutunut jumiin jalopeuran kanssa, koska Wikipedia-artikkelit eivät olisi yhtään tukeneet sananmuodostusta.

Miten ihmisillä riitti ennenmaailmassa aikaa olla montaa samaan aikaan?

Eino Leinon ornitologiaa

Ruislinnun laulu korvissani,  
tähkäpäiden yllä täysikuu,
kesäyön on onni omanani, 
kaskisavuun laaksot verhouu.

Sain tietää tänä kesänä, että ruislintu on yhtä kuin ruisrääkkä.

Ruisrääkän laulu korvissani, 
tähkäpäiden yllä täysikuu.

Ah.

Kuulin tänä kesänä ensimmäistä kertaa eläissäni ruisrääkkää. Luulin sen laulua ensiksi sähköviaksi läheisessä pylväässä.

Ruisrääkän laulusta lintuoppaani (Svensson, Mullarney, Zetterström: Lintuopas) kertoo:

Soidinääni, jota kuulee iltahämäristä aamuun (josku lyhyesti päivälläkin), on itsepintaisesti toistuva, käheä ja mekaaninen, raastavan terävä ''ehrp-ehrp, jota voi toistaa tuntikausia lähes tauotta kerran sekunnissa, muuten hiljainen.

Oikeastaan varmaan aika hyvä, että se on muuten hiljainen.

Olikohan ruislintu   Eino Leinolle tuttu lintu? Vai oliko se hänelle vain kaunis linnunnimi? Tiedä häntä, mutta ehkei ruislinnun laulu kumminkaan aivan istu tähkäpäihin ja täysikuuhun. Ja jos se lintu laulaa vain soitimella, niin eikö soidin yleensä ole ennen kuin vilja ehtii tähkäpäiseksi?

Tässä tietoa ruisrääkästä. Sivulla on ääninäytekin.

P. S. Lintukirja sanoo ruisrääkästä myös, että sen kanta on vähentynyt dramaattisesti :(

P. P. S. Rehellisyyden nimissä on todettava, että en omia aikojani hoksannut ruisrääkän ja Eino Leinon yhteyttä. Siitä kuulin ensin ystävältä teekupin ääressä.

Sota ja rauha ja merikotka

Eipä minulle nykyään kuulu oikein muuta kuin koulu. Aina tietysti on oravia ja  harakoita, joista riittäisi kerrottavaa.  Ja Sota ja rauha!

Voi. Sota ja rauha. Kolmas lukukerta meneillään. Aina se vain paranee entisestään. En käsitä, miten joku on voinut kirjoittaa kirjansa täyteen niin raivostuttavan rasittavia ja ihastuttavia henkilöitä. Kaikkein rakastettavimmatkin hahmot osaavat olla niin käsittämättömän ärsyttäviä, että tekisi mieli vähän läimäytellä heille järkeä päähän. Tolstoin pirullisen tarkkanäköinen (ja samalla lupsakka) henkilökuvaus on hykerryttävää. Hän on survonut jokaisen repliikin yhteyteen irrallisenkin tuntuisia huomautuksia kulmakarvojen asennoista ja nykivistä käsistä, oli repliikki sitten sanottu keskellä sotatannerta taistelun tuoksinnassa hevosen selästä tai salongissa juhlapukuisten aristokraattien kesken. Kun lähes jokaiseen repliikkiin, ja myös ajatukseen, liittyy ohimennen pieni elekielimaininta, syntyy henkilöistä vähitellen kokonaisvaltainen kuva. Heidän eleensä kertovat usein enemmän kuin sanat.

Pari kohtaa haluan tähän kirjoittaa. Tekstit ovat Eero Balkin suomennoksesta.

Kreivitär Rostov on juuri antanut Anna Mihailovnalle tämän poikaa varten 500 ruplaa: Anna Mihailovna syleili jo häntä ja itki. Kreivitär itki hänkin. He itkivät sitä, että pitivät yhtä ja olivat hyviä ja sitä, että he, nuoruudenystävät, joutuivat käsittelemään jotain niin alhaista kuin rahaa, ja sitä, että heidän nuoruutensa oli mennyt... Mutta heidän kummankin kyyneleet olivat mieluisat...

Hippolyte Kuragin astuu näyttämölle: Hän puhui niin itsevarmasti, ettei kukaan ymmärtänyt, oliko hän sanonut jotain hyvin älykästä vai hyvin typerää. Hän oli pukeutunut tummanvihreään frakkiin, säikähtäneen nymfin uuman värisiin polvihousuihin, niin kuin hän itse sanoi, polvisukkiin ja pikkukenkiin.

Venäjän mahtavimman miehen perineestä ja tittelin saaneesta sydämellisestä ja rakastettavasta Pierre Bezuhovista: Nämä monenmoiset ihmiset - työasioissa tavatut tai sukulaiset ja tuttavat - suhtautuivat nuoreen perilliseen yhtä lailla hyvin ja suopeasti - he kaikki olivat näemmä kiistattoman vakuuttuneita Pierren arvokkaista olemuksista. Hän kuuli kuulemasta päästyään: ''Teidän tavaton hyvyytenne'' tai ''Teidän hieno sydämenne'' tai ''Olette niin puhdas, herra kreivi'' tai ''Teidän älynne'' taikka ''Olisipa hän yhtä älykäs kuin te'' ynnä muuta, niin että hän alkoi lopulta itsekin uskoa hyvyyteensä ja älyynsä, etenkin kun oli aina pohjimmiltaan tuntenut olevansa parempi ja älykkäämpi kuin lähes kaikki muut kohtaamansa ihmiset.

Voi voi. Kirjan koko kaikki on semmoista, etten voi sanoa muuta kuin että lukekaa itse.


Asiasta aasinsillatta toiseen. Näin eilen merikotkan. Se oli iso ja hieno. Oli hienoa nähdä se. Näin myös kalasääksiä. Nekin olivat isoja ja hienoja ja taitavia pysymään ilmassa paikallaan. Lisäksi näin rantasipejä, jotka lensivät söpöinä pitkin vedenpintaa. Ja harmaahaikaroita näin ja kurkia ja joutsenia ja kalatiiroja. Ja tietysti lokkeja ja variksia. Ja muita.

Kuovi

Hei taas.

Olen kävellyt tällä viikolla joka päivä (paitsi tänään) pellolla. Toissapäivänä pelto oli lämmin ja leuto ja seisoin siellä ehkä puoli tuntia kuunnellen lintuja ja etsien niitä katseellani. Bongaukseni jäivät aluksi töyhtöyyppään ja leivoihin ja varikseen ja jonkinsortin kyyhkyyn. Mutta kärsivällisyys palkittiin. Lähdin pellolle nimittäin selvittääkseni yhden kivan äänen, joka välillä sieltä kantautuu sisällekin, kun ikkuna on auki. Se ääni tulee harvakseltaan, mutta lopulta kuulin sen sinne peltojen väliselle nyppylälle ja painoin sen mieleeni. Ja kun käännyin palatakseni kotiin, kuulin varsin tutun ja rakkaan äänen. Kurkia! Olen kovasti ikävöinyt kurkia! Ja sieltä ne sitten tulivat, kaksii suurta auraa suuria kurkia. Ne ovat NIIN suuria lintuja. Ihan sydäntä pakahdutti, kun ne majesteettisuudessaan siellä ylhäällä korkealla kaarsivat. Välillä ne katosivat pilviin, mutta siellä kaartelivat korkealla, keräsivät ehkä parvea kokoon ja hakivat uutta asetelmaa. Sitten ne tekivät minulle henkilökohtaisen lentonäytöksen, kaartelivat ylläni alemmas ja alemmas, lauloivat kaunista lauluaan, kaarsivat edelleen ja olivat kauniita ja pelottaviakin, koska ne olivat jo niin matalalla ja vieläkin suurempia kuin aiemmin. Pelkäsin ja toivoin, että ne laskeutuisivat pellolleni. Mutta ne pitivät vain näytöksen ja kaarsivat sitten vähitellen ylemmäs ja eteenpäin. Ja kauempana ne taas jäivät kaartelemaan ja niihin liittyi uusi aura ja kauan ne kaartelivat edelleen paikoillaan siellä. Kunnes kaarteluliike vähitellen nosti ne pilvien yläpuolelle, ja sinne ne katosivat näkymättömiin. (Edellisessä katkelmassa oli noin 9 kpl teonsanaa kaarrella. Ehdottakaa korvikkeita, jotta voin parantaa tyyliäni.)

Eiliselläkin kävelyllä näin paljon kivoja asioita. Harmiksi hyydyin juuri sinivuokkojen kohdalla, koska sinivuokot olivat melkein kivoin asia. Kuovi oli yhtä kiva silti, ja se tapahtui kävelyn aluksi pellolla. Sitä tosin en nähnyt (kuovia), mutta kuulin. Se oli sama ääni kuin se, jota lähdin edeltävänä päivänä pellolle kuuntelemaan. Toissapäivän kävelyllä kuulemani ääni nimittäin täsmentyi kotona netin äärellä kuoviksi. Olin luullut kuovin ääntä ihan erilaiseksi. Mutta se ei olekaan erilainen, vaan. Öh. Kuovin ääni.

Pellon lisäksi kävelin eilen lähiössä ja etsiskelin krookuksia, silmuja ja sinivuokkoja. Löysin kaikkea. Suojaisissa paikoissa syreenit ja pajut olivat jo silminnähtävissä vihreissä silmuissa! Ja tutussa paikassa oli kunnon sinivuokkokertymä. Mutta silloin en enää jaksanut oikein iloita niistä, koska huomasin, että en meinaa jaksaa kävellä kotiin.

Semmoisia. Kevään merkit on kivoja. Niistä tulee aina mieleen ala-asteen Kevään merkit -lista. Opettaja oli piirtänyt siihen tussilla ruudukon, johon merkittiin päiväys ja kevään merkki. Monisteen oikeaan yläreunaan hän oli piirtänyt oksan, jossa oli pajunkissoja tai silmuja. En muista kumpia. Saattaa olla, että en muista siksi, että opettaja ehkä ei osannut piirtää niihin eroa. Minä en koskaan voittanut merkkienetsimiskilpailua, koska koulussa oli kaksi lintubongaripoikaa, jotka tunnistivat kaikki muuttolinnut. Mutta sain aina listan täyteen ja enemmänkin. Oli hienoa saada lista täyteen ja vielä enemmänkin.

P. S. Tämä viesti on kirjoitettu tätä musiikkia cd-levyltä kuunnellen. Konserton alku sopii minusta itse asiassa melko hyvin kevääseen ja iloon ja kurkiin ja ylevään.

Opettajattaren tilityksiä osa 5

Viimeisen viikon olen harkinnut alan vaihtamista tai varhaiseläkettä. Kyllä ei pääse opettaja helpolla!

Totta puhuakseni nyt on semmoinen vedenjakajatilanne, että pitää käydä muutama asia mielessään läpi, tai muuten loppuu voimat jo ennen vappua.

Minun pitää hoksata, mitkä raskaat asiat ovat vain sellaisia, joille ei voi mitään ja joista pitää oppia olemaan välittämättä. (Esim. jatkuva negatiivinen palaute.) Sitten pitää hoksata, mille asioille voi tehdä jotakin, ja toisaalta pitää olla ottamatta syyllisyyttä, ettei heti ei ole löytänyt  (eikä löydä) oikeita keinoja. Ja sitten pitäisi muistaa positiiviset asiat. Positiivista palautettahan yläasteen opettajalle ei anna kuin opettaja itse.

Tänään palasin koulusta kotiin erityisen pahoilla mielin. (Mieltä ei parantanut flunssanjämät eikä se, että jouduin menemään lääkäriin taas käteni takia. Odotushuoneessa oli melko apaattinen olo, kun mietin, milloin taas voin maalata.) 

Kotiin päästyäni ystävä jakoi puhelimessa viisautta. Ulkoilu voisi auttaa.

Ulkona satoi pehmeää kevätsadetta, joka teki ilman hyväksi hengittää. Pistin kunnon kengät jalkaan, sellaiset maasturit, joiden kanssa saatoin talsia läheisen pellon liejussa. Katselin ja kuuntelin leivoja ja kävelin  peltoa pitkin kauas kauas, lähelle töyhtöhyyppiä, niin että kuulin niiden äänet läheltä. Muistan ainakin tämän ja huomisen, miltä se kuulostaa. Kivalta. (Niin kuin kaikkien lintujen laulu. Jos vaikka kuuntelen ihastuneena mustarastasta, ja sitten kauempaa kommentoikin varis tai harakka, en voi olla rakastamatta  myös variksen ja harakan epämusikaalisia kommentointeja. Entäs sitten fasaani! Sen ääni kuuluu yli peltojenkin. Krääääääääk. ''Olen keskuudessanne.'' Se riemastuttaa aina.)

Tulin kävelyltä takaisin ja saven ja sateen ja leivojen virkistämänä. Tungin cd-levyn pesään ja laitoin Mendelssohnin energistä ja ylevää musiikkia (pianokonsertot 1 ja 2) soimaan. (En ole kuukauteen jaksanut kuunnella musiikkia, kun pää on täynnä ääniä ilmankin). Ja heti tuli  eheämpi olo. Ja samassa ymmärsin, että kaikessa työn tuoksinnassa ei sovi unohtaa, kuka on! Oppilaat heittävät lokaa niskaan keskimäärin kerran vartissa, ja semmoinen on omiaan muokkaamaan minäkuvaa. Mutta hah! MINÄ olen se, joka litkii teetä lintu-gaiwanista, kirjoittaa huvikseen tarinaa prinsessa Sipsukengästä ja Lohikäärmeiden Neuvoston puheenjohtajasta Rafaellosta, kuuntelee yhtälailla Starvinskin Kevätuhria kuin Mendelssohnin pianokonserttoja ja rakastaa värejä. Tämmöinen asia olisi hyvä muistaa vaikka kerran viikossa edes. Ja se, ettei voi olla täydellinen.

Seuraavaksi alan purkaa tarkistuspinoani. Ensimmäiset aineet kutsuvat. Viikon lopussa luettavaa on sitten kertynyt jo yli 1000 sivua, joka on sellainen määrä, että olen jo nostanut käteni pystyyn enkä aio edes ajatella paniikkia. ''Yksi peruna kerrallaan'' oli gradumottonikin. Eikä Roomaa rakennettu päivässä. Jne.

P. S.  Olen tosi huono lintujen äänissä. Tunnistan äänestä vain:

mustarastaan
talitintin
variksen
harakan
fasaanin
taivaanvuohen
laulujoutsenen
kurjen

Lisäksi opin eilen leivon. En ollut tiennyt, että se mielipuolisen levoton, usean eri linnun laulun kuuloinen sirkutus on leivo, ihan vain yksi lintu. Olen siis ennen luullut, että siellä laulaa tyyliin peippo ja talitintti ja joku rastas. Mutta ei, se on leivo, joka vaihtaa tyyliä koko ajan. 

Kevät ! ! !

On se huomattu tässä vähitellen jo monesta. Viereisellä pellolla on joutsenparkki. Ne ovat olleet siinä nyt noin viisi päivää. Minua riepoo, että en näe niin hyvin, että voisin lukea niiden nokista niiden laadun. Minua riepoo myös se, etten osaa niiden pitämän älämölön perusteella tietää, kumpaa sorttia ne ovat.

Mutta lintusivustot netistä kertovat (katsoin äsken), että kyhmyjoutsen sihisee ja murahtelee, laulujoutsen tööttäilee. Miten tuokin on niin mahdotonta muistaa? Että laulujoutsen laulaa ja kyhmyjoutsen on mykkäkoulussa?

---- > Nyt tiedän, että pellolla on parkissa laulujoutsenia.

Ne laulujoutsenet ovat sosiaalisia. Niillä on jatuvasti asiaa toisilleen. Seisoin vaikka kuinka kauan pellonreunassa ja katselin ja kuuntelin niitä. Ne hälisivät ja selvittivät asioita ja tyyntyivät vasta kunnes kaikki oli sanottu. Sitten ilmojen halki alkoi kuulua kuulasta tööttäilyä, ja kohta näin yksinäisen joutsenen lähestyvän parvea, joka pian lentävän yksilön ensimmäisen lähestymistööttäilyn jälkeen alkoi hälistä iloisesti ja toivottaa tervetulleeksi, ja kun saapuja oli laskeutunut, alettiin kysellä saapuneelta joutsenelta Göteborgin viimeisimmät kuulumiset. Ja taas siinä sitten selvitettiin asioita pitkän tovin, ennen kuin hiljettiin hetkeksi. Seuraavaksi piti moikata kaveri, joka lensi pellon poikki toiseen parveen. Siinä siirtymässä oli asiaa tietysti parvenvaihtajalla myös, puhumattakaan vastaanottajaparvesta. Joutsenet on kivoja. Ja tosi valkoisia.

Joutsenista vähän lähempänä pellonreunaa on joku vaatimaton ja nöyrä ryhmä ruskeanharmaita otuksia. Ne ovat vähän kuin vesilintujen satakuntalaisia. Mietin, että ovatko ne nuoria joutsenia vai jotakin hanhia. Lisäksi mietin, että minun silmälasini ehkä eivät ole riittävän tehokkaat ja että kiikarit olisi kiva homma.

Riemastuttavin kevääseen havahtuminen oli kuitenkin tänään huomata olohuoneen ikkunasta, että pihassamme kukkii seitsemän keltaista krookusta. Noin vain. Kävin katsomassa lähemmin ja totesin, että kymmenen lisää on alkamassa toimikautensa ja tulppaaninkärjetkin puskevat esiin.

Ja päivän mitta on tänään 12 tuntia 44 minuuttia! Yli puolet koko vuorokaudesta! (Inarissa on 13 tuntia ja 1 minuutti. Missä kohtaa ne ehtivät kiilata ohi? Pohjois-Suomi on ainainen musta hevonen, voittaa valokilpajuoksun aina! Onko reilua?)