Jäähyväiset kananmunille

Minä olen allerginen kananmunille. Sain tietää sen vähän kuin vahingossa. Samoin sain tietää ilman minkäänlaista akuuttia tarvetta, että en ole allerginen turskalle enkä hevoselle.

Olin saavuttamassa kananmunien keittämisessä jo korkeamman asteen ymmärrystä. 

Nyt sitten yhtäkkiä on tyhjä aukko aamupalapöydässä. Teekuppi nököttää aamuisessa kattauksessa orpona ilman iloista munakuppikaveria. Ja iloiset munakupit pölyttyvät tyhjän panttina hyllyllä.

Ystäväni nimesi tilanteen osuvasti kosmiseksi vitsiksi. Hoplaa! ympyrä sulkeutuu! Kananmunat astuivat elämääni kosmisena vitsinä eräänä pahana aamuna. Ja sitten ne täyttivät ajatukseni (ja vatsani aamuisin) kuukausien ajan, nousivat korkeaan kunniaan ja elämäni kunnianhimoiseksi päämääräksi. Ja sitten, ilman ennakkovaroitusta, lääkäri sanoi vastaanotolla aivan viattomasti, tietämättä toisen elämän tarkoituksesta mitään: "Mmmm... Tässä näkyy, että olet allerginen pujolle... maapähkinöille... ja... kananmunille." Minä vastasin: "Kananmunille? Kananmunille? Minä olen... tuota... syönyt viime aikoina aika paljon... kananmunia."

Siihen loppui tarinani kananmunista. Tarinan opetus on, että kananmunat eivät ole kestävä perusta elämälle.

Kananmunista ja elämänsuunnasta

Alan päästä jyvälle kananmunien keittämisessä. Pienen ohutkuorisen munan keittoajan olen jo määritellyt. 5 min 50 sek, kiehuvaan veteen laitettuna. Munan pitää tanssia vedessä kuplien kanssa koko ajan, jos tanssi loppuu, muna on liian löysä ja siitä tulee mieleen tipuparka, joka ei koskaan syntynyt. Ison kovakuorisen munan keittoaika on nyt haussa. Se on 6 minuutin 40 sekunnin ja 7 minuutin välissä. Vielä riittää siis määriteltävää, sillä onhan kananmunia isojen ja pienien väliltäkin. Ihanteellista olisi, jos omistaisin suorakulmamitan, jolla voisin määritellä kananmunien korkeuden ja leveyden millilleen! Lisäksi tietysti pitäisi olla kotitalousvaaka. Itse asiassa ehkä pelkkä punnitseminen riitäisikin määrittelemään munan koon.

Ilokseni kananmunaprojektini hyödyttää myös ainakin 3 muuta ihmistä (heillä on siis sama keitetyn kananmunan rakenneideaali kuin minulla). Heitä voin sitten palvella aamiaiskananmunaa keittämällä, kun ovat käymässä (paitsi että mieheni ei ole vain käymässä).

Nyt on aika tasan viisi kuukautta siitä, kun lopetin koulussa. Aika kyllä tuntuu paljon lyhyemmältä. Ehkä siksi, että edelleen joka päivä huokaisen kiitollisena, että uskalsin tehdä sen ratkaisun, minkä tein. Oli kyllä niin oikea ratkaisu, että ihan ihmettelen. Nyt olen erittäin osa-aikaisessa työssä (mutta työssä kuitenkin, ja siitä on hyvä lähteä), ja ihmettelen sitäkin, miten antoisaa se on ja miten iloisena tulen sieltä kotiin. Pidän työväenopistolla kirjallisuus- ja kirjoittajaryhmää. On valtavan hienoa saada nähdä ihmisten kirjoittavan tekstejä ja sitten kuulla ne luettuna. Joka kerta se tuntuu yhtä suurelta ihmeeltä. Että tuossa noiden aivoissa tapahtuu asioita ja sitten paperille tulee sanoja ja ne sanat kertovat kirjoittajan persoonasta ja ne sanat ovat itseilmaisua ja kaunista ja hyvää. 

Kirjoittamiskurssilla ei elätä itseään, mutta kurssin merkitys onkin paljon suurempi kuin rahakysymys: Se on antanut minulle ensimmäisen työkokemuksen, joka tuntuu mielekkäältä. Ja on tavattoman eheyttävää, että työ voi tuntua mielekkäältä.

Kananmunan keittäminen on taito.

Heräsin nuhjuisena, lihassärkyisenä ja niskajäykkänä  ja kaikin puolin tympeänä. Kyllä ei mikään huvittanut. Joka tapauksessa keitin tänäkin aamuna kananmunia. Laitoin ne, kuten aina, kiehuvaan veteen, jossa on rippu suolaa. Kananmunat olivat lämmenneet  huoneenlämmössä (ja olin pessyt ne). Pistin ne veteen hitaasti, kuten aina (koska oletan, että se vaikuttaa niiden possahtamattomuuteen) ja pienensin levyn lämpöä. Minuutin päästä yksi munista poksahti ja sitten vesi kuohui yli. Vähensin levyn lämpöä. Kohta se ei kiehunut lainkaan. Lisäsin vähän lämpöä. Vesi tuli yli. Menetin hivenen malttini sekä ymmärryksen, että mikä aika olisi hyvä kananmunille vaihtolämpöisessä vedessä, annoin olla ne vielä hetken ja sitten otin ne pois ja huuhtelin kylmällä vedellä.

Aloin syödä kananmunaani. Se oli tympeä. Tylsä, keittynyt liikaa ehkä minuutin. Totesin, että ei ole reilua elämä, en osaa edes kananmunia keittää. Mies kannusti, että nyt nauretaan elämälle päin naamaa. Niin me yhteen ääneen nauroimme: Ha ha ha.

Sitten mies pisti radion päälle. Sieltä tuli Eve Mantu. Hän puhui itsensä kehumisesta. Radion oltua auki 10 sekuntia Eve sanoi, että nyt kehutaan itsejä, eikä hän tarkoita tässä mitään  mukamasitsekehuja kuten: OSAAN KEITTÄÄ KANANMUNIA.

Hetken olin aika hämmentynyt. Kyllä elämä osaa näköjään nauraa päin naamaa takaisin, ja aika nopeastikin vielä. Seuraavaksi olin äimistynyt. Miten joku voi sanoa, että kananmunien keittäminen ei ole itsekehun arvoinen taito! Sehän tarkoittaa rivien välissä, että kaikki osaavat keittää kananmunia! Mutta entä minä? Soveltaakseni Franz Brentanoa (mieheni on liistrannut viisi arkkia tiivistä pränttiä olemassaolon filosofiaa vessan oveen, vessanpönttöä vastapäätä, jonka vuoksi olen tutustunut Franz Brentanoon, mutta vain vessan ovemme verran):

Kategorinen väittämä ''joku ihminen ei ole oppinut keittämään kananmunaa'' tarkoittaa samaa kuin olemassaoloa koskeva väittämä ''kananmunaa keittämään oppimaton ihminen on olemassa''.

Hah. Mitä sanoo Eve Mantu tähän?

----
11. 3. 2013

Sittemmin olen alkanut ottaa kännykällä aikaa kananmunaa keittäessäni. Ennen katsoin mikron kelloa, mutta siinä on vain minuutit, ja nyt haluan määrittää noin 20 sekunnin tarkkuudella ihanteellisen ajan, että saisin aamukananmunistani edes kuusi kymmenestä täydellisen, eli sellaisen, joka on juuri oikealla tavalla kermaisen pehmeä. Eli valkuainen ei saa olla yhtään vetinen ja löllö, mutta se ei saa olla vielä töpäkkää hytkyainettakaan. Keltuainen ei saa valua, mutta se ei saa lohjetakaan. Keltuaisen ja valkuaisen pitää olla vähän melkein sekaisin toisissaan (eli periaatteessa valkuaisen pitää kuitenkin olla minimaalisen vähän löllö). Silloin muna on harmonisen kermaisa ja sen suutuntuma täydellinen. Olen saanut sellaisen munan ehkä kolme kertaa puolen vuoden aikana. Eilen pieni kananmuna oli kiehuvassa vedessä 5 minuuttia ja se oli ihan pikkupikkuruisen liian löllö. Tänään sekoilin ajastimen kanssa, joten jouduin arvioimaan ajan, mutta pieni muna oli ehkä noin 6 minuuttia, se oli pikkupikkuruisen liian kova. Aikahaarukka löytynee viikon sisällä. Kunhan vain löytyy samankokoisia munia eivätkä ne possahtele :-D

Ulaani, husaari, rakuuna, sota ja rauha

Jääkaappi on niin tyhjillään, että jouduin syömään poikkeusvälipalan. Se oli silti niin hyvä poikkeusratkaisu, että siitä pitäisi ehkä tehdä käytäntö normaalitilaankin.

Keitin kananmunan.

Söin sen valkoisesta munakupista, jossa on keltaisia, vihreitä, sinisiä ja punaisia palloja ja punainen kupin sisäpuolen väri. Ripottelin suolaa päälle, tietenkin. Join munan kanssa mustaa maitoteetä uudesta muumimukistani, siitä jossa on Muumipeikko ja Primadonnan hevonen ja kukkia ja vesi ja värejä.

Lähti nälkä.

Kananmunan kyytipojaksi luin Sotaa ja rauhaa. Napoleon on ylittänyt jo Niemenin, marssinut Vilnaan, Drissan leiri on purettu ja kohta Napoleonin joukot saavuttavat Smolenskin. Loppu häämöttää jo. Ja on aikakin häämöttää, aloitin kirjan 4. päivä toukokuuta. Koskaan en ole tainnut lukea reilua 900 sivua näin kauan. Mutta kuitenkin nämä jo luetut 941 sivua lämmittävät sydäntä erityisellä tavalla. Ne ovat todiste omasta ajasta. 941 sivua omaa aikaa! Vähän alle kuukaudessa!

Seiskat katsoivat tänään mr Beania. Itselleni annoin vapauden mennä tietokoneelle googlaamaan pari Sota ja rauha -juttua. Kummasti siihen ympärilleni kerääntyi poikajoukko:

Opettaja osaa käyttää tietokonetta! (Se on heistä ihme, koska tietävät, että minulla ei ole telkkaria. Telkkari on kai nykyajan ihmisen tekniikkataitoisuuden mittari?)

Onko sulla kotona tietokone? Onko siinä edes XP? Vai onko sulla Vista vai Seiska?

Mitä, ope katsoo Venäjän karttaa! (Hyvin tunnistettu pienestä alueesta, pisteet oppilaalle.)

Hei, ope katsoo Venäjän karttaa, kun sen kirjassa Napoleonin sotajoukot marssii kohti jotain Smolenskia.

Mitä ope nyt googlaa?

Ope, mitä sä katsoit? Mikä ulaani? Ratsuväki? Ope, tiedäks sä edes, mikä on sinko?

Riemastuttavia ajatuksenkulkuja. Jos opella ei ole telkkaria, se ei osaa käynnistää tietokonetta. (Saati nähdä, että välilehdessä on auki maksullisen pokeriperin demo, kuten kävi taannoin kirjoitustunnilla. Hämmentyneenä oppilas katsoi tilanteessa toveriaan, sulki välilehden käskystäni ja mutisi kaverilleen hiljaa, että ai, se osaa silti käyttää tietokonetta.) Jos opella ei ole telkkaria ja se lukee Napoleonin sodista ja puhuu rakuunoista ja ulaaneista, se ei tiedä, mikä on sinko, tai ylipäätään se ei tiedä mitään siitä, miten sodankäynti on muuttunut 1800-luvulta.

Joka tapauksessa minun on tässä lopussa todettava taas, että Sota ja rauha on törkeän hyvä. Kohta toisensa jälkeen on hykerryttävä ja kaipaisi ääneenlukua. Se ääneenlukua kaipaava kohta voi olla mojova henkilökuvaus. Se voi olla nerokas ajatuksenkulun kuvaus. Ja erittäin usein se on jonkinlainen filosofinen mietintö. 

Ken on lukemisen ystävä eikä ole vielä Sotaan ja rauhaan tarttunut, tarttukoon siihen vielä joskus! Tuo 'ensimmäinen versio' on hyvä vaihtoehto siltä kannalta, että siinä on vähemmän sotakuvausta kuin lopullisessa versiossa. Ja noin 100-sivuinen historianfilosofinen pohdinto on tässä versiossa vasta nelisivuinen. Päähenkilöiden tarina on ekassa versiossa jo  kokonaisuudessaan. Mutta lopullinen versio on tietysti ehdottoman paras, jos on aikaa ja energiaa ja tahtoa lukea noin 600 sivua enemmän.

----

Oikoluvussa olin huomaavinani jonkin tylsän lyöntivirheen. Mutta en sitten niin millään löytänyt sitä uudelleen, kun siirryin muokkausohjelmaan. Pistäkää kommenttiin, jos löydätte sen (ja muita virheitä :D). En saa sielunrauhaa, kun silmissäni koko ajan on se väärä sana! Vai olikohan se edellisessä tekstissä?