Ylpeys ja ennakkoluulo ja Kersti Juva

Laskin, että tulin lukeneeksi viime vuonna noin 36 romaania. Niistä suurin osa oli P. G. Wodehousea ja dekkareita. Vuoden teema oli helppolukuisuus. Siksi en esimerkiksi saanut Bellow'n Dekaanin joulukuuta loppuun koko vuoden yrittämisestä huolimatta. Lakkasin vain ymmärtämästä lukemaani. Hankalin loppuun saamani teos oli Saramagon Oikukas kuolema (ilahduttava!). Kirja oli hankalin siksi, että Saramago ei välitä erityisemmin kappalejaoista. Eikä hän haaskaa pisteitäkään liiemmälti. Eikä mitään repliikkejä eritteleviä välimerkkejä (paitsi pilkkua). Se on: Saramago harrastaa pitkiä polveilevia virkkeitä, joihin on ympätty dialogi sekaan. Minulla ei ole ollut viime aikoina kykyä ymmärtää pitkien polveilevien virkkeiden sisältöä, ei edes itse kirjoittamieni (joka tarkoittaa sitä, etten käsitä puoliakaan siitä mitä kirjoitan).

Tätä taustaa vasten tanssin ilosta, kun luin Kersti Juvan tuoretta suomennosta Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Mikä sanonnan ja ajatuksen kirkkaus! Mikä tekstin täsmällisyys, helppous ja soljuvuus! Ensi kertaa aavistin, millaista Austenin teksti lienee alkukielisenä (en ole vaivautunut kokeilemaan Austenia englanniksi). Olin lukenut ja kuullut paljon Austenin tyylistä, mutta koskaan aiemmin minulle ei ollut itselleni välittynyt tekstistä mitään erityistä tyyliä. Olin nauttinut säkenöivistä dialogeista, mehukkaista henkilökuvista ja mainioista tarinoista, mutta itse tyyliin en aiemmin ollut kiinnittänyt huomiota. Mutta nyt Kersti Juvan käännöksessä aivan ensi sivuista alkaen aivojani kutitteli tyyli. Hienostunut, elegantti ja raikas tyyli kuin Pemberleyn avara valoisa salonki.

Luin Ylpeyden ja ennakkoluulon ilman erityistä ruuhkaa aivokurkiaisellani, pääni ei paisunut tipan tippaa. Austen-luennasta innostuneena siirryin seuraavaksi Emmaan. Sen suomennos on vuodelta 1950 (Aune Brotherus). En ymmärrä siitä puolta sanaa. 

Hartain toiveeni on, että Kersti Juva suomentaisi Emman ja Järjen ja tunteen nyt ensihätään. Toiseksi hartain toiveeni on, että pääni tokenisi.

Tapahtuneita vääryyksiä ja mukavuuksia

Olin uimassa. Luulin uineeni kilometrin. Mutta sitten kuulin, ettei allas ollutkaan 50 metriä pitkä, vaan 25 metriä. Minusta on sopimatonta, miten hidasta uiminen on.

Katsastin aroniapensasaitaa sillä silmällä, että mikä ruskaisista lehdistä on kauneimman värinen. Se oli tosi vaikea tehtävä, ja jätin sen kesken.

Luin Saramagon kirjan loppuun. Voin vapauttaa Nobelin kirjallisuuspalkintolautakunnan epävarmuudestaan (jos niillä sellaista on häilymässä): Saramago on hyvä kirjoittamaan ja palkintonsa ansainnut.

Kaikkien nimet edustaa kai käsittääkseni maagista realismia. Ei kuitenkaan García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden tyyliin. Kaikkien nimet on minusta maaginen (tai maagisehko) absurdiutensa ja yllättävyytensä vuoksi. Ja silti kirjassa ei oikeastaan ole mitään yllättävää eikä absurdia, kaikessa on logiikka ja kaikki kirjassa tapahtuva on mahdollista, justiinsa niin mahdollista, kuin tässä epäloogisessa ja kummallisessa maailmassa yleensäkin.

Se oli hassun kummallinen kirja. Ja ihana ja surumielinen ja jännittävä ja nauratti ääneen ja ilahdutti kielitajua ja mietitytti ja loi sellaisen oletuksen, että tällaista juuri kuuluu olla portugalilainen kirjallisuus. Minulla on sellainen oletus, vaikken mitään Portugalista tiedäkään, paitsi pääkaupungin, että portugalilaiset ovat tarinankertojia. En tiedä, mistä minulla sellainen oletus on. Mutta Saramago ainakin on tarinankertoja.

Sitten luin Hessen Lasihelmipelin. Saramagon kirjasta tykkäsin kamalasti. Lasihelmipeli on minusta kirja, josta ei oikeastaan tykätä. Sitä kunnioitetaan.

(Kunnioittava hetki.)

Hessen kirja oli tosi tuhti. Se oli ihan kuin töpäkkää ja tiivistä leipää. Kesti hetken, ennen kuin osasin hyväksyä tekstin tuhdin saksalaisen otteen. (Minusta se oli ehdottoman saksalaista.) Kirjan sisältöä en ala sörkkiä tikullakaan tässä. Sisältö nimittäin on vähän niinkuin toisesta maailmasta. Sanotaan siitä vain, että Hesse kirjoitti tuota pääteostaan 11 vuotta ja että kirjassa ei ole yhtään turhaa sanaa tai sivulausetta, ja se on paljon, kun kirja on yli 500 sivuinen. Sepä lukemisesta tekikin aikamoisen kokemuksen. Sana sanalta pää paisui, kun missään ei ollut yhtään edes ilmakuplaa (niinkuin vaikkapa junttakakossa on). Ehdottomasti en voi muuta kuin suositella, lämpimästi. Nobelin kirjallisuuspalkintolautakunta suosittaa myös.

(On silkkaa sattumaa, että luin kaksi Nobel-kirjaa peräkkäin. Eli ei minulla ole mikään projekti meneillään. Joskus laskin kyllä, miten kauan menisi aikaa, jos tutustuisin pariin uuteen Nobel-kirjailijaan vuosittain. 54 vuotta menisi tähän mennessä palkittujen lukemiseen, jos lukisin kaksi vuodessa. Sinä aikana olisi tullut sitten noin 54 uutta kirjaa lisää... Tulin siihen tulokseen, että a) unohdan koko jutun, tai b) luen niitä kasoittain, ettei tarvitse yrittää elää yli 100-vuotiaaksi kauheissa paineissa.)

Mielekkyys

Sen jälkeen kun nenäontelot ovat olleet monta viikkoa huomiota vaativia ja muun elimistön tila on ollut vähemmän aktiivinen kuin nenän, alkaa ihminen tuntea, että olisi kiva jos asioita tapahtuisi. Sellaisia asioita, jotka pystyy jälkikäteen, vaikka vielä kaksi päivää asioiden tapahtumisen jälkeenkin, jäsentämään olleiksi. On melko epämielekästä havaita, ettei ole millään muotoa varma, mitä on tapahtunut eilen tai edellispäivänä tai toissaviikolla. Vai tapahtuiko edes mitään? Ihminen kuitenkin järkeilee, että jotakin kai on täytynyt tapahtua, koska ei ole tiettävästi ollut koomassa. (Ihminen voi mielessään elätellä toivoa, että onkin ollut koomassa, lähipiirin henkilöt vain ovat unohtaneet kertoa sen.)

Ihmisellä tarkoitin itseäni. (Melkein kirjoitin, että ''ihmisellä tarkoitin tietysti itseäni'', mutta en voinutkaan käyttää sanaa 'tietysti', koska aika usein, kun käyttää sanaa 'ihminen', esimerkiksi sanoessaan että ihmiset sitä ja ihmiset tätä, tulee sulkeneeksi itsensä ihmisten ulkopuolelle ((olennoksi y? omaan erinomaiseen luokkaansa, jossa ei totta tosiaan ole hyvä tavaton niin kuin ne ihmiset)).)

Muutamia asioita sentään muistan viimeiseltä parilta viikolta.

Pudotin rasiallisen pakastemustikoita keittiön matolle.

Olin koulussa. Kuka sitä unohtaisi? Vaikka olisi nenä tukossa ja korvat lukossa ja silmät vuotaisivat ja kutisisivat, toisin sanoen aistit olisivat alivirittyneet, on mahdotonta olla huomaamatta olevansa opettamassa. Viimeistään kymmenennen olkaa hiljaan jälkeen 40 sekunnin sisään huomaa olevansa poissa kotoa niistämästä nenäänsä. (Koulussa saavutin 20 tunnin sisällä monia voittoja. Kirkkain niistä oli ehkä se, että eräs oppilas lopulta aloitti lukemaan kirjaansa lukutunnilla. Ehti lukea ainakin minuutin. Pääsi toiselle sivulle! Toiseksi kirkkain oli se, että sain osoittaa kirjallista tuntemustani tietämällä Auringon aseman kansien värin.)

Eilisestä lähtien muistan monta asiaa.

Kuuntelin netistä Tetzlaffin soittamana Brahmsin viulukonserton ja Aarnion soittamana Matvejeffin viulukonserton. Tunsin käyttäneeni aikani viisaasti.

Maalasinpiirsin pastelliliiduilla kissanpoikasia. Viime aikoina ei ole oikein irronnut mitään piirtämis- ja vesivärilinjalla, joten oli otettava esiin itselleen vieras tekniikka ja sotkettava pastelleilla huvikseen. Kissoista tuli söpöjä ja laitoin ne kehykseen pikkusiskoa ajatellen. (Ostin kehyksen tammikuussa sitä varten, että maalaisin niihin takautuvaksi joululahjaksi kuvan prinsessasta rentoutumassa gondolissa uima-altaassa. Nyt sisko saakin kissanpentuja, takautuvana tai etukäteisenä tai muuten vain.)

Tein (huom! huom! huom!) hyvää soijapirtelöä aamupalaksi.

Löysin puoli vuotta kadoksissa olleet pinnini pakastimesta, lampaanlavan kyljestä.

Aloin maalata itsestäni mököttävä muotokuvaa pastelliliiduilla.

Ja lopulta:

Pääsin vauhtiin Saramagon kirjassa Kaikkien nimet. Siihen tartuin veljeni suosituksesta. (En ole koskaan lukenut mitään omasta suosituksestani. En muista milloinkaan lukeneeni itse löytämääni erinomaista kirjaa, jonka kirjoittaja olisi minulle ennestään tuntematon. Lapsena luin, mitä äiti ja sisko käskivät. Opiskellessani luin mitä opinto-opas käski. Kun opinto-oppaan ehdotukset loppuivat, luin mitä veli käski.) Kaikkien nimet on ilahduttanut minua suunnattomasti. En voi taaskin olla lainaamatta.

Tämän vuoksi, muun muassa, pidän lukemastani:

--- José-herrassa oli jonkinlaista tahatonta viisautta, vaikka se olikin lohduttoman epätäsmällistä ja häilyvää, sellaista viisautta, joka näyttää tulleen ihmiseen hengitysteiden kautta tai auringonsäteiden osuttua päähän ja jota sen vuoksi ei pidetä erityisen ylistyksen arvoisena.
Ja tämän:
Johtui ehkä löydön yllättävyydestä tai rekisterikeskuksen korkeuksiin äkillisesti ja epämääräisesti liittyvästä muistikuvasta, että José-herraa ikään kuin huippasi päästä, käyttääksemme tällaista yleistä ilmeikästä sanontaa ja samalla välttääksemme viestinnän tehokkuuden nimessä sanaa pyörrytys, joka ei ehkä oikein istu tavallisen kansanihmisen suuhun.

Ja monen muunkin vuoksi pidän siitä kirjasta. Jokaisen virkkeen vuoksi, itse asiassa.