Soranajo

Maailmassa on yksi erityinen varoituskyltti. Sen lisäkilvessä lukee Soranajo. Koko lapsuuteni minua kiehtoi sanan eksoottisuus, ja monesti kysyin äidiltä ja isältä, että mitä se tarkoittaa. He kärsivällisesti selittivät, vaikka ihan turhaan. Omituista etten tajunnut. (Se kertoo painetun sanan voimasta?) Molemmin puolin  tietä oli isot soraläjät ja sorakuopat, ja siitä ajoi usein kuorma-autoja soralastissa. Tietenkin ymmärsin sen, mitä siinä tapahtuu. Mutta en ymmärtänyt, miksi kyltissä lukee Soranajo. Äiti ja isä selittivät ympärillä olevaa toimintaa. Mutta miten se liittyi kylttiin? 

Sitten joskus ehkä 14-vuotiaana, kun olin jo aikapäiviä sitten lakannut kyselemästä ja varmaan lukemastakin kylttiä, taas kerran ohimennessämme luin sen. Soranajo. Ja ymmärsin. Pienenä luin (ja jäin jumiin lukutapaan) sanan yhtenä sanana, en yhdyssanana, ja sananpaino meni pääni sisällä sora-najo. Siis siten, että se tuntui meksikolaiselta autiomaan nimeltä tai japanin kieleltä. 

Olin pettynyt. Mutta nykyäänkin vielä melkein aina saan lämpimän ailahduksen, kun ajan kyltin ohi. Se on muistuma eksotiikasta.

Murhanhimoisia rouvia ja suomennoksen merkitys

Olen lukenut viimeisen parin viikon aikana dekkareita. Vahingossa keksin teeman, että luen naiskirjailijoiden dekkariklassikkoja. Hain kirjastosta Agatha Christietä, P. D. Jamesia ja  Dorothy Sayersia. Valitsin kultakin läpimurtoteoksia tai kultakautta ja olen viihtynyt.

Christie ja James olivat ennestään tuttuja (mutta yli 10 vuoden takaa). Agatha Christietä lukiessani tunsin nostalgiaa. Ja nautin kirjojen pelkistetystä selkeydestä. P. D. Jamesin kanssa ei ollut nostalginen olo, mutta koin aikani kuluvan rattoisasti. Tykkäsin, mutta minua pisti vähän silmään kirjoihin ympätty seksuaalisuus. Sanon ympätty, koska minulla oli jatkuvasti sellainen olo, että se oli ympättyä. Päälleliimattua. Sellaista, että kirjailijan päässä on liikkunut, että koska kirjan henkilöt ovat 1960-luvun kaksikymppisiä opiskelijoita, pitää olla radikaali ja pistetäänpä tähän nyt vähän jotakin mehukasta. Voi kuitenkin olla, että näkemykseni perustuu viktoriaaniseen häveliäisyyteeni.

Sayers oli minulle uusi tuttavuus. Valitsin häneltä kirjastossa yhden teoksen, Juhlaillan (vuodelta 1935). Ajattelin, että lukaistaan tämä pääteos, ja siinä se. No, Juhlailta oli vallan koukuttava teos. Ja Sayersin luoma hahmo Peter Wimsey samoin. Kuten myös kirjan päähenkilö Harriet Vane. 

Piti siis hakea kirjastosta lisää Sayersia. Lainasin ensimmäisen opuksen, jossa Wimsey esiintyy (Kuka ja mistä?), ja loput kolme, joissa on sekä Harriet Vane että Peter Wimsey.

Toiseksi ja kolmanneksi lukemani Sayers-kirjat (Kuka ja mistä? sekä Myrkkyä) olivat hyviä nekin, mutta joku mättäsi. Jos olisin aloittanut Sayersiin tutustumiseni jommastakummasta, olisi lukemiseni saattanut jäädä yhteen kirjaan. Mutta koska pohjilla oli säkenöivä Juhlailta, asenteeni oli sellainen, että jatketaan. 

Nyt luen neljättä Sayersiani. Ja se (Kas tässä teille ruumis) on taas suorastaan hykerryttävä: dialogi ja kaikki kuvaus soljuu, olen nauranut monesti ääneen, olen osannut arvata tekstin seasta kirjallisuusviittauksia (joita taatusti on kahdessa edellisessäkin kirjassa, mutta niitä oli vaikeampi bongata niistä) ja nauttinut oivista ilmaisuista ja ajatustiivistymistä. 

Luettuani sata sivua hoksasin katsoa suomentajan. Kahdessa edellisessä katsoin heti aluksi (yleensä aina katson, ja monet kirjat valitsen suomentajan perusteella), enkä tunnistanut kääntäjien nimiä, ja Kas tässä teille ruumista (Kas tässä teille ruumis on hankala taivutettava - harvemmassa kirjannimessä nimen luonteen vuoksi partitiivi on yhtä häiritsevä) aloittaessani oletin, että tämä on jommankumman edellisen kääntäjän. Nyt kuitenkin sadan sivun kohdalla alkoi nakuttaa, että tämä ei täsmää. Että joko Sayers on kehittynyt kirjailijana parissa vuodessa suunnattomasti (mikä olisi mahdollista, mutta tässä mittakaavassa hämmentävää) tai suomentaja on eri. Niinpä tarkistin asian. Ja kukas muukaan siellä etusivulla paistatteli kuin Kersti Juva! Voi hyvä tavaton, rakastan Kersti Juvaa! Sitten huomasin, että hän oli suomentanut myös Juhlaillan. 

Kiinnostavin suomennoksien vertailukohta tässä tapauksessa on kirjallisuuviittaukset. Juhlailta on yhtä intertekstuaalisuutta. Kuka ja mistä? ja Myrkkyä -teoksia lukiessani aavistin, että näissäkin lainaillaan yhtä ja toista. Mutta tämä Kas tässä teille ruumis tuntuu jälleen olevan pullollaan intertekstuaalisuutta. Aina en todellakaan tiedä, mihin viitataan/mitä lainataan, mutta kummallista on, että tiedän että viitataan/lainataan. Vaikka siis mitään sitaatteja, kursiivia tai viitemerkintöjä ei ole. Siinä taas todistus, että kääntäjällä on väliä.  Juva osaa tuoda tekstistä intertestuaalisuuden jollekin eri vivahdetasolle, niin että lukija tajuaa, että menossa on viittaus (tai lainaus).

Mitä tästä opimme? Jos en olisi ensin lukenut Juvan suomentamaa teosta, olisi minulta saattanut jäädä koko Sayersin hienostunut murhatuotanto tutustumatta! Tämä on erinomaisen konkreettinen esimerkki, että käännöksellä on merkitystä ja että kääntäjissä on eroa. Ja että kun hehkutamme jonkun kirjailijan vivahteikasta kieltä, tulisi meidän hoksata kumartaa myös kääntäjän puoleen (mikäli kirja on käännöskirjallisuutta, tietenkin).

Onneksi tuo yksi Sayers-nide, joka vielä odottaa lukemistaan, on Juvan suomentama myös. Eläköön!

Epätarkkuutta

Olen ainakin kerran ennen esitellyt täällä epätarkkuusilmiötä. Nyt ilmiö jotenkin tuntuu taas ajankohtaiselta. Viime aikoina tavattoman usein olen kesken mennäviipottamiseni saanut kokea kiintoisia pysähtymisen hetkiä. Yksikään niistä ei ole samanveroinen ikimuistoisen hetkeni vessan lämpöpatterin kanssa, mutta pysähtymisen hetkiä kuitenkin on tapahtunut. 

Vessan lämpöpatterin kohtasin noin 10 vuotta sitten. Pesin lattiaa vessanpöntön ja seinän välistä, ja koska olen lyhyt henkilö (siten myös lyhytraajainen), jouduin änkeämään itseäni pöntön ja seinän väliin. Näin jälkikäteen en osaa ymmärtää, miksi se oli niin välttämätöntä, mutta sinnepä itseni tuuppasin. Ja kun pääni saavutti määrätyn pisteen, solahti korvannipukkani sähkölämpöpatterin terävän reunan taakse patterin päädyssä. Siinä sitä oltiin. Päätä ei saanut enää eteenpän, jotta korva vapautuisi, koska otsa oli kiinni seinässä. Päätä ei saanut sivulle, koska pönttö nuoli toista korvaa. Yritin vetää päätä takaisin, mutta patterinreuna korvan takana tuntui leikkaavan korvan irti siinä liikkeessä. Siinä oli varsin eeppinen pysähtymisen hetki elämässäni. Kontillani (puhtaan) vessanpöntön vieressä, korva patterin takana. En varsinaisesti nähnyt elämäni kulkevan filminä silmien edessä, muttei paljoa puuttunut. Pois pääsin, kun järkeilin, että ei korva mihinkään irtoa. Kiskaisin pääni takaisin.

Todellisuudessa en varmaan ollut asennossa montaakaan sekuntia, mutta tilanteen arvaamaton luonne synnytti tilanteen ympärille ikään kuin ajallisen tyhjiön. Nyt sitten, kuten alussa sanoin, olen kokenut viime aikoina vastaavia pysähtymisen hetkiä. Kylläkin laadultaan paljon tavanomaisempia.

Asian ydin lienee, että liikun yleensä nopeasti. Esimerkiksi ruokakaupan hedelmäosaston hedelmien luonnetta ja käyttötarkoituksia esittelevän kansion metalliteline ei olisi aiheuttanut lonkkani seudulle mahtamaa mustelmaa, mikäli sivuttainen kävelyliikkeeni keskustellessani veljeni kanssa ei olisi ollut niin ripeä. Mutta minkäs mahdat, jos on innoissaan ja lisäksi vielä vähän kiireessä, liikeradat ovat yleensä reippaita. (Kummallista silti, ettei veljeni ikinä törmää mihinkään, vaikka olisi miten innoissaan ja kiireessä.)

Aina liikkeen rajuudelle ei ole selitystä. Ei ole mitään syytä, miksi ihmisen pitäisi nousta pöydästä ja istuutua pöytään sellaisella liikkeen paatoksella kuin minä istun ja nousen. Jos tekisin liikkeen elegantin hienostoladyn tyylillä, en luultavasti survaisisi niin usein polveani, nilkkaani, reittäni, jalkapöytääni, kyynerpäätäni, olkavarttani (!) tai rannettani johonkin käsillä olevaan huonekaluun (joita kyseisessä tilanteessa on läsnä aina vähintään kaksi).

Imuroidessa liikkeet ovat tietysti  aina rajut, koska ihminen on silloin hermona. (Ainakin minä.) Siksipä imurinletkun vetäminen varresta irti tapahtuu tietenkin voimalla. Siksi tietysti vetävä käsi voi kolautaa omaan leukaan, tai sitten metallivartta pitävä käsi voi kiskaisuvoiman jälkimainingeissa huitaista imurin metallivarren omaan päähän.

Takahampaita langatessa niin ikään ovat liikkeet vääjäämättä voimakkaat, ainakin siinä tilanteessa, kun yrittää kiskoa hampaiden väliin jumittunutta vempainta irti. Kun vempain sitten irtoaa, sen liikerata on voimakas. Siinä voi käydä niin, että vempain raapii huulen auki. Mutta tavallinen hammaslanka ei ole sen vaarattomampi. Sitä irroittaessaan voi onnistua survomaan huulen hampaita vasten rikki.

Tiukkaa kantta irroittaessaan voi mäjäyttää kämmenselällään leuan kiinni ja jättää kielen hampaiden väliin.

Kyllähän näitä riittää.

Sitten on sitä toista sorttia. Kun esimerkiksi siirtää huonekalua ja aiheuttaa dominoilmiön. Esimerkiksi nyt vaikka vetää samalla mukana köynnöskasvin ikkunalaudalta.

Yhteistä kaikille edellisille on, että kun tilanne on päällä, tietää jo seuraukset, aika pysähtyy, mutta mitään ei voi enää tehdä. Tänään aika on pysähtynyt jo kolme kertaa, jonka vuoksi tulin ajatelleeksi asiaa laajemmin. Havaitsin, että periaatteessa tämän kesän täytyy olla minulle pidempi kuin aiemmat, koska aika on itse asiassa jatkuvasti pysähdyksissä. Elän vähän niinkuin paussilla.

Vaikeaa!

Aargh!!! Minulla on IHAN liikaa kivoja kankaita! Piti tehdä mukamas lonkalta ja siinä sivussa nukenhame (mitä muutakaan). Ajattelin rakentaa sen tyllin ympärille. Onneksi oli sentään sen verran ajatusta. Sen jälkeen mietinkin kolme vuorokautta hameen muita kankaita. Lopulta karsin kangasvaihtoehdot kahdeksaan. Kohta kuitenkin ne kahdeksan kangasta vaihtuivatkin kolmeksitoista muuksi kankaaksi. Ja niin edelleen.

Ongelmallista on aina, että moni yhdistelmä on tosi kiva tai hauska tai nätti tai romanttinen tai kontrastinen, ja sitten syntyy ajatuksia, että niin, näistä tulis kanssa kiva ihan oma mekkonsa. Sitten ei osaa päättää ja sitten sitä vain jumittaa, koska pitää hylätä potentiaalisia täydellisiä vaihtoehtoja. Semmoista se on monessa muussakin asiassa kuin ompelemisessa. (Alan näköjään tehdä ompelemisesta jotakin elämän metaforaa.)

Nytkin potentiaalinen täydellinen vaihtoehto jäi leijumaan ilmaan. Se oli joku muu kuin tämä:

Hauska hame tuli, mutta värit eivät menneet ihan nappiin. Kangasratkaisut toimivat siihen asti kunnes ompelin hihat. Niiden  kangas osoittautui valjuksi valinnaksi. Lopuksi valitsin vyökankaan, ja se onneksi parantaa hihojen asemaa.

Ompelemisen ilot

1) Suunnittelu on kivaa.

2) Suunnitelman muuttaminen lennosta on kivaa.

3) Kankaan silittäminen leikkaamista varten on kivaa: ilmassa väreilee jännitys.

4) Rypytystikkauksen ompeleminen on kivaa. On kuin kuuluisi johonkin salakerhoon, jonka jäsenille kuuluu salaista tietoa.

5) Rypytysompeleen kiristäminen on kivaa. Aina yhtä jännää.

6) Koristevekkien silittäminen ja ompeleminen on kivaa. On kuin olisi oikea ompelija.

7) Lopputuloksen silittäminen on kivaa.

8) Kaikki on vain niin kivaa, niin kauan kun muistaa syödä, käydä vessassa ja ottaa lunkisti. (Sama pätee loppujen lopuksi tosi moneen muuhunkin asiaan elämässä.)

Söpöysvaroitus

Huom! Varoitus! Tähkäpää ja kokoessu on yhdistelmä, jonka söpöys saattaa aiheuttaa herkemmille yksilöille hyperventilaatiota.

Halusin ommella koulupuvun, ja Tähkäpää oli sitä varten hyvä nukke. Se on niin kiltin ja vähän orvon näköinen typykkä, että vanhanaikainen sisäoppilaitosasu sopii sille kuin... ömmm... kuin ruohonleikkuu pitkälle nurmikolle. (Minun pitäisi leikata nurmikko, mutta koska olen nyt kipeä ja kävely postilaatikollekin uuvuttaa, on turha kuvitella lykkivänsä leikkuria.)

Kangas on erittäin ohutta hivenen joustavaa puuvillaa (eli jotakin keinokuitua siinä on jokunen prosentti; olen heittänyt lapun menemään, joten en tiedä sanoa tarkemmin), jonka vuoksi sitä on unelmanhelppo käsitellä. Olen melkoisen iloinen miehustasta ja hihoista.

Essu on batistia. Mietin siihen pitsejä ja frilloja, mutta niistä tuli vain sisäkkönäköä. Yksinkertainen on parasta.