Merimiesmekko, rokokoomekko, 1920-luvun mekko ja minä Kallossa, Meri-Porissa

Informatiivinen otsikko, vai mitä!

Satakunta-ylistys jatkuu. 

Meri-Pori on tosi jees. Kaikki tietävät Yyterin. Yyteri on kiva. Mutta Yyterissä on aina liian kylmä tai kuuma. Yleensä ensin kuuma, sitten kylmä. (Eli kun pääsee paikan päälle, santa polttaa jalkapohjia, aurinko paahtaa. Mutta kun saa viltin hiekalle ja aikoo pulahtaa uimaan, iltapäivän meripilvet porhaltavat paikalle ja iltapäivän merituuli alkaa hönkäillä ja heti tulee vilu.) Reposaari on suloinen. Kallo on paras. 

Kallo toimii säällä kuin säällä. Viimeistä edellisellä Kallo-retkelläni oli syysmyrsky. Tuuli ärjyi, aallot kuohuivat, vesi tulvi yli kallioiden ja kahlaamista riitti. Tyrnipensaat olivat marjassa. Siellä me tuulessa kahlasimme pensaalta toiselle ja ahmimme tyrnejä ja välttelimme kallioilta veteen lipeämistä. Kun lopulta palasimme viluisina autoon ja kaadoimme termarista teetä, huomasimme että meiltä kaikilta kolmelta oli mennyt ääni tuulen pauhun yli huutamisesta ja korvissa humisi yhtäkkinen hiljaisuus, kun pahin meteli oli suljettu autonovien ulkopuolelle. Aijai.

Tällä kerralla Kallossa oli vähän erilainen tunnelma:

Mukana oli kahdeksanhenkinen retkikunta. Istuimme lämpimillä kallioilla rivissä syömässä pannaria. Lapset tutkailivat kallioita ja löysivät kaikenmoisia luonnon ihmeitä. Mereltä kävi leppeä tuulenvire, joka piti tukahduttavan kuumuuden loitolla. Mikäs siinä nukkeja kuvaillessa.

Äitini nuken joululahjamekko tuli valmiiksi sopivasti pari tuntia ennen retkelle lähtöä.

Asioita pääkaupungissa

Orava istuu aidalla ja pesee itseään hartaasti. En ole ennen nähnyt oravan pesevän itseään. Se on ihan kuin kissa, paitsi kun se pesee häntäänsä, se näyttää siltä kuin se pussailisi sitä. 

Nyt orava hyppäsi aidalta oksalle jatkamaan työtään. Ja sieltä toiselle oksalle. Se pesee edelleen hartaasti, mutta se ei näköjään osaa pysyä paikallaa. Eikä se myöskään osaa luopua hännästään. Aina kun se irrottaa siitä, se kaappaa sen takaisin kuin oman armaan, joka pitää hyvästellä juna-asemalla. 

Kiva olla taas kotona katsomassa oravia. Oli myös kiva olla Suomenlinnassa katsomassa lokkeja ja meriharakkaa. Mutta siellä ei päässyt suojaan aurinkoa ja hellettä. Helle on kiva juttu noin kolme (3) minuuttia. Kolmessa minuutissa ehtii kyllin ihastella, miten on eksoottisen valoisaa ja miten värit ovat hehkuvat tai puhki kuluneet tai utuiset ja varjot ovat hienoja ja aamu autereinen tai ilta leppeä ja kaikki kuin ulkomailla olisi. Sitten onkin hellettä ollut jo tarpeeksi. Loput kaikki on ylimääräistä. Minusta.

Suomenlinnassa hellettä oli yli kolme minuuttia. Se on syy sille, että piirustuskurssi ei ollut viikon antoisin juttu. Antoisampaa oli aamuiset matkat Suomenlinnaan, kun helle ei  vielä ollut ehtinyt nuuduttaa, ja istumiset rantakallioilla ja lokkien kanssa keskusteleminen. Lokkien kanssa on helppo keskustella pehmennein aivoin ja turvonnein nivelin. Mutta piirräpäs pehmennein aivoin ja turvonnein nivelin. Ei suju.

Niinpä Helsinki-viikostani jäi mieleeni piirustamisen sijaan:

- Meri.

- Japanilainen pikkupoika, joka laski keltaisella muovipussilla Suomenlinnan vallituksia pitkin alas. Pojan isä kuvasi videokameralla ja oli tohkeissaan. Pojan äiti ei kuvannut. Pojan äiti oli väsyneen näköinen.

- Hollantilainen auto, jonka näin bussin ikkunasta Sörnäisissä. Sen perään oli kiinnitetty kaksi polkupyörää ja takapenkki oli täynnä matkalaukkuja ja tavaraa. Edessä nainen luki karttaa oliivinvärinen kalastajanhattu päässään. Mietin, ovatkohan he ajaneet Norjan läpi Lappiin ja tulleet Suomen kautta takaisin etelämmäs. Olivatkohan he vasta saapuneet Helsinkiin ja olivat nyt läpikulkumatkalla satamaan. Vai olivatkohan he tutustuneet jo kaupunkiin. Tai aikeissa tutustua. Olisi pitänyt kirjoittaa lappuun KÄYKÄÄ SUOMENLINNASSA ja näyttää sitä niille bussin ikkunasta. Varmuuden vuoksi.

- Japanilainen vanha herra, joka seisoi kauppatorilla marjakojun edessä valokuvattavana. Miehellä oli kaksi kameralaukkua ja hän näytti onnelliselta. 

- Meriharakka ja hänen rouvansa. Heillä oli pitkät punaiset jalat ja he olivat läpeensä meriharakoita.

- Bussin ikkunasta näkemäni punainen auto, jonka takaikkunan väliin oli levitetty aurinkosuojaksi vauvan rätti. Näin lapsen pienet varpaat ja turvaistuimen tyynyä. Tunsin hyvää mieltä, että lapselle oli laitettu aurinkosuoja. Katsoin etupenkille nähdäkseni huolehtivat vanhemmat. Isä oli tatuoitu ja pitkäpartainen hevari-viikinki ja äiti oli siro lävistelty nainen (äidit yleensä ovat naisia). Isä käytti punaiset liikennevalot pelleilyyn takapenkille. Hän kääntyi kerta toisensa perään hassu ilme naamallaan takapenkkiä päin ja pikkuiset varpaat kipristelivät ilosta. Se oli auto täynnä iloa. 

- Kolme pikkupoikaa, jotka istuivat bussissa yhdellä penkillä ja jotka innostuivat jokaisesta näkemästään autosta. Vau mikä Audi! Vautsi mikä Mersu! Vautsi mikä Volkkari! Vau mikä Fiat! Vau mikä BMW! Yksi pojista luuli jokaista autoa Alfa Romeoksi. 

- Lokki, joka kuunteli monologiani 15 minuuttia.

- Bussin ikkunasta näkemäni keltainen Porsche, jota ajoi nuori mies ja jonka takaikkunalla hääri chihuahua. Rajoittuneessa ja stereotypioiden täyttämässä mielessäni ajattelin, että siinä on statussymboli, jonka takaikkunalla on toinen statussymboli, joka ei käyttäydy kuin statussymboli. Seuraavat kilometrit mietin kuumeisesti, mitä ajatukseni kertovat minusta.

- Poika, joka kääntyi kiittämään. Hän oli eksynyt Suomenlinnassa ja pyysi minua saattamaan hänet ravintolaan. Hänellä oli taskulamppu mukanaan ja hän oli siitä ylpeä. Kun lähestyimme määränpäätä, poika lähti juoksemaan kohti ravintolaa ja huusi olkansa yli, että hän osaa tästä jo. Hetken kuluttua poika kuitenkin kääntyi takaisin ja juoksi luokseni ja sanoi kiitos, jonka jälkeen hän jatkoi juoksuaan ravintolaan.

Laatuaika

Alkukesällä suunnittelimme mieheni kanssa kunnon retkeä Itä-Suomeen. Junalla Kolille ja Punkaharjulle, teltta ja polkupyörä mukaan.

Keskikesällä suunnittelimme pöyräretkeä 40 kilometrin päähän saaristoon johonkin luontopolulle. Teltta mukaan.

Sitten suunnittelimme autoretkeä 40 kilometrin päähän saaristoon johonkin luontopolulle.

Sitten suunnittelimme koko päivän eväsretkeä polkupyörällä johonkin lähistölle. Retkikeitin mukaan.

Sitten suunnittelimme eväsretkeä 7 kilometrin päähän olevalle koskelle. Retkikeitin mukaan.

Sitten suunnittelimme yleensäkin retkeä polkupyörällä tuohon 7 kilometrin päähän.

Lopulta lähdimme sinne 7 kilometrin päähän vesisateessa. Matkalla lähikaupasta ostimme limpskapullon ja keksipaketin.

Sade taukosi paikan päällä hetkeksi. Oli kaunista, hyväntuoksuista, koskenkohinaista ja rauhoittavaa. Istuimme vartin, poljimme takaisin ja korvasimme Koli-matkan 65 minuutissa.

Mount Usher Gardens

Tässä aivan toimittamattomana Irlannissa 24. heinäkuuta kirjoittamani kuvaus. Ilman ääkkösiä.

Huom! Varoitus! Ei-puutarhahulluista tämä saattaa olla tylsä! Jopa puutarhahulluista tämä saattaa olla tylsä.

Olimme eilen Mount Usherin puutarhassa. Ja vahingossa Glendaloughissa.

Voi.

Viimevuotinen retki Powerscourtiin oli elamys. Ja ehka sen japanilaisen puutarhan valona loistava vaahtera on edelleen ylitse kaiken, mita olen nahnyt ihmiskatten rakentamassa luonnossa. Ja talohan oli komea ja koko kokonaisuus oli elamys, erityisesti siksi, etten ennen ollut nahnyt vastaavaa.

Mutta eilen oli ekaa kertaa elamassani puutarhassa. Kirjaimellisesti. Paasylipun mukana sain pienen puutarhakierrosoppaan, johon on merkitty alueen polut ja niiden varsilta 87 erilajista harvinaista puuyksiloa. Toki lahes jokaista harvinaistakin puulajia edustaa useampi yksilo, mutta reittioppaaseen on merkitty valioyksilot. Lisaksi tietysti Mount Usherissa on lukematon maara myos vahemman harvinaisia puita (joita toden totta en tunnistanut). Yhteensa kasveja on n. 4500 eria.

Lahes koko Mount Usherin puutarha perustua puihin ja pensaisiin myos. Ne luovat suhteellisen tasaiseen maisemaan muodot. Ihmeellisien puiden kattamien polkujen ja tiheiden ja viidakkomaisten pensaistojen keskella avautuu aina yhtakkia valo ja nurmikentta ja kukkaset.

Olen taman asian suhteen nyt vahan sanaton.

No ensinnakin. Parkkialue oli tosi kaunis. Sita reunusti komeat perennapenkit ja pajuaita. Portista mentiin alueelle, jossa oli kahvila ja ravintola ja puutarhapuoti ja pari muuta liiketta. Ne muodostivat sisapihan, jossa tuoksui kukkivat puut ja pensaat ja jossa oli puutarhapoydat pitkin nurmea. Ja siella alueen kulmassa oli pieni koppi, josta saattoi ostaa 7 euron paasymaksun itse puutarhaan. 

Ja kopin vieressa oli kapea portti kivimuurissa. 

Ja portista nakyi paratiisi. 

Alaspain viettava kaytava, jonka ylitse taipui erimuotoisia ja erivarisen vihreita lehtia ja ruusuja ja liljoja, kaytavan paassa vihreana kohoava seina ja aavistus kukkien variloistosta. Kun astui portista sisaan, oli kuin huoneessa, jossa on vihreat seinat, alasviettava nurmilattia ja sisustuksena siroja puita ja pensaita tilaa reunustamassa seka sellainen kesakukkien loisto, etta sita ei kasittanyt.

Vihrean ja elavan muurin kulmasta meni portti seuraavaan tilaan, joka oli jo rajaamaton, mutta jota kuitenkin puiden ja pensaiden rytmi rajasi ja joka oli samanaikaisesti villia luontoa ja ihmiskaden rakentamaa. Sita kai voisi kuvata sanalla robinsoniaaninen. Mount Usherin puutarha on ehka vanhin William Robinsonin (1838 - 1935) inspiroima puutararha. Robinson kehitteli puutarha-ajatuksen, jonka mukaan puutarhaa rakennetaan luonnollisesti, yhteistyossa luonnon ja monivuotisten kasvien kanssa. Siis ei mitaan geometriaa, ei mitaan tolkuttoman kontrolloitua. Siispa robinsoniaanisessa puutarhassa voi kasvaa ns. arvottomat luonnonkasvit harvinaisuuksien rinnalla, on niittyja, puiden alla metsakasvistoa ja niin edelleen. Kaikki rehottaa periaatteessa vapaasti, kasvua vain ohjaillaan.

Joka tapauksessa siis vihreasta kesakukkapuutarhasta tultiin villimpaan puutarhaan, josta paasi kapeaa ruusujen valissa kulkevaa polkua kavelemaan viela vahan matkaa rinnetta alas. Ja sitten siina oli joki.

Joen yli meni silta. Sillalta naki ihmeellisen puutarhan koko sydamen. Vilkkaana ja levollisena viraavan matalan joen, jonka kirkkaan veden lapi naki pohjan kivet. Jokea oli porrastettu sielta taalta, se solisi ja kohisi rauhoittavasti, se virtasi tasaisena satiinina ja pehmeina pyorteina. Ja sita reunusti puiden muuri, puut taipuivat joen ylle. Ja molemmin puolin jokea puiden alla meni polku, polkua reunustavat kasvit heijastuivat vedesta.  Siella taalla oli geenimanipuloituja raparpereja, ihmista korkeampia, ja naiden mammuttikasvien kukinnot olivat ison miehen reiden kokoisia pulloharjoja. Ei niin perinteikkaan kauniita kasveja, mutta ihmeellisen elinvoimaa ja vihreytta uhkuvia ja lystikkaita. Joesta heijastui erityisesti Monet-henkisesti pastellisena pehmeana pilvena hortensiat. En ole koskaan oikein ymmartanyt hortensioita mitenkaan erityisen hyvin. Mutta nyt ymmarsin. Ne kukkivat jalkapallonkokoisia kukintojaan, vaaleanpunaisen ja lilan ja valkean eri savyissa, ne olivat kuin pastellimaalaus ja ne olivat suuria ja laajoja pensaita ja kesaisen joenvarren valo vihreassa varjossa. (Postikorteissa ja netissa jokikuvat ovat kaikki ruskakuvia, jolloin joen valo on tietystikin sita reunustavat puut.)

Joen ylitti monta siltaa. Jokea reunustava polku teki ihania mutkia, valilla se oli aivan veden rajassa, valilla se oli korkeammalla, valilla se sukelsi pensaisiin kauemmaksi joesta.

Etaampana joesta oli atsaleametsa ja eukalyptuksia ja seetria ja palmuja ja hyvanen aika kaikkea. 

Palmut reunustivat pitkaa ruohokaistaletta, jonka molemmin puolin kasvoi korkeat kesakukkapenkit ja ruusut ja ruusujen takan oli niitty ja koko alueella aurinko paistoi ja oli Monet'n puutarhan tuntua. Ruohokaytava paattyi puroon, joka laski jokeen, ja puron rannalla haikara suki itseaan ja tallusteli mielissaan. Purossa oli tietysti putous. Puron ylle kaartui tietysti puita. Puron toisella rannalla kohosi tietysti muuri ja kukkasia. Yleisesti ottaen puro oli sellainen, etta se sai maksan repeamaan kateudesta, silla puro ja joki rajasivat puutarhan keskella aluetta, jossa oli pieni (no, pieni ja pieni) kartano ja sen nurmikentta ja kukkaistutukset. Siella kartanossa asuu ihmisia. Keskella Mount Usherin puutarhaa! Sielta kartanon ovesta tuli harmaanutturainen rouva, joka lahti joenrantaa pitkin taluttamaan pienta terrieriaan. Ystäväni kanssa lohdutimme itseamme, etta kartanossa olisi kurja asua, koska puro ja joki kohisevat koko ajan makuuhuoneeseen ja koskaan ei ole hiljaista, ja pahimmillaan aurinkoisena paivana makuuhuoneen seinalle heijastuu joen kimallus, ja semmoinen on omiaan rasittamaan silmia.

Toisaalla puutarhassa oli lampi ja kokonainen pienten purojen kanaalisto. Ihastuttavinta oli, etta puroja ei oikeastaan nahnyt, ne vain kuuli. Niita reunusti molemmin puolin vehrea kasvusto, saniaisia, angervoja, mitakaikkea, ja kasvuston muodosta ja linjasta pystyi paattelemaan, missa purot menivat. Puroja ylitti matalat kiviset sillat, jotka olisi voinut ylittaa huomaamatta puroa, mutta auringon valke vedessa veti katseen alas, ja siina kasvuston alla oli suloinen vesi, joka siveli pienen sillan reunoja. Yhdessa kohtaa vesi oli niin suloinen, etta sita ei voinut oikein edes kestaa.

Oltuamme pari tuntia puutarhassa kavimme siella puotien ja kahvilan muodostamassa sisapihassa lounaalla. Sitten palasimme puutarhaan, kavelimme tunnin ja lopulta asetuimme wedding cake -puun alle nukkumaan nurmikolle, juuri sinne purojen keskelle. Aikamme levattyamme kiersimme vahan viela lempipaikoissamme ja sitten poistuimme. Lahdimme ajamaan kohti vuoria ja kotia (jonne paasi joko vuorien yli tai kiertamalla ne), ja Glendalouhgin risteyksessa ystavani kysyi, etta miten olis. Ja Glendaloughissa pistin paani vesiputoukseen.

Puutarhaesitteen takakansi. Klikkaa suuremmaksi!

Pieni puutarhanhoitovinkki

Ei kannata leikellä juhannusruusupuskaa siistiksi toppi ja shortsit yllään. Etenkään ei kannata riipiä heinää ja nokkosia juhannusruusupuskan alta ja keskeltä toppi ja shortsit yllään, ainakaan jos juhannusruusupuska on noin kuusi metriä pitkä. Tietysti makuja on monenlaisia, ja joku haluaa säärensä ja käsivartensa sen näköiseksi, että ulkoavaruuden olento on stigmoittanut ne, mutta jos ei satu olemaan juuri sellainen halpistieteiselokuvakauhumaku (suhteessa omiin asusteisiinsa) eikä erityisesti ole kiintynyt kirvelyyn ja pistelyyn, suosittelen juhannusruusun kanssa työskentelemisen yhteyteen pitkähihaista ja -lahkeista pukeutumista.

Kesäistä maantiedettä

Helsinki, Kumpula. Kapeat kadut (ainakin ne, joilla kävelimme), niiden varrella vanhat, suloiset ja persoonalliset puutalot ja niiden laajat puutarhat. Syreenit ja omenapuut kukassa, pionit uhkeissa nupuissa porttien takana, omenapuiden varjostamilla käytävillä. Kissat istumassa kadulla. Autot pysähtymässä kissojen edessä. (Ok, 1 kpl kissaa ja autoa.) (Mutta Delacroix on sanonut, että ei taiteilija voi jäljentää totuutta kirjaimellisesti, vaan yhden totuuden ilmaisemiseksi tarvitaan monta valhetta.) Olisin voinut puida nyrkkiä silkasta kateudesta. Ja vähän puinkin, huomaamattomasti.

Helsinki,Temppeliaukion kirkko. Kirkossa esiintyi islantilainen kuoro. Käsiohjelma oli viihdettä: ''Teoksen kolmas osa on puhelu Kristukselle.'' Puhelu Kristukselle!

Helsinki, Suomenlinna. Söin pahaa kolmioleipää lokinpaskaisella penkillä, mutta Suomenlinnan kaunein puu varjosti minua paahteelta. Se oli saarni. Kapea, korkea, ja aurinko paistoi sen lehvistön läpi, ja se hohti kuin Lothlórien tai enkeli taivaasta. Suomenlinnan lautalla tuli mieleeni eräs Cape Island -retki Etelä-Irlannissa. Se on suloinen muisto! Yksi parhaista. Mitäköhän muita parhaita on? Ainakin Saanalle kiipeäminen ja aamu Sommaröyssä. Saana on nykyään pakopaikkani. Kun oikein kaikki puristaa ja pitää otteessaan, ajattelen Saanan lakea, ilmaa, riittämiin raikasta ilmaa, ja äärettömyyttä ympärillä. Merelläkin on äärettömyys, mutta Saanan ympäristön äärettömyys on melkein enempi. 

Helsinki, Kaisaniemi. Näin bussin numero 55K:n ikkunasta kolme ihmistä istumassa Musiikkiteatterin kahviossa. He olivat ilmeisen taiteellisia ja heidän palaveri-istuntonsa oli ilmeisen vaativa. Taiteellisin heistä, käherrettyviiksinen vaalea nuorimies, heilutteli kättään, jossa oli Moleskine-muistikirja (ne tunnistaa bussin ikkunastakin). Vastapäinen tummahiuksinen ja kapellimestarimainen mies kuunteli vakavasti. Selkä minuun päin istui kireänutturainen jakkupukuinen nainen. Oliko hän talousjohtaja vai boheemi taiteilijatardiiva, se jää ikuiseksi arvoitukseksi.

Raippaluoto. Raippaluodon kirkonkylä oli niin suloinen, että otti päähän. Oi niitä täydellisen ihania kolmekerroksisia puutaloja, saaristolaisväreissä! Kaikkialla syreenit kukassa ja kesäyön valo. Kyllä on Suomi komia.

Oravais, Strorsand. Meri Ruotsiin asti. Tasaiset, pitkät aallot. Hiekkaa. Hiekkasärkkiä. Neljä ihmistä rivissä hiekkasärkässä, mukit ja munkit kädessä, jalat sääriä myöden märässä ja imuvoimaisessa hiekassa. Meren ääni. Tuuli. Tuoksu. Vastustamaton halu juosta. Säntäilyä kylmään veteen, lahkeet ylös vedettyinä mutta märkinä. Edelleen todettava: on Suomessa komiaa.

Vaasasta lähtevä moottoritie. Laitumella voikukkia ja lehmiä. Bussissa kuski, joka kuuluttaa suomen lisäksi ranskaksi.

Kotona. Totesimme, minä ja mieheni, että ei ihmisen tarvitse hakea elämyksia Rhodokselta tai New Yorkista. Homman nimi on se, että miten homma tehdään ja millä mielellä. Polkeminen Prismaan ruokaostoksille voi olla elämyksellinen pyöräretki eikä lainkaan tylsää. Se on katsokaas asennekysymys, joskus! Asian ydin on läsnäolon preesens! (Pyöräillessämme sommittelimme minulle tuon läsnäolon preesensin ympärille virkahduksia koulua ajatellen. Voisin sanoa oppilaille esimerkiksi: ''Tämä teidän vapaapulsatiivisuutenne on ihailtavaa, mutta kyllä läsnäolon preesens olisi aivan riittävää.'') Oltuamme Prismassa kaksi tuntia poljimme täydessä ruokalastissa ja tuliterä mölkky tarakalla kotiin. Sitten pelasimme sitä peliä normaalisti ja sitten vasurilla ja sitten silmät kiinni.

Dublin, Disney Store. Lievää hengenahdistusta. Huimausta. Tarve ottaa väliaika lounaan merkeissä. Quiche-piirakan ja salaatin äärellä minä ja ystävämme mietimme materialismia. Montako nukkea aikuinen ihminen voi ostaa itselleen sortumatta ahneuteen? Onko parempi kuitenkin ostaa silloin tällöin nukke ja kankaita ommellakseen, kuin himoita aina uusia kenkiä, käsilaukkua tai kokaiinia? Annoimme itsellemme synninpäästön ja palasimme kauppaan. Ostoksille. Myöhemmin olen tullut varmaksi siitä, että Disney Store käyttää tieteellistä apua liiketoimintansa suunnittelussa ja liikkeen ulkonäkö ja kuulokuva stimuloivat ihmisen huimaamaan ja ostamaan. Ostamaan! Ostamaan!

Mount Usher Gardens, Ashford, Wicklow. Kauneutta!

Glendalough. Se oli juuri niin vihrä ja jurassicparkmainen kuin ennenkin. Järven vastaranta oli juuri niin ihmeellinen kuin ennenkin ja muinaiset munkkien kivitornit juuri niin muinaiset kuin aina. Työnsin pääni pienen vesiputouksen alle. Se oli ehkä kesän kivoin hetki. Lopuksi istuimme joenpenkalla ja söimme jätskiä ja kuuntelimme huonoa säkkipillinsoittoa ja sitten sanoimme moi Glendaloughille ja ajoimme yli vuorten kotiin, ja sitten alkoi sataa.

Glendalough.