Asioita pääkaupungissa

Orava istuu aidalla ja pesee itseään hartaasti. En ole ennen nähnyt oravan pesevän itseään. Se on ihan kuin kissa, paitsi kun se pesee häntäänsä, se näyttää siltä kuin se pussailisi sitä. 

Nyt orava hyppäsi aidalta oksalle jatkamaan työtään. Ja sieltä toiselle oksalle. Se pesee edelleen hartaasti, mutta se ei näköjään osaa pysyä paikallaa. Eikä se myöskään osaa luopua hännästään. Aina kun se irrottaa siitä, se kaappaa sen takaisin kuin oman armaan, joka pitää hyvästellä juna-asemalla. 

Kiva olla taas kotona katsomassa oravia. Oli myös kiva olla Suomenlinnassa katsomassa lokkeja ja meriharakkaa. Mutta siellä ei päässyt suojaan aurinkoa ja hellettä. Helle on kiva juttu noin kolme (3) minuuttia. Kolmessa minuutissa ehtii kyllin ihastella, miten on eksoottisen valoisaa ja miten värit ovat hehkuvat tai puhki kuluneet tai utuiset ja varjot ovat hienoja ja aamu autereinen tai ilta leppeä ja kaikki kuin ulkomailla olisi. Sitten onkin hellettä ollut jo tarpeeksi. Loput kaikki on ylimääräistä. Minusta.

Suomenlinnassa hellettä oli yli kolme minuuttia. Se on syy sille, että piirustuskurssi ei ollut viikon antoisin juttu. Antoisampaa oli aamuiset matkat Suomenlinnaan, kun helle ei  vielä ollut ehtinyt nuuduttaa, ja istumiset rantakallioilla ja lokkien kanssa keskusteleminen. Lokkien kanssa on helppo keskustella pehmennein aivoin ja turvonnein nivelin. Mutta piirräpäs pehmennein aivoin ja turvonnein nivelin. Ei suju.

Niinpä Helsinki-viikostani jäi mieleeni piirustamisen sijaan:

- Meri.

- Japanilainen pikkupoika, joka laski keltaisella muovipussilla Suomenlinnan vallituksia pitkin alas. Pojan isä kuvasi videokameralla ja oli tohkeissaan. Pojan äiti ei kuvannut. Pojan äiti oli väsyneen näköinen.

- Hollantilainen auto, jonka näin bussin ikkunasta Sörnäisissä. Sen perään oli kiinnitetty kaksi polkupyörää ja takapenkki oli täynnä matkalaukkuja ja tavaraa. Edessä nainen luki karttaa oliivinvärinen kalastajanhattu päässään. Mietin, ovatkohan he ajaneet Norjan läpi Lappiin ja tulleet Suomen kautta takaisin etelämmäs. Olivatkohan he vasta saapuneet Helsinkiin ja olivat nyt läpikulkumatkalla satamaan. Vai olivatkohan he tutustuneet jo kaupunkiin. Tai aikeissa tutustua. Olisi pitänyt kirjoittaa lappuun KÄYKÄÄ SUOMENLINNASSA ja näyttää sitä niille bussin ikkunasta. Varmuuden vuoksi.

- Japanilainen vanha herra, joka seisoi kauppatorilla marjakojun edessä valokuvattavana. Miehellä oli kaksi kameralaukkua ja hän näytti onnelliselta. 

- Meriharakka ja hänen rouvansa. Heillä oli pitkät punaiset jalat ja he olivat läpeensä meriharakoita.

- Bussin ikkunasta näkemäni punainen auto, jonka takaikkunan väliin oli levitetty aurinkosuojaksi vauvan rätti. Näin lapsen pienet varpaat ja turvaistuimen tyynyä. Tunsin hyvää mieltä, että lapselle oli laitettu aurinkosuoja. Katsoin etupenkille nähdäkseni huolehtivat vanhemmat. Isä oli tatuoitu ja pitkäpartainen hevari-viikinki ja äiti oli siro lävistelty nainen (äidit yleensä ovat naisia). Isä käytti punaiset liikennevalot pelleilyyn takapenkille. Hän kääntyi kerta toisensa perään hassu ilme naamallaan takapenkkiä päin ja pikkuiset varpaat kipristelivät ilosta. Se oli auto täynnä iloa. 

- Kolme pikkupoikaa, jotka istuivat bussissa yhdellä penkillä ja jotka innostuivat jokaisesta näkemästään autosta. Vau mikä Audi! Vautsi mikä Mersu! Vautsi mikä Volkkari! Vau mikä Fiat! Vau mikä BMW! Yksi pojista luuli jokaista autoa Alfa Romeoksi. 

- Lokki, joka kuunteli monologiani 15 minuuttia.

- Bussin ikkunasta näkemäni keltainen Porsche, jota ajoi nuori mies ja jonka takaikkunalla hääri chihuahua. Rajoittuneessa ja stereotypioiden täyttämässä mielessäni ajattelin, että siinä on statussymboli, jonka takaikkunalla on toinen statussymboli, joka ei käyttäydy kuin statussymboli. Seuraavat kilometrit mietin kuumeisesti, mitä ajatukseni kertovat minusta.

- Poika, joka kääntyi kiittämään. Hän oli eksynyt Suomenlinnassa ja pyysi minua saattamaan hänet ravintolaan. Hänellä oli taskulamppu mukanaan ja hän oli siitä ylpeä. Kun lähestyimme määränpäätä, poika lähti juoksemaan kohti ravintolaa ja huusi olkansa yli, että hän osaa tästä jo. Hetken kuluttua poika kuitenkin kääntyi takaisin ja juoksi luokseni ja sanoi kiitos, jonka jälkeen hän jatkoi juoksuaan ravintolaan.

Meridan empiremekko

(Jo viides täydellisesti keitetty kananmuna viikon sisään.)

Ystäväni puki Irlannissa Meridansa empiresti. Ja kävimme yhdessä irlantilaisessa kartanossa. Molemmista syistä tuli tarve vaatettaa Merida irlantilaiseksi 1800-luvun alun herraskartanon tytöksi. Hattua ja kenkiä (ja sukkia) vielä vailla:

Arvattavasti alushame.

Pöksyt ja valehihat ja tietysti mekko. Seuraavaan mekkoon teen kevyesti rypytetyn miehustan (jos osaan).

Huivi yrittää lisätä empirevaikutelmaa.

Maailmanomistaja!

Hän tykkää pöksyistään.

Sammakkopuku ja kesätoppi (talvitoppeja ei liene edes olemassa)

Tästä on hyvää vauhtia tulossa Disney Anomators -blogi. En näyttäisi kirjoittaneeni muusta sitten toukokuun. Voisin tasapainon vuoksi tiivistää viimeiset kolmisen kuukautta seuraavasti (todistaakseni, etten elä ainoastaan Animators-nukeista): olen käynyt Irlannissa, juottanut oravaa ja keittänyt neljänä perättäisenä päivänä täydellisen kananmunan.

Tässä seuraavassa kuvassa syntymässä säikähtäneellä Tähkäpäällä on päällään uusi toppi. Ruususella on uusi hame:

Ja sitten sammakkopuku. On muuten viimeinen kerta kun ompelen plyysiä. (Tai juu, käytän kankaan vielä loppuun kyllä, sitä on yhden mekon verran. Mutta uutta en osta, ikinä.) Ajattelin tuohon haalariin aluksi taskuja, mutta ne eivät sopineet (purin pois). Sitten mietin sammakkokuvaa rintaan. En löytänyt sellaista nappikaupoista enkä jaksa applikoida. Sitten mietin silmiä huppuun, mutta lopulta päätin antaa sen olla yksinkertaisesti vain näin, ja puvun sammakkouden ydin on siis pelkästään väri ja sanat:

Irlannintuliaisia

Dublinin Disney Storesta...

Kaksi uutta nukkea tarvitsisi oikeastaan kootut selitykset. Mutta antaa olla. Minulla oli tosi pätevät syyt! Tähkäpään päällä on Meridan kengät ja sukkikset sekä Irannissa ompelemani mekko. 

Nukkejen lisäksi käteen jäi jälleen Kilcullenin Cottowood Treestä suloisia kankaita. Nyt vain seitsemää laatua :-D Mutta ihan pieniä paloja vain (pääasiassa ns. fat quartereita, eli neliöitä, joiden koon määrittee se, että yksi sivu on puolet pakan leveydestä; sopiva koko tilkkutyövarastokankaille). Kahta kangasta ostin enemmän (niiden kulmat näkyvät kuvan etuvasemmalla).

Kotona tietysti ensimmäisenä piti taas viikata kankaat ja järjestellä ne väreittäin ja tyyleittäin (ja ostopaikoittain) ja  hypistellä ja ihailla ja suunnitella. Nyt käsityökankaita on kertynyt justiinsa niin paljon, että niitä malttaa käyttää siekailematta! Ja niin kauan kuin ne mahtuvat yhdelle hyllylle (täyttävät vasta puolet), ei ole homma riistäytynyt käsistä...

Puuvillavarastoni on todistettavasti vielä maltillinen. Kirkasvärinen pino keskellä on kaikki Irlannista kolmena kesänä tuotuja. Oikeanpuoleinen pino on kertymää suomalaisista kangaskaupoista. Etuoikealla on Tilda-pino ja vasen matala pino on nukkeotitilkkutäkki- ja Hitty-hamemateriaalia (pieniä palasia). Victorinoxiani säilytän aina arvokkaassa  paikassa (ei pääse hukkumaan).