Pyöräilykypärä

Jatkoa mukaviin asioihin:

Polkeminen hissuksiin kypärä päässä.

En olisi uskonut taannoin, että koskaan sanoisin, että polkeminen voisi olla mukavaa. (Paitsi ehkä kerran kolmessa vuodessa kesäpäivänä, kun lämpötila on n. + 21 Celsiusta, tuuli ei puhalla lainkaan, ei etenkään korvaan, ja on aurinkoista, mutta pyörätie menee varjossa ja mieluusti meren ja mustikoiden lähellä, UV-indeksi on nollassa, ja kosteus samoin, ja on paljon eväitä eikä yhtään kiire.)

Minusta pyörä oli vain välttämätön siirtymäväline, jota käytin, jos en ehtinyt kävellen tai määränpäähän oli yli 6 kilometriä.

Sitten ostin kypärän. (Vanhan tilalle. Vanhaa en käyttänyt lähes koskaan, koska se muljui ja kolisi päässä ja hiersi korvia ja kaulaa ja leukaa.)

Ehkä johtuu kypärästä, että nykyään pyöräily on melkein aina kivaa, paitsi jos on kiire tai hirveä helle tai tuuli. Hirveä tuulikin voi olla hauskaa, jos ei ole kiire ja jos se tuuli ei puhalla korvaan/korviin. Yleensä puhaltaa.

Mietin vain tässä, että auttaisiko pyöräilykypärä tiskaamiseen ja imuroimiseenkin?

Maailman ympäri

Minusta olisi asiallista alkaa suunnitella maailmanympärimatkaa. Varmuuden vuoksi.

Lukuharrastuksen elpyminen!

Ei kuitenkaan suunnitellussa muodossa.

Lainasin kirjastosta juuri 27 sarjakuvakirjaa. Pääasiassa lainasin Lucky Lukeja. Muutaman Asterixin (kirjastossa ei ollut niitä montaa, ja hyvä niin, koska pyöräkoriini ei olisi kauheasti enempää sarjakuvia mahtunutkaan). Ja sitten lainasin Tinttejä. En ole koskaan ennen lukenut Tinttejä. Paitsi eilen kolme. Minusta on asiallista tutustua Tintteihin. Odottakoon Dostojevski vielä vuoroaan.

***

Lisäys 21. 9.

Luin lopulta noin 40 Lucky Lukea. Se on määrä, jota enempää ei ole kerrallaan tarpeen lukea. 40 albumista pääsee jo jyvälle, mistä on kyse :D

Tinteistä luin lähes kaikki suomeksi käännetyt. (Ehkä ne kaikki on käännetty suomeksi?) Olin aivan myyty! Piirrostyyli on loistava, henkilöt kerrassaan mainioita ja tarinankerronta erinomaista. Kapteeni Haddockin kirouksien kanssa lienee kääntäjällä ollut hauskaa.

Parhaimmat nauruni taisin saada Haddockin lausumasta albumissa Tintti Tiibetissä. Siinä kapteeni enempiä ihmettelemättä kohtaa tiibetiläsimunkin, joka leijuu ilmassa ja näkee ilmestyksen ja laskeutuu sitten takaisin maahan. Haddockin kommentti kuuluu: ''Tintti, älä taivaan nimessä usko sanaakaan tuon hemmetin hissin sopotuksesta.''

Mukavaa.

1) Uiminen lammessa. Kummipojan pellehyppyjen katseleminen. Muistaminen, miten kivaa oli lapsena hypätä kynttilöitä, pommeja ja pellehyppyjä. Parasta ehkä oli kävellä laituria pitkin muina tyttöinä ja katsella pilviä ja mukamas pudota vahingossa veteen. Asiaan kuului mitä erottamattomimmin mielikuva siitä, että olen virkamies ja minulla on knalli ja salkku.

2) Syksyisehkö maan tuoksu.

3) Loppukesän illan valo ja sen tuoma kolmiulotteisuus puiden latvoissa. Kummallista, miten joskus ympäristö on ikään kuin vain tausta, joskus se taas muuttuu kolmiulotteiseksi ja eläväksi, kun on oikea hetki ja valo. Asiaa auttaa lisäksi syksyä enteilevä kirkkaansininen taivas ja kumpupilvet puiden latvojen taustana.

4) Eriväristen kasvisten pilkkominen paistinpannuun.

5) Ajatus siitä, että oikeastaan voisi alkaa kutoa kettuvillasukkia.

6) Tavallisten lintujen keekoilun tarkkaileminen. Niillä on hassuja askelluksia ja hyviä ilmeitä.

Hyvä resepti!

Löysin uskoakseni erittäin herkullisen reseptin! Se vaikuttaisi olevan vähän vaativa ja aikaavievä valmistaa, mutta varmasti vaivan arvoinen! Tässä ohje, valitettavasti se ei ole ihan mitantarkka, mutta kyllä sen perusteella pystyy tuon sole Sullyn valmistamaan, jos vain löytää lähikaupasta tarpeelliset ainekset:

''Jos olette kyllin uskalias kokeilemaan sitä, teidän on mentävä torille ostamaan kaksikymmentäviisi (aivan, kaksikymmentäviisi) kiloa kielikampelaa. Keitätte kalaa neljäkymmentäkahdeksan tuntia yötä päivää hiljaisella lämmöllä, kunnes seos on vähentynyt puoleksi (toistan, puoleksi) kiloksi punertavaa, hillontapaista glacéta joka ei sisällä mitään muuta kuin kielikampelan puhtaimman olemuksen. Lisää tuoreita kielikampelan seläkkeitä kiehautetaan kypsiksi hyvässä kalaliemessä ja niiden kanssa tarjotaan kastiketta, joka sisältää teelusikallisen kielikampela-glacéta, tuoretta tomaattisosetta, Noilly-Pratia sekä sauce hollandaisea. Tour d'Argentissa tuhahdetaan niin rahvaanomaisille kastikkeen aineksille kuin kermalle ja jauholle.''

Koska lähikaupasta ei välttämättä saa kuitenkaan kielikampelaa, ainakaan kahtakymmentäviittä kiloa, ellei ehkä tilauksesta, ja koska aina ei ole aikaa keittää ruokaa neljääkymmentäkahdeksaa tuntia, laitan tähän vähän nopeammin tehtävissä olevan ruuan reseptin, jonka ainekset ovat ehkä helpommin saatavilla. Ruokalajin nimi on la poularde cuite à la vapeur d'un pot-au-feu, joka on yksinkertaisesti vain kanaa kermakastikkessa, niin ettei se nyt niin kummaa ole:

''Sitä ei kiehauteta, keitetä, hauduteta, paahdeta, kypsennetä uunissa eikä pariloida, vaan se höyrytetään - pot-au-feun aromaattisessa höyryssä hermeettisesti suljetussa suuressa saviastiassa. Pot-au-feu (häränlihaa ja tuoreita kasviksia) saa kiehua hiljakseen kolme tuntia; sitten kana, jonka nahan ja rinnan väliin on työnnetty ohuita tryffeliviipaleita, asetetaan kattilaan tai kolmijalalle saviastian sisään. Pot-au-feu saa huokua höyryään tunnin verran kanaan, jota se hiukkasen laajentaa. Tulos on uskomaton, ja sen kanssa tarjotaan linnun liemestä tehtyä kermakastiketta.''

Tai sitten voi tyytyä levittämään kaurakeksin päälle Nutellaa. Ei se ole tietysti ihan sama, mutta on sekin ihan hyvää.

(Ohjeet löytyvät Joseph Wechsbergin kirjasta Herkkusuun kasvatus. Englanninkielinen alkuteos Blue trout and black truffles ilmestyi vuosina 1948 - 1953. Ilmeisesti artikkeleina.)

Nukkekodin esineistöhankinnat

Nyt voinkin palauttaa kameran omistajalleen. Kuvasin viimeisimmät nukkekotiasiat tänään, kun posti toi viimeisenkin lähetyksen. Mitään kuvattavaa ei enää ole. (Tai tietysti vauhtiin päästyäni voisin kuvata taloutemme kaikki esineet vakuutusyhtiötä varten? Tai jos kuvaisin kaikki ylimääräiset johdot, piuhat ja muut kummallisuudet ja myisin ne joskus Huuto.netissä?)

Nyt minulla on omassa kotonani kaikki tarvitsemani nukkekodin osat, rakennusmateriaalit, valaistustarvikkeet ja vieläpä muutama ostoesine tulevaan taloon sijoitettavaksi. Tässä heistä dokumentit (kuvia napsauttamalla ne isonevat).

Valot. Kattokynttelikkö on edustavaan ja paneloituun isoon tiililattiaiseen huoneeseen, johon tulee iso takka. Roikkuva lyhty tulee talon ulkopuolelle jotakuinkin ehkä katon alla olevan piha-alueen keskelle. Symmetria harvemmin on pahasta. Yksittäiset seinäkynttilät tulevat kumpikin yläkerran huoneisiin, toinen toisen huoneen ovenpieleen, toinen toisen huoneen ovenpieleen (tautofoniaa). Yläkerran ruuanlaittotulisijan hiillos ei ole kuvassa, koska en saanut siihen valoa, koska en saanut sen johtoon töpseliä paikalleen, koska en saanut töpselistä irti pistokepiikkejä edes lekalla (räjähteet ehkä auttaisivat?). (Noissa muissa oli töpselit sijoillaan.) Ja sitten, he, jotka ovat olleet jokapäiväisten valotilausmietintöjeni pommituskohteena, huudahtavat nyt: ''Hetkinen, tuossa on kaksi pöytäkynttilää!'' Näin on! Tilaus toimittui nopeasti perille, mutta lähteykseen oli tilaamani paperinukenyöpuvunkantokahvakynttilä-kynttilän tilalle johkaantunut tavallinen pöytäkynttilänjalka (joka oli itse asiassa kalliimpi kuin valitsemani), josta asiasta hienovaraisesti kerroin Minumum Worldin asiakaspalveluun sähköpostitse. Vartissa sieltä tuli vastaus, että he lähettävät heti oikean tuotteen ja voin pitää väärän ihan omanani vain, anteeks, anteeks, anteeks. Oikein kivaa muuten, mutta heidän pitäisi minusta kyllä kantaa paremmin vastuuta ja huolta asiakkaiden mielen tasapainosta! MITÄ minä NYT teen, kun minulla on yksi ylimääräinen kynttilä? MIHIN minä sen laitan?

Kuva johtojen ihanuudesta ja kuva ovenkahvoista ja muista ovihärpäkkeistä. Kahvoista yksi setti minulla oli jo aiemmin, samoin kullanvärinen kolkutin. Maalannen lähes kaikki ovenkahva- ja koristeosat mustiksi. Avaimista saa kiva nipun, varsinkin kun maalaa osan mustiksi ja tekaisee massasta vielä yhden kömpelön ja ison avaimen. Sitten olisi vielä esineistöä. Sain suloisilta ystäviltä lahjakortin edellä mainittuun nukkekotinettikauppaan, ja sillä lunastin itselleni tämän niin tosi herttaisen teeastiaston:

Se ei ehkä mene ihan aukottomasti 1600-luvun astiastosta, mutta laitetaanpa menemään vaikka väkisten kaikessa suloisuudessaan. (Ja eipähän talon aikakausi olekaan lukkoon lyöty.) Astiat on tarraliimattu aika tukevasti paikoilleen, mutta testasin jo ja totesin, että kyllä ne saa varovaisesti irrotettua tarjottimelta (ja pakkauksen pohjamuovista...).



Siinä on posliinini, mammuttimaiset kottikärryt, suloinen harava, tynnyri johonkin tarkoitukseen, sininen lasikannu, kaksi pietarilaista maatuskaa ja pietarilainen puurasia (joka näkyy ottamissani seinämaalaushuoneen sisustuskuvissa) ja Idiootti muistuttamassa, että olisiko aika jo. Muuta ei ole hankittunansa uutta taloa varten (no tässä onkin jo aika paljon), ja yritän pitäytyä näissä ja tehdä muuta esineistöä pitkälti itse. Katapultin silti ostan vielä. Kun näin siskonpojalla 3 euron metallisen katapulttiterottimen (samaa tuotantoa kuin ne kassakoneterottimet jne.), ymmärsin, että nukkekodistani ei voi tulla mitään mielekästä ilman katapulttia.

Vanha majatalo

Seinämaalausten valmistuttua oli pakko alkaa heti kokeilla, millaiset ne ovat käytännössä. Olin vaikutelmaan niin tyytyväinen, etten tiennyt, miten päin oikein olisinkaan. Vaikutelmaan kun tulevaisuudessa lisätään tammenvärinen kattolaudoitus ja lattialaudoitus ja seinäparrut tai mitkälielaudat, niin lopputulos taitaa olla ylen lämmin ja kotoisa! (Seiniin tulevien lautojen paikat ovat ne lyijykynäviivojen merkkaamat kohdat, jotka näkyvät hyvin seinämaalausten lähikuvissa.)

Heti kun pääsin leikkimään noiden seinien muodostamassa tilassa, alkoi päässä jo ihan erillä lailla syntyä mielikuvia talon tulevista asukkaista ja sisustuksesta. Kuvien sisustus koostuu isosta nukkekodistani ryöstetyistä esineistä, ja vaikka ne ovatkin jokseenkin viktoriaanisia, uskoisin huoneen kokonaisvaikutelman tulevan olemaan vastaavalainen, vaikka lopullinen kalustus tuleekin olemaan eri aikakaudelta. Tekstiilien värimaailma kuitenkin tulee olemaan lämmin, vihreän ja punaisen kyllästämä.


Tykkään tuosta, miten seinämaalaukset ovat pitkin ja poikin ja huonekalujen takana vähän. En osannut arvata niitä piirtäessäni, että kokonaisuudesta tulisi näinkin tasapainoinen.

Mietin tässä jo vähän, että mitä jos pylvässängyn päädyssä ei olisikaan korkeaa panelointia... Vaan jospa kuitenkin tekisin sellaisen pylväskatossängyn, jossa ainoat seiniä peittävät elementit olisivat itse pylväät. Paitsi että jos haluan kirjoa siihen verhot? Hankalaa... (Tuo tekemäni tilkkutäkki silti sopii huoneeseen kuin nappi silmään, että ehkä luovun 1600-luvusta pelkästään tuon täkin vuoksi? Eeen kai?)
Hei, riemuitsen kuin pikkukakara! Mutta eikö ole oikeasti kivaa, että pesupöydän päällä ratsastaa nainen leijonalla? Ja että työskentelyä pöydän vieressä kannustaa pino eläimiä?

Kirjoituspöytä-kuvassa on muuten bongattavissa kaksi osaa maisterilahja-Reutter-posliinia ja sininen upouusi lasikannu!

Kuka on lukenut Elisabeth Goudgen kirjan Vanha majatalo? (The Herb of Grace, kirjoitettu joskus toisen maailmansodan jälkeen.) Joka on lukenut, saattaa heti hoksata, mistä minulle tuli idea ja mielikuva seinämaalauksille. (Äitini jo hoksasi, katsottuaan maalaamiani seiniä sekunnin.) Uskoakseni alitajuntani laittoi sen kirjan kuvauksien perusteella tekemään juuri noin, valkohäntäpeuroineen kaikkineen ja vihreine taustoineen. Ja nyt mietin kovasti, pitäisikö alitajunnan antaa tehdä loputkin kaikki tuossa talossa Vanhan majatalon tuottamien mielikuvien pohjalta. Vanha majatalo, tiedoksi heille, jotka eivät tunne sen historiaa osana lapsuuttani, on kirja, jonka pohjalta syntyi maailma, joka siirtyi minun ja pikkuveljeni leikkeihin ja joka ei koskaan ole irrottanut lumoavaa otettaan mielikuvituksestani. Kumma juttu, koska olin hyvinkin reilusti ala-asteikäinen, kun äitini luki kirjaa meille ääneen, ja kirja oli kaikkea muuta kuin lastenkirja. Aikuisista sodan traumoittamista ihmisistä se kirja kertoi, paitsi vielä enemmän metsästä ja maalaamisesta ja vanhasta majatalosta. Meitä lapsia se kirja kai lumosi lapsihenkilöiden kautta, joista kaksoset, Jose ja Jerry, olivat ylittämättömimmät. Ja mystisimmät. Voihan. Pitää mennä lukemaan sitä kirjaa. Heti.

Kärsivällisyys palkitaan.

HUOM! Varoitus! HUOM! Viesti saattaa sisältää epäsuomalaista itsekehua lähentelevää kielenkäyttöä, rehvastelua ja rahalla leveilyä!

Semmoinen kokonaisuus siitä tuli. (Käsittääkseni klikkaamalla saa suuremman kuvan.) Loppujen lopuksi maalaamiseen meni vain neljä päivää. Peura/kauris-seinään meni huomattavasti eniten energiaa ja se sai aikaiseksi klassisen alavartalon tunnottomuustilan, joka alkoi jostakin selän keskipaikkeilta. Kumma muuten, että tunnottomuudestaan huolimatta selkä kuitenkin esti nukkumasta seuraavana yönä :D

Näiden kuvien maalaaminen tuotti minulle suunnattomasti iloa. Vähän ihmettelinkin, miten ihmeessä niin paljon voi saada ihminen iloa muutaman possun ja muun elikon maalaamisesta. Kai se osittain johtui siitä, että onnistumisen ilo korostui, kun käytti itselleen vierasta tekniikkaa (ja maalasi oikeita eläimiä ja suhteellisen realistisesti, realistisuushan ei ole minulle tuttu aihepiiri). Vaikka olen yrittänyt alkaa opetella ajattelemaan, että voin ihan reippaasti sanoa olevani taitava piirustamaan, en kuitenkaan vielä kehtaa oikein väittää, että osaisin maalata (millään väreillä). Siksi oli aivan riemukasta, kun näki, miten sudista lähtevä omituinen ja hallitsematon sötkö alkoi muuttua järkeväksi ja paikoitellen mainioksikin tekstuuriksi. Voi hyvä tavaton, mitä sötkötystä se olikaan! Onneksi en ole helposti luovuttavaa sorttia!

Huomaan puhuvani nukkekotini pienistä seinämaalauksista yhtä vakavissani kuin Michelangelo Sikstuksen kappelin työurakasta (paitsi en tiedä, mitä ja miten Michelangelo kattomaalauksistaan on puhunut).

Tässä isot sarvipäiset nisäkkäät lähikuvassa. Voisin vihdoin tehdä itselleni selväksi, mitä elikkoa maalasinkaan. Mallina olevassa valokuvassa oli deer-eläimiä, mutta ''deer'' taitaa olla vähän liian väljä käsite, ainakin suurkaupunkien ulkopuolella eläville. Elikkä, oottakaas hetkinen... jaaha... maalasin näköjään odocoileus viriginianuksia. Parannusehdotuksia muuten noille puille? Eivätkö ne ole vähän tuota liian... kaameita? Niitä olisi vielä helppo korjailla ennen kuin seinät on rakennettu pystyyn. Tummemmaksi? Yhtenäisemmäksi? Vai yksityiskohtaisemmaksi? Vai kärsisikö niitä noin?

Lähikuva (alla) naisesta ja näätäeläimestä ja leijonasta. En meinaa mitenkään koskaan muistaa, onko tuo naisen sylissä oleva pieni söpö ja tappava eläin, joka puree lujaa, näätä vai kärppä. Mutta on se kärppä vissiin. Ainakin ikiluotettavan Wikipedian mukaan.

On toki rahvaanomaista levitellä näin rahojaan kaiken maailman ihmisille ja rehvastella omaisuudellaan, mutta ymmärtänette, että tässä tapauksessa tarkoitukseni on vain osoittaa mittakaavaa (muuta kuin 1:12) ja pohjustaa kohta seuraavaa lähikuvaa, että ymmärrätte olla armolliset, etten tuon naisen naamaa tönköllä sudillani ja kuivilla maaleillani ihan saanut yhtä hyväksi kuin Leonardo. Toki 1:1-työssä olisin hyvillä vehkeillä pystynyt parempaankin kuin Leonardo, se nyt on selvää! Edistys edistyy ja kuvataiteilijat kehittyy! Vakavasti todettuna sanottakoon, että naisesta tuli mielestäni ihan ok. Ei sen näköinen, että minä olisin sen maalannut (ikinä en mielestäni aikaansaa minunnäköistäni ihmismaalausjälkeä, jos maalaan suhteellisen realistisesti), mutta toimiva kuitenkin. Ja sen eteen tulee pylvässänky :D

Leijona taasen. Oi murheenkryynini leijona. Se on ihan symppis, mutta en osaa käsittää, mihin genreen se menee. Yritin hakea sille pietarilaisen kivileijonan kaunista katsetta, mutta se jotenkaan ei sujunut, ja väitän, että se johtuu siitä, että hivenenkin vähemmän kontrolloitu sudin käyttö olisi vetäissyt samalla kerralla leijonan molemmat silmät ja kuonon mustaksi. Jos jatkan tämän mittakaavan maalaamisia, voisin harkita uuden sudin ostamista. Ja sitten iso lähikuva:


Ja nyt ankat ja siat ja possut ja maasiat ja jänikset ja muut elävät ovat ihan katkeria, kun he eivät ole saaneet asiaankuuluvaa huomiota, jonka vuoksi tässä vielä heistä mittakaavakuvat. (Huom, raha on kaikissa kuvissa sama. En TODELLAKAAN rehvastele.)

Tudor-puvut

Tudor-pukuihin sain innostuksen ystävältä. Kaavat päälipukuun ja alushameeseen tein ihan itse, josta olen äimänä ja ikionnellinen. Kannatti kuluttaa hyvä tovi aikaa kaavojen pähkäilyyn ja ommella rikkinäisestä lakanasta koeversio poikineen, nimittäin musta tudor-puku valmistuikin sitten hetkessä punaista varten tehtyjen kaavojen vuoksi (mitä nyt hihat piti miettiä uusiksi). Aluspaidan tein ystävän ohjeiden mukaan. Ah! Aluspaitojen ompelu oli niin kivaa! Mikään ei ole niin kivaa kuin ohuen puuvilla-asian rypytysnauhojen kiristäminen. Paitsi silkin ompeleminen käsin! Ja moni muu!

Hameet ovat jotakuinkin historiallisien mallien mukaisia. Vaatekerroksia ei toistaiseksi ole kuin nuo kolme (aluspaita, alushame, jonka helma näkyy edestä, ja päälihame). Mallit nappasin vanhoista maalauksista. Kauan eläköön internet.

Olen iloinen näiden hameiden suhteen monessa asiassa. Ensinnäkin punainen hame on aitoa silkkiä, jota oli mahdottoman ylellistä työstää. Musta hame taas on kunnon samettia, jota ei ollut niinkään helppo työstää, mutta joka toisaalta kätki virheet ystävällisesti. Kummastakin kankaasta olisi saanut ommeltua mitä vain hienoa vaikka ompelisi miten pieleen, koska niiden väri ja pinta yksinkertaisesti ovat niin kauniit. Valitettavasti kuvissa ei näy, miten kauniita nuo kankaat ovat. Toiseksikin olen iloinen onnistuneista kaavoista ja ryhdikkäistä miehustoista (kovikekangasta apuna, ystävän neuvosta) ja hyvästä helman A-linjasta ja helman sopivasta levenemisestä ja laajenemisesta taakse.




Hameen viimeistely on vielä vähän kesken. Kaula-aukon koristelu nyt ensimmäisenä. Lisäksi on laittamatta aluspaidan hihansuihin pitsit. Päälihameen helman reunakirjailujen reunoihin teen vielä kultanauhalla suorat viivat niin, että kirjailut selkeästi rajautuvat omiksi elementeikseen. Ja koristehihat ovat vielä työn alla ja mietinnässä. Mietin myös korujen ja vyön tekemistä uusiksi. Jos oppisin jonkun hyvän ja siron lukkotekniikan. Tässä seuraavassa kuvassa näkyvät punaisen puvun keskeneräiset koristehihat, jotka olisivat muuten kivat, jos eivät olisi niin tönköt. Minulla on vähemmän tönkkö kangas katsottunansa jo sirompiin koristehihoihin, mutta en minä näitä silti roskiin heitä, päin vastoin, ompelen niihin jotkut koristeet:

Tein mustapukuisen neidon (Disneyn Giselle-nukke, tummatukkaisen nuken kaikki hoksaavat Lumikiksi) päähineen ensin punaiseen hameeseen. Mutta se on nyt toistaiseksi mustahameisen omaisuutta, koska se sopii siihen paremmin ja tekee musta-asuisesta neidosta vähemmän kohtalokkaan oloisen yrmyn. En tiedä kummistako hihoista pidän enemmän. Molempien toteutukseen olen ihan tyytyväinen. Mustissa hihoissa oli enempi hommaa, vuorineen päivineen. Valkoinen, joka tursuaa hihojen viilloista ulos, oli työlästä tehdä. Olisi ollut ihanteellista, jos olisin saanut vedettyä aluspaidan hihakangasta esiin viilloista, mutta aluspaidan hihoista olisi pitänyt tehdä ylettömän leveät, jos olisi halunnut saada ne tursuamaan päälihihojen ulkopuolelle, ja siitä olisi tullut ongelmia päälihameen pukemisessa aluspaidan päälle. Rajansa nimittäin sillä, miten paljon kangasta saa kulkemaan pienen nukenhameen hiha-aukon läpi...


Tämän koristelut ovat alkutekijöissään, vaikka toisaalta olisi kiva jättää se näin pelkistetyksi. Mutta kyllä alushameeseen pitää vähän nyt helmiä kirjoa ja päälihameeseen vedellä kultakirjailuja, hihoihin nyt ainakin ja sitten helman reunoihin. Miehusta mietinnässä.

VIELÄ lisää nukenvaatteita.

Sitten kävelypuvut.

Ensiksi puuvillainen. Kumma kyllä preeriakankaasta sai ihan edustavan kävelypuvun:D Tarve ommella tuo puku syntyi, kun näin BBC:n North and South -sarjan (perustuu Gaskellin romaaniin, jota en ole lukenut). Puku on ommeltu kokonaan käsin, mikä toisaalta vei hermot (helmassa on metrin leveydeltä kangasta) ja toisaalta tuotti pehmeän jäljen.

Höh, olisi pitänyt viimeistä kuvaa varten laittaa vannealushame alle. Hamehan on ihan lytyssä takaa!

Sitten loimusamettinen kävelypuku elegantin kaupunkineidon tarpeisiin. Unohdin muuten laittaa neidille rintamusröyhelön helmineuloineen. Sellainenkin asuun kuuluu, mutta tässä asu kuitenkin ilman sitä: