Sota ja rauha ja merikotka

Eipä minulle nykyään kuulu oikein muuta kuin koulu. Aina tietysti on oravia ja  harakoita, joista riittäisi kerrottavaa.  Ja Sota ja rauha!

Voi. Sota ja rauha. Kolmas lukukerta meneillään. Aina se vain paranee entisestään. En käsitä, miten joku on voinut kirjoittaa kirjansa täyteen niin raivostuttavan rasittavia ja ihastuttavia henkilöitä. Kaikkein rakastettavimmatkin hahmot osaavat olla niin käsittämättömän ärsyttäviä, että tekisi mieli vähän läimäytellä heille järkeä päähän. Tolstoin pirullisen tarkkanäköinen (ja samalla lupsakka) henkilökuvaus on hykerryttävää. Hän on survonut jokaisen repliikin yhteyteen irrallisenkin tuntuisia huomautuksia kulmakarvojen asennoista ja nykivistä käsistä, oli repliikki sitten sanottu keskellä sotatannerta taistelun tuoksinnassa hevosen selästä tai salongissa juhlapukuisten aristokraattien kesken. Kun lähes jokaiseen repliikkiin, ja myös ajatukseen, liittyy ohimennen pieni elekielimaininta, syntyy henkilöistä vähitellen kokonaisvaltainen kuva. Heidän eleensä kertovat usein enemmän kuin sanat.

Pari kohtaa haluan tähän kirjoittaa. Tekstit ovat Eero Balkin suomennoksesta.

Kreivitär Rostov on juuri antanut Anna Mihailovnalle tämän poikaa varten 500 ruplaa: Anna Mihailovna syleili jo häntä ja itki. Kreivitär itki hänkin. He itkivät sitä, että pitivät yhtä ja olivat hyviä ja sitä, että he, nuoruudenystävät, joutuivat käsittelemään jotain niin alhaista kuin rahaa, ja sitä, että heidän nuoruutensa oli mennyt... Mutta heidän kummankin kyyneleet olivat mieluisat...

Hippolyte Kuragin astuu näyttämölle: Hän puhui niin itsevarmasti, ettei kukaan ymmärtänyt, oliko hän sanonut jotain hyvin älykästä vai hyvin typerää. Hän oli pukeutunut tummanvihreään frakkiin, säikähtäneen nymfin uuman värisiin polvihousuihin, niin kuin hän itse sanoi, polvisukkiin ja pikkukenkiin.

Venäjän mahtavimman miehen perineestä ja tittelin saaneesta sydämellisestä ja rakastettavasta Pierre Bezuhovista: Nämä monenmoiset ihmiset - työasioissa tavatut tai sukulaiset ja tuttavat - suhtautuivat nuoreen perilliseen yhtä lailla hyvin ja suopeasti - he kaikki olivat näemmä kiistattoman vakuuttuneita Pierren arvokkaista olemuksista. Hän kuuli kuulemasta päästyään: ''Teidän tavaton hyvyytenne'' tai ''Teidän hieno sydämenne'' tai ''Olette niin puhdas, herra kreivi'' tai ''Teidän älynne'' taikka ''Olisipa hän yhtä älykäs kuin te'' ynnä muuta, niin että hän alkoi lopulta itsekin uskoa hyvyyteensä ja älyynsä, etenkin kun oli aina pohjimmiltaan tuntenut olevansa parempi ja älykkäämpi kuin lähes kaikki muut kohtaamansa ihmiset.

Voi voi. Kirjan koko kaikki on semmoista, etten voi sanoa muuta kuin että lukekaa itse.


Asiasta aasinsillatta toiseen. Näin eilen merikotkan. Se oli iso ja hieno. Oli hienoa nähdä se. Näin myös kalasääksiä. Nekin olivat isoja ja hienoja ja taitavia pysymään ilmassa paikallaan. Lisäksi näin rantasipejä, jotka lensivät söpöinä pitkin vedenpintaa. Ja harmaahaikaroita näin ja kurkia ja joutsenia ja kalatiiroja. Ja tietysti lokkeja ja variksia. Ja muita.

Äidinkielenopettajan elämän huippuedut: hyvät naurut.

''Muumikirjat ovat opettavaisia koska niissä puhutaan puhdasta suomea eli jos on puhe vaikeuksia esimerkiksi ulkomaalaisilla niin heitä kehotetaan katsomaan muumeja niin sujuvan suomen syystä.''

- yhdeksäsluokkalainen

Opettajattaren tilityksiä osa 6

Kuunnelkaa! - - - 

Hiljaisuus!

Meillä on uusi läppäri!

Nukuin viime yönä neljä tuntia.

Ensin en saanut unta, koska surisi päässä. Sitten kun se alkoi rauhoittua, huomasin, että käsiä särkee paljon. Sitten alkoi ahdistaa,  että kello on jo paljon. Yritin meditoida, mutta pikkutunnit tekivät tehtävänsä, ja kello 00 - 02 makasin vain ja kyynelet valuivat jatkuvana virtana, vaikka yritin sanoa itselleni lempeän terapeuttisin äänenpainoin, että noo noo. Ja tavallaan olinkin rauhoittunut, mutta kyyneleet eivät vain loppuneet. Sitten 02 alkoi väsymys voittaa, mutta käsiä särki vielä enemmän,  ja oli vaikea keskittyä unentuloon, kun sattui. Ja sitten possahti aivoissa semmoinen paniikkikeskus ja yritin vain yrittää hengittää rauhassa ja toppuuttelin itseäni, että hulluksi ei saa tulla kuin vasta parin viikon päästä (kun kesäloma alkaa). Sitten nukahdin. Ja aloin nähdä painajaista ihmislinnuista, joilla oli demoninen olemus. Ne olivat tosi rumia ja pelottavia, ja yksi työnsi kyntensä sormeni läpi, ja se oli ällöä. Yritin tappaa niitä unessa, mutta vaikka ne kuolivat, ne jatkoivat silti eloaan, ja vaikka onnistuin riipimään niitä osiin, ne osatkin elivät.  Sitten heräsin painajaiseeni, ja heräsin myös kaksi muutakin kertaa kello 03 - 07 välillä. Seitsemältä soi miehen kello, jonka jälkeen en enää osannut nukahtaa, koska oma soi 25 yli. Olisi kannattanut, koska 4 tuntiin 25 minuuttia olisi ollut prosentuaalisesti kiva lisä.

Aamulla ei ollut voittajafiilis.

Ekana oli sitten koulussa odottamassa vaikea seiskaluokka. En yhtään ymmärrä, mistä tuli voimia ja tahtoa saada ne hiljenemään. Tunti meni suorastaan mallikkaasti.

Kolmas tunti oli tunkiotavaraa. Sijaiseni (olin siis viikon kipeänä tässä) oli unohtanut sanoa, että hän oli luvannut, että oppilaat kirjoittavat vielä aineita yhden tunnin. Olin luullut ainepinoa työpöydälläni valmiiksi, ja siksi kärräsin ne perjantaina kotiin tarkistettavaksi. Nyt sitten oppilailla ei ollut kirjoja, koska luulivat kirjoittavansa aineita, eikä aineita, koska olin vienyt ne kotiin.  Ja heitä, oppilaita, oli 28 kpl, ja heillä oli energiaa. He eivät olleet yhteistyöhaluisia.

Neljäs tunti oli keskivertosiedettävä.  Tunnille toi väriä oppilaiden keksimät tuotteet, joita he mainostivat.  Yksi tuote oli 'opettaja' (attribuutti 'äidinkielen' oli kumitettu paperilta epävarmassa pelonsekaisessa hetkessä pois, mutta kun kasiluokkalainen poika kirjoittaa kaunolla, teksti piirtyy viiden sivun läpi, joten kumitus oli tavallaan ihan turha). Siinä oli hieno tuotekuva ihmisestä, jolla on sojottava polkkatukka, silmälasit, hampaat riipinraapin ja kolmoisleuka. Sitä opettajaa myytiin tarpeettomana eteenpäin. Kaikki mainoslauseet viittasivat kyseisen opettajan ikävyyteen, paitsi yksi. Kysyin, että mitä tällä opettajalla sitten voi tehdä, ja sitten mainostekstiin tuli jotakin tyyliin, että ''opettaja toimii missä vain ja hoitaa suunnilleen kaiken''. Toinen mainostettava tuote oli mäyränkakkaimuri, joka imuroi vain mäyränkakkaa. Se oli minusta kiva keskintö. Muitakin keksintöjä oli, lähinnä kännyköitä. Mutta mäyränkakkaimuri oli paras.

Toinen ja viides tunti olivat ihan asiallisia, toinen tunti jopa unelmatasoa. Kummallakin tunnilla pidin palopuheen kirjallisuuden opiskelemisen syistä. Jälkimmäisen puheen, eli viimeisen tunnin puheen, jälkeen minulle ilmoitettiin asiallisesti, että puhe kesti 12 minuuttia. Se on pitkä aika. Nimittäin siten mitattuna, että yksikään ei hiiskahtanutkaan koko monologini aikana. Kiitinkin heitä hiljaisuusennätyksestä, tietenkin. Monologini sisälsi ensin alustuksen Sodasta ja rauhasta, venäläisen kirjallisuuden henkilökuvista ja venäläisen aristokratian elämäntavoista (kuulijakunta vaikutti vastaanottavaiselta mutta epäuskoiselta). Sitten linkitin kertomani kulttuurihistorialliseen tutkimukseen (jonka kuulin radiosta jokunen vuosi sitten) sääty-yhteiskunnan tavoista. Päättelin tämän monologini alkuosan vetämällä yhteen sen, miten kirjallisuus heijastelee kulttuuria ja tapoja ja on historiallinen dokumentti. Sitten siirryin osioon b, Kandinskyyn. Kerroin kiinnostuneeni miehen taiteesta (ja sitten pieni valistus siitä, mitä se on) pari vuotta sitten, mutta että en tajunnut K:n maalauksista mitään. Kerroin lainanneeni kirjastosta K:n taiteenteorian, mutta että sitten hoksasin, että ensin pitää tietää, kuka Kandinsky oikein todella on. Ja lainasin Kandinsky-elämäkerran. Jossa ekalla sivulla oli sana sesessionismi. Jonka googlasin ja sain muistutuksen, että se on yhtä kuin jugend eli art noveau. (Tässä kohtaa ensimmäiset kuulijat, sellaiset kulttuurillisesti suuntautuneehkot, alkoivat hymyillä.) Kerroin, että patani meni jumiin ja että voi raato, piti lainata kuvataidehistoriaopussarja ja lukea se. (Ällistyneitä ja huolestuneita katseita.) Jonka jälkeen kerroin olleeni edelleen ymmälläni, koska en oikein hahmottanut, että mikä nyt muka vaikutti mihinkin, ja mikä oli ennen, ilmiö musiikissa vai kirjallisuudessa vai kuvataiteessa, ja siinä vaiheessa kertomustani kuulijakuntani huolestuneiden ja epäuskoisesti hymyilevien ilmeiden määrä lisääntyi. Kerroin lainanneeni maailmanhistoriaopuksen ja alkaneeni tehdä aikajanaa. Kerroin, miten teippasin paperista kaksimetrisen kaistaleen ja aloin merkitä sinne Pythagoraksesta alkaen tieteen, filosofian, uskonnon, taiteen ja historian konkreettisten tapahtumien paikkoja, että ymmärtäisin, mikä seuraa mistäkin ja mikä vaikuttaa mihinkin. Sitten kerroin, että aikajanan tekeminen jäi kesken, ja sain ymmärtäväisiä katseita. Tämän b-osion viimeistelin selittämällä, miten kaikki liittyy kaikkeen, jonka takia kirjallisuuttakin pitää opiskella, koska se on osa sitä kaikkea. C-osassa sitten vielä läpisin yleishumanistista jorinaa ihmisen identiteetistä ja siitä, miten kaikki rakentuu jonkin päälle, uskoimme me sitä tai emme. Sitten käskin niiden alkaa ryhmissä tehdä esitelmää määrätyistä kirjallisuuden aikakausista, ja ilokseni kaikki olivat palopuheeni jälkeen jollakin mystisellä tavalla sitä mieltä, että on ihan jees tehdä esitelmä kirjallisuuden aikakausista.

Se oli kivoin pätkä opetushistoriaani. Olen monologien ihminen.

Nukkekotiterveisin!

Tämä kuvatekstinlisäystoiminto on typerä. Se ei suostu vaihtamaan riviä.

Voi nenä. Juuri kun opin jotakuinkin käyttämään tätä bloggeria, se teki uudistuksen. Nyt sitten mikään ei ole taas helppoa! (Ei edes antibiootin syöminen. Ensimmäistä kertaa antibiootti tekee vatsani omituiseksi.) (Lääkäri siis antoi kuin antoikin antibioottikuurin. Mutta miksikään empatian kukkaseksi tai kuuntelemistaidon ihmeeksi sitä lääkäriä ei ihan voi kutsua.) 

Vaan nyt asiaan. 

Nakkisormillani (terveisiä vaan!) (anteeks, sisäpiirivitsi) väänsin tällaisen sängyn ja petivaatteet siihen tuossa yhtenä päivänä ennen virkaurani alkua. (Kirjoitin vahingossa ensin 'vikaurani'. Fraudilainen lipashdus?) Veistelin sängyn askarteluveitsellä balsasta, leikkuulaudan päällä, ja sain siitä lähes ei-kiikkerän. Tukeva se on, mutta koska balsa on tosi kevyttä ja ehkä kai särkyvääkin, on todettava, että ei sänky tallaamista kestä.  

Tämä ohjelma raatelee sisintäni. Miksi se ei anna ihmiselle mahdollisuutta esteettisiin ratkaisuihin?

Siinä näkyy yläpedin pohja. Minusta se on kamalan kiva. Tuollainen puhtaanvalkea patja ja rimat siis. Melkein kuin Pikku Heidistä.

Päädyn ja kyljen kuviot piirtelin neuvostokolvilla. Vähän sen käsitteleminen pelottaa aina, mutta kai siihen voi luottaa. Vähän kuin DDR:n hehkulamppuihin ja jääkaappeihin.





 Seuraava kuva tarjoilee sängyn sen autenttisessa ympäristössä. Sängyn takana on astiakaappi. Eli kaappi ja sänky ovat tilanjakajia vanhaan hyvään tyyliin.

Malliksi nukkumaan tulleet Maxmiliam, Tassie ja Tito ovat vähän maanisen oloisia. Katsokaa vaikka niiden silmiä. Tapittavat kattoon kärimättöminä ja odottavat hetkeä, jolloin rangaistukselta tuntuva  pyyntö maata sängyssä peiton alla keskellä kirkasta päivää on täytetty kyllin kunniallisesti.

Sitten olisi vuorossa lisää nukkumasijoja ja tekstiileitä. Välikköhuoneessa kaiken rojun keskellä (todellisuutta peilaava huone, eikö!) on mukava pehmeä sänky tyynyineen. Ja appelsiinia välipalaksi.

Ja sitten olisi kalsea kuva Serin työhuoneesta. (Oikeasti se huone on lämmin ja kotoisa. Kuvassa se on kylmä sävyiltään.) Sinne on sijoittunut yksi nukkekotitilkkutäkeistäni. Sohvalle ompelemani tyyny osoittautui hedelmälliseksi sisustuselementiksi.

Ja koska tähän muuten jäisi typerä tyhjä tila, kerron nyt, että ostin tänään lintukirjan. Siinä kerrottiin kurjista, että ne ovat jättiläismäisiä, eli eilinen sanavalintani SUURI ei ollut ornitologisesta näkökulmasta huono. Lisäksi lintukirjakin mainitsee ahkerasti kaartelemisen, joten 9-kertaisesti toistamani teonsana 'kaarrella' sopi mainiosti kurki-kuvaan. Vieläpä kirja mainitsee kurkien lentävän hyvin korkealla. -> Väittäisin, että minussa on ornitologin ainesta. Mutta sitä en tiennyt kertoa, että maalla kurki pystyy juoksemaan ketun vauhtia. Vaikkakin se yleisesti ottaen pitäytyy arvokkaassa ja kurjelle sopivassa käynnissä.

Sitten olisi vielä yksi kuva, jonka jälkeen minä menen taas nukkumaan.

Se on väliaikainen kangaskauppa-ompelimo-ratkaisu Isossa Talossa. Kaikenmoiset viritelmät ja huonejärjestyksen muuttamiset on kivoja.

Ei muuta tällä erää, moi.

Tilkkutäkki

Tällainen on tilkkutäkistäni tulossa. Oikeastaan se on jo tällainen, jos olemme täsmälliset.

Minähän tunnetusti pidän väreistä. Aluksi minun oli tarkoitus tehdä täkki vain yhdeksästä erilaisesta kankaasta. Mutta ei siitä tullut mitään, koska siinä oli liian vähän värejä. Niinpä laajensin tilkkuvalikoimaa, mutta sentään sävyttäin. Eli periaatteessa tilkut menevät kaikki joko punaisiin, sinisiin, keltaisiin, vihreisiin ja ruskeisiin. (Kuulemma tilkkutöitä aloittelevien perusvirhe on lisätä työhön aina vain lisää erilaisia tilkkuja. Niin sanoi yksi  amerikkalainen ohjekirja. Siinä ehkä ei otettu huomioon sitä, että toisilla on kirjavuudesta ja kontrasteista stimuloituva värisilmä. Saatoin tosin siltikin sortua aloittelijamokaan, mutta minusta siitä tuli  sitten aika kivannäköinen moka.)

Työ on vielä tikkaamatta. Eli tilkut olen jo yhdistänyt toisiinsa, kuten näkyy, ja takakappaleen ja puuvillavanun olen harsinut kanteen (jos päälipuolta voi kutsua kanneksi) kiinni.

Tässä vielä lähikuva täkin kulmassa lymyävistä Kroko-terveisistä miehelleni.

Kuovi

Hei taas.

Olen kävellyt tällä viikolla joka päivä (paitsi tänään) pellolla. Toissapäivänä pelto oli lämmin ja leuto ja seisoin siellä ehkä puoli tuntia kuunnellen lintuja ja etsien niitä katseellani. Bongaukseni jäivät aluksi töyhtöyyppään ja leivoihin ja varikseen ja jonkinsortin kyyhkyyn. Mutta kärsivällisyys palkittiin. Lähdin pellolle nimittäin selvittääkseni yhden kivan äänen, joka välillä sieltä kantautuu sisällekin, kun ikkuna on auki. Se ääni tulee harvakseltaan, mutta lopulta kuulin sen sinne peltojen väliselle nyppylälle ja painoin sen mieleeni. Ja kun käännyin palatakseni kotiin, kuulin varsin tutun ja rakkaan äänen. Kurkia! Olen kovasti ikävöinyt kurkia! Ja sieltä ne sitten tulivat, kaksii suurta auraa suuria kurkia. Ne ovat NIIN suuria lintuja. Ihan sydäntä pakahdutti, kun ne majesteettisuudessaan siellä ylhäällä korkealla kaarsivat. Välillä ne katosivat pilviin, mutta siellä kaartelivat korkealla, keräsivät ehkä parvea kokoon ja hakivat uutta asetelmaa. Sitten ne tekivät minulle henkilökohtaisen lentonäytöksen, kaartelivat ylläni alemmas ja alemmas, lauloivat kaunista lauluaan, kaarsivat edelleen ja olivat kauniita ja pelottaviakin, koska ne olivat jo niin matalalla ja vieläkin suurempia kuin aiemmin. Pelkäsin ja toivoin, että ne laskeutuisivat pellolleni. Mutta ne pitivät vain näytöksen ja kaarsivat sitten vähitellen ylemmäs ja eteenpäin. Ja kauempana ne taas jäivät kaartelemaan ja niihin liittyi uusi aura ja kauan ne kaartelivat edelleen paikoillaan siellä. Kunnes kaarteluliike vähitellen nosti ne pilvien yläpuolelle, ja sinne ne katosivat näkymättömiin. (Edellisessä katkelmassa oli noin 9 kpl teonsanaa kaarrella. Ehdottakaa korvikkeita, jotta voin parantaa tyyliäni.)

Eiliselläkin kävelyllä näin paljon kivoja asioita. Harmiksi hyydyin juuri sinivuokkojen kohdalla, koska sinivuokot olivat melkein kivoin asia. Kuovi oli yhtä kiva silti, ja se tapahtui kävelyn aluksi pellolla. Sitä tosin en nähnyt (kuovia), mutta kuulin. Se oli sama ääni kuin se, jota lähdin edeltävänä päivänä pellolle kuuntelemaan. Toissapäivän kävelyllä kuulemani ääni nimittäin täsmentyi kotona netin äärellä kuoviksi. Olin luullut kuovin ääntä ihan erilaiseksi. Mutta se ei olekaan erilainen, vaan. Öh. Kuovin ääni.

Pellon lisäksi kävelin eilen lähiössä ja etsiskelin krookuksia, silmuja ja sinivuokkoja. Löysin kaikkea. Suojaisissa paikoissa syreenit ja pajut olivat jo silminnähtävissä vihreissä silmuissa! Ja tutussa paikassa oli kunnon sinivuokkokertymä. Mutta silloin en enää jaksanut oikein iloita niistä, koska huomasin, että en meinaa jaksaa kävellä kotiin.

Semmoisia. Kevään merkit on kivoja. Niistä tulee aina mieleen ala-asteen Kevään merkit -lista. Opettaja oli piirtänyt siihen tussilla ruudukon, johon merkittiin päiväys ja kevään merkki. Monisteen oikeaan yläreunaan hän oli piirtänyt oksan, jossa oli pajunkissoja tai silmuja. En muista kumpia. Saattaa olla, että en muista siksi, että opettaja ehkä ei osannut piirtää niihin eroa. Minä en koskaan voittanut merkkienetsimiskilpailua, koska koulussa oli kaksi lintubongaripoikaa, jotka tunnistivat kaikki muuttolinnut. Mutta sain aina listan täyteen ja enemmänkin. Oli hienoa saada lista täyteen ja vielä enemmänkin.

P. S. Tämä viesti on kirjoitettu tätä musiikkia cd-levyltä kuunnellen. Konserton alku sopii minusta itse asiassa melko hyvin kevääseen ja iloon ja kurkiin ja ylevään.

Aihe: joku muu.

Hei vaan! Oikeasti aiheisto sisältää vähän myös töitä taas.

Sinnittelin kaksi viikkoa räkäisenä ja nuhjuisena koulussa, koska kaikki muutkin opettajat pärskivät. Eilen iltakävelyllä sitten kesken kaiken loppui jaloista voimat. Vähän ymmälläni järjestäydyin kotiin, jossa yhtäkkiä minulla alkoi ihan kamala yskä. Silloin ymmärsin yskän. Jopa luterilaisen työmoraalin kannalta olin oikeutettu ja velvoitettu jäämään kotiin sairastamaan. Yskä yltyi vain, ja puheluni vararehtorille (rehtori on lomalla) oli säälittävä, kun en meinannut ehtiä sanoa sanoja yskän ja läähätyksen väliin. Tänään sitten heräsin hakkeluksena, ja nenäni alkoi vuotaa niin, että en pysynyt niistämisen kanssa perässä. Jätin paperihommat sikseen, kun huomasin, että oppilaiden kokeille putosi jatkuvasti nenästäni jotakin, joka ei kuuluisi oppilaiden papereille. (Herää kysymys: Voiko nenästä pudota mitään, mikä kuuluisi oppilaiden papereille? Tai kenen tahansa papereille?)

Joka tapauksessa tänään sitten tuolla pötköttäessäni hoksasin, että olen tainnut olla oikeasti ihan kipeä jo hyvän tovin. Ja sitä ajatellessani ymmärsin, että ei ihme, että viimeisen viikon työpäivät ovat tuntuneet niin tappavilta. Jälkikäteen kun muistelen viime päiviä, tajuan niistäneeni ja yskineeni (huom, kyynertaipeeseen)(huom, vain yskinyt, en ole niistänyt kyynertaipeeseen - opettajan pitää olla käytöstavoissakin malli, ja kyynertaipeeseen niistäminen ei ole kaunis tapa, toisin kuin kyynertaipeeseen yskiminen) (kyyner- vai kyynär- ?) ja kysyneeni joka kolmannelta puheensa minulle kohdistaneelta oppilaalta, että mitä, eikun siis mitä, sano vielä kerran, anteeks, mitä, koska pääni on ollut tukossa. Lisäksi ääneni alkoi särkyä. Ja jalat olivat koko ajan ihan loppu. Niin että ehkä olin kipeä jo ennen eilisiltaa ja ehkä siksi olen ajatellut koko viikon keskimääräistä useammin alanvaihtoa.

Jaha. Jaha. Tästä tuli sairausteksti. Teenkin toisen tekstin toisella sisällöllä. Tämä loppuu tähän.

Opettajattaren tilityksiä osa 5

Viimeisen viikon olen harkinnut alan vaihtamista tai varhaiseläkettä. Kyllä ei pääse opettaja helpolla!

Totta puhuakseni nyt on semmoinen vedenjakajatilanne, että pitää käydä muutama asia mielessään läpi, tai muuten loppuu voimat jo ennen vappua.

Minun pitää hoksata, mitkä raskaat asiat ovat vain sellaisia, joille ei voi mitään ja joista pitää oppia olemaan välittämättä. (Esim. jatkuva negatiivinen palaute.) Sitten pitää hoksata, mille asioille voi tehdä jotakin, ja toisaalta pitää olla ottamatta syyllisyyttä, ettei heti ei ole löytänyt  (eikä löydä) oikeita keinoja. Ja sitten pitäisi muistaa positiiviset asiat. Positiivista palautettahan yläasteen opettajalle ei anna kuin opettaja itse.

Tänään palasin koulusta kotiin erityisen pahoilla mielin. (Mieltä ei parantanut flunssanjämät eikä se, että jouduin menemään lääkäriin taas käteni takia. Odotushuoneessa oli melko apaattinen olo, kun mietin, milloin taas voin maalata.) 

Kotiin päästyäni ystävä jakoi puhelimessa viisautta. Ulkoilu voisi auttaa.

Ulkona satoi pehmeää kevätsadetta, joka teki ilman hyväksi hengittää. Pistin kunnon kengät jalkaan, sellaiset maasturit, joiden kanssa saatoin talsia läheisen pellon liejussa. Katselin ja kuuntelin leivoja ja kävelin  peltoa pitkin kauas kauas, lähelle töyhtöhyyppiä, niin että kuulin niiden äänet läheltä. Muistan ainakin tämän ja huomisen, miltä se kuulostaa. Kivalta. (Niin kuin kaikkien lintujen laulu. Jos vaikka kuuntelen ihastuneena mustarastasta, ja sitten kauempaa kommentoikin varis tai harakka, en voi olla rakastamatta  myös variksen ja harakan epämusikaalisia kommentointeja. Entäs sitten fasaani! Sen ääni kuuluu yli peltojenkin. Krääääääääk. ''Olen keskuudessanne.'' Se riemastuttaa aina.)

Tulin kävelyltä takaisin ja saven ja sateen ja leivojen virkistämänä. Tungin cd-levyn pesään ja laitoin Mendelssohnin energistä ja ylevää musiikkia (pianokonsertot 1 ja 2) soimaan. (En ole kuukauteen jaksanut kuunnella musiikkia, kun pää on täynnä ääniä ilmankin). Ja heti tuli  eheämpi olo. Ja samassa ymmärsin, että kaikessa työn tuoksinnassa ei sovi unohtaa, kuka on! Oppilaat heittävät lokaa niskaan keskimäärin kerran vartissa, ja semmoinen on omiaan muokkaamaan minäkuvaa. Mutta hah! MINÄ olen se, joka litkii teetä lintu-gaiwanista, kirjoittaa huvikseen tarinaa prinsessa Sipsukengästä ja Lohikäärmeiden Neuvoston puheenjohtajasta Rafaellosta, kuuntelee yhtälailla Starvinskin Kevätuhria kuin Mendelssohnin pianokonserttoja ja rakastaa värejä. Tämmöinen asia olisi hyvä muistaa vaikka kerran viikossa edes. Ja se, ettei voi olla täydellinen.

Seuraavaksi alan purkaa tarkistuspinoani. Ensimmäiset aineet kutsuvat. Viikon lopussa luettavaa on sitten kertynyt jo yli 1000 sivua, joka on sellainen määrä, että olen jo nostanut käteni pystyyn enkä aio edes ajatella paniikkia. ''Yksi peruna kerrallaan'' oli gradumottonikin. Eikä Roomaa rakennettu päivässä. Jne.

P. S.  Olen tosi huono lintujen äänissä. Tunnistan äänestä vain:

mustarastaan
talitintin
variksen
harakan
fasaanin
taivaanvuohen
laulujoutsenen
kurjen

Lisäksi opin eilen leivon. En ollut tiennyt, että se mielipuolisen levoton, usean eri linnun laulun kuuloinen sirkutus on leivo, ihan vain yksi lintu. Olen siis ennen luullut, että siellä laulaa tyyliin peippo ja talitintti ja joku rastas. Mutta ei, se on leivo, joka vaihtaa tyyliä koko ajan. 

Opettajattaren tilitykset osa 4

Tilitystä! Tilitystä!

Tänään annoin ensimmäiset jälki-istunnot. Mietin vaihteeksi vakavissani alan vaihtamista.

On äärimmäisen turhauttavaa työskennellä iltaan saakka, yrittää hyvää hyvyyttään otsa hiessä tiivistää yhdelle paperille koko peruskoulun aikana opiskellut kirjallisuuden käsitteet ja toiselle arkille kirjallisuudesta kirjoittamisen vinkkejä pikkuisten ysiluokkalaisten avuksi ja hyödyksi todetakseen seuraavana päivänä, että osa oppilaista tekee tuntikaupalla väsäämistäni monisteista lennokkeja ja ettei loppujakaan asia niin kauheasti kiinnosta.

Ja kasvattaminen! Seiskaluokkalaiset kirjoittavat ainetta. Kirjoitin taululle selkeästi ja kaukaaviisaasti, että ''hylätty tulee, jos aine sisältää

kiroilua
rivouksia
intiimiasioita
huumeita ja alkoholia
sanakäännöksiä (rivoja)''

ja että ''arvosanaa alentaa

tarkoitukseton väkivalta (ei ihmiskappaleita ja suolenpätkiä)''.

Voi sitä melun ja buuausten määrää. Mistä me nyt kirjoitetaan! Opettaja, eikö ne saa keittää pontikkaa? Opettaja, eikö oikeasti saa antaa nimeksi Arvo Penaali? Opettaja, eikö puput sitten saa saada lapsia? Opettaja, eikö pupu saa syödä kärpässientä ja lähteä leijumaan? Opettaja, voiko siinä lyödä kirveellä päähän, jos siitä ei kuole? Opettaja, saako kirjoittaa 'hitto'? Opettaja, saako kirjoittaa 'saakeli'? Opettaja, saako kirjoittaa 'basga'? Opettaja, saako kirjoittaa, että 'tuulilasi meni paskaksi'? Opettaja, saako kirjoittaa 'senkin neekeri'? Opettaja, MISTÄ me sitten kirjoitetaan?

Annoin niille luvan käyttää harkiten sanaa 'hitto'. Ja sallin sanan 'paska', tarkoituksenmukaisesti ja harkitusti käytettynä, ja luennoin samalla, että kyseessä on ikivanha kantasuomalainen sana. Pakko niille on vähän antaa myöden. Ja puput saavat saada pentuja. Mutta hyvä tavaton. 'Intiimiasiat' oli poikien oma ilmaisu, jonka siirsin taululle kattamaan kaikensortin viittaukset seksiin. 13-vuotiaat! puhuvat! 'intiimiasioista'!

Mutta jotakin hyvääkin. Jokaisella ysiluokalla on ainakin pari oppilasta, jotka ottavat ilolla vastaan tarjoamani informaation kirjallisuudesta. Ja kasiluokkalaiset tykkäsivät tänään kielenhuollosta. Käsittelimme puhekielisyyksiä, ja ystäväni Facebook-sivun ansiosta löysin netistä Suomen kuvalehden jutun, josta poimin Mika Häkkisen lausuntoja. Sain tarkkaavaisen kuulijakunnan. Ja seiskaluokat ovat kuunnelleet ilolla, kun olen lukenut niille ääneen Erlend Loen Kurtin käytöshäiriötä. Tosin tänään yksi oppilas tuli huomauttamaan, että se on pedofiilikirja, koska siinä aikuiset naiset vislaavat kadulla kolmevuotiaalle Budille. Hmmm.

Just.

Itse asiassa. Haluaisiko joku paikan opettajana?

Opettajattaren tilitykset osa 3

Osa 2,5 jäi kirjoittamatta, sillä se olisi sisältänyt liian kanssa realismia. Todettakoon tässä vain, että neljän työpäivän jälkeen olin valmis vaihtamaan alaa.

Nyt ovat tunnelmat taas valoisammat, koska:

1) Nyt alkaa viikonloppu.

2) Yhden yhdeksännen luokan oppilaat kuuntelivat kiinnostuneena selostukseni Sven Tuuvasta. Kuuntelivat vieläpä ääneenlukeamani katkelman ja paatoksellisen selostukseni siitä, miten se liittyi romantiikan aikakauteen.

3) Aion jatkaa kasien hämmentämistä Erlend Loen Kurt-kirjoista poimituilla esimerkeillä. Tänään he kirjoittivat kakistelematta esimerkiksi päälauseesta ja konjunktisivulauseesta: ''Eivät lapset paina viittäkymmentäkään kiloa, koska ovat pieniä.'' (Oppilaista yleensä kaikki esimerkit ovat tyhmiä. Loen lauseet kuitenkin tuntuvat kelpaavan.)

P. S. Minusta tuli tänään aikuinen! Sain OAJ:lta postia ja kalenterin, jota en tarvitse.