Ompelemisen ilot

1) Suunnittelu on kivaa.

2) Suunnitelman muuttaminen lennosta on kivaa.

3) Kankaan silittäminen leikkaamista varten on kivaa: ilmassa väreilee jännitys.

4) Rypytystikkauksen ompeleminen on kivaa. On kuin kuuluisi johonkin salakerhoon, jonka jäsenille kuuluu salaista tietoa.

5) Rypytysompeleen kiristäminen on kivaa. Aina yhtä jännää.

6) Koristevekkien silittäminen ja ompeleminen on kivaa. On kuin olisi oikea ompelija.

7) Lopputuloksen silittäminen on kivaa.

8) Kaikki on vain niin kivaa, niin kauan kun muistaa syödä, käydä vessassa ja ottaa lunkisti. (Sama pätee loppujen lopuksi tosi moneen muuhunkin asiaan elämässä.)

Söpöysvaroitus

Huom! Varoitus! Tähkäpää ja kokoessu on yhdistelmä, jonka söpöys saattaa aiheuttaa herkemmille yksilöille hyperventilaatiota.

Halusin ommella koulupuvun, ja Tähkäpää oli sitä varten hyvä nukke. Se on niin kiltin ja vähän orvon näköinen typykkä, että vanhanaikainen sisäoppilaitosasu sopii sille kuin... ömmm... kuin ruohonleikkuu pitkälle nurmikolle. (Minun pitäisi leikata nurmikko, mutta koska olen nyt kipeä ja kävely postilaatikollekin uuvuttaa, on turha kuvitella lykkivänsä leikkuria.)

Kangas on erittäin ohutta hivenen joustavaa puuvillaa (eli jotakin keinokuitua siinä on jokunen prosentti; olen heittänyt lapun menemään, joten en tiedä sanoa tarkemmin), jonka vuoksi sitä on unelmanhelppo käsitellä. Olen melkoisen iloinen miehustasta ja hihoista.

Essu on batistia. Mietin siihen pitsejä ja frilloja, mutta niistä tuli vain sisäkkönäköä. Yksinkertainen on parasta.

Asioita pääkaupungissa

Orava istuu aidalla ja pesee itseään hartaasti. En ole ennen nähnyt oravan pesevän itseään. Se on ihan kuin kissa, paitsi kun se pesee häntäänsä, se näyttää siltä kuin se pussailisi sitä. 

Nyt orava hyppäsi aidalta oksalle jatkamaan työtään. Ja sieltä toiselle oksalle. Se pesee edelleen hartaasti, mutta se ei näköjään osaa pysyä paikallaa. Eikä se myöskään osaa luopua hännästään. Aina kun se irrottaa siitä, se kaappaa sen takaisin kuin oman armaan, joka pitää hyvästellä juna-asemalla. 

Kiva olla taas kotona katsomassa oravia. Oli myös kiva olla Suomenlinnassa katsomassa lokkeja ja meriharakkaa. Mutta siellä ei päässyt suojaan aurinkoa ja hellettä. Helle on kiva juttu noin kolme (3) minuuttia. Kolmessa minuutissa ehtii kyllin ihastella, miten on eksoottisen valoisaa ja miten värit ovat hehkuvat tai puhki kuluneet tai utuiset ja varjot ovat hienoja ja aamu autereinen tai ilta leppeä ja kaikki kuin ulkomailla olisi. Sitten onkin hellettä ollut jo tarpeeksi. Loput kaikki on ylimääräistä. Minusta.

Suomenlinnassa hellettä oli yli kolme minuuttia. Se on syy sille, että piirustuskurssi ei ollut viikon antoisin juttu. Antoisampaa oli aamuiset matkat Suomenlinnaan, kun helle ei  vielä ollut ehtinyt nuuduttaa, ja istumiset rantakallioilla ja lokkien kanssa keskusteleminen. Lokkien kanssa on helppo keskustella pehmennein aivoin ja turvonnein nivelin. Mutta piirräpäs pehmennein aivoin ja turvonnein nivelin. Ei suju.

Niinpä Helsinki-viikostani jäi mieleeni piirustamisen sijaan:

- Meri.

- Japanilainen pikkupoika, joka laski keltaisella muovipussilla Suomenlinnan vallituksia pitkin alas. Pojan isä kuvasi videokameralla ja oli tohkeissaan. Pojan äiti ei kuvannut. Pojan äiti oli väsyneen näköinen.

- Hollantilainen auto, jonka näin bussin ikkunasta Sörnäisissä. Sen perään oli kiinnitetty kaksi polkupyörää ja takapenkki oli täynnä matkalaukkuja ja tavaraa. Edessä nainen luki karttaa oliivinvärinen kalastajanhattu päässään. Mietin, ovatkohan he ajaneet Norjan läpi Lappiin ja tulleet Suomen kautta takaisin etelämmäs. Olivatkohan he vasta saapuneet Helsinkiin ja olivat nyt läpikulkumatkalla satamaan. Vai olivatkohan he tutustuneet jo kaupunkiin. Tai aikeissa tutustua. Olisi pitänyt kirjoittaa lappuun KÄYKÄÄ SUOMENLINNASSA ja näyttää sitä niille bussin ikkunasta. Varmuuden vuoksi.

- Japanilainen vanha herra, joka seisoi kauppatorilla marjakojun edessä valokuvattavana. Miehellä oli kaksi kameralaukkua ja hän näytti onnelliselta. 

- Meriharakka ja hänen rouvansa. Heillä oli pitkät punaiset jalat ja he olivat läpeensä meriharakoita.

- Bussin ikkunasta näkemäni punainen auto, jonka takaikkunan väliin oli levitetty aurinkosuojaksi vauvan rätti. Näin lapsen pienet varpaat ja turvaistuimen tyynyä. Tunsin hyvää mieltä, että lapselle oli laitettu aurinkosuoja. Katsoin etupenkille nähdäkseni huolehtivat vanhemmat. Isä oli tatuoitu ja pitkäpartainen hevari-viikinki ja äiti oli siro lävistelty nainen (äidit yleensä ovat naisia). Isä käytti punaiset liikennevalot pelleilyyn takapenkille. Hän kääntyi kerta toisensa perään hassu ilme naamallaan takapenkkiä päin ja pikkuiset varpaat kipristelivät ilosta. Se oli auto täynnä iloa. 

- Kolme pikkupoikaa, jotka istuivat bussissa yhdellä penkillä ja jotka innostuivat jokaisesta näkemästään autosta. Vau mikä Audi! Vautsi mikä Mersu! Vautsi mikä Volkkari! Vau mikä Fiat! Vau mikä BMW! Yksi pojista luuli jokaista autoa Alfa Romeoksi. 

- Lokki, joka kuunteli monologiani 15 minuuttia.

- Bussin ikkunasta näkemäni keltainen Porsche, jota ajoi nuori mies ja jonka takaikkunalla hääri chihuahua. Rajoittuneessa ja stereotypioiden täyttämässä mielessäni ajattelin, että siinä on statussymboli, jonka takaikkunalla on toinen statussymboli, joka ei käyttäydy kuin statussymboli. Seuraavat kilometrit mietin kuumeisesti, mitä ajatukseni kertovat minusta.

- Poika, joka kääntyi kiittämään. Hän oli eksynyt Suomenlinnassa ja pyysi minua saattamaan hänet ravintolaan. Hänellä oli taskulamppu mukanaan ja hän oli siitä ylpeä. Kun lähestyimme määränpäätä, poika lähti juoksemaan kohti ravintolaa ja huusi olkansa yli, että hän osaa tästä jo. Hetken kuluttua poika kuitenkin kääntyi takaisin ja juoksi luokseni ja sanoi kiitos, jonka jälkeen hän jatkoi juoksuaan ravintolaan.

Meridan empiremekko

(Jo viides täydellisesti keitetty kananmuna viikon sisään.)

Ystäväni puki Irlannissa Meridansa empiresti. Ja kävimme yhdessä irlantilaisessa kartanossa. Molemmista syistä tuli tarve vaatettaa Merida irlantilaiseksi 1800-luvun alun herraskartanon tytöksi. Hattua ja kenkiä (ja sukkia) vielä vailla:

Arvattavasti alushame.

Pöksyt ja valehihat ja tietysti mekko. Seuraavaan mekkoon teen kevyesti rypytetyn miehustan (jos osaan).

Huivi yrittää lisätä empirevaikutelmaa.

Maailmanomistaja!

Hän tykkää pöksyistään.

Sammakkopuku ja kesätoppi (talvitoppeja ei liene edes olemassa)

Tästä on hyvää vauhtia tulossa Disney Anomators -blogi. En näyttäisi kirjoittaneeni muusta sitten toukokuun. Voisin tasapainon vuoksi tiivistää viimeiset kolmisen kuukautta seuraavasti (todistaakseni, etten elä ainoastaan Animators-nukeista): olen käynyt Irlannissa, juottanut oravaa ja keittänyt neljänä perättäisenä päivänä täydellisen kananmunan.

Tässä seuraavassa kuvassa syntymässä säikähtäneellä Tähkäpäällä on päällään uusi toppi. Ruususella on uusi hame:

Ja sitten sammakkopuku. On muuten viimeinen kerta kun ompelen plyysiä. (Tai juu, käytän kankaan vielä loppuun kyllä, sitä on yhden mekon verran. Mutta uutta en osta, ikinä.) Ajattelin tuohon haalariin aluksi taskuja, mutta ne eivät sopineet (purin pois). Sitten mietin sammakkokuvaa rintaan. En löytänyt sellaista nappikaupoista enkä jaksa applikoida. Sitten mietin silmiä huppuun, mutta lopulta päätin antaa sen olla yksinkertaisesti vain näin, ja puvun sammakkouden ydin on siis pelkästään väri ja sanat:

Irlannintuliaisia

Dublinin Disney Storesta...

Kaksi uutta nukkea tarvitsisi oikeastaan kootut selitykset. Mutta antaa olla. Minulla oli tosi pätevät syyt! Tähkäpään päällä on Meridan kengät ja sukkikset sekä Irannissa ompelemani mekko. 

Nukkejen lisäksi käteen jäi jälleen Kilcullenin Cottowood Treestä suloisia kankaita. Nyt vain seitsemää laatua :-D Mutta ihan pieniä paloja vain (pääasiassa ns. fat quartereita, eli neliöitä, joiden koon määrittee se, että yksi sivu on puolet pakan leveydestä; sopiva koko tilkkutyövarastokankaille). Kahta kangasta ostin enemmän (niiden kulmat näkyvät kuvan etuvasemmalla).

Kotona tietysti ensimmäisenä piti taas viikata kankaat ja järjestellä ne väreittäin ja tyyleittäin (ja ostopaikoittain) ja  hypistellä ja ihailla ja suunnitella. Nyt käsityökankaita on kertynyt justiinsa niin paljon, että niitä malttaa käyttää siekailematta! Ja niin kauan kuin ne mahtuvat yhdelle hyllylle (täyttävät vasta puolet), ei ole homma riistäytynyt käsistä...

Puuvillavarastoni on todistettavasti vielä maltillinen. Kirkasvärinen pino keskellä on kaikki Irlannista kolmena kesänä tuotuja. Oikeanpuoleinen pino on kertymää suomalaisista kangaskaupoista. Etuoikealla on Tilda-pino ja vasen matala pino on nukkeotitilkkutäkki- ja Hitty-hamemateriaalia (pieniä palasia). Victorinoxiani säilytän aina arvokkaassa  paikassa (ei pääse hukkumaan).

Ei mitään oikeastaan. Paitsi oikeastaan kyllä joo, eli päinvastoin kumminkin.

Inhoan otsikointia.

En ole taas toviin kirjoitellut tänne mitään. En ole keksinyt mitään kirjoitettavaa (kun en ole edes ommellut mitään). Jotenkin mitä enempi istuu ja miettii ja ajattelee, sitä vähemmän on mitään mielekästä sanottavaa (siihen nähden olen tosin pommittanut aika rajusti ystäviäni sähköposteilla)(ihmisparat). Paitsi kananmunista. Niistä minulla on omasta mielestäni vaikka miten paljon mielekästä sanottavaa, ja tässäpä ovat viimepäivät kuluneet kirjoittamalla niistä (olisi kiva keksiä nyt joku uusi mielekäs miettimisen kohde, kun kananmunat on aika hyvin käsitelty).

Ennen kuin poistun takaisin istumaan ja miettimään taas pariksi viikoksi ainakin, lisään tähän pari kuvaa. Ensimmäinen  on juhannusehtoona otettu. Siinä minun Ruusunen-nukkeni on henkisenä tukena siskoni Tähkäpää-nukelle. Nukkejen mekot ovat siskoni ompelemat.

Ja tässä jälkimmäisessä kuvassa on maailman suloisin ja ihanin lahja. (Mitenkään vähättelemättä mitään muita lahjoja, mitä kukaan on koskaan kenellekään antanut.) Ystäväni Irlannissa ompeli minulle ja miehelleni 10-vuotishääpäivälahjaksi parivuoteen tilkkutäkin! Hain sen tänään postista hellettä uhmaten. Täkki on ihan älyttömän onnellinen ja aurinkoinen ja  iloinen ja hassu ja värikäs, justiinsa sellainen, jollaisesta minä ja mieheni pidämme.Tässä siitä kulma:

Ruususen prinsessamekko, yöpaita ja muita vermeitä.

On niin kova helle menossa, että Ruusunen tarvitsi pikkarit, että se voi hillua mahdollisimman vähissä vaatteissa:

Ja sitten se tarvitsi tietenkin hellemekon. Tämä on jokseenkin futuristista avaruustyyliä:

Ja yöpaita on puuttunut. Enää ei puutu. Sen tein kirpparilta ostamastani bodysta, josta ei jäänyt palaakaan yli. Body oli hyväkuntoinen, mutta mukavasti kuitenkin kulunut. Siitä tuli selvästi suosikkiyöpaita, se näyttää runsaasti nukutulta:

Tämä ei toimi hellesäällä, mutta onpahan odottamassa viileämpiä ilmoja. Ja pitää illalla hyttyset loitolla. (Farkut ovat siskon vanhoista lempufarkuista, paita on siskon vanhasta paidasta. Farkkujen lahkeissa on kuminauhat, vyötäröllä limenvihreä resori.)

Ja sitten Ruususen uusi lempimekko, koska siinä on edessä nuo läppähärpäkkeet. Prinsessamekkohan ei ole prinsessamekko ilman niitä läppiä. (Mies kutsui niitä perhosensiiviksi, mikä on minusta kaunis ilmaisu.)

Lisää söpöjä nukenvaatteita. (Haalarit ja synttärimekko.)

Haalareista muodostui pakkomielle puolessa minuutissa, kun pikkusisko lahjoitti kevyesti rei'itetyn ja mustikoittuneen raitapaitansa nukkenvaatetustaiteen hyväksi. Ajatuksenani oli pirtsakat haalarit kera madonvihreiden resorien. Vakoilin mallia Mekkotehdas-blogista, tein kaavat, ompelin, menin nukkumaan ja aamulla heräsin ajatuksissani heti reissu kaupunkiin hakemaan madonvihreää resoria ja vetskaria. Mutta kangaskauppa ei tarjonnutkaan madonvihreää resoria. Piti tyytyä pliisuun vaaleanpunaiseen. Nappikauppa onneksi sentään tarjosi toivotun vetskarin, ja lisäksi sieltä löytyi resoritappion lohdutuksesi kiva silitettävä pöllökuva.

Mieheni totesi, että Ruusunen on ilmiselvä kofeiiniaddikti, että sen näkee maanisista silmistä ja siitä, että se tunkee samaan kuvaan kahvimyllyn kanssa.

Halusin hupun, jonka voi vetää aivan silmille saakka, jos esimerkiksi iskee vaikka ujostus.

Ja koska Ruususen pää on tosi iso...

... pitää hupunkin olla tosi iso.

Punavalkoisesta pallokankaasta mietin mekkoa muutaman päivän ajan, kun sitten keksin, että kangas toimii parhaiten rypytetyllä mallilla ja että kyseisen mallin puuhaan kasaan soveltamalla tudoraluspaitamallia (eli hihat ja etukappale ja takakappale liitetään kainalokulmista viistolla saumanpätkällä yhteen, sitten tehdään kaula-aukkoon ja hihoihin nauhakujat, sitten ommellaan sivut kiinni ja tehdään nauhakuja vyötärölle, paitsi että tudorpaidoissa ei ole nauhakujaa vyötäröllä, ja lopuksi syötetään kujiin hermot piukalla kuminauhaa).

Ollaan lähdössä kesäisille teekutsuille.

Hän on paketoinut itsensä.

Seuraavaksi Ruusunen tarvitsee alushameen ja kunnon pikkarit. Mutta sitäkin enemmän pikkusiskoni tarvitsee tyllialushametta juhliin, joten Ruusunen joutunee odottamaan. (Ellen valvo.)

Sööttejä nukenvaatteita ja ylisuuria nukensilmiä

Selvisin sitten hammaslääkäristä. Tosin bussimatkalla sinne tunsin, miten kilometri kilometriltä hampaistoni ongelmat lisääntyivät. Valitettavasti olin varannut hammaslääkärin pääkaupunkiseutumatkan yhteyteen, joten bussissa oli useampi sata kilometriä aikaa saada lisää reikiä. Lopputulos Kampin terminaalissa oli melko katastrofaalinen, koska 100 kilometrin kohdalla jo kaikissa hampaissani oli reikä. Lopun matkaa hampaisiini tuli sitten muita ongelmia (juurihoidon tarvetta, heilumisia ja sitten tietysti myös leukaleikkauksen tarve, noin muutaman perusongelman mainitakseni).

Kaivoin tauon jälkeen esiin Disney Animator -nukkeni. Minun piti ommella kummitytön Mulanille  mekko. Sen teinkin, mutta ensin intouduin lämmittelemään vähän. Lämmittelyinnostusta löysin siskon nukenvaatteista sekä Mekkotehdas-blogista. Sitten pengoin kankaitani ja silppuamista varten syrjään laitettuja vaatteita. Se oli kohtalokasta. Nyt on taas ompelulistalla seitsemän uutta lisämekkoa. Ja kun Martta-nukkejen mekkolista on 15 mekkoa, Pseudo-Hittyn jonotuslista on 10 mekkoa ja barbien noin ehkä kaksi tusinaa, vähintään, ja listat kasvat koko ajan, on minun ja mieheni kai hyväksyttävä, että alan ommella nukeilleni kokopäiväsesti hameita noin kuuden kuukauden ajan, joksi ajaksi meiltä pitää katkaista internetyhteys ja minulta evätä pääsy kirjastoon ja kangaskauppoihin, jotten saa lisävirikkeitä. Kyllä on raskasta tämä.

Kumma juttu muuten se, miten itsekseen huvikseen ompelu sujuu aina mukavasti, kun taas toiselle tekeminen aina takkuaa.  Esimerkiksi Peppi-hametta tein kaksi tuntia. Se aika sisälsi värien miettimisen, kaavojen piirtämisen, palojen leikkaamisen ja silittämisen, ompelun ja viimeistelyn nappeja vaille. Kummitytön mekkoa, jonka kaavat oli olemassa valmiiksi ja kangas mietittynä etukäteen, ompelin kolme ja puoli tuntia. Sinä aikana tietysti alalanka loppui useasti (ja aina mälsässä kohdassa), kone temppuili, minä säädin ja lopuksi, tarranauhan jälkimmäisen puoliskon kiinnityksessä, siis kaksi minuuttia ennen kuin hame olisi tullut valmiiksi, koneen neula katkesi. Olettaisin, että kyse on paineista (ja sitten paineeni siirtyvät myös herkkään rakkaaseen ompelukoneeseeni). Itselle voi tehdä mitä lystää, toiselle yrittää pistää parastaan.

Ruusunen sai topin ja pöksyt tädin vanhasta topista.

Ja niihin sopivan puolihameen.

Ja Peppi-hameen. Mulanin sain lainaksi tädiltä, ja Mulanillekin tietysti piti sovittaa Ruususen mekkoja.

Peppi-hameessa on takana punainen ja oranssi nappi, jotka kumpikin on ommeltu jotakuinkin vastavärisellä langalla (vihreä ja sininen). Se ei näy kuvassa, mutta läheltä se tuo mukavan lisäpirteysvaikutelman.

Tämä mekko lähtee kummitytön Mulan-nukelle.

Tässä alkaa söpöisyysmittari poksahdella ylilukemista.

Kaikki eri yhdistelmät piti saada samaan kuvaan.