Disney-prinsessojen hameista

Yleisön pyynnöstä lisää prinsessa-aihetta. (Kyllä yleisöksi lasketaan yksikin ihminen.)

Lapsena siskojen kesken vertailimme Disney-prinsessojen hameita, hiuksia ja yleensäkin pidimme prinsessakauneuskilpailuja. Muistaakseni Belle yleensä voitti kauneuskisat ja Tuhkimon hame kai oli keskimäärin hamesarjan paras. Jostakin syystä näiden (ja muiden) prinsessojen lumo ei koskaan ole irrottanut otettaan minusta (ja siskoistani). 

Nyt surffailtuani netissä olen ekaa kertaa tullut tietoiseksi, että me sisarukset emme ole keskenämme tässä lumokysymyksessä. Netti on pullollaan Disney-prinsessajuttuja. (Google antaa sanaparille 'Disney princesses' hakutulokseksi 22 700 000 osumaa. Kaikki eivät voi olla kaupallisia.) Erilaisten kuvien lisäksi löytyy artikkeleita, taustoituksia, tietopläjäyksiä ja kaikenmoista. Esimerkiksi Tangledista joku on pykännyt sivut, joissa yritetään jäljittää, missä historiallisessa ajassa ja paikassa tarina voisi tapahtua. Tietenkin netistä löytyy juttuja myös Disney-prinsessojen hameiden ajoituksesta, joka oli alkuperäisajatukseni tämän tekstin aiheeksi.

Kiinnostavinta olisi kirjoittaa juttu, jossa selvitän, mihin perustuu näiden hameiden (ja hahmojen) ikonisuus; miten niistä on tullut mitä niistä on tullut. Mutta sen kirjoittamista varten pitäisi olla pirtsakampi fiilis. Niinpä minä aion tehdä vähän vain vertailua ja heittää oman mielipiteeni pukujen historiallisuudesta. Mukana ovat Lumikin, Tuhkimon, Ruususen, Arielin, Bellen, Tähkäpään, Meridan, Elsan ja Annan hameet (olen pitäytynyt siis pelkästään eurooppalaisissa hahmoissa). Lopuksi esittelen omat versioni Disney-mekoista ja ilmoitan tietenkin, kuka on hamekauneuskilpailun kuningatar.

Kolme ensimmäistä prinsessaa, Lumikki, Tuhkimo ja Ruusunen, muodostavat  oman kokonaisuutensa. Heidän prinsessamekkonsa ovat ihan taatusti Disney-kuvaston ytimintä ydintä. Sen nyt huomaa, kun menee mihinkä tahansa kauppaan katsomaan tarra-arkkeja, postikortteja ja leluja. Kaunottaren ja hirviön Bellen  keltainen mekko on lähellä samaa ydintä, mutta Lumikilla, Tuhkimolla ja Ruususella on 30 - 50 vuoden etumatka. (Tässä etumatka-asiassa tosin pitäisi tehdä haastetteluja. Ehkä he, jotka ovat syntyneet jälkeen Pienen merenneidon ja Kaunottaren ja hirviön ilmestymisen, kokevat Arielin ja Bellen aivan tasa-arvoiseksi kolmen aiemman prinsessan kanssa.) Joka tapauksessa. Kolmen ensimmäisen prinsessan hameet ovat ainakin minulle nostalgisimmat. Sekä heidän rääsynsä (no, Ruususen kohdalla ei voida puhua rääsyistä) että hienot mekkonsa. 

Lumikki, Tuhkimo ja Ruusunen aloittavat kukin tarinansa talonpoikaishenkisissä vetimissä. Heillä on liivit, paidat ja ei-aivan-täysipitkät puolihameet. (Kaunottaren ja hirviön Belle aloittaa hänkin tarinansa talonpoikaisvaatteissa ja Pienen merenneidon Arielilla on myös oma talonpoikaishameensa, mutta Arielin ja Bellen jälkeen tämä liivimekkoperinne ei ole enää jatkunut samalla tavalla.) Nämä prinsessojen pastoraalihenkiset talonpoikaisasut ovat varsin ajattomia, sillä maalaisrahvaan vaatetus ei vuosisatojen kuluessa muuttunut paljoakaan. Siksipä Lumikin, Tuhkimon ja Ruususen historialliset ajoitukset on tehtävä heidän juhlamekkojensa perusteella.

Kuvaan merkitty lapsuussimulaattorin avulla ihanuustekijät. (Ruususen mekkoon on livahtanut väärä vuosisata.)

Ensin ajattelin Lumikin keltaisen mekon sopivan jonnekin 1500-luvun loppupuoliskon tai 1600-luvun alun Saksaan. Ajoituksen puolesta puhuu hameen kirkkaat värit, viilletyt pulskat hihat sekä niskaläppä. Mutta prinssin sukkahousumuoti on paljon aikaisempaa. Pukukirjani (John Peacock: Länsimainen puku antiikista nykyaikaan) mukaan prinssin sukkikset, baskerimainen höyhenlätsä ja liivi sopivat 1400-luvun puoliväliin. Lumikin hameelle se taas on liian aikainen aika. Lopulta päädyin Lumikin kanssa 1500-luvun alkuun (prinssi ja Lumikki ovat siis eri vuosisadoilta, mutta se nyt ei ole sadulle mikään este). Pukukirjastani löytyy siihen saumaan (jälleen saksalaisia) hameita, joissa on viilloksiset puhvit, tyköistuvat liivimäiset yläosat ja joissakin myös niskan takana pystykaulukset. Ja väritkin ovat kaikissa vahvat. Saksalaiset ovat tainneet tykätä väreistä halki vuosisatojen.

Minulle oli vallan yllättävää, että Lumikin hameelle löytyi hyvinkin selkeitä historiallisia vastineita, koska Lumikin hame on tuntunut minusta aina Disney-prinsessojen satumaisimmalta hameelta. Nyt kun tarkemmin mietin asiaa, luulen, että tuntuma on syntynyt siksi, että monet Grimmin satujen kuvitukset on sijoitettu juuri 1500-luvun tai 1600-luvun alun Keski-Eurooppaan. (Eli: Grimmin satujen hameet = 1500-/1600-luku. → 1500-/1600-luku = satuhame.)

Lapsuuteni Tuhkimo-kirjat on kuvitettu pääasiassa rokokooaikaisiksi. Disneyn Tuhkimo on sijoitettu paljon myöhemmäksi. Aivan elokuvan alussa näkyy pieni sinipukuinen Tuhkimo isänsä kanssa (en piirtänyt sitä oheiseen kuvaan, kuten en myöskään Tuhkimon hääpukua). Tuon pikkutyttö-Tuhkimon mekko on 1860-luvun lopulta tai 1870 luvun alusta. Hameessa on sivuilta kohotettu päälihame ja miehustassa on pystykaulus pitseineen ja solkineen. Lyhyiden puhvihihojen alla on valkeat valehihat.

Noin 10 vuotta myöhemmin Tuhkimo on ehtinyt käsikirjoittajan mielestä sopivaan prinssinnaimisikään. Hänen tanssiaishameensa ei kuitenkaan ole 1880-luvulta. Ei myöskään 1890-luvulta, jonka aikakauden vaatteita pitävät Tuhkimon ilkeät sisarpuolet ja superilkeä äitipuoli. (Lapsena luulin, että sisarpuolilla, Anastasialla ja Drizellalla, oli notkoselät ja isot takamukset. Nyt ymmärrän, että kyseessä onkin s-korsetti ja turnyyrihameet.)

Tuhkimon sinisenharmaanhopeanhohotoinen ja kimaltava tanssiaisasu voisi ajoittua jonnekin 1860-luvun nurkille, vähän ennen tai jälkeen. Ehkä kuuluisimmassa maalauksessa Itävallan keisarinna Elisabetistä (Franz Xaver Winterhalter, 1865), keisarinnan yllä on hopean- ja kullanhohtoinen ja utuinen mekko, joka minulle tuli mieleeni heti, kun mietin historiallisia vastineita Tuhkimon mekolle. Yhtäläisyyksiä on ilmavuus, kimalteisuus, pienet puhvit sekä leveä krinoliinihelma ja lanteiden päällä olevat prinsessaläpät (keisarinnan prinsessaläpät tosin muodostuvat vain huivista). Myös toisessa löytämässäni keisarinna Elisabetin hame-kuvassa (jonka vuosilukua kylläkään en löytänyt, mutta 1860-luvulta leninki lienee) on yhtäläisyyksiä Tuhkimon hameeseen. Joten lukitsen Tuhkimon keisarinna Sissin aikalaiseksi (ja kaveriksi).

Tuhkimon vaaleanpunaista leninkiä, jonka hiiret ja linnut hänelle väsäävät, ajattelen enemmän vain satuhameena (jotenkin ne hiiret ja linnut tekevät sellaisen olon, että kyseessä on satuhame). Mutta jos se jonnekin pitäisi aikajanaan merkitä, laittaisin sen 1890-luvulle. Hameen helman kellomaisuus ja yläosan linjat puhuvat sen puolesta.

Prinsessa Ruususen ajoittamisessa ei ole mitään ongelmia. Elokuvassa prinssi sanoo kuninkaalle, kun ilmoittaa haluavansa naida maalaistytön (joksi prinssi Ruususta luuli), että "tämä on hyvänen aika 1300-lukua". 

Minun pukukirjanikin mukaan Ruususessa voitaisiin elää 1300-luvun loppua. Kirjassani on kuva burgundilaisnaisesta, jonka hameessa on olkapäillä valkoiset kaulukset, suorat pitkät hihat ja runsas helma (ja naisen päässä on liehuhuivinen kartiolakki kuten Ruususen haltijatarkummeilla). Burgundilaisen vyötärölinja kylläkään ei ole lantiolla, mutta sellaisiakin hameita on 1300-luvun loppupuoliskolla ollut.  (Tämän linkin takaa löytyy samanlainen hame ((artikkelin eka kuva)) kuin pukukirjastani. Linkin kuvan hame on jopa prinsessa Ruususen väreissä.)

Prinsessa Ruususen jälkeen kesti 30 vuotta, ennen kuin Disneyltä tuli seuraava prinsessaelokuva, Pieni merenneito. Parin vuoden päästä siitä ilmestyi  Kaunotar ja hirviö. Arielin ja Bellen hameet ovat hyvin samantyylisiä kuin edeltäjiensäkin. Selkeälinjaisia, puhdasvärisiä ja pelkistettyjä. Mutta kahden (tai kolmen) asun sijaan Belle ja Ariel rehvastelevat oikealla pukuvarastolla. Arielilla on pyrstönsä ja simpukkojensa lisäksi viisi hametta (joista jätin piirtämättä kaksi; ne joissa hän kiipeää merestä maalle saatuaan jalat ensimmäistä ja toista kertaa). Bellelläkin on hulppeat viisi hametta sekä kaksi viittaa. Yhteensä seitsemän eri asuyhdistelmää! Tiedä häntä, mistä tämä asujen tuhlaileminen syntyi. Ehkä Disney-studion piirtäjät halusivat toteuttaa hamepiirtämistaitojaan. Tai gallup kertoi, että lapset halusivat prinsessoille enemmän vaatteita. Tai yksinkertaisesti tekniikka teki niiden toteuttamisesta helpomman.

Kuvaan merkitty lapsuussimulaattorin avulla ihanuustekijät. (Huom, kuvan tekstien varalle korkean asteen kongruenssi- sekä yhdyssanavirhevaroitus!)

Arielin leveähelmaiset ja ehdottoman puhvihihaiset mekot tuovat minun mieleeni 1830-luvun alkupuolen hameet (katso oheisen linkkisivun puolivälissä olevaa hääpukuaiheista kuvaa). Prinssi Ericin vetimet sopisivat samaan aikaan. Ericin hovimarsalkka (tai vastaava) on pukeutunut vanhempaan tyyliin, mutta sellainen sopii kai hyvin hovin meininkiin. Perinteitä ja historian havinaa hovissa, nähkääs.

Toinen isohihainen aikakausi on ollut 1890-luvulla, mutta minusta Arielin helmoista puuttuu tuon aikakauden mukainen kellomaisuus. Myös 1600-luvun barokissa ja Arielin hameissa on yhtäläisyyksiä. En kuitenkaan ole törmännyt barokkihihoihin, joissa olisi puhvien lisäksi ihonmyötäisyyttä alkaen ranteesta yli kyynärtaipeen. Lisäksi Ericin vaatetus on liian modernia barokkia ajatellen. Niin että pitäydytään Pienen merenneidon hameiden suhteen 1830-luvussa.

Kaunottaren ja hirviön Bellestä tuli välittömästi lapsuuten suosikkiprinsessamme. Ei vähiten hamevaraston vuoksi. Mutta asiassa auttoi huomattavasti myös Bellen ruskeat hiukset ja silmät ja Pikku naisten Jon luonne (haaveellinen kirjaintous). Nyt kuitenkin on niin, että Bellen suosiota minun listallani laskee vähän se, että en osaa ajoittaa hänen hameitaan. 

Bellen vaaleanpunaisen hameen puolipitkät liehurannekkeiset hihat viittaavat 1700-lukuun. (Silloin hihansuut liehuivat melkeinpä 80, jopa 90 vuotta.) Bellen vihreän hameen puhvit taas eivät natsaa 1700-lukuun mitenkään. Eikä kyllä keltakultaisen tanssiaishameen hihattomuus. 1700-luvulla ei rietasteltu hihoitta (eikä kyllä noin 2000 tuhanteen vuoteen sitä ennenkään). Sen sijaan 1800-luvun puolivälissä jo tanssittiin paljain käsivarsin (eikä loppua ole sen jälkeen näkynyt). Löysin Bellen tanssiaisleningille kolme esikuvaa, kaikki 1860-luvun alusta, vähän samassa sävyssä, kullankimaltavana ja helmasta rypytettynä, frilloitettuna tai muuten vain bellemäisesti koristeltuna. Samaan aikakauteen menisi jollakin tapaa puhvia ja frillaranteita ja vaikka mitä. Mutta ongelmana on, että hirviö ja hänen henkilökuntansa ja linnansa ovat rokokoota. Siis sitä 1700-lukua. Niin että en tykkää Bellestä.

Tangled, Urhea ja Frozen ovat kaikki tietokoneanimaatioaikakaudelta. Tietokoneanimaatiossa on puolensa, vaikka piirretystä pehmeydestä ja maalauksellisuudesta enemmän pidänkin. Tietokonetekniikan hyvä puoli on se, että sen avulla voi animoida mahtavia hiuksia ja vaatteita. (Joku muu voisi ehkä nimetä myös muita hyviä puolia.) 

Uusien Disney-prinsessojen (lasketaan Meridakin nyt sellaiseksi) vaatteet ovat yksityiskohtia täynnä. Tähkäpään hameen pitsit ovat ihmeellisen kauniit ja elävät, helman kirjailut koholla ja hihojen läpikuultava kangas (organza?) herkkää. Meridan villakangashame on niin villakankainen kuin olla ja voi, sinisen silkkihameen helmassa taas on uskomattoman yksityiskohtaiset helmikirjailut. Puhumattakaan nyt sitten Frozenin vaatteista. Milloinkaan ennen ei Disney-prinsessoilla ole ollut niin aitoja vaatteita. Ja niin paljon!

Kuvaan merkitty lapsuussimulaattorin avulla ihanuustekijät.

Tangledissa Tähkäpää menee koko elokuvan yhdellä hameella ja paljain varpain. Vaatimaton prinsessa. (Ok, elokuvan viimeisessä kohtauksessa näkyy nanosekunnin ajan toinen hame, joka on suunnilleen kopio ensimmäisestä.) Tähkäpään mekosta minulle tuli heti elokuvan ensinäkemältä mieleeni renessanssi. Renessanssiajatusta vahvistaa kuninkaan ja kuningattaren asut (kunkku on ihan suoraan renessanssihovista muhkeine hihoineen ja käätyineen).

Pukukirjastani löytyi Tähkäpään hameen verrokki vuodelle 1550. Hameessa on laaja neliömäinen kaula-aukko, viillospuhvit, nyöritetty liiviyläosa ja kirjailuja. Vastaavanlainen hame löytyi myös netistä. Nettihame on kylläkin melkoisen öky, mutta väriltään sattumalta ihan tähkäpäinen.

Urhean Merida elää skotlantilaista keskiaikaa. Väljä ajoitus jälleen. Sellainen tuhatvuotinen (Wikipedian mukaan). Täsmennetään siis vähän. Urhean tapahtumat eivät sijoitu myöhäiseen keskiaikaan. Siitä olen varma. Mutta muuten olen keskiajan kanssa aika epävarma. Se on niin tavattoman pitkä aika kaikkine varhaisine ja sydämisine ja myöhäisine kausineen. Pukukirjoissa kaikki jostakin 800-luvulta 1300-luvulle näyttää melkein samanlaiselta.

Legendojen kuningas Arthur ritareineen eli 500-luvulla, Wikipedian mukaan. Sitä kai ei voi tietää, oliko Arthurilla joku historiallinen oikea esikuvana, ja minä en tiedä, kiistelläänkö legenda-Arthurin ajoituksesta. Mutta sanotaan nyt, että Arthur, fiktiivinen tai faktainen, eli 500-luvulla. Joissakin maalauksissa kuningas Arthurin aikalaisten vaatteet ovat tosi samanlaisia kuin Urhean vaatetus. Kuten vaikka Waterhousen Guinevere-maalauksissa. Mutta Arthurin piti siis olla 500-luvulta. Minun pukukirjani antaa 500-luvun hameiden malliksi villakankaisia kömpelöitä karhunhampailla ommeltuja kutisevia ja mustikoilla värjättyjä kaapuja. Että en tiedä, onko Waterhouse Arthur-legena-aiheisissa maalauksissaan ihan pyrkinyt autenttisuuteen. Ehkä pukukirjassani on puutteita, tai lukutaidossani. Tai Waterhouse (1849 - 1917, muuten) on ehkä ottanut taiteellisia vapauksia. 

Yhtä kaikki, löysin paljon muitenkin Waterhouse-esikuvia Urhean vaatteille. Esimerkiksi Meridan villakankaisen hameen helma ja väri (ja Merida itse) on melkein kuin suoraan Waterhousen maalauksesta Miranda - The Tempest. Meridan hihoille ja kultakirjailuhelmallekin löytyy Waterhouse-esikuvat. Mutta nämä eivät paljoakaan ajoituksessa auta. Ja minulta alkaa loppua hakusanat. Löydän keskiaikahauillani vain kiveenhakattuja tai seinään kalkittuja kummallisia pukukuvia.

Haa, nyt löytyi oikea hakusana! Tuloksena normannien vaatteita 1000- ja 1100-luvuilta (täsmää Meridan isän, kuninkaan, vaatteisiin aika hyvin) sekä ranskalaisia 900-luvun hameita (täsmää Meridan äidin hameeseen). Lukitaan Merida noille nurkille, vaikkei Merida normanni olekaan!

Frozen on omaa luokkaansa puvustossa. Elsalla ja Annalla on yhteensä noin 16 eri asua (se tekee tietystä näkökulmasta Frozenista parhaan Disney-elokuvan ikinä). Tarina sijoittuu Urhean tavoin selkeästi historialliseen aikaan ja paikkaan. Aiemmassa postaksessani tituleerasin Frozenin vaatteita ja tyyliä 'skandinaavistirolilaiseksi' (tai joksikin vastaavaksi). Sittemmin minulle on selvinnyt, että voin jättää 'tirolilaisen' pois määritelmästä. Frozen on ihan puhtaasti norjalaissaamelainen (eli skandinaavinen). Villakankainen, ihanasti vekitetty tai laskostettu ja kukkaiskirjottu hameisto perustuu norjalaiseen kansanhameistoon. Ja kuulemma ihan kansallisen heräämisen aikoihin, 1840-luvulle. Mitä sitä sen enempiä sitten mutisemaan. Niin se on.

Kuvaan merkitty lapsuussimulaattorin avulla ihanuustekijät.

Elsan jääkuningatarhametta ei tarvitse ajoittaa mihinkään. Se on fantasiahame. Ja se saa kunniamaininnan. Nimittäin kun esittelin hamepiirroksiani miehelleni, tämä silmäsi niitä kiltin asiallisesti kunnes pääsi Frozen-arkkiin. Silloin hän huudahti Elsan jäähametta osoittaen, että vau, upee, mä ottaisin tuon, jos olisin prinsessa. Joten:

Kunniamaininta: Elsan jäähame.

Lapsuussimulaattorin avulla valittu ihanin hame: Tuhkimon tanssiaishame. Sen hame hohtaa ja on ihana ja liehuva ja se kimaltaa myös ja siinä on prinsessaläpät ja se on taiottu. Ja sitten on vielä se lasikenkä. Ja 50-luvun Disney-klassikkokirjassa tanssiaishame on samanlainen, paitsi se on ihan erilainen, kun siinä on pitsiä, rusetteja ja se on vaaleanpunainen. Niin että Tuhkimo voittaa kahdesti! Plus että linnut ja hiiret tekivät hänelle sen ihanan kellohelmaisenkin hameen. Kyllä Tuhkimo totisesti on selvä voittaja.

Aikuisnäkökulmasta ihanin hame: Vaikea sanoa. Lumikin hameen värit vetoavat minuun. Bellen hame on ihanan romanttinen, Tuhkimon hame täydellinen. Mutta sitten on nämä uudet hameet. Meridan upea villakankainen syvänvihreänsininen ja Annan kirjaillut norjalaishameet. En minä osaa sanoa! Ottakaa kantaa ja äänestäkää!

Ja sitten lupaamani oma versioni. Eli Disney-prinsessojen hameet historiaan asetettuina. (Jätin kuvasta pois historiallisesti valmiiksi jo aidot hameet.) 

Huom. Kuvan prinsessojen hameet ja hiusten väri ovat Disney-vaikutteiset. Prinsessojen naamat eivät yritä olla muuta kuin naamoja.

 PS En ole koskaan ennen kirjoittanut vapaaehtoisesti näin paljon vuosilukuja!

Kissanomistajan etappeja

Kun olin poissa kotoa kolmatta päivää ja oli väsy ja alakuloinen olo ja äitiä ja kissaa ikävä, kaivoin ei-älypuhelin-kännykkäni esiin ja katselin ottamiani Arthur-kuvia. En olisi arvannut, että koskaan katsoisin puhelimestani lemmikkini kuvia alakuloon.

Kun toisella kertaa istuin kaupunkireissun jälkeen kotimatkaani bussissa ja olo oli terveyskysymyksistä johtuen sopimattoman tuskaisa, jaksoin bussimatkan ihan vain ja ainoastaan sen takia, että ajattelin siellä kidutusvälineessä istuessani yhtä tiettyä pehmeää ja sympaattista kissaeläintä, joka varmasti vastaanottaa minut ilolla ja kiehnaten kotiin. (Ok, se ei koskaan kiehnaa. Mutta sanoo kurnau.)

Ja sitten vielä. Tämä viimeistään todistaa, kuka  on sotkenut kenenkin pasmat:

Huom! Kyseessä ei sentään ole keittiön ruokapöytä! Kissa on aina ennen kiertänyt kiltisi kaukaa välipala-astiani, mutta jätskin jämät vissiin haisi pitkälle omaa jätskihajuaan. En hennonut ottaa astiaa kissalta pois. Enkä älynnyt siirtää sitä lattialle. Tämmöistä tämä nykyaika on. Älysin ottaa kuvan mutten kasvattaa kissaa.

Hän melkein unohtui! Hän on tietysti ihanin!

Hänellä on ihanat hiukset korvaava ihana häntä ja huntu ja maailman söpöimmät korvat, silmät ja leuka. Lisäksi suomenkielisessä versiossa (äänitys vuodelta 1974) hänen puheäänensä (Tuula Rosenqvist) on niin suoloinen, että kuulen hänen äänensä korvissani vieläkin.

Hän on tietenkin Disneyn Robin Hoodin (1973) Marian-neito.

Suuri Disney-prinsessaelokuvavertailu. Pitkä.

On hankala yhdistelmä olla samanaikaisesti fyysisesti ja henkisesti haastavassa elämäntilanteessa. Elämän haasteiden mittakaava tunnetusti paisuu, jos ihmisellä on liikaa aikaa miettiä haasteitaan, ja jos ihminen on sohvanpohjatavaraa, ihmisellä on yleensä liikaa aikaa. Sitä varten on hyvä, että maailmassa on esimerkiksi Disneyn prinsessa-animaatioita.

Olen katsonut viimeisen viikon aikana paljon Disneyn prinsessa-animaatioita. Ne ovat auttaneet tappamaan aikaa ja antaneet hauskaa ajateltavaa. Lisäksi ne ovat riittävän selkeätajuisia. Niiden ainoa puute on, että ne ovat hetkittäin vähän liian stressaavia. (Minulle sopisi paremmin nyt Teletappien stressitaso. Mutta Teletapit noin muuten eivät tunnu tyydyttävältä ratkaisulta ajanvietteeksi.)

Olen katsonut Lumikin ja seitsemän kääpiötä, Tuhkimon, Prinsessa Ruususen, Pienen merenneidon, Kaunottaren ja hirviön, Mulanin, Tähkäpään, Urhean ja Frozenin, ja nyt seuraava tavoitteeni on tappaa aikaani kirjoittamalla niistä.

Näin.

Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Viimeksi näin elokuvan 1990-luvun alussa. Minulle ei ollut jäänyt siitä mitään selkeää muistikuvaa. Lapsena tuli kuunneltua melkoisen monta kertaa Lumikki-kasettia. Sitä sellaista, jonka mukana oli kuvakirja. (Ja kasetissa sanottiin aluksi: "Kun kuulet tämän äänen, prrrllling, kun kuulet tämän äänen, tiedät, että on aika kääntää sivua." ) Juuri kasetin vuoksi Lumikin musiikki luultavasti on painunut niin syvälle muistiini, että nyt 20 vuotta myöhemmin jokainen laulu oli yllättäen läpeensä tuttu.

Plussat:  Ihana ja pehmeä piirrosjälki. Eläinhahmot ovat uskomattoman pehmeälinjaisia ja suloisia. Taustat valtavan kauniita. Musiikki nostalgista ja hauskaa. Yleisesti ottaen todella kaunis elokuva. Ehkäpä kaunein kaikista näkemistäni Disney-animaatioista.

Miinukset: Lumikin ääni (katsoin englanninkielisen alkuperäisversion) on lapsellista sössötystä. Vaikea kuvitella, että sillä äänellä puhuva voisi olla vielä kypsä naimaan prinssiä.  
Lumikki on sevästi  lastenelokuva. Tai sitten maailma on muuttunut niin, että 1930-luvun huumori tuntuu nyt vähän lapsekkaalta.
Tarina on tavattoman episodimainen ja tuntuu hitaalta, vaikka paljon tapahtuukin. Mutta tapahtumasta toiseen siirrytään usein kuin uuteen näytökseen, ja tämä episodimaisuus saa leppoisan tahdin välillä tuntumaan junnaavalta. (Hitaus itsessään ei ole huono asia; nykyään elokuvat ovat usein liian levottomia.)

Mietittävää: Lumikki on alussa rääsyissä, koska paha äitipuolikuningatar niin haluaa. Miksi ihmeessä Lumikilla on sitten yhtäkkiä yllään kaunis keltainen mekko ja punainen viitta, kun hänet toimitetaan metsään tapettavaksi?
Kun Lumikki ja hänen eläinystävänsä siivoavat kääpiöiden asunnon, he vain tomuttavat sen eivätkä käytä vettä. Minua sen katsominen aivastutti! Ei niin siivota!
Nykyisissä Lumikki-tuotteissa (kirjoissa, värityskirjoissa, tarroissa) Lumikin kaula on pidempi ja ohuempi kuin alkuperäisellä prinsessalla. Myös nyky-Lumikin vyötärö on kavennettu. Tuhkimolle on tehty samat toimenpiteet. En arvosta.

Pelottavuusindeksi: Paljon ikäviä negatiivisesti latautuneita kuningatarkohtauksia, muttei mikään ylitsepääsemättömän ahdistava.

Nostalgia: Lumikin alkukohtauksessa on kaikkien aikojen merkityksekkäin rääsyesikuvani. Olen vuosikaudet luullut, että paperinukeilleni ja piirustuksiini piirtämäni rääsyt ovat saaneet mallin Tuhkimosta. Mutta kyllä se onkin Lumikista!  Kun nyt näin tuon alkukohtauksen, Lumikin rääsyissään kaivolla ja sitten linnan parvekkeella, nostalgiamittarini poksahti. En sentään itkenyt, mutta olin onnellinen.

Tuhkimo (1950)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva: Viimeksi näin elokuvan 1990-luvun alussa. Muistikuvani olivat positiivisia ja liittyivät pääasiassa Tuhkimon itseompelemaan tanssiaismekkoon  ja Tuhkimon rääsyihin.

Plussat: Kaunis piirrosjälki. Ei yhtä pehmeä kuin Lumikissa, mutta taustat edelleen herkkiä. Musiikki tuttuudessaan tuntui herttaiselta, etenkin haltiatarkummin bibbidibobbidibuu-laulanta.

Tuhkimon luonne on erinomainen. Nämä prinssiään odottavat satuprinsessat eivät ole nykyajattelun  mukaan ideaalisia hahmoja lainkaan. Mutta minä en osaa nähdä esimerkiksi Tuhkimoa jonakin passiivisena tyyppinä, joka vain haaveilee prinssistään ja onnestaan. Tuhkimo ei toki ole mikään Merida tai Mulan tai Tähkäpää, joka pistää toimeksi, mutta Tuhkimo tosiaan pitää unelmistaan kiinni ja luottaa, että asiat kääntyy parhain päin. Fiksuna tyttönä hän ei turhaan taistele olosuhteita vastaan (joita ei voi muuttaa juuri) vaan sopeutuu niihin (muttei alistu vaan toivoo). Tuhkimo on lämminsydäminen optimisti.

Miinukset: Tarinasta puolet kuluu siihen, kun Lucifer-kissa jahtaa Tuhkimon hiiriystäviä. Nämä takaa-ajo- ja piileskelykohtaukset vievät kyllä tarinaa eteenpän ja luovat pohjan loppukohtauksen jännitteelle (kun hiiret kantavat avainta vangitulle Tuhkimolle, katsojan takaraivossa on, että missä Lucifer piileksii), mutta ne ovat aika tylsiä.
 
Pelottavuusindeksi: Stressaavaa hiirijahdantaa. Ja äitipuoli on tosi ilkeä.

Nostalgia: Tuhkimon kolhiintunut ja säröpeilinen peilipöytä sekä kohtaus, jossa linnut ja hiiret valmistavat vaaleanpunaisen tanssiaispuvun, ovat lapsuuteni rakkainta kuvastoa. (Minulla ja siskollani oli palapeli, jonka kuvassa oli peilipöytä ja Tuhkimo ja tanssiaispuku, ja se oli paras palapeli ikinä.) Ja tietenkin Tuhkimon tanssiaisiinlähtö on unohtumaton.

Prinsessa Ruusunen (1959)


Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Viimeksi näin elokuvan 1990-luvun alussa. Ei ollut jäänyt mitään muistikuvia. Johtunee siitä, että Ruususen katsomiskertoja minulla ei taida olla yhteensä viittäkään.

Plussat: Tsaikovskin musiikki. Sattumoisin Prinsessa Ruusunen -baletin musiikki sopii dramaturgialtaan myös tähän elokuvaan. (Sovitettu musiikki toki, mutta Tsaikovskin silti.)
Haltiatarkummit ovat mainioita.
Kiehtova visuaalinen ilme taustoissa.

Miinukset: Toisaalta visuaalinen ilme on välillä alkeellisen tietokonepelimäinen.
Ruususen hahmo on todella pliisu eikä häneen saa mitään kontaktia. Aluksi Ruusunen on kehdossa (jossa häntä ei edes näytetä), sitten hänet näytetään noin 30 sekunnin ajan, kun hän 16-vuotissyntymäpäivänään lähtee poimimaan marjoja. Sitten Ruusunen laulaa yhden sympaattisen laulun, tapaa prinssin ja laulaa sen kanssa vielä vähän (yht. noin 5 min). Sen jälkeen Ruusunen itkee vähän (noin 10 sek), jonka jälkeen Ruususella ei ole repliikin repliikkiä. Sitten hän kävelee apaattisen lumottuna torniin ja pistää sormensa värttinään (yht. noin 1 min), nukkuu, herää suudelmaan ja kävelee prinssin kanssa ja tanssii. Se yksi laulu kieltämättä on sympaattinen ja sen perusteella voidaan olettaa, että Ruusunen myös, mutta käytännössä minulle oli ihan sama, miten Ruususen käy. (Tässä lienee syy sille, miksi en lapsena katsonut elokuvaa monestikaan.)

Mietittävää: Psykologia. Niin vain kuningas ja kuningatar antavat lapsensa kehdosta 16 vuodeksi metsämökkiin kasvatettavaksi. Heidän toki on lasta ikävä (se on melkoisen realistista), mutta sille ei elokuvassa anneta mitään roolia. Ruususelle sitten synttäripäivänä kerrotaan, että sä oot prinsessa ja sut on kihlattu prinssille, lähdetäänpäs linnaan, tässä sulle kruunu. Ruususta ei tilanteessa stressaa muu kuin se, että hän on juuri tavannut elämänsä rakkauden (sen yhden laulun verran), jota hän tietysti ei tiedä prinssiksi. Ja sitten nukuttuaan yhden yön (ei sataa vuotta) hän nai prinssin ja muuttaa tämän linnaan. (Ruususen vanhempia käy sääliksi.)

Pelottavuusindeksi: Todella stressaava. Pahatar on tosi paha ja sen ilkeä lintu tosi fiksu. Ahdistavaa.

Nostalgia: Ruususen metsäkohtaus. Hänen hiuksensa ovat ihastuttavat. (Minulla ja siskollani oli palapeli, jossa Ruusunen istuu metsässä ja kastaa varpaansa jokeen. Siinä palapelissä olennaisin pala oli siro varpaankärkipala. Ja Ruususen hiukset. Se palapeli oli Tuhkimo-palapelin kanssa paras.)

Pieni merenneito (1989)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Viimeksi näin elokuvan 1990-luvun alussa. Muistikuva oli erittäin positiivinen. Pieni merenneito oli lapsuudessani suuri suosikki.

Plussat: Musiikki. Arielin teema on ihastuttava. Lisäksi elokuvassa on kolme muuta mieleenpainuvaa laulua.
Yllättäen en osaa eritellä mitään muuta erityistä plussaa. Piirrosjälki ei ole mielestäni yhtä hienostunutta kuin Lumikissa ja Tuhkimossa tai Kaunottaressa ja hirviössä. Moni hahmo on sympaattinen, mutta kukaan ei erityisesti sykähdytä. Ariel jopa ärsyttää. Tarina on toimiva ja hauska, mutta se ei innosta minua. Johtuu ehkä siitä, etten ole koskaan pitänyt alkuperäisestäkään tarinasta.
Ariel on joissakin kohtauksissa kaunein Disney-prinsessa. Hänen ilmeensä ovat usein suloisia.

Miinukset: Jostakin syystä en samaistunut Arielin ja Ericin hahmoihin.
Jotenkin tarina jää vajaaksi. Vanhoissa klassikoissa, kuten Tuhkimossa, epärealistisuus ei häiritse, ehkä koska niissä ei ole yritystäkään tehdä psykologisesti vakuuttavia tarinoita. Pienessä merenneidossa sen sijaan on jonkinmoinen pohjavire yrittää ymmärtää Arielin kaipuuta pois merestä. Ehkä? Joka tapauksessa lopussa on sellainen tunne, ettei Ariel ole nyt toiminut välttämättä kovin fiksusti. Joku pieni lisäys tarinaan olisi voinut korjata tilanteen, luulen.

Mietittävää: Pieni merenneito on viimeinen Disneyn prinsessaelokuva, jossa kyse on rakkaudesta ensi silmäyksellä/laulamalla. Lumikissa prinssi kuulee elokuvan alussa Lumikin laulavan ja yhtyy heti rakastuneena lauluun. Ruususessa tilanne on sama (paitsi laulu ei ole alussa). Tuhkimossa prinssi rakastuu Tuhkimoon tanssisalin toiselta laidalta.
Ariel rakastuu Ericiin samassa, kun näkee tämän laivan kannella. Hän seuraa Ericia salaa siinä tilanteessa muutaman minuutin, sitten tulee myrsky ja Ariel pelastaa Ericin. Kun Arielin isä saa tietää asiasta, Ariel huutaa tälle pateettisesti "rakastan häntä", joka on uskomattoman uskomatonta. Ariel ei ole siinä mennessä sanonut sanaakaan Ericille. Lumikki, Ruusunen, Tuhkimo tai heidän prinssinsä eivät sentään harhaudu sanomaan mitään yhtä paksua. Vaikka ovat yhtä teinejä kuin Ariel.
Pientä merenneitoa seurasi Kaunotar ja hirviö. Siitä lähtien rakastumiskuvio seuraakin sitten uutta kaavaa.  Aladdinin Jasmin, Pocahontas sekä Prinsessan ja Sammakon Tiana eivät Bellen tavoin hekään rakastu  enää ensi silmäyksellä. (Jaa, Pocahontasista en mene vannomaan.) He ja sankarit kinaavat, tappelevat ja tutustuvat romanttisen komedian tyyliin.

Pelottavuusindeksi: Muistikuva lapsuudesta todella stressaava. Sen vuoksi minulla oli melko korkea kynnys katsoa elokuvaa nyt. Koin elokuvan loppukohtauksen edelleenkin stressaavana.

Nostalgia: Musiikki.

Kaunotar ja hirviö (1991)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Viimeksi näin elokuvan 1990-luvun puolivälin tienoilla. Kaunotar ja hirviö on jäänyt mieleen kaikkein rakkaimpana ja ihastuttavimpana lapsuuden piirroselokuvana. Minulla oli siitä ihana postikorttikokoelma (5 markkaa kappale), korteissa oli kimalletta ja ne olivat seinällä varmaan vielä lukioaikoinanikin. Ainoa syy, miksen katsonut elokuvaa näinä välivuosia oli se, että minua jännitti sen(kin) loppukohtaus. (Tässä kohtaa lienee tarpeen sanoa, että olen lapsesta saakka ollut yliherkkä jännitykselle. Hermoheikko. Minua on aina ärsyttänyt, kun kaikki tarinat on pilattu jollakin jännityksellä ja seikkailulla. Enid Blytonin Seikkailu-kirjatkin olisivat olleet niin paljon kivempiä ilman niitä seikkailuja. Luultavasti hermoheikko herkkyyteni on aiheuttanut sen, että lapsuuden leffojen "jännät kohtaukset" ovat piirtyneet alitajunaani niin vahvoina, että nyt aikuisenakin alitajunta viestittää vielä niitä vanhoja kokemuksia.)

Plussat: Musiikki! Kaunottaren ja hirviön musiikki on kaikkein mieleenpainuvin elokuvamusiikki, mitä muistan. (Sound of Musicin ja My Fair Ladyn musiikki ovat toiset, jotka osaan ulkoa, mutta ne ovatkin huippulaatumusikaaleja.) Koko elokuvan kaikki musiikki on alusta loppuun lempimusiikkiani. Mutta alun salaperäisessä teemassa on erityistä lumoa.
Tarina toimii uskottavasti. Se on ihan oikea tarina.
Epäitsekkyyden teema.
Piirrostaustat ovat kauniit. Joissakin kohtauksissa eritoten taivas. 
Sympaattisiin hahmoihin samaistuu. Ärsyttävä Gaston-pahis on kiinnostava. Samoin hirviö.

Miinukset: Niitä oikeastaan ei minun mielstäni ole. Belle vaikuttaa äkkiseltään vähän enkelimäiseltä ja tylsältä, joka johtunee siitä, että hän ei ole täynnä tulta ja tappuraa kuten monet myöhemmät prinsessat. Mutta kun tarkemmin miettii hänen toimiaan, hän onkin vakuuttava ja kiinnostava. Ei kaikkien tarvi olla tulta ja tappuraa ollakseen kiinnostavia.
 
Mietittävää: Hirviön lumottu linna on ihmeen lähellä. Sinne ehtii ihan hetkessä. Miten kummassa se siis on pysynyt tuntemattomana Bellen kotikylän ihmisille?

Pelottavuusindeksi: Tosi stressaava. On susia ja aluksi aggressiivinen hirviö ja pahansuopa Gaston. Kamalaa.

Nostalgia: Alku, jossa Belle kulkee kylään ja laulaa, on varmastikin kaikkien aikojen suosikkikohtaukseni kaikista elokuvista. Kohtaus saa jatkoa vielä myöhemmin, kun Belle ryntää voikukkaniitylle vaaleanpunaisen iltaruskotaivaan alle laulamaan samaa laulua. Toinen syvälle mieleen painunut kohtaus on se, jossa Belle ja hirviö ruokkivat lintuja ulkona lumen keskellä.

Mulan (1998)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva: Katsoin Mulanin ensikertaa muutama päivä sitten, kun serkkuni hehkutti tarinaa minulle. En ollut katsonut elokuvaa aiemmin, koska kuulemani perusteella se oli ahdistava.

Plussat: Tarina. (Joka perustuu ikivanhaan kiinalaiseen runoon.)
Mulan on ihastuttava sankarihahmo. Suurisydäminen, sisukas, tavattoman rohkea ja nöyrä. Hän nousi kerrasta suosikkiprinsessojen joukkoon.

Miinukset: Sotaisuus. Jotkut kohtaukset ovat niin surullisia, ahdistavia ja todenmukaisia, että luultavasti en katso elokuvaa uudestaan.
Yleisesti pidin Mulanista, mutta kokonaisuudesta jää puuttumaan joku viimeinen silaus.

Mietittävää: Elokuva on hyvin feministinen. Erittäin. Siinä on hyvä viesti kyllä. Mutta jotenkin se on hyvin epärealistisessa yhteydessä. Että muinaisessa Kiinassa (tai sen paremmin missään muuallakaan siihen aikaan) joku nainen olisi voinut olla noin emansipoitunut? Njaa. Toisaalta tarinahan perustuu siihen vanhaan runoon... Se siitä kyseenalaistuksestani.

Pelottavuusindeksi: Korkea.

Nostalgia: Sitä ei ole ehtinyt muodostua alle viikossa. Mutta luultavasti kohtauksessa, jossa koko Kiinan kansa kumartaa Mulanille, on nostalgia-ainesta. Suuria aineksia on myös kohtauksessa, jossa Mulanin isälle selviää, että hänen tyttärensä on lähtenyt hänen sijaansa sotaan.

Kaksin karkuteillä - hiuksia nostattava seikkailu eli Tangled (2010)


Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Olen nähnyt elokuvan vähintään kerran vuodessa sen ilmestymisen jälkeen. Tangled on niin valoisa, että yleensä olen päätynyt katsomaan sen stressinhallinnallisista syistä.

Plussat: Tarina on mukaansatempaava seikkailu. 

Henkilöt ja hevoset ja kameleontit ovat ihastuttavia (paitsi ilkeä valeäiti, Gothel-noita, on ihastuttavan ilkeä narsisti).
Tähkäpään ja valeäidin suhteen psykologinen pohja on rakennettu hyvin. Äiti on onnistunut saamaan Tähkäpään pysymään tornissa vapaaehtoisesti vähättelemällä ja säikyttelemällä tätä. Toisaalla Tähkäpään oikeat vanhemmat, joiden lapsi on varastettu, esitetään koskettavasti ja aidolla tavalla surevina. (Homma hoituu tässä elokuvassa huomattavasti paremmin kuin Prinsessa Ruususessa.)
Tangled on näkemistäni tietokoneanimaatioista kaunein. Elokuva on toteutettu yhdistämällä tietokonetekniikkaa ja perinteistä käsin piirtämistä (ja jotakin muuta). Lopputulos on pehmeä ja paikoin maalauksellinen.
Musiikki on hyväntuulista. Suomenkielisessä versiossa äänet ovat parhaimmat (olen vertaillut kaikkiin eurooppalaisiin dubbauksiin). Eritoten Maria Ylipää Tähkäpäänä on loistava. (Käännös on muuten laadukas.)
Ilmapiiri on positiivinen, valoisa ja energinen.

Miinukset: En keksi.

Mietittävää: Tähkäpää on aina ollut lempisatuni. Hiusten takia. Aikuisena minä kuitenkin havahduin huomaamaan, että kyseessä on kaikkein älyttömin satu ikinä (jos ei oteta lukuun Ruususen ällöintä versiota). Ajatelkaa nyt.
Vastasyntynyt vauva annetaan pahikselle maksuksi kaalista (rehu riippunee versiosta). Siellä tornissa sitten pikkuinen lapsi kasvaa yksikseen. Sitä käy vain joku psykopaatti moikkailemassa. Kun neito sitten saavuttaa teini-iän, hän kaikkien todennäköisyyksien mukaan ei olisi suloinen ja luottavainen kaunotar, johon prinssi ensisilmäyksellä rakastuu. Tornielon lopputulema olisi paremminkin aneeminen keripukkinen ylipainoinen pitkähaaraishiuksinen epätasapainoinen tukholmasyndroomainen ihmispelkääjä. Jos hän kuitenkin onnistuisi olemaan pelkäämättä prinssiä ja vihaamatta tätä (prinssinhän vuoksi neidon ainoa tuttu maan päällä, psykopaattinoita, kuoli) ja jos prinssi olisi jo aluksi sokea ja lopussa myös ja he päätyisivät naimisiin, neito kärsisi kauheista peloista ja mielettömästä alemmuuskompleksista (etenkin jos hänelle selviäisi, että hänet on vaihdettu kaaliin). Se siitä onnellisesta lopusta.
Sen vuoksi jossakin 2000-luvun alussa kehittelin oman version, jossa pidettiin huoli neidon henkisestä ja fyysisestä tasapainosta. Sitten Disney otti ja kopioi ideani. (Sitä myöden, että torni on täytetty loputtomasti toistuvien ajanvietteiden tuloksilla.)

Pelottavuusindeksi: Muutamia aika ikäviä kohtauksia, mutta seikkailullinen toiminta pehmentää niitä.

Nostalgia: Aikaa myöden nostalgiakohtaukseksi muotoutunee se, jossa Tähkäpää on ensi kertaa kaupungissa ja tanssii kadulla iltaruskoon asti. Kuvakulmat ja renessanssihtavan musiikin riemu ovat tässä kohtauksessa ihastuttavat.

Urhea (2012) 

Kyseessä on Disneyn ja Pixarin yhteistuotanto, Urhea ei siis ole ihan aito Disneyn prinsessa-animaatio, mutta haluan sen silti mukaan tähän listaukseen.

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Näin elokuvan teatterissa tuoreeltaan ja nyt toistamiseen dvd:ltä. Muistikuvista ei näin tuoreissa elokuvissa kannata puhua.

Plussat: Elokuva on kaunis. Erityisesti metsäkohtauksissa on salaperäistä lumoa ja vihreää tai usvaista valoa. Yleensäkin maisemakuvat ovat mahtavia. (Varsinkin Skotlanti-fanille, joka ei koskaan ole käynyt Skotlannissa.)
Merida ja hänen äitinsä kuningatar Elinor ovat kiinnostavia ja moniulotteisia hahmoja. Äidin ja tyttären välinen suhde on mukavan raikas ja uusi teema prinsessaelokuvaan. Sankarittomuus niin ikään on mieluisaa.

Miinukset: Tarina mielestäni joiltakin osin sekava. Siinä on liian paljon edestakaisin metsään juoksemista.

Mietittävää: Pidän elokuvasta siksi, että sen päähenkilöissä on mietittävää. Katsojana on sekä villikkoprinsessan että vakavan äidin puolella. Kun asiat esitetään äidin näkökulmasta, Meridan säntäily ja ajattelemattomuus ärsyttää. Kun asiat esitetään Meridan näkökulmasta, Elinorin viileänjärkevä ajattelu tuntuu sydämettömältä. Kun äiti ja tytär heitetään yhdessä metsään, äiti vieläpä karhuksi taiottuna, ei synny pelkästään komediaa. Syntyy kehityskertomusta.

Pelottavuusindeksi: Kirottu Mor'du-karhu on hyvin stressaava. Pelottavampi ja stressaavampi kuin tämän vertailun muiden elokuvien stressitekijät.

Nostalgia: Sellaiseksi aikaa myötä tulee ainakin alun maisemat.

Frozen (2013)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Näin elokuvan vuodenvaihteessa teatterissa. Ihastuin elokuvaan heti ja odotin malttamattomana sen ilmestymistä dvd:lle. Viimeisen viikon aikana olen katsonut elokuvan kolmasti. (Ensin englanniksi, koska elokuvateatterissa näin sen suomeksi, sitten suomeksi ja sitten vielä mieheni kanssa kerran suomeksi.)
 
Plussat: Talvimaisemat, jään ja lumen eri muodot, niiden valot ja välkehdinnät.
Skandinaavisalpilliset yksityiskohdat rakennuksissa, huonekaluissa ja vaatteissa.
Saamelaishenkiset musiikit. Ensimmäinen laulu, jossa miehet hakkaavat jäätä ja laulavat rytmikkäästi ja miehekkäästi, on edukseen suomenkielisessä versiossa (josta pidin muiltakin osin englanninkielistä enemmän). Suomen kieli sopii melodian jämäkkään lappalaistunnelmaan ja melodiaan huomattavasti englantia paremmin. Ei ihme.
Tarina on Urhean tarinan tavoin raikas poikkeus. Kyse on sisarusten välisestä suhteesta. Mielestäni tarina toimii alusta loppuun. Se rakentuu uskottavalle pohjalle ja siinä on mielenkiintoinen jännite hilpeän ja eloisan Annan ja hillityn ja pidättyväisen Elsan välillä. Loppuratkaisukin onnistuu olemaan lässähtämättä siihen, että paikalle ilmaantuisi prinssi Elsaa varten.
Henkilöt (myös lumiukko ja poro) ovat rakastettavia. Paitsi tietty pahikset.

Miinukset: Visuaalinen ilme on mielestäni joiltakin osin kova ja viimeistelemätön. Lähinnä kaupunkikuvissa. Ei lainkaan lumi- ja jääkohtauksissa.

Näkemykseni ja kuulokuvani mukaan musiikki on pääasiassa hirveää ja latteaa poppia. Tiedän olevani tässä asiassa erimielinen enemmistön kanssa, mutta laitetaan se Mahler-suuntaukseni piikkiin. En kuitenkaan ole tässä yhtä ankara kuin mieheni, joka piti alun jäälaulusta, mutta kolmannen kappaleen koittaessa voihkaisi, että lauletaanko tässä vielä paljon. Loppujen laulujen aikana hän vääntelehti, nauroi, voihki ja haukkui ne järjestään banaaleiksi. Sellaisia kultturellisnobeja tässä osoitteessa.
Jos halutaan tuoda ilmi, että hillityn pidättyväinen nainen haluu vapautua, onko ainoa keino näyttää se tekemällä henkilölle muodonmuutos viettelevään iltaklubilaulajatar-lookiin? Kun Elsa haluaa päästää irti ja laittaa tuulemaan, tämän ulkoasu ja ilmeistö muuttuu kertaheitolla viettelijätärmäiseksi. Halkiota myöden. En tykkää. Kyllä voi vapautumista ilmaista muullakin tavalla. (Ehkei kuitenkaan yhtä myyvästi.)
KORJAUS MIELIPTEESEEN. 7. 5. 2014. Olen sittemmin kuunnellut Frozenin musiikkia. En nyt sanoisikaan enää, että se on pääasiassa hirveää ja latteaa poppia. En edelleenkään pidä sitä minään taiteen riemuvoittonakaan. Mutta olen huomannut, että laulujen sanat ensinnäkin ovat erinomaisen kertovat. Melodiat ovat helposti opittavat ja ihan kivat. Ongelma enemmänkin on ehkä laulutyyli yhdistettynä melodioihin. Etenkin siinä Elsan halkioketkutuskappaleessa.

Mietittävää: Vastakruunattu kuningatar juoksee karkuun ja jäädyttää maan. Kuningattaren pikkusisko lähtee perään. Ja jättää maan vierasmaalaisen prinssin haltuun. Koko seikkailun ajan vierasmaalaiset aristokraatit johtavat Arendellea ja päättävät jopa kuningattaren teloittamisesta. Eikö maassa tosiaankaan ollut omaa parlamenttia tai käräjäväkeä tai herttuaa tai hovimarsalkkaa hoitamaan asioita? Juonen kannalta toki vieraiden piti hoitaa hommat, mutta uskottavampaa olisi ollut, jos mukana olisi ollut jokunen paikallinen päättäjä.
Elsan äidin ja isän psykologinen silmä on pohjanoteeraus. Jos tytär pelkää omaa taikalahjaansa, pelkoa tuskin vähentää eristäminen ja eristäytymään kannustaminen ja ohjeet kontrolloida tunteita. Tietysti näinkin oli tapahduttava, että tarina saattoi edes tapahtua. Mutta kovin ikävää tuollainen kasvatus. Onneksi kuningas ja kuningatar kuitenkin kuvattiin hellän ja empaattisen oloisina.

Pelottavuusindeksi: Ei oikeastaan lainkaan pelottava. Ei melkein yhtään stressaavakaan.

Nostalgia: En osaa vielä sanoa. Kohtaus, jossa epätoivoinen Elsa juoksee vuonon poikki jäädyttäen sen samalla, on vahvasti latautunut. Jopa mieheni mielestä. (Hän sanoi sen oma-aloitteisesti.) Elokuvateatterissa kohtaus oli hieno kokemus.  Ehkä se jää elämään mielessäni yhtenä elokuvan merkkikohtauksena.

Jos siellä näytön äärellä on joitakin muita Disney-prinsessaelokuvafaneja, kertokaa, mistä itse pidätte tai ette!

Disney-prinsessojen (ja muidenkin) hiuksista

Ollessani lapsi parhaat televisio-ohjelmat olivat minusta sellaisia, joissa on ihania hiuksia. (Paitsi Pelle Hermannilla ja Röllillä ei ollut ihanat hiukset, mutta ne oli silti parhaita.) Parhaissa värityskirjakuvissa oli ihania hiuksia ja parhaat sadut olivat sellaisia, joiden kuvituksena oli ihanahiuksisia prinsessoja. Ihanat hiukset oli yksi parhaista asioista. (Omat hiukseni eivät olleet muuta kuin piikkisuorat ja sähköiset.)

Vähän vanhempana sama homma jatkui. Pikku naisten ikivanhassa elokuvaveriosta muistan Amyn essun lisäksi vain korkkiruuvikiharat ja Bethin pitkät hiukset ja hiusnauhan. Tuulen viemässä olennaisinta oli Vivien Leighin hiukset. Erityisesti se alun kampaus, jossa aukinaiset hiukset on ihanasti nostettu sivuilta ylös. Sissi-elokuvien ehdoton vetovoima oli Romy Schneiderin hiuksissa (peruukissa).

Lapsena minä tietysti piirsin mieluiten prinsessoja. Piirrän edelleenkin mieluiten prinsessoja, ja prinsessapiirustusten suurimmat esikuvani ovat samat kuin alusta alkaen: Rudolf Koivu, Albert Edelfelt ja Carl Larsson. Uudet lisät esikuviini ovat Alphonse Mucha, Viktor Vasnetsov Ivan Bilibin. Kaikki kuusi olivat hiuseksperttejä.

Ihanimmat hiukset ovat pitkät ja silkkiset ja liehuvat ja niissä on kiehkuroita ainakin latvoissa. Kuvassa prinsessa tarkastelee puutarhasuunnitelmiaan.

Otollisin prinsessa hiuspiirustusten kannalta on Rosalinda/Porkkanainen/Persiljainen/Tähkäpää. Sattumoisin hän on ollut lempiprinsessani aina vain. Piirros on totisesti ajalta ennen vihjettäkään Disneyn elokuvasta.

Disneyn prinsessoilla on tietenkin keskeinen sija prinsessahiusasioissa (ja Disneyn prinsessaelokuvat listautuvat parhausjärjestykseen jotakuinkin hiusten perusteella).

Lumikilla on liian lyhyet ja pöyheät hiukset, jotta hän voisi menestyä prinsessasaralla. Plussaa tulee kuitenkin hiusnauhasta. Ja Lumikin hame on kaikkein hienoin.

Lumikin hiukset on silti kivat piirtää.

Tuhkimon hiukset ovat nekin liian pöyheät ja lyhyet, mutta huivin kanssa ne ovat suloiset.

Tuhkimon peruslook. Siis ennen prinsessuutta.

 Ruususen hiukset ovat erittäin varteenotettavat. Ne ovat parasta A-luokkaa (mutta elokuvasta en välitä). Ruususen hiukset ovat ihanat, koska ne ovat pitkät ja ihastuttavalla tavalla tuhdin kiharaiset ja niissä on ihana etutukka. Ruususen kruunu ja hiusnauha eivät pahenna tilannetta. Ruususen kruunu on kaikkein paras kaikista Disneyn kruunuista.

Auroran kiharat ovat ihanimmat kiharat kaikista.

Mulania, Pocahontasta, Jasminea ja joitakin, joita en muista, en kommentoi, koska heihin minulle ei ole läheistä suhdetta. (En ole nähnyt Mulan-elokuvaa laisinkaan, ja Pocahontasia ja Aladdinia en muista kunnolla. Olen tainnyt nähdä nekin vain kerran tai pari.)

Arielin hiukset kuuluvat parhaimmillaan A-luokkaan, mutta hetkittäin ne ovat vain puffahtanut tulipunainen pinta. Tuulen sekoittamana tai veden alla liikkessä tai märkänä olkapäillä Arielin hiukset ovat ehdottoman ihanat.

Arielin vesiletti. (Ja kameran vihreäoranssit temput paperilla.)

Bellen hiukset olivat suosikkini siihen saakka, kun tuli tämä uusin setti prinsessa-animaatioita. Bellen hiukset ovat ihanat, koska niistä irtoaa välillä suortuva otsalle ja ne ovat ruskeat. Homman viimeistelee ja voiton vie kotiin se, että hiukset kohoavat keskijakauksesta sivulle vähän kuin elokuvan Scarlett O'Haralla. Tai Sissillä. Bellen juhlakampaus on täydellinen.

Bellen otsakiehkurat ovat suloiset. Paperin viherpunainen väri ei.

Meridan hiukset on animoitu ihanalla tavalla pöyheäksi pörröpesäksi ja niiden väri on kaunis, mutta ne sijoittuvat hiuskilvassa Arielin tasolle, Ruususen ja Bellen taakse. 

Meridan söhröpörrö on vaikein piirtää.

 Uusimman prinsessa-animaation, Frozenin, hiukset ovat Bellen luokkaa. Elsan ja Annan nutturakampaukset ovat täydelliset, ne yltävät Bellen kanssa tasoihin. Elsan letistä en välitä niin paljon. Mutta Annan luontevat palmikot ja elävät etuhiukset ovat ihanat, Bellen tasoa nekin.

Annan letit ja etutukka ovat kovin skandinaaviset. Täsmennetään nyt tässä aiemmin sanottua: Lumikin hame voittaa perinteisen prinsessahamekategorian. Elsan ja Annan norjalaishenkiset vaatteet ovat muuten hienoimmat kaikista.

Elsan nuttura on täydellinen.

Paras kaikista tietenkin on Tähkäpää. Se nyt on selvää. Ei tarvinne selittää.

Tähkäpään hiuksissa on parasta se, että niitä voi piirtää vaikka miten pitkälle.

Onko teillä näkemyksiä prinsessahiuksista? Disneyn tai muiden?

(Editoitu 23. 4. lisäämällä piirrokset Disneyn prinsessoista.)

Vielä yksi juttu Linnunradan käsikirjasta liftareille

Douglas Adams ei kuulemma tykännyt kovastikaan Linnunrata-sarjansa viimeisestä osasta eikä sarjan loppuratkaisusta. Hän suunnitteli trilogiaansa jatko-osaa ja uudenlaista loppua. Jatko-osassa piti yhdistyä Linnunrata-jutut ja Dirk Gentlyn Holistisen etsivätoimiston aineisto (Dirk Gentlyssä on kyseessä hulppea scifiparodiadekkari, jossa suurin mysteeri on ehkä porraskäytävään jumittunut sohva). Kuudes osa olisi ollut luultavasti ilahduttava lisä trilogiaan, mutta Adams kuoli ennen aikojaan ja kirja jäi suunnitelman tasolle. (Nämä tiedot ((mielipiteitäni lukuun ottamatta)) on poimittu englanninkielisestä Wikipediasta.)

Muutama vuosi Adamsin kuoleman jälkeen irlantilainen Eoin Colfer kirjoitti Linnunrataan kuudennen osan. Kirjan nimi on Vielä yksi juttu... (ilmestyi englanniksi 2009). Luin sen juuri. Se ei ollut kovin hyvä.

Vielä yksi juttu... on varsin adamsmainen ja se ammentaa vahvasti Linnunrata-sarjan aineksista ja tyylistä. Lisäksi siihen on sisällytetty Dirk Gently -kirjasta Sielun pitkä pimeä teehetki tuttu ukkosenjumala Tor, aivan kuten Adams oli itsekin suunnitellut. Colferin kirjassa esiintyy kaikki Linnunradan olennaisimmat ja rakkaimmat hahmot (paitsi ei Marvinia, koska hän kuoli aiemmissa osissa). On Arthur, Ford Prefect, Zaphod Beeblebrox, Trillian, Fenchurch, Random, vogonit, Loputtomasti Pitkitetty Wowbagger ja jopa patja. Colfer viittailee aiempiin tapahtumiin, keksii uusia sanoja ja elämänmuotoja, herjaa kaikkea (eritoten uskontoa), ja tapahtumat sujuvat juuri niin epätodennäköiseella logiikalla kuin Adamsinkin kirjoissa. Mutta tässä kaikessa minusta nimen omaan on myös Vielä yksi juttu -kirjan heikkous. Se on takertunut liikaa Adamsiin.

Homman nimi on se, että ei hyvän kirjoittajan kannata jäljitellä toista hyvää kirjoittajaa. (En ole lukenut Colferilta muuta, mutta hän vaikuttaisi olevan hyvä kirjoittaja.) (Ja tämä ehkä vie pohjan argumentiltani: mistä tiedän, vaikka Vielä yksi juttu olisi kirjoitettu ((ja käännetty)) Colferin omalla tyylillä.) (Mutta jatkan argumentointiani silti.) Colferin olisi minusta kannattanut käyttää Adamsin henkilöitä ja luonnetta ja maailmankaikkeutta ja lisäksi Tor-jumalaa, mutta omalla tyylillään. Adamsin jäljittely vääjäämättä on melkoisen latteaa. Aika viihdyttävää kyllä, mutta latteaa. Minulle tuli lukiessani monet kerrat ikävä alkuperäistä kertojaa. Mietin, miten hän olisi kaiken kertonut.

Itse tarina minusta toimi. Jos ei oteta lukuun tahmeaa alkua. Ja loppua. Muuten tarina oli ok. Ja Tor oli oikein sympaattinen ukkosenjumala. Niin että oikein akuuttiin Linnunrata-kuumeeseen kirjan voi lukea. Muttei kannata lukukokemusta kovin suurilla odotuksilla.

Linnunradan käsikirja liftareille

Luin pitkästä aikaa Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjan liftareille sekä kaikki sen neljä jatko-osaa. Edellisestä lukukerrasta taitaa olla kymmenen vuotta, ja silloinkin luin vain ensimmäisen osan. Lukiovuosina luin koko trilogian muistaakseni kolme kertaa. 

En osaa sanoa, miksi nyt iski innostus lukea kirjat uudestaan. Ehkäpä asiaan vaikutti se, että teos on mennyt Ylen Ykkösellä kuunnelmana tänä keväänä ja olen sitä silloin tällöin kuunnellut. Joka tapauksessa otin Linnunrata-yhteisniteeni kirjahyllystä vähän epäröiden. Toisaalta huvitti, toisaalta ei. Arvelin, että ehken enää välitä koko parodiasta. Arvelin kuitenkin väärin.

Koko trilogia ilahdutti minua aivan kuin ennenkin. (Paitsi viimeinen osa, joka on valju verrattuna muihin.) Päästyäni toiseen kirjaan ja siihen kohtaan, jossa ilmenee, että Kultasydän-aluksessa majailevat Arthur Dent ja kumppanit ovat olleet viimeiset 40 sivua Zaphod Beeblebroxin taskussa, minulla tuli hinku yrittää tehdä jonkinlainen vuokaavio trilogian tapahtumista. (Sanottakoon tässä välissä, että Douglas Adams itse kutsui teoskokonaisuutta trilogiaksi, vaikka siinä olikin viisi osaa.) Kaaviosta tuli tällainen:

Tiivistelmä Linnunrata-trilogian tapahtumista.Värialueet merkitsevät, että ketä liikkuu kenenkin kanssa, eli ketkä ovat milloinkin yhdessä. Vaikka Arthur liikkuu muiden kanssa eikä päinvastoin, vallitsevana värinä on Arthurin väri, sillä tarinan näkökulma kuitenkin on hänen.

Valitsin helpoimman tavan yrittää hahmottamista. Kaaviossani asiat on esitetty samassa järjestyksessä kuin kirjassakin. Kronologinen esitystapa olisi ollut ehkä vaikein: koska Arthur oli esihistoriallisella maapallolla, nykyhetken maapallolla, maailmanlopussa ja loputtomien valovuosien pituisten etäisyyksien päässä siellä täällä (plus rinnakkaismaailmankaikkeudessa) ja maapallolla sen tuhoamisen jälkeenkin, on vaikea sanoa, mikä tapahtui ennen mitäkin. (Minä en ole yksin mielipiteeni kanssa, että aikamatkustelu on ongelmallista. Adams kehittelikin Ajanhuoltokampanjan hoitelemaan Linnunradalla aikamatkustamisen vuoksi tapahtuneita kompleksisia sotkuja.)

Pidän Douglas Adamsin älyttömistä ja yllätyksekkäistä juonenkäänteistä, satiirista, parodiasta ja verbaalisuudesta. Tällä lukukerralla pidin kuitenkin eniten Adamsin kielileikeistä. Kielileikeillä tarkoitan nyt muuta kuin verbaaliakrobatiaa. Linnunrata-trilogia on pullollaan nokkelia ilmaisuja ja se on toki hauskaa. Mutta minusta hauskinta on se, miten Adams on tietoisesti kirjoittanut kielestä ja pelleillyt kieliopillisten ja kielitieteellisten asioiden kanssa.

Seuraavaksi esimerkki nokkelasanaisuuden ja kielen (lauserakenteiden, merkitysten) tietoisen hallinnan yhteistuloksesta. Näkemykseni perustuu kylläkin Jukka Saarikiven suomennokseen. En ymmärrä tarpeeksi syvällisesti englantia, jotta osaisin alkukielisestä virkkeestä sanoa, minkätasoisesta kielen hallinnasta siinä on kyse. Käännöksessä joka tapauksessa on kysymys kerrassaan mehukkaasta kielteisten ilmaisujen sujuvasta ketjusta:

"Tuo nuori nainen", hän lisäsi odottamatta, " on yksi kaikista niistä vähiten valistumattomista epä-älyllisistä elämänmuodoista, joiden tapaamista minulla on ollut syvällinen ilon puute olla kykenemättä välttämään."

Elämä, maailmankaikkeus - ja kaikki. Suom. Jukka Saarikivi.

Alkukielellä: "That young girl", he added unexpectedly, " is one of the least benightedly unitelligent organic life forms it has been my profound lack of pleasure not to be able to avoid meeting."

Seuraavat kaksi esimerkkiä ovat Linnunradan selkeimmistä kielileikeistä. Ensimmäinen niistä koskee ajassa matkustamista ja kielioppia. Adamsin mukaan ajassa matkustamisen suurimmat ongelmat eivät liity historiaan ja siihen, että matkustaja voi tulla omaksi isäkseen tai äidikseen. Adamsin mukaan ajassa matkustamisen suurin ongelma on kielioppi. Paras lähdeteos aiheeseen on "Dan Streetmentionerin Ajassa matkaajan käsikirja - tuhat ja yli aikamuotoa", mutta käsikirjassa on haasteensa:

Useimmat lukijat pääsevät semikonditionaaliseen futuuriin jota modifioi käänteinen plagaalinen intentionaalisen subjunktiivin imperfekti ennen kuin luovuttavat; itse asiassa teoksen myöhemmissä painoksissa on sen jälkeiset sivut jätetty tyhjksi painokustannusten säästämiseksi. 

Maailmanlopun ravintoa. Suom. Jukka Saarikivi

Yritin huvikseni selvittää, mistä semikonditionaalisessa futuurissa jota modifioi käänteinen plagaalinen intentionaalisen subjunktiivin imperfekti voisi olla kyse. Enpä saanut selvitettyä. Semikonditionaalinen futuuri voisi tarkoittaa puolittaista ehdollisuutta tulevaisuudessa. Selvä. Sitä modifioi (eli määrittää tai muuntelee) käänteinen plagaalinen intentionaalisen subjunktiivin imperfekti. Plagaalinen on musiikkitieteellinen termi, joka liittyy jotenkin kirkkosävellajeihin. Niin että se siitä. Intentionaalisuus on tietoisuuden  kyky viitata itseensä. Subjunktiivissä on kyse epävarmuudesta tai toiveesta, imperfektissä menneestä aikamuodosta. Intentionaalisen subjunktiivin imperfekti voisi siis olla jotakin tietoisen kyvyn epävarmuudesta viitata itseensä menneisyydessä. Tai jotakin. Mutta mitä se voisi olla, kun siihen yhdistetään jonkinlainen kirkkosävelasteikko ja tehdään koko jutusta käänteinen? Riemastuttavaa.

Kirjassa esitetään muutama Dan Streetmentionerin käsikirjan mukaan tehty aikamuotokorjaus:

It is built on the fragmented remains of an eventually ruined planet which is (wioll haven be) enclosed in a vast time bubble - -

In it, guests take (willan on-take) their places at table and eat (willan on-eat) sumptuous meals while watching (willing watchen) the whole of creation explode around them. - -

You can arrive (mayan arrivan on-when) for any sitting you like without prior (late fore-when) reservation because you can book retrospectively, as it were, when you return to your own time (you can have on-book haventa forewhen presooning returningwenta retrohome). - -

Se on rakennettu lopulta tuhoutuneen planeetan pirstaleisille jäännöksille, jotka on (tulnee ollaiksenut) suljettu valtaisan aikakuplan sisään - - 

Sen sisällä vieraat istuutuvat (tulnevat istuutunaikse) pöytään ja nauttivat (tulnevat nauttiaikse) ylellisiä ruokia samalla kun (tulnevat katsellein) kuinka koko luomakunta räjähtää ympärillä. - -

Sinne voi saapua (tulnee voikse saapuvan) mihin aikaa vain ilman pöytävarausta, sillä varauksen voi tehdä takautuvasti, nimittäin palattaessa omaan aikaan (varanaikse voiden tehney retrovasi nimenaikse tulenessa tula tullan kotiin). - -

Maailmanlopun ravintola. Suom. Jukka Saarikivi.

Suomentajalla on ollut hauskaa! 

Minulle tuli hinku pilputa käännöksen aikamatkustusaikamuodoissa olevat sanat osasiinsa, vaikkei siinä ole mitään järkeä. Pätkitään nyt aluksi tuo "tulnee ollaiksenut". (En saa tällä kirjoitusohelmalla asennettua pystypalkkeja, joten pilppuan sanan tavuviivoin.)

 tul-ne-e olla-i-kse-nut

Ensimmäisessä sanassa (olettaisin...) on potentiaalin tunnus -ne-. Potentiaalin tunnuksen n:n pitäisi kylläkin mukautua sitä edeltäviin l-, r- ja s-kirjaimiin, joten oikea muoto olisi 'tullee'. 'Tulnee' kuitenkin on ihan ok. Ei ihan korrekti, mutta suomea. 

'Ollaiksenut' onkin vähän toista maata. Siinä voi nähdä 1. infinitiivin ('olla') ja translatiivin (-kse-) ('ollakseni' olisi 1. infinitiivin pidempi muoto, joka tarkoittaa sitä, että infinitiivi on translatiivissa ja siihen liittyy possessiivisuffiksi).  Lopussa on 2. partisiipin tunnus -nut. Koska partisiipit eivät taivu aikamuodoissa, ei jäljelle jäävä -i- (periaatteessa) voi olla imperfektin tunnus (paitsi tällä argumentilla ei ole mitään väliä, koska infinitiivi ja partisiippi eivät oikeasti edes mahdu samaan sanaan). i:n on oltava siis monikon tunnus, ja asian vahvistaa se, että virkkeessä on monikollinen tekijä.

En tullut kyllä tästä silpunnasta hullua hurskaammaksi, mutta oli kivaa silti. Vaikka silppuaminen oli kivaa, taidan kuitenkin antaa "varanaikse voiden tehney retrovasi nimenaikse tulenessa tula tullan kotiin" -pätkän olla ihan rauhassa. Olisi muuten kiinnostavaa tietää, miten tietoisesti suomentaja on noita rakenteita kasannut. Siis tietoisesti tietenkin, mutta kielikorvalla vai kieliopilla hullutellen vai niiden yhdistelmällä?

Lopuksi vielä toisena esimerkkinä vähän suopatjojen kielestä (sekä kaikkien aikojen suosikkikohtaukseni koko trilogiassa, eli Marvinin ja suopatjan keskustelu). Eikä sen kummempia selityksiä. Paitsi alleviivaan tässä vähän viimeisen kappaleen sanaa 'etymologi'.

The mattress flurred and glurried. It flolloped, gupped and willomied, doing this last in particularly floopy way.

"Voon", it wurfed at last, "and was it a magnificent occasion?"

flurred - purskui

glurried - lurpsi

flolloped - mötkähti/lollahti

gupped - molahti

willomied - lyllyi

globbred - vollahti (Jos haluatte tietää sanan vollahtaa merkityksen, ostakaa Squornshellousin suoslangisanakirja kirja-alennusmyynnistä tai vaihtoehtoisesti Maximegalon-suursanakirja. Yliopisto tulee olemaan varsin iloinen päästessään siitä eroon ja saadessaan lisää arvokasta pysäköintitilaa.)

flurbled - pluplautti

guirruled - kuidusteli

"Seisoin lavalla. Edessäni ja takanani satoja maileja siltaa."

"Kiilteikö se?" patja innostui.

"Kyllä se kiiteli."

"Kaartuiko se juhlallisesti yli maiseman?"

"Kyllä se kaartui juhlallisesti yli maiseman."

"Ulottuiko se kuin hopealanka kauas aineettomaan usvaan?"

"Kyllä", Marvin sanoi. "Haluatko sinä kuulla tämän jutun?"

"Haluan kuulla puheesi", patja sanoi.

"Näin minä sanoin. Minä sanoin: 'Haluaisin sanoa, että minulla on suuri ilo ja kunnia saada julistaa tämä silta avatuksi, mutta en voi koska valehtelupiirini ovat pois käytöstä. Inhoan ja halveksin teitä kaikkia. Täten julistan tämän onnettoman kyberstruktuurin avatuksi jotta sitä voisivat nyt väärinkäyttää kaikki ne, jotka sen tarpeettomasti ylittävät'. Ja kytkin avaamispiirini."

  Marvin vaikeni ja muisteli hetkeä.

  Patja purskui ja lurpsi. Se lollahteli, molahti ja lyllyi ja teki kaiken tämän erityisen lopoisasti.

"Vuun", se vurpsahti viimein. "Oliko se suurenmoinen tilaisuus?"

"Kohtuullisen suurenmoinen. Koko tuhannen mailin pituinen silta kimaltavine kaarineen romahti itsestään ja upposi valittaen liejuun vieden kaikki mukanaan."

(Krikitin sotarobotit ryöstävät tässä välissä ensin Marvinin jalan ja sitten Marvinin.)

Se kohottautui nähdäkseen ruokojen yli, mutta ei siellä ollut mitään nähtävää, ei robottia, ei kimaltelevaa siltaa, ei alusta, vain ruokoja. Se kuunteli, mutta tuuli ei kantanut muuta ääntä kuin jo tutun puolihullujen etymologien huhuilun toisilleen yli kolkon rämeen. 

Elämä, maailmankaikkeus - ja kaikki. Suom. Jukka Saarikivi.

Paljon tapahtuu ja on tapahtumatta

Kissa on kotiutunut. Se on jopa uskaltautunut istumaan ulko-oven viereen hetkeksi aurinkonpaisteeseen. Valitettavasti joudumme kuitenkin muuttamaan lähikuukausina, ja tulevassa kodissamme ei välttämättä ole kissalla yhtä kivaa. Ei välttämättä minullakaan, mutta se on kai asennekysymys.

Eli kissa on kotiutunut (1) ja vuokrasopimuksemme on irtisanottu (2). Siinä on kaksi tapahtunutta asiaa. Yksi ei-tapahtunut asia (toistaiseksi) on uuden kodin löytyminen (-1). Se käy hermoille (3).

Aloin lukea Dickensin Pikku Dorritia (4). Sekin on tapahtuma, kuten myös se, että Dorrit jäi kesken (5) äkillisen Annan Karenina -innostuksen vuoksi (6). Anna Karenina jäi kesken (7) äkillisen Salainen puutarha -innostuksen vuoksi (8). Luin Salaisen puutarhan (9) ja kirjoitin siitä tänne (10). Lisäksi olen innostunut vaihteeksi englantilaisista kartanoista (11) ja olen lukenut Linnunrata-trilogian kohta jo puoleenväliin (12).

Olen nimitellyt kissaa söpöksi noin 17 kertaa päivässä (1151) ja leikkinyt sen kanssa tosi paljon (1687, joka on muuten vuosi, jolloin Jean-Baptiste Lully kuoli). Nyt Arthur kehrää sylissäni (1688) ja äsken se haukotteli (1689) niin, että sen hampaat kolahti päin pöydän reunaa (1690).

Eli paljon tapahtuu. Se tuli varmasti nyt selväksi. 

Sitä mitä ei tapahdu, on vaikeampi todentaa. Mutta kyllä se lista on vähintään yhtä pitkä kuin tapahtuneiden asioiden. Mikään ufo ei ole abduktoinut minua minnekään (-2). Tudor-nukketaloprojektini ei etene (-3). Amerikanserkku ei ole kuollut (-4) eikä testamentannut minulle mitään (-5). Jne, aina äärettömiin lukuihin saakka.

Seuraneiti

Neljätoista vuotta sitten minä ja veljeni ilmoitimme äidille, että me tarvitsemme taas kissan. Äiti kieltäytyi ensin. Kärttämisen jälkeen äiti kuitenkin erehtyi sanomaan, että jos itse hankitte meille kissan, niin otetaan sitten, mutta sen täytyy olla kaunis. Minä soitin siltä istumalta mummilleni ja kysyin, onko lehti-ilmoituksissa kissanpentuja. Mummi kaivoi lehden esiin ja sanoi, että on täällä yksi ilmoitus. Otin numeron talteen, soitin, varasin yhden kollin kysyttyäni onko se kaunis ja lupasin tulla hakemaan seuraavana päivänä. Myönsin äidille puhelun jälkeen, että sieltä oli sanottu, ettei nämä pennut häävin näköisiä ole. Mutta varattu mikä varattu. Iltapalapöydässä päätimme, että kissasta tulee Arthur, kuninkaan, pianistin ja pyyheliina mukanaan avaruudessa matkustavan kaimakolmikon mukaan.

Kun menin kissaa noutamaan, oli varaamani kolli kuitenkin annettu pois. Jäljellä oli enää surkea laikukas nartturääpäle. Se matkusti pahvilaatikossa uuteen kotiinsa ja se osoittautui kohta maailman parhaimmaksi kissaksi, ja kauniskin siitä lopulta kasvoi. Arthurilla oli kyllä puutteensa: Se ei osannut lähteä sylistä muulla tavoin kuin paniikissa, kaapaisten kynsillään mahtavia ponnistusreikiä. Se ei osannut hypätä pesuhuoneen ikkunasta sisälle kuten aiemmat kissat. Arthur hyppäsi aluksi aina päin vastapäistä seinää. Kops. Se pelkäsi hiiriä. Se pelkäsi miehiä. Se ei osannut olla rento. Mutta se rakasti olla sylissä. Ja kerran se otti matalalennossa olevan kuovin kiinni. Sillä saavutuksella se lunasti kissuuden kannukset. 

Minä muutin pois kotoa, lähdin opiskelemaan. Arthurille kasvoi pitkä häntä ja siitä tuli mainio hiirestäjä. Kooltaan se jäi kaksikiloiseksi rääpäleeksi. Se kehitteli itselleen astman. Se oli talvisin viluinen. Se seurasi meitä kävelyille, lönkötti perässä ja maukui surkeana. Kerran keksimme ottaa sen syliin. Sen jälkeen Arthur oli kävelyillä mukana tyytyväisyydestä kehräten, se nökötti olkapäälläni kuin papukaija.

Arthurin pitkä häntä.

Sitten äitini muutti uuteen taloon, siskoni perhe muutti lapsuudenkotiini. Ajattelimme kaikki, ettei vanha kissa kuitekaan sopeutuisi uuteen paikkaan.  Arthur jäi siskon perheelle. Mutta siskoni perhe osoittautui allergiseksi. Mietimme, muuttaisiko Arthur minun ja mieheni luo. Mutta minulla oli jatkuvia yskiä ja astmalääkitys. Arthurista tuli siis ulkokissa. Sille tehtiin lämmin pesä, se sai seuraa ulkoiluhenkisestä perheestä ja kaikki oli hyvin. Paitsi että kaikki me silti murehdimme, miten seurallinen ja viluinen kissa pärjäilee talvisin. Hyvin se pärjäsi, mutta me murehdimme silti.

Viime marraskuussa minusta otettiin läjä verikokeita. Kylkiäisenä niistä selvisi, etten ole allerginen sen paremmin kissoille kuin pölyllekään. Lisäksi selvisi, että astmaattisuuteni ei ollutkaan astmaattisuutta. Hengitystieongelmilleni löytyi syy, johon kissat tai karvat eivät voineet vaikuttaa suuntaan tai toiseen. Arthur muutti meille heti.

Arthurilla on selässään urheilullinen vauhtiraita.

Neiti on asunut meillä nyt kaksi kuukautta. Se on osoittautunut Täydelliseksi Kissaksi. Se on Päiviemme Ilo Ja Nauru. Tietysti tiesimme jo ennestään, että se on herttainen kissa. Mutta että näin herttainen! Olemme siihen juuri niin hulluna kuin nyt lemmikkien omistajat lemmikeihinsä voivat olla. Mieheni kännykkä on täynnä kissakuvia ja kissavideoita, minun jokainen yhteydenottoni sisältää maininnan, miten söpö meidän Arthur on. Se on kiltti ja tottelevainen. Se on rauhallinen. Se on seurallinen. Se kulkee perässämme ja sanoo kurnau kurnau. Se sanoo kurnau, kun se haluaa syliin. Se sanoo kurnau, kun se haluaa ruokaa. Se sanoo kurnau, kun se haluaa kanssani viemään roskista. Se sanoo kurnau, kun se haluaa leikkiä. Kun olen heittänyt sille paperitollon ja Arthur on tappanut sen, Arthur istuu paperitollon viereen, katsoo silmiini ja sanoo taas kurnau, heitä uudelleen. Kun se nukkuu kerällä nojatuolissa ja kävelen sen ohi, se raottaa silmiään ja sanoo unisesti kurnau. Kun istun katsomaan elokuvaa tai kirjoittamaan sähköpostia, se hiipii viereeni lattialle ja sanoo kurnau. Tee tilaa. Arthur asuu meidän sylissämme. Ja kun se on saanut olla ulkoiluvuosien jälkeen kaikessa rauhassa sisällä ja lämpimässä ja syleissä, se on ensimmäistä kertaa eläissään rentoutunut. Sitä saa nostella, laskea, kantaa ja sen vatsaa saa rapsuttaa. Onko maailmassa mitään niin söpöä kuin kissan vatsa?

Ehkä kaikkein söpöin Arthur on aamuisin kun minä herään. Mieheni herää yleensä ennen minua ja antaa kissalle sapuskan ja leikkii sen kanssa. Mutta kun kissa kuulee, että minä alan nousta, se ilmestyy hetkessä makuuhuoneen ovelle, juuri eteisen puolelle kynnystä (se ei saa tulla makkariin), istahtaa siihen, sanoo miau-kurnau ja polkee etutassujaan malttamattomasti.

Luultavasti Arthurin arvo meidän silmissämme on aivan erityinen siksi, että se muutti meille aivan samaan aikaan, kun minä sain ikävän sairausdiagnoosin. Hellyydenkipeä kurnuttava kissa on kertakaikkiaan mahdottoman hyvä apu alakuloiselle tai alakuloon pyrkivälle mielelle!

Seuraavaksi vuorossa on noin tusina kuvaa, jotka ilmaisevat osittain neitimme seurallisuutta ja osittain emännän hullantuneisuutta (kyvyttömyys karsia kuvia on todiste viimeksi mainitusta). Olkaa hyvät.

Arthur juo kanssani teetä. (Olohuoneessa. Keittiön pöydän ääreen sillä ei ole asiaa.)

Arthur pukee kanssani nukkea.

Arthur avustaa ompelemisessa. Se on myös lukenut kanssani Ylpeyden ja ennakkoluulon sekä katsonut muutaman leffan.

Arthur esittelee vatsaansa ensimmäistä kertaa elämässään.

Arthur valvoo sähköpostin kirjoitusta poikkeuksellisesti etänä.

Arthur haluaa, että sille heitetään lankakerää.

Arthur leikkii nukeilla.

Arthur katsoo ulos.

Arthur katsoo kameraan.

Arthur on pöydän alla.

Arthur siristää silmiään pöydän alla.

Ylpeys ja ennakkoluulo ja Kersti Juva

Laskin, että tulin lukeneeksi viime vuonna noin 36 romaania. Niistä suurin osa oli P. G. Wodehousea ja dekkareita. Vuoden teema oli helppolukuisuus. Siksi en esimerkiksi saanut Bellow'n Dekaanin joulukuuta loppuun koko vuoden yrittämisestä huolimatta. Lakkasin vain ymmärtämästä lukemaani. Hankalin loppuun saamani teos oli Saramagon Oikukas kuolema (ilahduttava!). Kirja oli hankalin siksi, että Saramago ei välitä erityisemmin kappalejaoista. Eikä hän haaskaa pisteitäkään liiemmälti. Eikä mitään repliikkejä eritteleviä välimerkkejä (paitsi pilkkua). Se on: Saramago harrastaa pitkiä polveilevia virkkeitä, joihin on ympätty dialogi sekaan. Minulla ei ole ollut viime aikoina kykyä ymmärtää pitkien polveilevien virkkeiden sisältöä, ei edes itse kirjoittamieni (joka tarkoittaa sitä, etten käsitä puoliakaan siitä mitä kirjoitan).

Tätä taustaa vasten tanssin ilosta, kun luin Kersti Juvan tuoretta suomennosta Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Mikä sanonnan ja ajatuksen kirkkaus! Mikä tekstin täsmällisyys, helppous ja soljuvuus! Ensi kertaa aavistin, millaista Austenin teksti lienee alkukielisenä (en ole vaivautunut kokeilemaan Austenia englanniksi). Olin lukenut ja kuullut paljon Austenin tyylistä, mutta koskaan aiemmin minulle ei ollut itselleni välittynyt tekstistä mitään erityistä tyyliä. Olin nauttinut säkenöivistä dialogeista, mehukkaista henkilökuvista ja mainioista tarinoista, mutta itse tyyliin en aiemmin ollut kiinnittänyt huomiota. Mutta nyt Kersti Juvan käännöksessä aivan ensi sivuista alkaen aivojani kutitteli tyyli. Hienostunut, elegantti ja raikas tyyli kuin Pemberleyn avara valoisa salonki.

Luin Ylpeyden ja ennakkoluulon ilman erityistä ruuhkaa aivokurkiaisellani, pääni ei paisunut tipan tippaa. Austen-luennasta innostuneena siirryin seuraavaksi Emmaan. Sen suomennos on vuodelta 1950 (Aune Brotherus). En ymmärrä siitä puolta sanaa. 

Hartain toiveeni on, että Kersti Juva suomentaisi Emman ja Järjen ja tunteen nyt ensihätään. Toiseksi hartain toiveeni on, että pääni tokenisi.