T. Anhava ja Austen

Jotkut osaavat kirjoittaa. Tuomas Anhava esimerkiksi osaa. Enkä ole lukenut vielä edes hänen parasta ilmaisuaan, mikäli voin luottaa esseekokoelman Todenkaltaisuudesta esipuheeseen. Anhava kuulemma kirjoitti nuorempana rönsyilevästi ja vähän komeastikin, vanhempana taas ilmaisu kuulemma terästyi ja kirkastui. Koska esseekokoelman esseet ovat aikajärjestyksessä ja koska luen kokoelmaa alusta loppuun, paitsi Austen-esseet luin ensimmäiseksi, olen vielä nuoren Anhavan kielessä.

On ilahduttavaa, miten järkevästi voi ihminen kirjoittaa kirjallisuudesta. Niin järkevästi, että 14-vuotiaskin jaksaa tykätä ja lukea! Eli testasin Anhavan Austen-kirjoitukset Austenia lukevalla 14-vuotiaalla, ja tekstit upposivat kuin munkit öljyyn tms. Tykkäsi. Se on paljon se.

En ole aiemmin lukenut (muistaakseni) mitään Anhavan tekstejä. Toki tiesin ennestäänkin kenestä on kyse, mutta koska sattuneista syistä minulla oli sellainen tunne, että ammattilaiset kirjoittavat kirjallisuudesta aina tosi hörhösti, en ollut viitsinyt tarttua. Kunnes täysipäinen ystävä suositteli. Kun sitten lainasin kirjan kirjastosta ja kotona sitä selasin ja näin sen sisältävän neljä Austen-tekstiä ja totesin Anhavan ylistävän Austenia ylitse muiden kirjailijoiden, olin myyty.

No niin. Tässä Emma-arvostelun (vuodelta 1950) aloitus. Austen-ihmiset nauttikaa!

Nykyaikaiselle tarkastelijalle, joka on tottunut selittämään luovan kirjallisen työn milloin minkin puutostaudin seuraukseksi, Jane Austen on arvoitus verrattuna esimerkiksi Brontën sisaruksiin, joissa ei ole mitään ongelmallista. Eristyneisyys, köyhyys, orpous sekä yksinvaltainen ja originelli isä muodostavat peräti otollisen, ettei sanoisi välttämättömän lähtöaseman kirjailijan kehitykselle; nämä edut Jane Austenilta tyystin puuttuvat. -- Jane Austen oli sen sijaan luonnostaan todellisuuteen kiintynyt ja tervejärkinen, 1700-luvun täysiverinen perillinen. -- Brontën sisarukset olivat kirjailijoita ilmeisesti melkoiselta osalta kohtalonsa ansiosta, Jane Austen taas paljon suuremmassa määrin lusus naturae, kirjailija elämänsä ja mielensä tasapainosta ja kirjallisuuden valtavirtauksista huolimatta.

Loistavaa pilke silmäkulmassa kirjoitettua tekstiä, jossa kuitenkin eittämättä ilmenee Austenin raikkaus ja puhdas selkeys!

Anhava jatkaa kertomalla, että Austen kuoli nuorena, 42-vuotiaana, mutta koska Austen kehittyi kirjailijana niin nopeasti, hänen neljä pääteostaan ovat kuitekin kaiken romaanitaiteen virheettömimpiä suorituksia. Myöhemmin Anhava toteaa:

Jane Austenin varhaiskypsyys, synnynnäinen valmius ja muodontaju tuovat pakosta mieleen musiikin ihmelapset, varsinkin Mozartin, jonka aurinkoinen genius on selvästi hänen hengenlaadulleen sukua.
Yhtä vähän kuin Mozartin voi Jane Austenin taidetta arvostella kevyeksi. Jos on halua, voi kuka tahansa todeta, miten kestävän huumorin ja ironian, pysyvästi ilahduttavan hymyn taustana on kaikelle avoin mieli, useimmiten myös ryhdikäs ja eletty maailmankatsomus.

Ja vielä Anhava hehkuttaa:

Jane Austen on niitä harvoja, jotka nykyään yksimielisesti tunnustetaan romaanitaiteen täydellisiksi mestareiksi: vain Tolstoin kaltainen jättiläinen voidaan asettaa hänen yläpuolelleen, eikä tämäkään osaa ammattiaan yhtä hyvin kuin hän. Ihailtavinta hänessä on ehdoton pysytteleminen niiden ilmiöiden parissa, jotka olivat tuttuja ja joihin hän oli vilpittömästi kiintynyt.

Siinä Anhava tarjoili meille Austenista nauttiville melkoisen lautasellisen herkkuja. Kivaa, kun rakasta kirjailijaa kehutaan! Anhavan teksti sitä paitsi muistutti minua aiheellisesti siitä, että monimutkainen, raskas ja vakava-aiheinen taide totta tosiaan ei vain raskautensa, monimutkaisuutensa ja vakava-aiheisuutensa vuoksi ole automaattisesti selkeää, kepeää ja hilpeää taidetta korkea-arvoisempaa. Nolottavassa missälie aivojumppasnobismissa sitä usein sortuu ajattelemaan, että helppotajuinen laatutaide on laatutaidetta, mutta vaikeatajuinen taide on tositaidetta. Hah. Onneksi sentään olen osannut itselleni nauraa, kun olen saanut itseni mokomasta ajatuksesta kiinni. Mutta vaikka olen itselleni nauranut ja vaikka olen ymmärtänyt, että kepeys tai raskaus ei ole taiteen mittari, pisteli Anhava tuossa tekstissä asian niin selkeästi sanoiksi, että asia kirkastui nyt ihan niinkuin todellisena totuutena.

Vielä herkkupalana ystävällisenilkeää ja suloisenlämmintä tekstiä Emma Woodehousesta. Emmekö kirjoittaisi Emmasta samoin, jos osaisimme?

-- hän on romaanin alkaessa jokseenkin sietämätön nuori nainen, omahyväinen ja asemastaan naurettavan tietoinen. --hän joutuu havaitsemaan arvioineensa väärin toisten keskinäisiä suhteita ja omia tunteitaankin ja aiheuttaneensa pelkkää sekaannusta. Mutta hän on tarpeeksi äkykäs itse huomaamaan tosiasiat, ja kun häntä on kylliksi kuritettu, hän on myös kyllin kehittynyt saamaan palkinnoksi mainion miehen, mikä onkin vähintään kohtuullista: niin perinpohjaisesti on lukijaa huvitettu hänen kustannuksellaan.

Ja aivan lopuksi vielä tiivistys, miksi jaksamme lukea Austenia aina uudestaan ja uudestaan:

-- jokainen lause on kuin aidosti helähtävä raha, jokainen henkilöhahmo kuin tuttava joka äsken poistui huoneesta --. Muutaman ihmisen ja elämän muutamien perustapahtumien tarkka tuntemus osoittautuu riittäväksi koko ihmisyyden ja olemassaoloen ymmärtämiseen. Tämän tiedon taiteeksi hahmottamiseen tarvittiin vain ihmeitä, joita Jane Austen osasi tehdä voittamattoman elegantisti ja kenenkään huomaamatta.

(Lainaukset siis Otavan vuonna 2002 julkaisemasta kirjasta Todenkaltaisuudesta - kirjoituksia vuosilta 1948 - 1979.)

Australiassa paistaa aurinko.

Ei välttämättä aina, tai tietenkään ei aina, onneksi. Mutta nyt paistaa, ja huomenna ja ylihuomenna ja sitä seuraavana päivänä, ja lämpötila nousee 29 celsiukseen (plussaa).

Toisaalla on harmaata ja sataa ja on luvattu sadetta, ja jos ei sada, niin melkein sataa, ja tuulee ja on ainakin 20 celsiusastetta vähempi lämmintä kuin Australiassa. Puolikkaita aurinkoja on luvassa kaksi kertaa sitä seuraavaan päivään asti (eli kolmanteen päivään tästä lukien). Auringot sijoittuvat sateiden väliin. Jos ne menevät päällekkäin (aurinko ja sateet, ei aurinko ja aurinko), tulee ehkä sateenkaari.

Miltähän näyttäisi jos aurinko ja aurinko menisivät päällekkäin?

Australiassa silti ei ole kurkiauroja (käsittääkseni). Ei niin, että olisin nyt juuri nähnyt niitä täälläkään. Mutta jossain tuolla ne ovat. Tai ovat olleet. Ja sitten tuolla jossakin on se iso vaahtera, jossa roikkuu sinnikkäästi ja kapinallisesti vielä yksi anarkistinen lehti. Kirkkaankeltaisena se siellä puussa uhoaa, että lehden homma on pysyä puussa tai kuolla.

Australia tuli mieleeni eilen. Se johtuu siitä, että kolme vuotta sitten tähän aikaa vuodesta pakkasin tavaroita matkalle Lounais-Australiaan. Tuntuu omituiselta, että matkasta on vain kolme vuotta. Oikeasti tuntuu, kuin siitä olisi vuosikausia, että se olisi tapahtunut ihan toisessa ajassa. Matkani Australiaan on yhtä muinainen ja myyttinen juttu kuin mesopotamialaiset. Paitsi että matkani on digitaalisesti dokumentoitu. Mesopotamialaiset ei, ainakaan alun perin.

Silloin oli ollut ihan kaamea lokakuu. Sadetta loputtomiin. Aurinkoa ei oikeastaan viikkoihin. Muistan vieläkin sen yhden päivän noin neljä päivää ennen matkaa. Satoi. Satoi. Satoi lisää. Vesi oli kylmää ja se tuli vuolaana ja laajana. Ei mitenkään pisaroina kasvoille. Ja sitten kun luuli, ettei voi sataa enää enempää, alkoi sataa toden teolla.

Marraskuun alussa sitten lähdimme.

Ensimmäiseksi minulle tulee matkasta mieleeni aina Hongkong. Siihen tiivistyy kaikki matkakuume ja kaukokaipuu. Olimme siellä toki vain 7 tai 8 tuntia, lentokentällä. Mutta pelkkä lentokenttäkin voi olla merkkipaalu ihmisen elämässä. Se oli jotakin niin käsittämättömän vierasta hajuineen, väreineen ja ikkunoista näkyvine maisemineen: meri kummallisine ja ei-kummallisine laivoineen, vihreitä saaria ja itse Hongkong ja pilvenpiirtäjät. Entä lentokentän ihmiset? Heitä oli paljon ja erilaisia. Enemmän erilaisia kuin koskaan ennen tai jälkeen (paitsi paluulennolla) olen nähnyt. Ja lopulta se noin 50 sekuntia Kaukoidän ilmastoa (jatkolennolle ei menty putkesta vaan kentältä portaita pitkin niinkuin presidentit), joka iski vasten kasvoja ja keuhkoja koko voimallaan.

Toiseksi tulee mieleen aina öisen Perthin lentokentän parkkipaikka. Tuoksu oli taas aivan uusi, ja palmut heiluivat tuulessa ja maa oli kostea sateesta.

Ja sitten tulee mieleen valo, hedelmät, vompatit joita en nähnyt, kengurut jotka näin, meren aallot ja se, miten ensimmäinen aalto veti jalat altani ja imaisi minut leikkimään kunnon vesileikkejä. Ja vielä mieleeni tulee suolainen tuuli joka paransi astmayskäni, eukalyptuksen tuoksu, punainen hiekka, kukkivat puut, kakadut, tulinen lammaspata ja taas valo, aurinko ja meri.

Kaivoin eilen esiin matkapäiväkirjani. Selailin ja luin sitä ensimmäistä kertaa sitten matkan jälkeisten viikkojen.

Olen nyt kieltämättä tyytyväinen dokumentointivimmaani. Matkapäiväkirjassani on kaikki. Pakkaamisen ja lähtemisen stressi. Matkaanpäässeen euforia. Matkan kaikki kummalliset* käänteet ja onnelliset tuntemukset. Paluun jälkeinen epätodellisuus ja haikeus. Ja kymmenen kiloa lehtileikkeitä, kortteja, kuivattuja kukkia, lippuja, lappuja ja vompatin kuvia.

Viimeinen merkintä on kirjoitettu vuosi matkan jälkeen. Vielä kirjassa on yksi sivu. Milloinkahan täytän sen? Nytkö? Vai odottaisinko vielä muutaman vuoden?


__________________
* Esimerkiksi pala Beaconsfieldin koulun opettajan antamasta karkkitaidemainosjulisteesta tai manifesti Hongkongin lentokentällä paluulennon vaihdon yhteydessä kuultujen joululaulujen käsittämättömyydestä.

Hajoa ihan rauhassa ruoja, lälläslää!

Tiedostot on nyt varmuuskopioitu :)

Oikolukemisen määrä ja laatu

En ole varma, kuuluuko blogietikettiin kertoa, mikäli on käpälöinyt tekstejään jälkikäteen. Kuittaan epävarmuuteni asiasta kertomalla tässä, että jokaista tekstiä on käpälöity noin 3 - 17 kertaa. Jostakin syystä näköjään en osaa havaita kaikkea oikoluettavaa yhdellä silmäyksellä :D Sisältömuutoksia en ole harrastanut, paitsi joissakin kohdin kielellisen sujuvuuden vuoksi ja tekstin ymmärtämistä helpottaakseni. Jos minulle tapahtuu joku elämänkatsomuksellinen muutos, esimerkiksi että alan inhota polkemista pyöräilykypärä päässä, mikä on hyvinkin mahdollista, kun koittaa aika ängetä kypärän alle pipo, lupaan korjata asian kertomalla elämänkatsomuksellisesta muutoksestani erillisessä blogitekstissä vanhaa tekstiä poistamatta.

Tämän hän kirjoitti hetkenä, jolloin hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä kuin keksiä miettiä tätä (ja sitä, pitäisikö orkidealle hankkia uusi hake ja isompi ruukku).

P. S. Pyöräni kumi on muuten puhki.

Hempeä täkki

Semmoisen sain sommiteltua lopuista tilkuista. Kesällä tuli leikattua tilkkuja roimasti, ja mietin silloin, miten ihmeessä käytän ne. Mutta eipä niistä tullutkaan kuin kuin kaksi täkkiä.

Tuo täkki on oikeasti söpömpi kuin kuvassa. Kuvassa sen vääristynyt muoto korostuu. Nukkekodin sängyssä se on kuitenkin ihan ei-muotopuoli.

Siitä tuli sopivasti hempeä, ettei ihan siirappinen sentään. Tuo on tuollainen Beatrix Potter -tasoinen hempeys. Sopisi jonkun jänöjussin kotiin peitoksi.

Tapahtuneita vääryyksiä ja mukavuuksia

Olin uimassa. Luulin uineeni kilometrin. Mutta sitten kuulin, ettei allas ollutkaan 50 metriä pitkä, vaan 25 metriä. Minusta on sopimatonta, miten hidasta uiminen on.

Katsastin aroniapensasaitaa sillä silmällä, että mikä ruskaisista lehdistä on kauneimman värinen. Se oli tosi vaikea tehtävä, ja jätin sen kesken.

Luin Saramagon kirjan loppuun. Voin vapauttaa Nobelin kirjallisuuspalkintolautakunnan epävarmuudestaan (jos niillä sellaista on häilymässä): Saramago on hyvä kirjoittamaan ja palkintonsa ansainnut.

Kaikkien nimet edustaa kai käsittääkseni maagista realismia. Ei kuitenkaan García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden tyyliin. Kaikkien nimet on minusta maaginen (tai maagisehko) absurdiutensa ja yllättävyytensä vuoksi. Ja silti kirjassa ei oikeastaan ole mitään yllättävää eikä absurdia, kaikessa on logiikka ja kaikki kirjassa tapahtuva on mahdollista, justiinsa niin mahdollista, kuin tässä epäloogisessa ja kummallisessa maailmassa yleensäkin.

Se oli hassun kummallinen kirja. Ja ihana ja surumielinen ja jännittävä ja nauratti ääneen ja ilahdutti kielitajua ja mietitytti ja loi sellaisen oletuksen, että tällaista juuri kuuluu olla portugalilainen kirjallisuus. Minulla on sellainen oletus, vaikken mitään Portugalista tiedäkään, paitsi pääkaupungin, että portugalilaiset ovat tarinankertojia. En tiedä, mistä minulla sellainen oletus on. Mutta Saramago ainakin on tarinankertoja.

Sitten luin Hessen Lasihelmipelin. Saramagon kirjasta tykkäsin kamalasti. Lasihelmipeli on minusta kirja, josta ei oikeastaan tykätä. Sitä kunnioitetaan.

(Kunnioittava hetki.)

Hessen kirja oli tosi tuhti. Se oli ihan kuin töpäkkää ja tiivistä leipää. Kesti hetken, ennen kuin osasin hyväksyä tekstin tuhdin saksalaisen otteen. (Minusta se oli ehdottoman saksalaista.) Kirjan sisältöä en ala sörkkiä tikullakaan tässä. Sisältö nimittäin on vähän niinkuin toisesta maailmasta. Sanotaan siitä vain, että Hesse kirjoitti tuota pääteostaan 11 vuotta ja että kirjassa ei ole yhtään turhaa sanaa tai sivulausetta, ja se on paljon, kun kirja on yli 500 sivuinen. Sepä lukemisesta tekikin aikamoisen kokemuksen. Sana sanalta pää paisui, kun missään ei ollut yhtään edes ilmakuplaa (niinkuin vaikkapa junttakakossa on). Ehdottomasti en voi muuta kuin suositella, lämpimästi. Nobelin kirjallisuuspalkintolautakunta suosittaa myös.

(On silkkaa sattumaa, että luin kaksi Nobel-kirjaa peräkkäin. Eli ei minulla ole mikään projekti meneillään. Joskus laskin kyllä, miten kauan menisi aikaa, jos tutustuisin pariin uuteen Nobel-kirjailijaan vuosittain. 54 vuotta menisi tähän mennessä palkittujen lukemiseen, jos lukisin kaksi vuodessa. Sinä aikana olisi tullut sitten noin 54 uutta kirjaa lisää... Tulin siihen tulokseen, että a) unohdan koko jutun, tai b) luen niitä kasoittain, ettei tarvitse yrittää elää yli 100-vuotiaaksi kauheissa paineissa.)

Tilkkutäkki valmiina

Kas siinä. Onpas se pieni ja söpö. (Klikkaamalla suurenee.) Niin kuin näkyy, pistin kirjavat reunat. Se oli minusta oikea ratkaisu. Hassu juttu, että se näyttää siltä (minusta ainakin), että siinä olisi samoja tilkkuja toistuvasti. Ja onhan siinä, reunoissa on samoja kuin keskellä. Mutta kun keskikohtakin näyttää mielestäni siltä, että siinä ei olisi kaikki tilkut erilaisia. Eikä olekaan, siinä on neljä täysvalkoista tilkkua. Mutta tarkoitan, että näyttää hetken siltä, että värillisissäkin tilkuissa olisi toistoa. Johtunee kai siitä, että sävyt on sommiteltu huolella. Ainakin yritin sommitella huolella. Mutta ommellut en niinkään huolella. Kun vertaan tuota aiemmin tekemääni nukkekotitilkkutäkkiini, en osaa käsittää, miten olen tehnyt sen ekan niin siististi.

Paitsi ei kai tästä saa selvää, miten siisti tuo vanhempi on verrattuna tähän uudempaan. Kumpikin on minusta kiva täkki, vaikka tuo vanhempi on kyllä varmaan kauniimpi, mutta tuo uudempi on kyllä kanssa kovin kotoisa. Tykkään kummastakin.

Valmiiksi leikattuja tilkkuja jäi vielä yhden tai kahden täkin verran, riippuu miten sommittelee ja miten paljon laittaa boordeja ja muita härvellyksiä. Loput tilkut ovat kaikki herttaisen harmonisia, vaaleita ja heleitä. Niistä sommittelenkin oikein romanttisen täkin. Ehkä pari jämerää tilkkua pitää leikata ryhdistykseksi siihen. Tai sitten ei. Ehkä minun pitäisi kerrankin harjoitella puhtaasti romanttista väritystä! Mutta siitä kyllä ei sitten voi tulla Victorinoxilleni pussia. Päätin nimittäin tuossa täkin taustakangasta ommellessani, että näinhän minä teen rakkaalle uudelle teräaseelleni säilytyskotelon.

Tilkkutäkki vaiheessa

Siinä se on. Sen kaverina on vähän kirjoja. Ne antavat mittakaavan tilkkujen koolle. (Tilkut ovat kyllä melko isoja, mutta onneksi tilkuissa ei oikeaa kokoa olekaan.) Ehdotuksia nyt täkin viimeistelyyn? Vetäisisinkö valkoisen kaisteleen ulkopuolelle vielä kirjavan mutta huolella sävytetyn rivin tilkkuja kiertämään täkin ympäri? Voisiko se olla hyvä reunusratkaisu? Vai pitäisikö tehdä vain yhdestä kankaasta leveä helma? Se olisi toki helpompaa, ja ehkä harmonisempaa. Mutta... Jaa. Mietitään. (Ehdotuksia ehtii laittamaan noin vartin ajan :D )

Itseni keskeinen onnistuminen. Menestystarinoita epäonnistumisten vastapainoksi.

Toiseen orkideaan on tryykännyt kolme kukkavarsihaaraa vanhoihin varsiin, ja niissä on jo kolme isoa nuppua ja yhdeksän pientä. Toiseen orkideaan on tullut uusi kukkahaara myös, siinä on seitsemän nuppua. Lisäksi siihen orkideaan on kasvanut jo viisitoistasenttinen uusi kukkavarsi, ja molempiin orkideoihin on tullut uusia ilmajuuria ja toiseen uusi lehti. Uskoakseni en ole tappamassa niitä!

Saintpaulia ei tajua lakata kukkimasta.

Kansallinen epäonnistuminen

Tänään on kuulemma virallisesti epäonnistumispäivä. Koska se on oikein kansallinen juttu, pitää vastuullisen kansalaisen kantaa kortensa (keosta) kekoon ja epäonnistua vähän, vaikka edes poikkeuksen vuoksi.

Minä ompelin juuri nukkekotitilkkutäkin kaikki tilkut toisiinsa, ja kolme tuntia ommeltuani huomasin, että olin ommellut ne 1,7 cm x 1,7 cm -kokoon sen sijaan, että olisin ommellut ne aikomaani 1,35 cm x 1,35 cm -kokoon. Lisäksi yksi yksivärinen sininen tilkku on ommeltu nurja puoli ylöspäin.

Voi ei!

Lisäksi söin mieheni eilen ostamia sipsejä, vaikkei olisi tarvinnut yhtään syödä.