Yksikätisiä kirjoituksia nro 2

On tärkeää lakaista lumet portailta heti kuin mahdollista.

On tärkeää katsella pilviä silloin kun niissä on katseltavaa.

Yleensäkin on tärkeää katsoa välillä ylöspäin. Siellä voi näkyä lintuja tai ukkospilviä (ei talvella) tai lentokone, joka näyttää putovan paikallisen paloaseman päälle, tai sitten jotakin muuta (usein katto, taivas tai puita).

On tärkeää myös katsoa jalkoihinsa (edessä voi olla esteitä, esim läppäri - toiset pitävät läppäreitään keskellä lattiaa, olen tuntenut sen varpaissani).

On tärkeää kuunnella Beethovenin pianosonaatteja.

Erittäin tärkeää on jumpata ja venytellä. Yhtä tärkeää on osata lopettaa ennen kuin aiheuttaa jumppaamisella ja venyttelemisellä tuhoa itselleen (tai jopa ympäristölleen).

On tärkeää äänestää vaaleissa.

On tärkeää niistää nenä ennen kuin tilanne näyttää liian nololta (joskus ei ehdi).

On tärkeää juoda teetä tai jotakin muuta josta nauttii (mutta alkoholia kohtuullisesti, huom.).

On tärkeää osata arvostaa laadukasta trilliä.

Tärkeää on paitsi arvostaa ruokaa myös syödä sitä.

Tärkeää on ystävyys. Ja kartat. Ja ystäviltä saadut kartat. Ystävyys on tärkeää ilman karttojakin.

Hiljaisuus on tärkeää.

Kauppalistan laatiminenkin on tärkeää, jos on huono muisti tai tosi paljon hankittavia asioita.

On tärkeää osata lopettaa listaaminen ajoissa.

Yksikätisiä kirjoituksia nro 1

Maailma kuulemma loppuu tänä vuonna!

Minulla on kannussa pöhisemässä formosalaisen Hong Shui -oolongin 7. haudutus. Annan lehtien olla siellä ehkä noin 20 minuuttia, koska vesi on haaleaa. Oli se aluksi lämmintä, muttei pieni määrä vettä kauaa pysy lämpimänä. Eka haudutus teestä oli raikas ja keveä, toka täyteläinen, kolmas tummemmasti täyteläisempi kera pitkän jälkimaun, neljäs epäonnistui, viides oli pehmeä, kuudes perusoolong. Katsotaan millainen tulee seitsemännestä. Yritän virkistävää ja pehmeää (mutta voi kyllä tulla vetinen vain).

Ei minulla muutakaan tekemistä ole.

Saan ehkä lauantaina lasikannun, ihan pienen, melkein vain kaksidesisen. Sitten on kuin olisi telkkari, kun katselen aukenevia teelehtiä kannussa.

Minulle on kaksi ihmistä jo ehdottanut tekemiseksi ajattelemista. Se on minusta tosi hyvä idea. Valitettavasti kuitenkin joku paikkaa, esim. sääri, alkaa heti melkein kutista, kun istun aloilleni ja yritän ajatella. Ja ajatukseni eivät ole yhtään kiinnostavia. Vain tyyliin, että pitäisi pestä lattia pesukoneen alta - koska voin jatkaa portfolion laatimista - mitä jos söisi jotain - tulisiko radiosta just nyt jotakin kiinnostavaa vaikka minuutti sitten ei tullut. Yhtenä hetkenä sitten yhtäkkiä ei tarvitse ajatella, kun vaikkapa harakka tulee kipittelemään piha-aidalle keittiön ikkunan pieleen ja sitä unohtuu katselemaan sen untuvaista ja hohtavanvalkoista masua, josta ulkonee kaksi omituisella mutta harakalle ominaisella tavalla kiinnittynyttä jalkaa, jotka liikuttavat harakkaa toimivannäköisesti ja jopa huvittavasti. Harmillista kyllä, ns. harakkahetkiä ei mahdu montaa yhdelle päivälle. Jos yhtäkään. Mutta sitten kun semmoinen sattuu kohdalle, ei voi olla muuta kuin iloinen!

Ei voi olla totta! Seitsemäs haudutus on uskomattoman makea ja hedelmäinen!

Käsipuolisuus jatkuu. Tulehdus on ohi, mutta tekeminen kipeyttää käden tehokkaasti melkeinpä heti. Seuraava etappi on tammikuun lopussa, silloin testaan taas, että voisinkohan palata normaalitoimintoihin. Siihen saakka keittelen teetä (ellei tule kutsua kouluun) ja jatkan ajatteluharjoituksia.

Kuulemiin ensi vuonna

Tämä on nykyisin kai terveysraportointiblogi :)

Olkavaiva piinaa ja leviää, tänä vuonna siitä on turha kuvitella pääsevänsä. Eikä välttämättä alkuvuonnakaan. Kunhan helppaisi niin, että saisi taas edes luettua mukavasti. Vaiva on levinnyt niskaan tulehduksentapaiseksi, eikä staattinen eteensäkatsominenkaan (lukeminen, leffojen katselu) enää kelpaa asentovaihtoehdoksi. Alas katsominen on edelleen ehdottomassa pannassa, joten alkaa jäädä tekemiset vähiin... Nyhrääjällä on edessä enää vain yksi tuskallinen vaihtoehto: liikkuminen ja venyttely (ei niskan ja olkien). Hah. Siitäs sain.

Kirjoittelen seuraavaksi mitä todennäköisimmin 32-vuotiaana ja 9 vuotta aviossa olleena.

Mahd. lyh. ilm.tap. ets.

Mietin, että olisi kätevää, jos kykenisi ilmaisemaan itseään nyt lyhennetysti ja näpyttelyä säästäen, esim. näin:

Ei mit. tärk. asiaa. Ei sitä p. lyh.kirj. mitenk. auta rakent. its.ilm:n tuott. Tiet. tätä voi yritt. kehitt., mutta ymm., että ei kann. t. edes kyk. Ainak. näillä kyv. Menen syöm. kasv.l-gnea.

Voihan apua.

Itsenäisyyspäivänä

Nyt minun pitäisi polttaa sinistä kynttilää, syödä Fazerin Suomi-konvehteja, kuunnella Finlandiaa ja lukea Vänrikki Stoolin -tarinoita, Maamme kirjaa tai Koiramäen Marttaa ja Ruuneperia. Mutta en taida tehdä noita asioita. Ainakaan samanaikaisesti. Nyt syön konvehteja. Aamulla poltin kynttilää. Finlandia on minusta alakuloinen teos, joten en ala sitä kuunnella ainakaan nyt, illan alkaessa hämärtää kello 14:54, ettei tule melankoliaa. Koiramäen Marttaa ja Ruuneperia voisin lukea. Siinä on niin hyvä se aukeama, jossa Saarijärven Paavo perheineen nääntyy. Suosittelen sitä aukeamaa! Ei maa päällään kanna henkistyneempiä ja nälkiintyneempiä koirahahmoja!

Minun pitäisi suunnitelma A:n mukaan olla nyt kaupungin itsenäisyyspäiväjuhlassa laulamassa Maamme-laulua ja maakuntalaulua ja syömässä kohta pitopöydästä. Jäin kotiin kuitenkin öllöttämään, että hiipivä flunssa ei ehdi hyökätä vielä. Huomenna haluaisin olla terve, että voin käydä vastaanottamassa osteopaattista hoitoa tähän vaivaiseen itseeni. (Kädellä pystyy tekemään jo vähän yhtä jos toistakin, muttei edelleen tätä eikä piirtämistä.)

Jos ne eivät laula siellä kaupungin itsenäisyyspäiväjuhlassa maakuntalaulua, pitää laittaa valitus kulttuurilautakunnalle ja kirjoitus paikallislehteen. Ehdottomasti. Onneksi on urkkija paikalla kertomassa, laulettiinko vai ei!

Sekametelisoppaa joulun lähestymisen kunniaksi

Käytän nyt myös vähän oikeaa kättä, mutta keksin näpytellä hitaasti ja ikään kuin yksitellen. Kirjallisen kommunikoinnin addikti yrittää huijata itseään näköjään kaikin tavoin.

Haluan kertoa, jos ette vielä tiedä, että TYKKÄÄN ORAVISTA. Vaikka syövät lintujen siemenet talvella ja tappavat linnunpoikasia keväällä. Söpöjä ne on silti. (Minä varmaan täytän lapsuuden oravavajetta nyt aikuisena.) Ne ovat niin hassuja, vikkeliä ja epäloogisen oloisia. Ja yhdellä oli äsken hikka. Vastustamatonta.

Keksin laittaa nuottitelineet kirjatelineiksi. Yksi on keittiössä ruokaseuratelineenä, siitä luen matkakertomusta. Toinen on olohuoneessa sohvan edessä. Siitä luen Salaisen puutarhan uusinta painosta. Ostin sen eilen, ihan noin vain etukäteen asiasta tietämättä, että aion ostaa. Onneksi ostin! Olen lukenut vanhan painoksen noin kaksikymmentä kertaa varmaan, se nyt on vallan rakas. Mutta tässä uudessa painoksessapa on kuvat! Ja millaiset kuvat! No ihanat! Sellaiset, joissa salaisen puutarhan salaperäisyydestä vähän muuttuu nähtäväksi ja paljon jää suloiseksi ikiomaksi mielikuvaksi. Nummien elämä ja raikkaus on kuvitettu rakkaudella, Mary Lennoxin muuttuminen kalpeasta ja nyrpeästä terhakaksi ja punaposkiseksi on tehty hienosti. Entä punarinta sitten? Aijai punarintaa. Koko kuvitus on vain yksinkertaisesti kaunis ja lastenkirjamainen ja itse asiassa sellaista tyyliä, johon usein en mitenkään ihastu, mutta joka tuossa on justiinsa oikein. Entä käännös? No, uusi käännös on sekin ihana! Yleisesti olen vastahankaan uusia käännöksiä kohtaan, koska inhoan kaikkia muutoksia. Tässä kuitenkin yksinkertainen ja lyhytvirkkeinen mutta rikas kieli yhdessä kuvien kanssa tekee koko kirjasta hyvällä tavalla uuden, mikä on laskettava pelkästään positiiviseksi asiaksi. Se onkin nyt vähemmän tyttökirja ja enemmän ääneenluettava tarina ja tavoittaa ehkä uuden lukijakunnan. Ja vanhan lukijakunnan edustajalle, minulle, joka osaan tarinan ennestään ulkoa etu- ja tapaperin, tuntuu tarina nyt ihan uudelta ja raikkaalta. Mukava asia tapahtuvaksi keskelle kuolettavan tylsää oleilua.

Saari melkoisen etäällä

Tristan da Cunha on noin 2800 kilometrin päässä Afrikan mantereesta (lähin iso kaupunki lienee Kapkaupunki) ja noin 3300 kilometrin päässä Etelä-Amerikasta. Onneksi lähempänä sentään on St. Helena, ettei Tristan da Cunhan noin 270 asukkaan ihan eristyksissä tarvi olla. Helenalle matkaa kertyy vain reilut 2400 kilometriä. Sinne ajelee veneellä aika nopeaan ehkä, jos on moottorissa heppoja. Säännölliset reittilaivatkin kulkevat Helenalle kerran vuodessa, ettei ihan omin neuvoin aina tarvi liikkua. Lentokenttää Tristanilla toki ei ole. Ei paljon muutakaan. Yksi vuori kumminkin ja sitten yksi lättänä alue, johon on ollut hyvä pykätä asumukset. Siellä on yksi koulu, yksi pubi, posti (ehdottomasti, koska saaren merkittävimmät tulot kertyvät postimerkkien myymisestä) ja yksi internetkahvila. Yksi televisiokanavakin löytyy jo vuodesta 2001 lähtien.

Tämän kirjasi henkilö vasurillaan. Oikea käsi on hirtetty kehoon kiinni. Se on käteväksi osoittautunut toimenpide aina siksi ajaksi, kun puuhaa jotakin, joka voisi saattaa oikean käden kiusaukseen toimia. Mutta ei näinkään voi koneella olla varttia kauempaa, joten moikka.

Aurinko laski kello 15:31, mutta vielä ei ole pimeää

Ensimmäinen kipeän käden riemu!!!

Koska paidan silittäminen teki kipeää, mietin, että mitä sitten imuroiminen! Kerrankin oli riemastuttavan pätevä syy olla siivoamatta! Täysin hyvällä omallatunnolla! Tulkoon 1. adventti imuroimattakin!

Vetäisin kuitenkin staattisella liinalla isoimmat villakoirat ja sitten pyyhin pölyt pianon päältä ja muualtakin. Ja asensin joulukyntteliköt olohuoneen ja keittiön ikkunaan ja jouluvalot pihan syreeniin, ja adventtikynttilänjalan kaivoin esiin ja laitoin keittiöön lipaston päälle. Iloisen pienen papukaijakuusenkoristeen pistin keikistelemään orkidean oksalle. Se sopii siihen nyt, kun orkideat kukkivat. Se on mukavan eteläiset asiat mieleen tuova elementti siinä missä se nyt on. Lievittää kaukokaipuuta. Kaivoin esiin vielä jouluseimimaalaukseni, sitten sytytin pari kynttilää ja keitin teetä ja luin kirjaa. Harvinaisen mukavaa. Hoksasin vähän liian myöhään, että ei olisi pitänyt laittaa Earl Greytä. Kerrassaan olisi pitänyt laittaa Rose D'Himalayaa. Se on maailman suloisinta ja naisellisinta mustaa teetä (tykkää siitä miehetkin). Se on kasvanut Himalajalla laaksossa ruusupensaiden keskellä. Siis, siellä kasvaa ruusupensaita ja teepensaita sekaisin, ruusupensaat ovat ötökänkarkoittimina. Mutta! Niiden tuoksu imeytyy kasvaviin teelehtiin! Ihan noin vain! Kun tuon ruusuteepussin avaa, sieltä lemahtaa sieraimiin vahva ja luonnollinen ruusun tuoksu. Ja se tuoksu maistuu ja tuoksuu haudutetussa teessäkin.

Valkeassa orkideassa on nyt seitsemän kaunista täydellistä herkkää kukintoa. Ne ovat ihmeellisiä. Niissä on suloinen hohtava valkea valo. Sen tekee omituiseksi valkeuden mattapintaisuus. Ihana herkkyys tuollaisessa läpikuultavuuden ja mattapintaisuuden kilpailussa. Värin lisäksi kukintojen pyöreiden muotojen täydellisyys on ihan kamalan ihanaa. En osaa ajatella niitä perhosina (jotakin perhosorkideoja ovat kummatkin orkideamme), minulle tulee mieleen kyyhky tuosta valkeudesta, pehmeydestä, pyöreydestä ja kukan keskellä olevasta nöyrästi kumartavasta päästä keltaisine nokkineen. Aniliininpunaisessa orkideassa on kuusi kukintoa ja kuusi nuppua. Aniliininpunaiset kukat ovat suloisen korumaisia ja trooppisia ja niistä tulee mieleen eksoottiset satujen linnut ja kukat. Kiva, että nuo orkideat kukkivat juuri nyt marraskuussa.

Nyt kirjoitan kyllä enemmän kuin saisin. Pyydän elimistöltäni anteeksi ja lopetan just.

Sain eilen äidiltäni virkatun villatakin. Sellaisen, jossa on puolipitkät hihat, kauniit helma- ja hihapitsit. Se on pellavanvärinen ja ilmava ja edessä ei ole mitään kiinnitystä. Äiti on supervirkkaaja, mutta koska hän on taloudellinen ihminen, hän säästi lankaa ja virkkaamisen riemusta virkkasi takin kolmeen kertaan. Ei vaan. Ei se ollut taloudellisuutta. Oli kuulemma vain jostakin syystä takkuisaa työskentelyä tällä kertaa. Mutta loppussa kiitos seisoo! Ihana tuli, ja pistän sen huomenna adventtikirkkoon. Pikkujoululahja!

--> Täten julistan joulunodotuksen alkaneeksi. (Ei se minun julistustani silti tarvitse. Katsokaa vaikka almanakasta!)

Jatkuu ensi numerossa

Harmillista. Minulla olisi halu kirjoittaa ehkä kummallisimmasta lukemastani kirjasta (Kasaarisanakirjasta). Lisäksi minulle on kerrankin tapahtunut jotakin, ja haluaisin kirjoittaa tuoreeltaan tuntemuksiani baletti- ja taidenäyttelymatkasta nykyiseen pääkaupunkiimme. En kuitenkaan voi, koska oikean käteni ongelmatila paisuu ja lisääntyy, jonka vuoksi minun pitää välttää erityisesti tietokoneella kirjoittamista, mutta näköjään myös jotakuinkin kaikkea muutakin. Eli jos seuraavan viikon aikana tänne ilmestyy yli kymmenenrivisiä tekstejä, laittakaa minulle haukkuja ja huutoja kommentteihin tai teräväsanaisia postikortteja kotiin. Lisäksi voitte huviksenne kertoa vinkkejä, miten olkapäästä niskaan ja lapaan sekä kyynärvarren kautta pikkusormeen saakka ulottuva jomotus, viilto ja puutumus saadaan pois (terveyskeskus ei vastaa puhelimeen, ainoa tietämäni täkäläinen pätevä hieroja antaisi ajan jouluviikolle...) ja mitä oikeakätinen ihminen voi huviksensa tehdä, jos lukeminenkin tuntuu epämukavalta ja liian urheilulliselta toiminnalta.

Muutamia tunteja myöhemmin täydennetty:

Täällä on joku koleraepidemia varmaan, koska terveyskeskuksen linja oli varattuna tunnista toiseen, pitkälti iltapäivään saakka. Yhteydensaamista ei helpottanut kotikaupunkini ja naapurikaupungin terveydenhuoltopalvelujen hieno puhelinpalveluyhteistyöuudistus, johon ei kuulu jonotusjärjestelmä. Yritä siinä sitten tuurilla osua puheluiden väliin.

Joka tapauksessa sain lopulta lääkäriajan tälle päivälle (meinasin pudota tuolilta hämmästyksestä). Lääkäri totesi olan tulehtuneeksi. Mälsää. Mistähän sekin tuli? (Veikkaan sitä tuhtia kapellimestarikirjaa:D) Hyvä kuitenkin oli saada tuo tulehdustieto, että osaa olla velvollisuudentuntoinen ja pitkäjänteisesti huolehtia jäsenestään.

Eli hei vaan vähäksi aikaa.

Oravapuku

Pitää heti aluksi poiketa aiheesta ja aloittaa fasaaniherralla. Hän istuu naapurin aidalla kaikessa majesteettisuudessaan ja on pyöreä ja pullea sillä erityisellä tavalla, kuin vain fasaaniherrat voivat olla. Hän kieltämättä muistuttaa kunnon paistia. Tai mieluummin ehkä pehmolelua, jota haluaisi aivan välttämättä rutistaa. Siinä hän sukii itseään ja välillä katselee ympäristöään, ja hän maastoutuisi ruskeudessaan ympäristöön aivan täysin, ellei hänellä olisi valkoista kaulusta, koreaa päälakea ja punaista naamaria.

Mies tuossa yhtenä päivänä totesi, että olisi kivaa omistaa oravapuku. Minä mietin, että ai, yllättävä veto häneltä. Mutta oravapuku häntineen ja korvineen varmaan juu olisi söpö. Sellaista mietin, kun mies jatkoi, että olisi niin mahtavaa liitää siinä puvussa. Ymmärsin sitten heti, kyse taitaakin olla nyt liitopuvusta, mutta pääni tarvitsi hetken vielä saada asiat järjestykseen, jonka vuoksi aivoni muodostivat brutaalin mielikuvan. Siinä joku korsto hyppäsi vuorenjyrkänteeltä alas ruskeassa ja pörröisessä oravapuvussa, häntineen päivineen. Näyttävässä lentoonlähtöasennossa.

Fasaaniherra istuu edelleen aidalla. Saisi mennä jo pois, jotta malttaisin puuhata muutkin kuin ikkunasta ulos katsomista.