Olen lukenut viimeisen parin viikon aikana dekkareita. Vahingossa keksin teeman, että luen naiskirjailijoiden dekkariklassikkoja. Hain kirjastosta Agatha Christietä, P. D. Jamesia ja Dorothy Sayersia. Valitsin kultakin läpimurtoteoksia tai kultakautta ja olen viihtynyt.
Christie ja James olivat ennestään tuttuja (mutta yli 10 vuoden takaa). Agatha Christietä lukiessani tunsin nostalgiaa. Ja nautin kirjojen pelkistetystä selkeydestä. P. D. Jamesin kanssa ei ollut nostalginen olo, mutta koin aikani kuluvan rattoisasti. Tykkäsin, mutta minua pisti vähän silmään kirjoihin ympätty seksuaalisuus. Sanon ympätty, koska minulla oli jatkuvasti sellainen olo, että se oli ympättyä. Päälleliimattua. Sellaista, että kirjailijan päässä on liikkunut, että koska kirjan henkilöt ovat 1960-luvun kaksikymppisiä opiskelijoita, pitää olla radikaali ja pistetäänpä tähän nyt vähän jotakin mehukasta. Voi kuitenkin olla, että näkemykseni perustuu viktoriaaniseen häveliäisyyteeni.
Sayers oli minulle uusi tuttavuus. Valitsin häneltä kirjastossa yhden teoksen, Juhlaillan (vuodelta 1935). Ajattelin, että lukaistaan tämä pääteos, ja siinä se. No, Juhlailta oli
vallan koukuttava teos. Ja Sayersin luoma hahmo Peter Wimsey samoin. Kuten myös kirjan päähenkilö Harriet Vane.
Piti siis hakea kirjastosta lisää Sayersia. Lainasin ensimmäisen opuksen, jossa Wimsey esiintyy (Kuka ja mistä?), ja loput kolme, joissa on sekä Harriet Vane että Peter Wimsey.
Toiseksi ja kolmanneksi lukemani Sayers-kirjat
(Kuka ja mistä? sekä Myrkkyä) olivat hyviä nekin, mutta joku
mättäsi. Jos olisin aloittanut Sayersiin tutustumiseni jommastakummasta, olisi lukemiseni saattanut jäädä yhteen kirjaan. Mutta koska pohjilla oli säkenöivä Juhlailta, asenteeni oli sellainen, että jatketaan.
Nyt luen neljättä Sayersiani. Ja se (Kas tässä teille ruumis)
on taas suorastaan hykerryttävä: dialogi ja kaikki kuvaus soljuu, olen
nauranut monesti ääneen, olen osannut arvata tekstin seasta
kirjallisuusviittauksia (joita taatusti on kahdessa edellisessäkin kirjassa,
mutta niitä oli vaikeampi bongata niistä) ja nauttinut oivista
ilmaisuista ja ajatustiivistymistä.
Luettuani sata sivua hoksasin
katsoa suomentajan. Kahdessa edellisessä katsoin heti aluksi (yleensä aina katson, ja monet kirjat valitsen suomentajan perusteella), enkä tunnistanut kääntäjien nimiä, ja Kas tässä teille ruumista (Kas tässä teille ruumis on hankala taivutettava - harvemmassa kirjannimessä nimen luonteen vuoksi partitiivi on yhtä
häiritsevä) aloittaessani
oletin, että tämä on jommankumman edellisen kääntäjän. Nyt kuitenkin sadan sivun kohdalla alkoi nakuttaa, että tämä ei täsmää. Että
joko Sayers on kehittynyt kirjailijana parissa vuodessa suunnattomasti (mikä olisi mahdollista, mutta
tässä mittakaavassa hämmentävää) tai suomentaja on eri. Niinpä tarkistin asian. Ja kukas
muukaan siellä etusivulla paistatteli kuin Kersti Juva! Voi hyvä
tavaton, rakastan Kersti Juvaa! Sitten huomasin, että hän oli
suomentanut myös Juhlaillan.
Kiinnostavin suomennoksien vertailukohta tässä tapauksessa on kirjallisuuviittaukset. Juhlailta
on yhtä intertekstuaalisuutta. Kuka ja mistä? ja Myrkkyä -teoksia lukiessani aavistin, että näissäkin
lainaillaan yhtä ja toista. Mutta tämä Kas tässä teille ruumis tuntuu jälleen olevan pullollaan intertekstuaalisuutta. Aina en todellakaan tiedä, mihin viitataan/mitä lainataan, mutta kummallista on, että tiedän että viitataan/lainataan. Vaikka siis mitään sitaatteja, kursiivia tai viitemerkintöjä ei ole. Siinä taas todistus, että kääntäjällä on väliä. Juva osaa tuoda tekstistä intertestuaalisuuden jollekin eri vivahdetasolle, niin että lukija tajuaa, että menossa on viittaus (tai lainaus).
Mitä tästä opimme? Jos en olisi ensin lukenut Juvan suomentamaa teosta, olisi minulta saattanut jäädä koko Sayersin hienostunut murhatuotanto tutustumatta! Tämä on erinomaisen konkreettinen esimerkki, että käännöksellä on merkitystä ja että kääntäjissä on eroa. Ja että kun hehkutamme jonkun kirjailijan vivahteikasta kieltä, tulisi meidän hoksata kumartaa myös kääntäjän puoleen (mikäli kirja on käännöskirjallisuutta, tietenkin).
Onneksi tuo yksi Sayers-nide, joka vielä odottaa lukemistaan, on Juvan suomentama myös. Eläköön!
