Ikionnellinen uuden kirjan omistaja lähettää terveisiä

Kuva kertonee olennaisen:

Todettakoon vielä, että edesmennyt kissamme osasi tehdä tietokoneellani varmemmin kuvakaappauksia kuin minä. Itse asiassa ohessa on todistusaineistoa ekasta onnistuneesta kuvakaappauksestani ikinä. (Mikä on harmillinen asia. Parista taidedokumentista yritin joskus kaapata pari hienoa pitsimaalauslähikuvaa. Ei onnistunut, koska kissa nukkui silloin.)

1920-luvun kesämekko

Joskus käy niin, että tekee vahingossa jotakin mitä ei aikonut tehdä. Tällä kertaa se oli ihan hyvä juttu, sillä Anna-nukke on asunut pianoni päällä jo vuoden pelkissä aluskalsareissa. Nyt vahinkopuuskani ansiosta (se on: rokokooasun päälihameen koristenauhan laskostamisen vaatiman hermolepo-ompelun ansiosta) (jäykät lauserakenteet kunniaan!) neiti pääsi sivistyneelle kesäkävelylle ikiomassa mekossaan!

Hameen malli jäljittelee 1920-luvun tyttöjen muotia. Bongasin internetin syövereistä kuvan McCallin vanhan kaavan... kaavakuvasta. Siis eli löysin sen sellaisen kuvan (joka usein löytyy kaavojen kyljestä), jossa on postimerkinkokoiset piirrokset hameen kappaleista. Antoisa löytö.

Lantiokohdan pitäisi olla hivenen matalammalla. Ja helman pitäisi olla piirun verran lyhyempi (mutta sitten se ei enää kyllä laskeutuisi).

Nämä eivät kyllä edusta 1920-lukua, mutta kesää kylläkin. Puin neidot heidän kesämekkoihinsa. Mukavan vihreäasuinen joukko:

Tässä rokokoohame kakkonen

Ei tähän niitä kuvia nyt niin paljon ole tulossa (kuten ennen juhannusta lupasin/uhkasin).

Tässä linkki asun aluskerroksiin.

Sitten haluaisin kirjoittaa jotakin, mutta en taida jaksaa. Niin että kuvia taas vain.

Tällainen siitä tuli.

Tämä oli tylsää. Aivolohkoni eivät ole ihan balanssissa, sillä koristenauhan laskostaminen alhaalta oikeaa reunaa ylös keskelle sujui ihan normaalisti. Mutta peilikuvana keskeltä alas vasemmalle... Pyörittelin kangasta käsissäni ja etsin liikerataa. Mutta ei ei ja ei. Meni valehtelematta aina minuutti, että sain yhden laskoksen sormien alle nätisti ja nupparin siihen. Kuvassa se kiltti oikea reuna joka oli helppoa.

Tässä kuvassa (myös) päälihameen tuhma vasen reuna. Alushameen kirjailut tein tuttuun ja laiskaan tapaani. Eli kunhan suunnittelematta aloin kirjoa. Se on hauskaa, vähän kuin piirtämistä langalla. Pitäisi kuitenkin ehkä opetella kirjomaan suunnitelmallisesti.

Kun latasin kuvia, suunnittelin kirjoittavani tähän väliin leipätekstiä. No. Nyt kirjoitin.

Tässä toinen "tällainen siitä tuli" -kuva.

Tämä on lähikuva, jossa lisukkeena on pitsihuivi ja irtopitsit hihansuissa.

Tässä on lähikuva, jossa ei ole lisukkeita mutta jossa hiukset ovat erilailla.

Tässä on mustavalkoinen kuva.

Blogiteksti loppuu tähän.

Rokokoinen tadaa!

Juhannuksen jälkeen lisää kuvia (paljon).

Kun ihminen palasi Kiinasta, osa 2: Nukenvaateompelukuume tuottaa rokokootulosta

Lohikäärmebrokadista suunnittelemani rokooasu on luullakseni kohta valmis. Sen valmistuminen tulee olemaan haikea juttu, sillä tämä jäi viimeiseksi nukenvaatteeksi, jota ompelin yhdessä seuraneiti- ja endorfiinikissani kanssa. Yli kaksi vuotta Arthur-neiti valvoi tarkkaavaisena vierelläni, kun tein käsitöitä (no, tein mitä tahansa). Kissan homma oli laskea nuppineulat, tarkistaa että mitassa on sentit tallella ja että ompelukoneen neula tikuttaa tasaisesti (tosin viimeisen vuoden olen tehnyt lähes kaiken käsin, kuten nyt tämänkin asun kaikki muut jutut paitsi kureliivin tikit rintamuksessa). Ennen kaikkea kissa hyväksyi suunnitelmani. Lohikäärmebrokadisuunnitelmakin on vielä Arthurin leimaama, kissa oli valitsemassa koristenauhatkin. Mutta jatkossa minun pitää pärjätä omillani, sillä 17-vuotias kissa on nyt siirtynyt taivaaseen opiskelemaan koinee-kreikkaa ja kirjoittamaan runoja (viimeksi mainittua kissa teki täällä Käpylässäkin).

Asun aluskerrokset ovat valmiit. Päälihame on vielä koristeluita ja päärmeitä vaille. Ja hihapitsit pitää askarrella jostakin. Sellaiset rokokoohörhellykset

Se kyllä näyttää muhkeudessaan enemmän barokilta kuin rokokoolta.

Piti tehdä uusi kureliivi. Vanha nimittäin pilkisteli näkyviin vatsakappaleen alta. Mutta ei haittaa, että pilkisteli. On kivaa että nukella on nyt pinkkikin kureliivi! (1700-luvulla oli vaikka minkävärisiä kureliivejä!)

Tämä valmistui nopeasti, sillä vanhan kureliivin kaava oli tallella ja tekotapa takaraivossa. Kaavan pienellä korjaamisella uudesta kureliivistä tuli istuvampi kuin vanhasta.

Pujotin rintamukseen tikkausten väliin siimanpätkiä. Ja siimanpätkät sain leikkelemällä ja halkomalla ostamaani 1:1-korsettinauhaa. Ostin sen aikanaan nukenvaatetarpeisiin, ja hyvin toimii!

Hempukkaista! Minulla on suunnitteilla jo vihreästä silkistä seuraava hame. Ajatuksena on, että tämä alushame ja vatsakappale sopisivat senkin kanssa.

Vatsakappale on erittäin nafti. Nimittäin silkkiä oli naftisti. Sitä jäi yli postimerkin kokoinen pala.

Alushameen takakappale on puuvilla. Takana helmassa on toki silkkisuikale.

Kun ihminen palasi Kiinasta, osa 1: Vakava-asteista nukenvaateompelukuumetta

Olen ollut takaisin Suomessa nyt tasan kuukauden. Sen kunniaksi ilmoitan olevani hengissä ja laittavani tänne blogiin joskus jotakin Kiina-kuvia. Mutta asiat arvojärjestykseen! Nukenvaatejutut ensin! Eli seuraavaksi joitakin kuvia matkalta ostetuista materiaaleista.

Tästä pehmeästä ja ihanasta puuvillasta (ainakin minut on hämäytetty luulemaan sitä puuvillaksi) tulee vielä jotakin raikasta 1920-lukulaista Anna-nukelleni (joka ei ole kuvassa). Persikkainen pitsi minulla oli jo ennestään. Se sopii erinomaisesti paljettinauhan sävyyn.

Ihananvihreästä pellavasta ja vihreästä pitsistä (jota minulla oli ennestään ja jota ei valitettavasti ole hulppeaa määrää) tulee jollekin nukelle jotakin tosi kivaa joskus.

Tästä brokadisilkistä (joka on kylläkin keinokuitua mutta eriomaisen kauniisti laskostuvaa ja laskeutuvaa) tulee Meridalle 1700-luvun asun takki. Sellainen tyköistuva ja pirteähelmainen. Minulla on villi ajatus käyttää tuota vanhaa tupsunauhaa takin koristeluun.

Vihreä pellava sopii väreihin (mielestäni se sopii joukkoon materiaalinkin puolesta), mutta ei mielikuvaani kylläkään. Takin täytyy saada kaverikseen hame oranssinruosteenkellanruskehtavasta silkistä. Ehdottomasti.

Yksi hamesuunnitelmista on ehtinyt piirrokseksi saakka. Ajatuksena onkin seuraavaksi muokata kaavat.

Eli ensimmäiseksi työn alle pääsee 1700-luvun hame chinoiserie-hengessä. Päälihame tulee lohikäärmebrokadista. Vatsakappale ja alushame valkoisesta silkistä, johon pitää kirjoa kukkia ja mahdollisesti ommella kiinni satiiniruusuja. Ja ehkä vähän kultalankaa ja helmiä. Ja punosnauhoja ja kaikkea. Sarjassamme projekteja, jotka paisuvat heti kättelyssä mahdottomiin mittoihin. Tai no. Ei mahdottomiin. Mutta pitää ottaa huomioon, että en ole tänä vuonna saanut vielä ensimmäistäkään nukenvaatetta valmiiksi... (Onneksi minulla on valmiina jo rokokooasun vaatimat aluspaita, kureliivi, alushame ja takamusrulla!)

Kun ihminen matkustaa Kiinaan, osa 3: Olennaisia matkavalmisteluja

Ompelin kaulapussin passia varten. Väitän, että kymmenen tunnin lennon jälkeen Hongkongissa saatan hyvinkin kadottaa kaiken muun paitsi sen, mitä on päälläni ja taskuissani. Eli jos passi ja lentoliput kulkevat kaulassa, minulla on kohonneet mahdollisuudet päästä perille Kiinaan asti. Lisäksi koristelin keskelle päiväkirjaa sivun sitä varten, että saan kalenterimaisen tiiviisti merkata, mitä reissussa tapahtuu.

Laukut on pakattu jo sunnuntaina. Pistin silloin matkustusvaatteetkin syrjään. (Mahdollisesti vain toinen cfs:ää sairastava ihminen ymmärtää miksi pakkasin niin ajoissa.) Lento lähtee huomenna illalla, joten täällä alkaa olla ilmoilla matkakuumetta.

Hohoo, perillä minua kuulemma odottaa säilötyt kananvarpaat! (Voin kertoa, että en todella aio maistaa.)

Kun ihminen matkustaa Kiinaan, osa 2: Ymmärryksiä

Nyt kun viisumi on valmiina, rokotukset aloitettu, reseptit uusittu, lentokenttäavustajat varattu  ja noin miljoona asiaa säädetty, ajatuksissa on ollut tilaa alkaa käsittää, että mitä kaukomatka tarkoittaa. 

Se tarkoittaa sitä, että syön kiinalaista ruokaa Kiinassa! Ja sitä, että kun pistän nenäni ulos kadulle, saan jo viidessä sekunnissa enemmän erilaisia virikkeitä kuin yhteensä vuodessa eräällä käpyläläisellä sohvalla ja sohvan lähiympäristössä. Se tarkoittaa sitä, että kun käydään ruokaostoksilla, on meininki taatusti hyvin erilaista kuin täkäläisessä Siwassa tai Alepassa.  Se tarkoittaa sitä, että menen ensimmäistä kertaa elämässäni kaupunkiin jossa asuu ihmisiä yhtä paljon kuin koko Suomessa. Miten sellaisesta kaupungista poistutaan? Miten laajat lähiöt sen ympärillä on? Miten selkeä ero siellä on urbaanin ympäristön ja maalaismaiseman välillä? Loppuuko kaupunki kuin seinään vai haihtuuko se vähitellen? 

 

Aivan varmaa on, että tulen kokemaan monta kertaa hetkiä, jolloin vastaanottimeni kapasiteetti tulee täyteen ja havainnot alkavat tursuta korvistani ulos, ja silloin on ehkä pakko vain nauraa hermostuneen hämmentyneesti. Pelkästään lentokentältä ulos astuminen tulee taatusti olemaan yhtä maagista kuin aina, kun tulee vieraassa maassa ulos lentokentältä. (Uuteen maahan rantautuminen on luultavasti aina niin maagista osittain siksi, että pää on aivan sekaisin lennon jäljiltä ja järki ei kulje mutta aistit silti vastaanottavat virikkeitä.)

On meillä on jotakin suunnitelmiakin jo. Käymme kävelyllä. Menemme torille katsomaan (höm... ja ostamaan....) nauhoja ja kankaita. Juomme teetä. Ja käymme kauneushoitolassa (joka on asuinpaikkamme vieressä!). Mikä on sen parempi paikka lennoista toipumiseen kuin yrttikylpy?

Huhhuh. Nyt tämä alkaa mennä jo absurdiksi! Minä puhumassa yrttikylvyistä!

Renessanssipukuprojekti (mittakaavassa 1:1) melkein etenee

Viime kesästä lähtien olen yrittänyt saada aikaiseksi renessanssipukuni aluspaitapellavan hankkimista. Ja nyt sitten sain ostettua sen! Tilasin sen saksalaisesta aikakausipukuihin erikoistuneesta nettikaupasta ja valitsin luottavaisesti kankaan, josta sanottiin, että se soveltuu alusvaatteisiin. Samalla tilasin alusasukaavasetin sekä kirjontalankoja aluspaitaa varten.

Siinäpä lepää päälihameen sametti ja aluspaidan pellava. (Alushame-, alusliivi- ja vuorikankaat puuttuvat vielä, mutta aluspaitakankaalla pääsen hyvään alkuun.) Valitsin ohuemmasta ja paksummasta pellavasta paksumman, sillä mietin, että aivan ilmava pellava ehkä on ristiriidassa raskaan sametin kanssa. Tosin jos olisin päässyt hypistelemään kankaita ja kokeilemaan niitä sametin kaveriksi, olisin voinut päätyä toiseen ratkaisuun. Joka tapauksessa olen tyytyväinen ostamaani kankaaseen. Se laskeutuu kauniisti.

Kaavat ostin pääasiassa alusliivin vuoksi. Netti toki on pullollaan ohjeita, mutta minä olen ihmismittakaavan vaatteiden ompelemisessa aivan noviisi, joten kaavat ovat ihan paikallaan.

Girolamo di Benevunton maalaamassa aluspaidassa näkyy oikein hempeänväriset kirjailut. Ajattelin omaanikin aluspaitaani jotakin herkkiä sävyjä...

... joten tilasin... öh... herkkiä sävyjä. Luulin valinneeni pehmeän siniharmaan (no, se osui melkein), vedensinisen, hyvin vaaleanhennon sinivihreän, okran ja pehmeän roosan. Sain sen sijaan 90-luvun pastellivärejä :D (Eipä taida olla ensimmäinen kerta, kun ihmiselle käy näin.) 

Kokeilin lankoja kuitenkin siltä seisomalta (kyllä, seisomalta siinä pakkauslaatikon äärellä) ja totesin, että ne kaikessa mohairisuudessaan tuntuvat hyvältä käteen. Lisäksi totesin, että kyllä niistä jonkun kombinaation saa toimimaan. Eli noin niinkuin pienemmissä annoksissa (säikeinä) ne eivät olekaan aivan mahdottoman värisiä.

Kissa tarkisti ja hyväksyi pellavan. Ja minä käärin sen (pellavan) aika hätäiseen takaisin pakettiin. Kissoilla on jotenkin niin tavattoman pettämätön valkoisten kankaiden vainu.

Kun ihminen matkustaa Kiinaan, osa 1: Paniikki

CFS, kuten käsittääkseni moni muukin sairaus, laskee ihmisen kehon stressinkäsittelykykyä. Olen lukenut aiheesta jostakin, mutta koin asian ihan omakohtaisestikin etenkin sairastumiseni alussa, koska niinä aikoina kun mieheni kysyi minulta esimerkiksi että onko jääkaapissa voita, minä valahdin välittömästi lähimmälle tuolille pitämään sydänalastani kiinni ja selviämään järkyttävän yllättävästä ja stressaavasta tilanteesta. Sama reaktio tuli myös kysymyksistä "tuonko kaupasta maitoa" tai "oletko nähnyt kalenteriani". Sittemmin tilanne on vähän tasaantunut, mutta edellistä taustaa vasten seuraava ei liene yllätys: 

Kun edessäni oli täysin yllättävä ja odottamaton mahdollisuus lähteä Kiinaan, ensimmäinen reaktioni oli pyörrytys. Toinen reaktioni oli oksettava olo. Kolmas reaktioni oli vatsakipu. Neljäs reaktioni oli, että "Kiinassa tuoksuu erille kuin täällä", jonka jälkeen minua pyörrytti vielä vähän lisää.

Paradoksaalista kyllä, samanaikaisesti edellä mainittujen reaktioiden kanssa hyvin piilevä (siis erittäin todella piilevä) sisäinen seikkailijattareni hihkui onnesta.

Seuraavaksi, noin kolmen sekunnin päästä, mieleeni tuli tunteiden kaveriksi jo toinen ajatus (ensimmäinen ajatus oli ne vieraat tuoksut), ja se oli että lentomatkat Kiinaan ja aikaerorasitus on ehkä jotakin, mitä kehoni ei pysty käsittelemään. Otin heti yhteyttä pariin järkevään tahoon (joista toinen oli mieheni) pohtiakseni, onko minulla fyysisiä edellytyksiä lentää noin 10 tuntia (ei ole, sillä ei minulla ole siipiä!).

No. Ei siinä lopulta paljoa pohdittu. Tietenkin minä lähden Kiinaan!

Nyt on kulunut viikko ilman paljoa pohdintaa tehdystä päätöksestä. Viikko sisälsi lisää paniikkia ja paljon käytännön asioita. Kävin ottamassa A- ja B-hepatiittirokotuksen ensimmäisen satsin, uusin reseptejäni, hankin lentoliput ja järjestin avustajan Hongkongin lentokentälle mennessä ja Helsinki-Vantaan lentokentälle sekä mennessä että tullessa, sain flunssan, täytin viisumihakemuksen ja lähetin mieheni viemään sen Kiinan suurlähetystöön.

Edellinen lista ei vienyt montaa riviä tekstiä, mutta työläs se oli toteuttaa. Esimerkiksi viisumihakemukseen tarvittiin monta sähköposti- ja chattiviestiä ja lisäksi tulostinta, kopiokonetta, kahta läppäriä, kaapin penkomista (löysin kuin löysinkin hyväksyttävät passikuvat omista nurkista!) ja tietenkin internetiä.

Työläintä kuitenkin menneen viikon aikana oli tunne-elämän kanssa. Ensimmäisinä päivinä yhtenä hetkenä olin innoissani, toisena hetkenä paniikissa. Kerran möyrin sänkyyn vikisemään, että mihin olenkaan pistänyt pääni ja että ei minussa ole seikkailijaa riittävästi (mieheni tuli taputtamaan päähän ja minä mietin, että jo minullakin on ongelmat). Ylenpalttisen jännityksen hetket vähenivät vasta, kun mietin ääneen, mitä oikein pelkäsin. Pelkäsin pääasiassa sitä, että mitä jos voimani loppuvat lentokentillä ja aivoni menevät lakkoon. Siinä sitten piti itseään muistuttaa, että minulla on se saattaja, joka kärrää minut kimpsuineni ja kampsuineni Helsinki-Vantaalla lähtöportille ja Hongkongissa jatkolennon lähtöportille. Että jos voimani nyt sitten loppuvat perillä Kunmingin lentokentällä, olenpa perillä jo maassa. Tuskin minua sinne kentälle jätetään lojumaan, vaikka hyytyisin ennen tullitarkastusta. Paluulennolla Hongkongissa taas on vaihtoaikaa kahdeksan tuntia. Siinä ajassa ehtii nukkua itselleen voimia selvitä kentän sokkeloista. (Paluulennolle en varannut avustajaa, koska sitä varten olisi pitänyt soittaa Hongkongiin tai Kunmingiin.)

Väittäisin, että paniikki on nyt takana (se tulee kyllä takaisin vielä kolme päivää ennen lentoja). Mutta ymmärrys ei aivan ole kehissä vielä. Koska määränpää on niin tuntematon ja kaukana, en pysty kuvittelemaan, mitä siellä tapahtuu (paitsi teen juomista ja illan istumista rakkaiden ihmisten kanssa). Lisäksi tapahtumien kuvittelemista rajaa realismi. Aikaero ja lennot tulevat viemään mehut. Näin ollen tulen viettämään perillä aikaani eniten sisällä kotioloissa, ihan kuten Suomessakin. Niinpä matkasuunnitelmani ovat toistaiseksi pyörineet sen ympärillä, mitä kirjoja lainaan mukaan ja mitkä villasukat olisivat lentokoneessa mukavimmat. Mutta olen minä sentään katsonut kartalta, missä Kunming on. Se on Yunnanissa.

Olennaisin on (viisumihakemuksen ja lentolippujen lisäksi) jo hanskassa. Matkapäiväkirjan kansilehti!