Tudor-talon julkisivu?

1) Ostin jo DAS-massaa, terrakottaa.
2) Meinasin ostaa petsiä, mutta en löytänyt edes välttävää sävyä. Luulen, että turvaudun lainapetsiin, mikäli sisko löytää pönikkänsä (käykö jooko?).
3) Valkoista maalia pitää hankkia ja kittiä tai jotakin.
4) Ja rimaa pitää hankkia.
5) Ja sitten akryylimaalia (ehkä akryylivärini eivät ole kuivuneet!) yhden huoneen seinämaalauksiin.
6) Voisin pyytää yhtä kolmesta lukijastani lähettämään kivi- ja tiilisabluunan lainaksi:)

Ajattelin tehdä sisäpinnat ensin ja sen jälkeen harkita, mitä olisi fiksua tehdä ulkoseinille ennen kokoamista. Mutta en osaakaan alkaa sisäpintojen tekemistä ennen kuin olen keksinyt, millaisen julkisivun teen. Julkisivuun tietysti vaikuttaa aika ja paikka. Mutta olen ajatellut niin, että teen justiinsa kaikkein kivoimman julkisivun ja sitten mietin ajan ja paikan. Niin että mitäs sanotte näistä vaihtoehdoista kantaa ottamatta maantieteeseen tai aikaan:

1) Kokonaan rapattu, tiiltä näkyvissä.















2) Kiveä,
tiiltä ja ehkä
rappausta
näkyvissä.
Karuhkoa
jälkeä siis.












3) Tuossa
vasemmalla

näkyy vähän

tuollaista

korkeaa

kivitaloa, jossa on ulkoneva terassi. Siihen on helppo kuvitella portaat lisäksi.

Aika viehättäviä nämä kokonaan kiviset talot, joissa vähän yhdistyy rappaus ja tiili. Ja katsokaa terrakotta-kattoja!

Sitten vielä taas rapattuja vaihtoehtoja höystettynä puulla ja tiilelläkin:

4) Klassinen ja herttainen malli.














5) Klassinen malli kera kauniiden hirsien.



















6) Lisää hirttä.














7) Mahdottoman kaunis tiilipääty!



















8) Tässä on kokonaan palkitettu talo, päätykolmiossa nätit tiilet.














9) Ja tässä on kaikkea mahdollista.

Niin että tiiltä, kiveä, rappausta, hirttä vai kaikkea tai montaa niistä? Onko mielipidettä? Ja vielä. Miten ihmeessä se oikein onnistunut ja aito tiiliseinä tehdään? Yhdessä nimeltämainitsemattomassa askarteluliikkeessä oli pelkästään amatöörimaisia ehdotelmia. Entä aito kiviseinä? Mitä värkkiä tiili- ja kiviseinän tekemiseen nyt tarvitaankaan? Teidän mielestänne?

HA!

Menee varmaan 15 vuotta tuon kokoamisessa.

Kaksi asiaa

1) Päätin sommitella tilkut sävyttäin. Siitä tulee harmonisen ja kivan näköistä.

2) Sain ilmoituksen, että huomenna minulle tuodaan joku kansainvälinen postipaketti kotiin. Se on oltava tudor-taloni! Viimeksi olen ollut näin malttamaton varmaankin joskus jouluna 1987.

163 kappaletta 2,5 cm x 2,5 cm -kokoisia tilkkuja

Kirjoitan tätä Havannan kosteudessa, kun tuuletinvipperä puhaltaa ja viskelee papereita sekaisin ja taivas alkaa laittautua myrskyasemiin ja nyrkin kokoinen ampiaisensukuinen lentävä eliö yrittää toimittaa minut pois päiviltä.

Eilen oli varsinainen myrsky. Hoksasin, että tomaattini ei varmaankaan pidä tuulesta, joka puhaltaa jokaiselta ilmansuunnalta, jonka vuoksi ryntäsin pelastamaan sitä tikkujen ja keppien ja narun kanssa. Viisi sekuntia ulkosalla ja minä koko persoonassani sekä vaatteeni että kenkäni litisimme niin märkinä, ettei mitään määrää. Tomaattia oli vaikea sitoa tukikeppeihin sateessa ja tuulessa, ja lisähaastetta työhön toi ukkonen, joka aina räsähtäessään pääni päällä (DIES IRAE!!!) aiheutti minussa hyppy- ja kiljahdusreaktion, jonka vuoksi tomaatinoksat heltisivät kädestäni ja työ oli aloitettava alusta.

Olen lähdössä loistoristeilemään. Koska noudatan tiukahkoa nettiturvallisuuspolitiikkaa, en kerro, että milloin, miksi ja minne. En edes kerro, että juksaanko! Joka tapauksessa olen miettinyt, mitä ihminen voi tehdä laivassa n päivän ajan. (Jos laiva ei esim. heittelehdi ja uppoa ja siten järjestä omaa ohjelmaansa.) Ensin ajattelin, että voisin olla taiteilija ja kantaa maalaustarvikkeet mukanani. Sitten hoksasin, että suunnilleen vain kapteenin hytissä, jota en usko saavani käyttööni, on pöytätilat, jotka kelpaisivat työskentelyyn. Ehkä auloissa myös olisi oivan laajoja pöytiä, mutta en koe välttämättömäksi olla laivan virallinen julkitaiteilija. (Jos minussa olisi Aivazovskin vikaa, olisi se ilo. Mutta minussa ei ole.)

Niinpä aloin leikellä tilkkuja. Nukkekotikoon tilkkutäkkiä voi tehdä missä tahansa tilassa, missä mahtuu istumaan. Ensin kaivoin esiin roskapalat (kaikki 1 x 1 cm -kokoa suuremmat palat kannattaa ottaa talteen... melkein ainakin). Leikkelin ne oikeaan kokoon (2,5 cm x 2,5 cm, noin). Sitten leikkelin vähän muitakin kankaita, jopa kilcullenilaisia. Varmuuden vuoksi leikkasin sen jälkeen tilkkuja vielä vähän lisää, ja sitten vielä vähän. Että varmasti riittää ja että taatusti saa hyviä yhdistelmiä. Lopputulos oli 45 erilaista tilkkua (kts. viereinen kuva).

Yhteensä 163 tilkkua. Kun yhteen yksöisnukuttavan sängyn täkkiin riittäisi 45 tilkkua (plus sitten paneelipalasia yms.) vallan hyvin (kts. kuva alussa).

Ja kun yhtä täkkiä tekee arviolta puolen ikää, mietin tässä nyt, että mitä teen 163 tilkulla?

Hyvää onnea minulle vain sommitteluun!

Imuri vs ruohonleikkuri

Tämä helle ja sen aiheuttama puutumustila elimistössä tekee mahdottomaksi käyttää aikaansa viisaasti. Herättyäni, puhuttuani vakuutusyhtiöön (turhaan, tietysti - kyllä te nyt vakuutusyhtiöt tiedätte), syötyäni ja laitettuani lakanapinot hyllylle oli välttämätöntä ottaa päivätorkut. Just. Sitten valuin paahteessa kauppaan hakemaan maitoa ja söin kotiin kävellessäni jätskin. Ja nyt pitäisi saada lopun päivää kulumaan jotenkin (mieluusti hyödyllisesti), ja kuumimmat tunnit ovat vasta edessä. Ja suihkusta ei tule edes viileää vettä. (Parempi toki niin, että se on jumittunut lämpimälle eikä jäätävälle.) Varma ratkaisu: vertailevan analyysin kirjoittaminen ruohonleikkaamisesta ja imuroimisesta?

No jos nyt ei sentään analyysin.

Meillä on kaurapuurolla toimiva käsilykkyri, vuodelta n. Se on sininen ja ihan kiva. Mutta jos on niin, että tulee viikon helle (jolloin ei kannata katkaista ruohoa palamismittaiseksi) ja sen jälkeen viikon sade ja sitten yhtäkkiä pitää lähteä viikoksi pois, jona aikana otollisesti sataa ja paistaa, sininenkään vuodelta n oleva kaurapuurolla toimiva käsilykkyri ei ole enää kiva. Kunnes muistaa, että mitkä tahansa ruohonleikkuuolosuhteet eivät koskaan voi olla niin pahat, etteivätkö ne olisi paremmat kuin mitkä tahansa imuroimisolosuhteet. (Vertailukelpoisuuden vuoksi jätetään pois laskuista asiat tyyliin nurmikonleikkuu sademetsässä vs imuroiminen savimajassa.)

Minulla on aivan viime päiviltä kokemuksia kummastakin, imuroimisesta ja ruohonleikkuusta.

Imuroiminen oli melkein viisi minuuttia eksoottista, raikasta ja kivaa, koska edellisestä imuroimiskerrasta oli kulunut jo noin kuusi kuukautta (huom huom huom! niinä kuutena kuukautena käytin mikrokuituliinaa kontillani ja moppasin päälle). Puolen vuoden imuroimispaasto ei tehnyt yhtään hyvää minun ja imurin väliselle suhteelle (paitsi siksi viideksi minuutiksi), mutta selvisin järjissäni ja suuremmitta vammoitta.

Ruohonleikkaamisessa meni kolme päivää ja sain peukalontyviin rakot. Lisäksi melkein sain hampaani sisään, vatsalakun repeämään ja hauikset (?) revähtämään. Silti se oli kivempaa. Viime viikkoina kertyneet niskajännitykset katosivat kolmen ruohonleikkuukerran jälkeen paremmin kuin hieronnassa ikinä. Ilmaiseksi.

Ruohonleikkaamisen plussat ja miinukset verrattuna imuroimiseen:

+ Ruohonleikkuu tapahtuu yleisesti ottaen ulkotiloissa. Ilma on raikasta ja ruoho tuoksuu hyvältä.
+ Ruohonleikkuri (kaurapuurolla toimiva) ei haise eikä puhalla naamalle.
+ Ruohonleikkuri ei ujella lähes siniäänten tasolla.
+ Ruohonleikkuu on hyvää niska- ja hartiaseutujumppaa ja muuta jumppaa.
+ Ruohonleikkuri tulee tuskin koskaan nilkoille.
- Jos ruohonleikkuri tulee nilkoille, se on aika kohtalokasta.
- Ruohonleikkuri voi tuhota elimistöä tehokkaammin kuin imuri, mikäli ruoho on pitkää ja leikkuri töksähtää jumiin kesken voimallisen liikkeen. (Ainakin joka kerta sen sattuessa minä olen varma, että nyt joku elin halkesi.)
- Ruohonleikkaamisessa on luontovaaroja kuten auringonpistos, ötökänpuremat, nokkosenpolttamat tai orapihlajan piikki korvan takana. (Lapsena pidin todellisena ruohonleikkuun luontovaarana kyitä. Joka kerta kun lykkyri imaisi käynnistysjohdon sisäänsä ((vai mitä se nyt tekikään)) ja piti infernaalisen kihinän, luulin, että se on kyy joka siellä kirkuu ja silppuuntuu. Joka kerta. Lykkyri saattoi pitää sen äänen kolme tai neljäkin kertaa yhden lykkäyssession aikana, joten on ihme, että minusta kasvoi näinkin normaalihermoinen ja tasapainoinen aikuinen.)
- Jos sattuu inhoamaan ruohonleikkuria, ei helposti ole korvaavaa vaihtoehtoa, mikäli nurmikon ala on muutamia neliömetrejä isompi eikä ole saksilla leikattavissa.

Imuroimisen plussat ja miinikset verrattuna ruohonleikkaamiseen:

+ Imuroidessa ei voi saada auringonpistosta eikä kyynpuremaa (yleensä ainakaan).
+ Imuri ei voi silpoa jäseniä.
+ Imuroiminen ei ole riippuvainen säästä (mutta mielentilasta kyllä).
+ Imuri on korvattavissa.
- Imuroidessa tulee selkä kipeäksi ja paikat jäykiksi.
- Imuroidessa tulee mustelmia ja mahdollisesti kallohalkeamia (eli pahimmillaan imuroiminen voi olla yhtä vaarallista kuin ruohonleikkuu).
- Imuroidessa menee mahdollisesti järki.
- Imuroiminen on kamalaa.
- Imuri haisee.
- Imuri on kuuma.
- Imuri ujeltaa ja huutaa.

Minun oikeastaan käy sääliksi imuria (ja sitä insinööriä, joka keksi imurin) nyt, kun katson tuota listaa. Kamalan kurjaa varmaankin olla niin inhottu koje kuin imuri.

Tämä viesti on kirjoitettu Bikorosta.

Kolme asiaa melonista, paitsi se yksi on ehkä enemmän Pohjois-Koreasta

1) Minusta on jotenkin kivaa se, että ihminen, esimerkiksi mieheni, voi tulla kotiin kaupasta ja sanoa toiselle ihmiselle, esimerkiksi minulle, että ''ostin vain kaksi hedelmää'' ja katsoa toisen naamaa (esimerkiksi minun), miten se melkein venähtää, että kaksiko vain, kun hedelmät ovat melkein loppu, ja sitten ne kaksi hedelmää osoittautuvatkin 6 kiloksi melonia.

2) Se, että ihminen sanoo ostaneensa kaksi hedelmää ja tuo kotiin silti 6 kiloa hedelmää, on minusta samassa kategoriassa painiva asia kuin se, että ihminen sanoo, että salaperäinen Pohjois-Korea on oikeastaan melkein naapurimaamme, koska meitä ei erota toisistamme kuin vain yksi maa.

3) Melonia leikatessani (nimenomaan vesimelonia) minulle tulee aina mieleeni Richard Scarryn se kirja, joka kertoo asioista ympäri maailman.

Tämä viesti on kirjoitettu Morre de Papanoasta.

Kaappitalo (?)

Seuraavaksi pitää minun menemän syömään. Mutta ensin kerron pikaisesti, että järjestin eilen sinisen kaapin keskimmäisen hyllyn ja sain melkein valmiin pikkuisen nukketalokerroksen. Liitän tähän piirroksen tämänhetkisestä hyllytilanteesta:

Aion tehdä hyllylle joskus vielä seuraavat asiat: 1) Korvaan seinänvirkaa tekevän verhon väliseinällä. 2) Tapetoin seinänrakentamisen seurauksena syntyvän kamarin William Morris -tapetilla. (Koska en voine käyttää sitä tudor-talossa, on sitä jonnekin ängettävä.) 3) Rakennan liesikuvun. 4) Jotakin muuta teen myös.

Toistaiseksi hyllyä asuvat punapäinen pikkutyttönukkeni ja harmaalettinen arvokas neitinukkeni. Heidän irtaimistonsa ja asunsa ja olemuksensa ilmaisevat, että hyllyasuminen on alennustila. (Klassikkojuttu nukkekodeissa tämä tyytyväinen alennustila-asuminen.) Totiseen pulaan he joutuvat kuitenkin vuonna x, kun irlantilaisrouvani tulee vaatimaan perintöhuonekalujaan majatalon sisustamiseen. Vuoteen x on tytön ja neidin onneksi vielä pitkälti aikaa, koska siihen mennessä minulla on jostakin saatava tilaa majatalonukkekodin sijoittamiseen muualle kuin keskelle olohuoneen lattiaa.

Tudor-talo

Leikkasin nurmikkoa ja mietin samalla, mitä tekisin tulevalle talolleni. Jotensakin hirmuisen jänskää ja kivaa ja melkeinpä ylellistä, että on saamassa nukkekodin, mutta ei ole keksinyt sille vielä käyttötarkoitusta. Eksoottista suorastaan. Käyttötarkoituksia ja piirustuksia on olemassa noin tusinaan taloon. Ja sitten käveleekin (tai pitemminkin lentää) vastaan talo, ja vielä omaksi saakka, joka on ihan erilainen mitä on koskaan suunnitellutkaan haluavansa. Kamalan vaikea odottaa kolmisen viikkoa, että pääsee purkamaan Dolls House Emporiumin paketin ja saa alkaa miettiä, että mikä osa tulee minnekin ja miten vältetään sähköiskut ja tulipalo, kun asennetaan nukkekotiin valoja.
 
Uskomatonta!

Piirsin talosta kuvan, johon laitoin asioita, joita talolta haluan. (Ja aina välillä kävin helteessä jatkamassa nurmikonleikkuuta.) Piirtämisen jälkeen merkitsin asioita paperiin ja pilasin piirustuksen. Helteen vika, ettei arvostelukyky pelaa (syyllinen arvostelukyvyttömyyteen ei voi olla minä)!

(Hei, harakanpoikanen käpöttelee pihassa, se on söötti ja kuikelo ja harjoittelee harakkuutta vasta!)
 
Kertokaa (te kaksi arvovaltaista blogini lukijaa), mihin sijoitan valot!

Katosta roikkuvan kynttelikön paikka on selvä. Se on isossa huoneessa alakerrassa, keskehköllä kattoa. Mutta seinille tulevat kynttilät. Minne ne? Takaseinä on helpoin sijoituspaikka, mutta eikö olekin tylsää, jos kaikki kynttilät ovat takaseinällä? Montako kynttilää laittaisitte kuhunkin huoneeseen? Olisiko pikkukamarin ovenpieli paras sijoituspaikka yhdelle? Pieni kamari ehkä ei muuta tarvitsekaan kuin yhden kynttilän? Mutta entä yläkerran isompi huone? Ulko-oven pieleen yksi kynttilä? Tuleeko muuta? Suurenmoisen vakavia ongelmia!

Näin ne illat kuluu.

Sellaista tässä mietin, että pitäisikö minun harjoitella anonyymiutta vähän kuin Suomen armeijassa? Että kirjoitan asioita verkkoon, mutta en siitä, mitä juuri tapahtuu ja juuri täällä? Mieluummin jälkeenpäin ja jotakin muuta jostakin muualta. Voisin itse asiassa viedä asian niin pitkälle, että harhautan kaikkia sanomalla, että kirjoitan tätä Dominikaanisesta tasavallasta. Ja muutenkin voisin valehdella, joka kerta!

Ja se päivä koitti.

Leikkasin viattomana nurmikkoa, kun aivoihini tuli ajatus, että ehkä lähiaikoina muutan blogini julkiseksi. Ajatuksen syntyä silti avitti vähän henkilö X, ja jonkin verran myös henkilö Q, niin että koko vastuuta en kanna tästä mahdollisesta bloginpitämisen alkamisesta. Sitä paitsi ehkä en alakaan pitää blogia (paitsi että pidän jo, tavallani), koska en koskaan pysty muistamaan salasanaa. Ainakaan näin kahden vuoden kirjautumisaikavälillä en pystynyt muistamaan. Kone kuitenkin auttoi minua muistamaan sen kysymällä kysymyksen ''***********************'' (sananvälitkin tähtiä tuossa), johon vastasin ihan oikein '**************'' (muutama merkki huijauksena väärin suuntaan tai toiseen, en kerro kumpaan). Sitten loin uuden salasanan, joka on'' ***********'' (taas huijasin!). Ja taatusti unohdan salasanan jo ensi kerraksi.