Joutilaisuus

Täällä blogissani olen rivien välissä ja suoraan ilmaissut välillä (tai usein) terveyteeni liittyviä juttuja. Minä siis en ole ihminen ihan teräksisimmästä päästä. Päin vastoin, tunnun kuuluvan heihin, jotka olisi evoluution luullut jo karsineen pois. Sairastan CFS:ää eli ME:tä (Chronic Fatige Syndrome/Myalginen Enkefalomyeliitti), jonka vuoksi minulla on hyvin vähän voimia, jonka vuoksi minulla tuntuu olevan hyvin paljon (jopa liikaa) aikaa. 

Koska minulla on rajallinen määrä energiaa, lasken tekemiseni aina huolella. Eli jos minulla vaikka on pakollisia asioita toimitettavana kaupungissa tai välttämättömiä tapaamisia, niputan ne kaikki samalle kerralle ja tiiviiseen aikatauluun (miten tekee tietysti jokainen järkevä ihminen). Mutta se ei tietysti tarkoita sitä, että osaisin mennä hoitamaan asiani oikeana päivänä.

Viime viikolla lähdin kaupunkiin vääränä päivänä. (Tosi säälittävää säästellä energiaa ja suunnitella asioita huolella... ja sitten lukea kalenteria väärin.) 

Siispä minulle tuli aikaa tapettavaksi. Menin kirjastoon. Potutti melko paljon, koska minulla ei ole ylimääräisiä voimia haaskata turhaan kaupungissa hengailuun. Hortoilin hyllyjen välissä, ja jotenkin silmille hyppäsi sieltä kirja nimeltään Joutilaisuuden ylistys. Se nappasi heti. Mitä muutakaan minun elämäni on kuin joutilaisuutta? Ei erityisen mukavaa joutilaisuutta. Mutta kumminkin. Pelkkää aikaa. Lainasin kirjan. Se tuntui sillä hetkellä erityisen sopivalta, sillä olin kaupugissa joutilaana vasten tahtoani enkä nähnyt asiassa mitään ylistettävää.

Kirja on osoittautunut ihastuttavan raikkaaksi ja provosoivaksi luettavaksi. Sen sisältö ei kaikin kohdin sovellu Kokoomuksen tai minkään muunkaan puolueen vastuunkantoagendaan, eikä se ole nähdäkseni muutenkaan erityisen yhteensopiva vaikkapa kvartaalitalousajattelun kanssa. Mutta se on ilahduttavan sielua hivelevää luettavaa sellaiselle, joka ei juuri pysty kykenemään paljoakaan muuhun kuin ajattelemiseen. Sellaista henkilöä lohduttaa erityisesti seuraavat Oscar Wilden sanat, sillä on mukavaa ajatella, että maailmassa on ainakin ollut ihminen, joka on laittanut arvoa sille, mihin itse on suurimman osan ajastaan pakotettu käyttämään. Tämmöistä tekstiä ei tule nykyään ihan heti vastaan uutissivujen kolumneissa tai mielipidepalstoilla:

Toiminta on... sellaisten ihmisten hätävara, joilla ei ole yhtään mitään tekemistä... Se perustuu mielikuvituksen puutteeseen. Se on viimeinen mahdollisuus niille, jotka eivät tiedä miten unelmoida...
... niin perin pohjin ihmisiä hallitsee tämän kauhean yhteiskunnallisen ihanteen hirmuvalta, että he aina tulevat häpeämättömästi puhuttelemaan toisiaan julkisissa tiloissa, kysyen kantavalla äänellä: "Mitä te teette?", kun "Mitä ajattelette?" on ainoa kysymys, jonka kenenkään sivistyneen olennon voisi antaa kuiskata toisen korvaan... Salli minun nyt sanoa, että olla tekemättä mitään on kaikkein vaikein asia koko maailmassa, kaikkein vaikein ja kaikkein älyllisin... Parhaimmisto on olemassa sitä varten.(Suom.  Risto K. Träff.) 

Tuo "Mitä sinä teet (työksesi)?" on muuten ollut jo yli 10 vuotta kysymys, joka keskimäärin aiheuttaa minulle väristyksiä. Se on tietenkin takuuvarma small talk -kysymys ja usein yksinkertaisin keskustelunavaus, mutta noin yleisesti minusta on mielekkäämpää määritellä ihminen sen mukaan, mitä hän on, kuin sen mukaan, että mitä hän tekee. Miksei kukaan aloita uuden tuttavuuden kanssa keskustelua kysymällä, mitä olet ajatellut viime aikoina?

Lainaamassani joutilaisuuskirjassa (Tom Hodgkinson: Joutilaisuuden ylistys) on myös monia hyviä ja tosia ajatuksia (hyvät ajatuksethan eivät aina ole tosia), jotka eivät ole lainkaan provosoivia ja jotka ovat täysin yhteiskuntakelpoisia. Esimerkiksi sairastamisesta ja tervehtymisestä:

"Toipuminen" on sana, jota ei juuri kuule näinä päivinä. Tuntuu kuin olisimme torjuneet havainnon ajasta parantajana ja korvanneet sen sarjalla hoitoja ja tuotteita, jotka on suunniteltu niin, että voidaan kokonaan hypätä toipumisen yli.-- Meidän pitäisi palauttaa tämä sana ja arvostaa tarkoituksellista joutenoloa. "Mitä sinä teet tällä hetkellä?" "Itse asiassa olen hyvin kiireinen. Suoritan toipumista." (Suom.  Risto K. Träff.)
 

Edellisen katkelman sisältö kaikkine aspekteineen on varsin ajankohtainen kaltaiselleni henkilölle, jonka arki on pelkkää toipumista. Myöhemmin Hodgkinson tietenkin kirjoittaa myös siitä, miten sairaana (tai toipilaana) työssä oleva pitkittää tervehtymistään ja tartuttaa toisia. Ja miten lääkärien "sen sijaan, että he määräävät lääkkeitä ja yrittävät pommittaa sairauden hajalle lyhimmässä mahdollisessa ajassa", tulisi määrätä kunnon toipumisen mahdollistavat sairauslomat. Sitten Hodgkinson kirjoittaa vielä osuvasti asenteista:

Näyttää siis olleen aika, jolloin tiesimme, kuinka sairastaa. Nyt olemme hukanneet tämän taidon. Sairaana oloa kammoksutaan kaikkialla. Sairaana olosta ei ole mitään hyötyä. Lehdistö luo sen ympärille syyllisyyden ilmaston, koska se vie aikaa hyödylliseltä, tuottavalta työltä. -- Jutut saavat ihmiset tuntemaan, että sairaana sitä on jotenkin laitapuolen asukki ja tuhlaa valtion varoja. Sairaana olo on epäisänmaallista ja sopii kauhean huonosti työkulttuuriin. -- Nykypäivän yhteiskunta ei yksinkertaisesti anna meidän sairastaa tai ainakin haluaisi meidän olevan valittamattomia itseliikkujia. Kärsimys on lakaistu maton alle, kiellettynä, sivuutettuna, vastustettuna. (Suom.  Risto K. Träff.)

Kuten huomata saattaa, Hodgkinsonin kirjassa on aivan varteenotettavia ja vakavamielisiä kannanottoja. Mutta kirja sisältää yhtälailla vetelehtimisen, pilvien katselemisen, teen juomisen, sikarien polttamisen, päivätorkkujen ja aamulla sängyssä lojumisen ylistystä. Kaikelle ylistykselle yhteistä on, että ne loppuvat näkemykseen, että vetelehdittäessä, pilviä katseltaessa, teetä juotaessa, sängyllä lojuttaessa, ja niin edelleen, ihminen terästäytyy näkemään ympäröivän maailman kirkkaasti - ja päätyy ajattelemaan. Tällaista ajatusmallia edustaa Hodginsonin käyttämä sitaatti Stevensonin Puolustuspuheesta joutilaille:

Samalla kun toiset tankkaavat päähänsä sanoja, joista unohtavat puolet ennen kuin viikkoakaan on kulunut, lintsari voi oppia jotakin todella hyödyllistä: viulunsoittoa, hyvän sikarin tunnistamista ja kaikenlaisten ihmisten kanssa helposti ja nokkelasti keskustelemista. (Suom. Tero Valkonen.)

Minä kuulun niihin säntillisiin suomalaisiin, jotka häpeävät omaa heikkouttaan. (Eli kuulun enemmistöön.) Siten oma sairastaminenkin on noloa. Kaikkein nolointa on se, että se näkyy ulospäin joutilaisuutena. Joutilaisuuden kun nyt yleisesti ajatellaan olevan laiskuuden merkki, ja laiskuus on yhteiskuntakelvotonta. Sellainen ajatusketju. Siksi olen pyrkinyt olemaan joutilas matalalla profiililla. Mutta nyt on tullut sellainen olo, että silloin kuin pystyy, miksei tekisi joutilaisuudesta taidetta?

Sanotaan nyt, että jos neljä tai viisi päivää viikossa kuluu siten, että pukee ja syö ja yrittää pysyä järjissään, miksei sitten hyvän päivän sattuessa saisikin nauttia siitä, että ajatus kulkee, jalat kantaa, kehoon ei satu ja pystyy laittamaan hyvää ruokaa ja lukemaan? Viimepäivinä olen Joutilaisuuden ylistyksen innoittamana ensimmäistä kertaa aikoihin nauttinut hyvällä omallatunnolla pysähtyneisyydestä. Tosin en ole tohtinut olla aivan ajelehtivassa tilassa, sillä pelkään tällä hetkellä stressaavien ajatusten valtaavan kaiken vapaan aivokapasiteetin. Siispä olen ollut joutilas aktiivisesti: Höpöttänyt kissalle. Silittänyt sitä. Ihmetellyt sen kauneutta ja karvaisuutta. Katsellut valoja ja varjoja. Kuvannut niitä sisällä ja ulkona. Juonut teetä. Kuvannut teekuppini. Lukenut.  (Ilokseni olen ollut niin väsynyt, etten ole jaksanut katsoa elokuvia. Elokuvienkatsomistaso on väsymyksen tasoista tylsin. Se turruttaa. Sitä edeltävä taso mahdollistaa vaikkapa pienimuotoisen piirtämisen ja lukemisen. Sitä seuraava taso mahdollistaa ajattelemisen ja katselemisen. ((Jotenkin olen niin tyhmä, että en hoksaa lukemistason ulottumattomissa ollessani, että voisin hypätä elokuvatason yli suoraan ajattelemiseen.)) )

Ja nyt kaiken tämän edellisen hengessä ja sitä havainnollistaakseni lataan tähän lukemattoman määrän kuvia, jotka ovat läpeensä joutilaita. Kuvat kertovat tavattoman hitaasta, suorastaan pysähtyneestä elämästä, jota estää olemasta tylsää vain se, että päässä on silmät, korvat ja nenä. Aloitetaan kaikkein rentouttavimmasta päästä, itse ikiaikaisesta lorvimisen esikuvasta, ja lopetetaan mainontaan.