Varovaisia ensiaskelia pääkaupungissa

Olen asunut huomenna Käpylässä kuukauden. Aion jatkossakin asua Käpylässä, en Helsingissä. Helsinki on liian iso pala purtavaksi. Niin iso, etten ole kuukauden aikana käynyt keskustassa kuin sen verran, mitä siellä täytyy käydä, jos haluaa päästä täältä bussilla Satakuntaan ja takaisin.

Olen kävellyt tai polkenut Käpylässä yhdeksää eri katua ja merkinnyt ne karttaan. Vihreällä olen värittänyt kävellyt katujaksot, punaisella poljetut. Muistan ulkoa seitsemän paikallisen kadun nimen ja sijainnin. Minä valloitan ympäristöäni melko varovaisin askelin.

Täällä on onneksi kaupunkiasumisen outoutta pehmentäviä asianhaaroja. On Puu-Käpylän ihmeelliset talot, aivan kuin Astrid Lindgrenin Melukylästä. On punaisia aitoja ja portteja, omenapuita, syreenipensaita, mummonmökkiperennoja, kiviportaita, kuisteja ja suuria puita. On kallioita ja sateen jälkeen luonnolle tuoksuvia heinikoita. Kummallista on, että täällä voi tuoksua luonnolle, mutta korvat kuulevat kaupungin äänet ja silmäkulmasta voi nähdä 30 autoa sekunnissa. Ja absurdilta tuntuu, että Melukylän tunnelmassa ollessaan yhtäkkiä editse viilettää lehmusten alla vihreä ratikka. 

Ratikat ovat vielä ok. Vaan kun kävelin ohi bussipysäkin, jossa luki, että bussinumero sejase Malmiin menee niinjaniinmonen minuutin päästä, vatsaani kipristi. Bussipysäkki ja digitaalinen aikataulunäyttö tuntuivat niin hektisiltä ja isoilta. Totisesti aion asua Käpylässä ja käydä muualla niin harvoin kuin ikinä mahdollista.

Kaupungissa asuminen on vaativaa (vielä vaativampaa kuin kerrostalossa asuminen). Ei riitä, että yrittää tottua ääniin ja näkymiin ja bussilinjoihin. Lisäksi pitää sulattaa, että täällä on paljon ihmisiä, vaikkei olisi edes Stokkan Hullut Päivät menossa. Ja sitten pitäisi ymmärtää ja keksiä, miten äänimaailman ja ihmispaljouden ja bussilinjojen keskellä eletään.

Aluksi luulin kaikkia ikkunasta näkyviä ihmisiä vieraiksi. Siis sellaisiksi, että ne tulevat soittamaan meidän ovikelloamme (vanhassa kodissa jos ikkunasta näkyi joku, se tuli meille). On rasittavaa luulla kaikista, että ne tulee meille. Niitä on tosi paljon. Onneksi en enää luule kaikista niin.

 

Mutta vieläkin on sellainen olo, että ehkä rikon jotakin kaupunkilaisuuden peruskoodia. Ja minä siis olen poistunut kotoa lähinnä roskikselle ja pyykkitupaan. Roskikselle mennessäkin on tunne, että miten tämä nyt kuuluu sitten tehdä. Ainakaan ei kai kuulu paukuttaa roskiskatoksen ovea (se on kirjoitettu katoksen oveen). Muut näyttävät vievän roskansa kauhean sujuvasti, mutta minä analysoin koko ajan, että onko tämä nyt katu-uskottavaa ja säädyllistä. 

Kirjastossa kysyin vessasta ihan oudosti.

Kaupassa kolme ihmistä tuijotti. Kysyin mieheltä, oliko minulla räkää naamassa. Ei ollut.

Kotikadun kulmassa joku mies teki minulle hovikumarruksen, kun poljin ohi. Mietin, että mikä ihme minussa on vikana.

Äitini ja siskoni olivat käymässä. Kävelimme lehmusten reunustamaa katua lierihatuissamme ja huiveissamme, kesämekot päällä ja kukikkaat kassit kädessä. Vastaan polkeva naisihminen huikkasi meidät ohittaessaan, että ”naiset, olette komea näky”. Tai ”hieno” tai ”kaunis” tai jotain. Mistä minä sitä laatusanaa voisin muistaa, kun menin shokkiin, kun säikähdin, että mikä meissä on vikana, kun vastaantulija noin huutelee. Olin ihan varma, että se naljaili.

Yksi beaglentaluttaja kehui Arthur-kissaneitiämme kauniiksi. En vastannut mitään, kun en ehtinyt keksiä.

Kävimme Käpylän Lippakiskalla. Ihmiset oli rentoja ja iloisia ja juuri päinvastaisia kuin seipäänniellyt minä, joka mietin, että tilasinpa mä limpskani omituisesti.

Yhtenä iltana, kun vein roskat (toivottavasti coolisti) ja palasin rappukäytävän ovelle, pihaan tuli mieshenkilö, joka sanoi heihei. Pysähdyin ja katsoin häntä ja olin hiljaa. Hän kysyi, että ollaanko me muutettu tähän taloon. Sanoin, että joo. Olin hetken hiljaa. Sanoin, että hei hei. Tervehdykseksi. Siinä välissä. Sitten sanoin, että anteeksi, helle vähän pehmentää päätä ja asuks sää tässä kanssa. Joo, asui. Yritin normalisoida mainettani toteamalla ennen sisälle livahtamistani, että kiva talo. Ei yhtään cool keskustelu.

Minä en siis ole kala vedessä täällä (enkä monessa muuallakaan). Toiset näyttävät ihan siltä, että ne vain ovat, eikä se ole niille vaikeaa. Mutta hassua on, että ne toiset ovat monet nekin muualta. Miksi ne sitten osaavat olla normaaleja, mutta minä en? 

Ehkä minun tarvitsee perustaa joku satakuntalaistaustaisten lyhyt- ja pitkäaikaishelsinkiläistyneiden tukiryhmä, missä voisimme keskenämme puida, miten vaikeaa on viedä roskis tai hyväksyä se, että auto antaa jalankulkijalle tilaa. Olen jo monta kertaa pysäyttänyt liikenteen, kun auto on antanut tietä ja olen seissyt kadun reunassa ahdistuneena, että hei ihan totta, sää kumminki haluisit ajaa mun varpaille.