keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Sota ja rauha (BBC, 2016), keskimmäiset jaksot

Huom! Sisältää enemmän ja vähemmän epämääräisiä juonipaljastuksia.

Lupasin taannoin nöyrästi myöntää, mikäli käsitykseni BBC.n uudesta Sota ja rauha -sarjasta paranee. No niin. Nyt käsitykseni on sitten parempi. Olen edelleen pitkälti yhtä mieltä aikaisemman tekstini kanssa. Mutta nyttemmin olen löytänyt sarjasta hyvääkin.

Mutta en sen toisesta osasta. Sitäkin katsoin vielä hiuksiani repien. Kaikki oli periaatteessa aina ihan hyvin siihen asti kun joku henkilöistä avasi suunsa. Heti kun tuli repliikin vuoro, minä aloin vääntelehtiä. Siinä oli vaikea päästä tunnelmaan. 

En ole ihan varma, missä ongelma oli. Pitäisi nähdä ensimmäiset kaksi osaa taas (katsoin ne jo kaksi kertaa, mutta siitä on jo useampi viikko aikaa, koska olen riippuvainen Yle Areenan palveluista), jotta voisin kuunnella repliikkejä sillä korvalla, että olivatko ne enimmäisissä jaksoissa kenties lyhyempiä kuin myöhemmissä. Etäisesti minulla on sellainen mielikuva. Jos mielikuvani pitää paikkaansa, se selittäisi, mikä ensimmäisissä osissa oli vinossa. Lyhyt ja ytimekäs töks-töks-dialogi ei ole hääviä. 

Joka tapauksessa kolmannesta jaksosta lähtien (viimeisin näkemäni jakso on viides) olen alkanut päästä sisälle sarjaan. Uskoisin syyn olevan siinä, että kohtaukset ovat olleet pidempiä ja keskushenkilöiden tarinoille on riittänyt enemmän yhtäjaksoista aikaa. On kieltämättä ymmärrettävää, että sarjan ensimmäiset kaksi osaa menivät sekavassa säntäilyssä näyttämöltä toiseen, kun aikaa oli rajallinen määrä ja henkilöitä hyvin monta. (Ja järkeen käy, että säntäilyyn on kuulunut lyhyet töks-töks-repliikit. Kertokaa nyt joku, onko teillä sama mielikuva!)

Olen ollut pidemmän päälle näyttelijöihin tyytyväinen. Paitsi en James Nortoniin ruhtinas Andreina. Mutta se ei ole Nortonin vika. Hyvin hän näyttelee. Tai no. Ehkä se on hiukan Nortonin vika. Minusta hänen olisi pitänyt osata paikoitellen näyttää vähän enemmän ylimieliseltä kusipäältä. (Ja se taho, joka on päättänyt henkilöiden hiuksista, olisi voinut tehdä Andreille vähemmän muhkean tukan. Joka kerta kun Andrei saapuu näyttämölle suihkunraikkaana, katselen lumoutuneena hänen valtavaa kuontaloonsa ja mietin, että edustaako tämä hiuspehko tässä kohtaa nyt venäläisyyttä vai mitä ihmettä.)

Muut henkilöt ovat olleet ihan hyviä. Moni henkilö ei tietenkään ole vastannut lainkaan mielikuviani, jotka olen kirjan perusteella muodostanut, mutta kun näyttelijä johdonmukaisesti vetää oman tulkintansa läpi, mitä siinä sitten nurisemaan. Nataša esimerkiksi. Kyseessä on yksi maailmankirjallisuuden suloisimmista ja valovoimaisimmista sankarittarista, joka laulaa ja tanssii toiset riemukkaiksi, rakastaa maailmaa, ihmisiä ja elämää, jakaa suukkoja, ryntäilee sinne tänne, tuntee syvästi ja on sielukas. Ja joka sattuu olemaan vasta teinityttö. Siinä näyttelijöille tulkittavaa. Lily Jamesin Nataša on minun makuuni vähän liian säyseä teini-Nataša. Ylipäätään en saa oikein selvää Jamesin Natašasta, että mikä hänessä nyt on kovin erityistä. Mutta läpeensä suloinen ja herttainen Jamesin teini-Nataša on. Sen sijaan elämän kolhimaan Natašaan olen ollut tyytyväinen. (Kuulostanpa minä epäempaattiselta!) Mielestäni Lily James vetää ylipäätään koko epätodellisen Anatol-sekasotkun vakuuttavasti läpi. Paitsi sitä jäin miettimään, että tuliko kirjaa lukemattomille katsojille mielikuva, että Nataša oli vihainen itselleen jo ennen karkaamisyritystä? Nimittäin kirjasta minulle tulee käsitys, vaikkei Tolstoi sitä sanoiksi ulos kirjoitakaan, että Nataša eli ne kolme Anatol-hulluuden päivää paitsi sekopäisenä myös itsevihassa.

Sarja on edelleen mielestäni parhaimmillaan, kun kukaan ei puhu. Näytteilijöillä on ilmeikkäät naamat ja sanattomat kuvat kertovat paljon. Tunnelmat toimivat ja musiikki tukee kokonaiskuvaa. Vaikka vähän vierastan ajoittaista luostarikuorohyminää. Ei siinä sinänsä mitään vikaa ole. Ongelma on vain se, että koen luostarikuorolaulannan välillä turhan päälleliimattuna slaavilaisena alleviivauksena. (Olen kamalan kyyninen.)

Heikoimmillaan sarja mielestäni on edelleen sotakuvauksessa. Kyllä, on Borodinon taistelu verinen. Tulee selväksi, että sota on ikävä asia. Mutta siinä se sitten onkin. Tolstoilla on kirjassaan kuitenkin jonkin verran enemmän sanottavaa.

Viimeisen jakson taso huolestuttaa näin etukäteen. Siihen jää tavattoman paljon juonenkäänteitä. Taitaa tulla taas säntäilyä kohtauksesta toiseen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti