Kuovi

Hei taas.

Olen kävellyt tällä viikolla joka päivä (paitsi tänään) pellolla. Toissapäivänä pelto oli lämmin ja leuto ja seisoin siellä ehkä puoli tuntia kuunnellen lintuja ja etsien niitä katseellani. Bongaukseni jäivät aluksi töyhtöyyppään ja leivoihin ja varikseen ja jonkinsortin kyyhkyyn. Mutta kärsivällisyys palkittiin. Lähdin pellolle nimittäin selvittääkseni yhden kivan äänen, joka välillä sieltä kantautuu sisällekin, kun ikkuna on auki. Se ääni tulee harvakseltaan, mutta lopulta kuulin sen sinne peltojen väliselle nyppylälle ja painoin sen mieleeni. Ja kun käännyin palatakseni kotiin, kuulin varsin tutun ja rakkaan äänen. Kurkia! Olen kovasti ikävöinyt kurkia! Ja sieltä ne sitten tulivat, kaksii suurta auraa suuria kurkia. Ne ovat NIIN suuria lintuja. Ihan sydäntä pakahdutti, kun ne majesteettisuudessaan siellä ylhäällä korkealla kaarsivat. Välillä ne katosivat pilviin, mutta siellä kaartelivat korkealla, keräsivät ehkä parvea kokoon ja hakivat uutta asetelmaa. Sitten ne tekivät minulle henkilökohtaisen lentonäytöksen, kaartelivat ylläni alemmas ja alemmas, lauloivat kaunista lauluaan, kaarsivat edelleen ja olivat kauniita ja pelottaviakin, koska ne olivat jo niin matalalla ja vieläkin suurempia kuin aiemmin. Pelkäsin ja toivoin, että ne laskeutuisivat pellolleni. Mutta ne pitivät vain näytöksen ja kaarsivat sitten vähitellen ylemmäs ja eteenpäin. Ja kauempana ne taas jäivät kaartelemaan ja niihin liittyi uusi aura ja kauan ne kaartelivat edelleen paikoillaan siellä. Kunnes kaarteluliike vähitellen nosti ne pilvien yläpuolelle, ja sinne ne katosivat näkymättömiin. (Edellisessä katkelmassa oli noin 9 kpl teonsanaa kaarrella. Ehdottakaa korvikkeita, jotta voin parantaa tyyliäni.)

Eiliselläkin kävelyllä näin paljon kivoja asioita. Harmiksi hyydyin juuri sinivuokkojen kohdalla, koska sinivuokot olivat melkein kivoin asia. Kuovi oli yhtä kiva silti, ja se tapahtui kävelyn aluksi pellolla. Sitä tosin en nähnyt (kuovia), mutta kuulin. Se oli sama ääni kuin se, jota lähdin edeltävänä päivänä pellolle kuuntelemaan. Toissapäivän kävelyllä kuulemani ääni nimittäin täsmentyi kotona netin äärellä kuoviksi. Olin luullut kuovin ääntä ihan erilaiseksi. Mutta se ei olekaan erilainen, vaan. Öh. Kuovin ääni.

Pellon lisäksi kävelin eilen lähiössä ja etsiskelin krookuksia, silmuja ja sinivuokkoja. Löysin kaikkea. Suojaisissa paikoissa syreenit ja pajut olivat jo silminnähtävissä vihreissä silmuissa! Ja tutussa paikassa oli kunnon sinivuokkokertymä. Mutta silloin en enää jaksanut oikein iloita niistä, koska huomasin, että en meinaa jaksaa kävellä kotiin.

Semmoisia. Kevään merkit on kivoja. Niistä tulee aina mieleen ala-asteen Kevään merkit -lista. Opettaja oli piirtänyt siihen tussilla ruudukon, johon merkittiin päiväys ja kevään merkki. Monisteen oikeaan yläreunaan hän oli piirtänyt oksan, jossa oli pajunkissoja tai silmuja. En muista kumpia. Saattaa olla, että en muista siksi, että opettaja ehkä ei osannut piirtää niihin eroa. Minä en koskaan voittanut merkkienetsimiskilpailua, koska koulussa oli kaksi lintubongaripoikaa, jotka tunnistivat kaikki muuttolinnut. Mutta sain aina listan täyteen ja enemmänkin. Oli hienoa saada lista täyteen ja vielä enemmänkin.

P. S. Tämä viesti on kirjoitettu tätä musiikkia cd-levyltä kuunnellen. Konserton alku sopii minusta itse asiassa melko hyvin kevääseen ja iloon ja kurkiin ja ylevään.

Aihe: joku muu.

Hei vaan! Oikeasti aiheisto sisältää vähän myös töitä taas.

Sinnittelin kaksi viikkoa räkäisenä ja nuhjuisena koulussa, koska kaikki muutkin opettajat pärskivät. Eilen iltakävelyllä sitten kesken kaiken loppui jaloista voimat. Vähän ymmälläni järjestäydyin kotiin, jossa yhtäkkiä minulla alkoi ihan kamala yskä. Silloin ymmärsin yskän. Jopa luterilaisen työmoraalin kannalta olin oikeutettu ja velvoitettu jäämään kotiin sairastamaan. Yskä yltyi vain, ja puheluni vararehtorille (rehtori on lomalla) oli säälittävä, kun en meinannut ehtiä sanoa sanoja yskän ja läähätyksen väliin. Tänään sitten heräsin hakkeluksena, ja nenäni alkoi vuotaa niin, että en pysynyt niistämisen kanssa perässä. Jätin paperihommat sikseen, kun huomasin, että oppilaiden kokeille putosi jatkuvasti nenästäni jotakin, joka ei kuuluisi oppilaiden papereille. (Herää kysymys: Voiko nenästä pudota mitään, mikä kuuluisi oppilaiden papereille? Tai kenen tahansa papereille?)

Joka tapauksessa tänään sitten tuolla pötköttäessäni hoksasin, että olen tainnut olla oikeasti ihan kipeä jo hyvän tovin. Ja sitä ajatellessani ymmärsin, että ei ihme, että viimeisen viikon työpäivät ovat tuntuneet niin tappavilta. Jälkikäteen kun muistelen viime päiviä, tajuan niistäneeni ja yskineeni (huom, kyynertaipeeseen)(huom, vain yskinyt, en ole niistänyt kyynertaipeeseen - opettajan pitää olla käytöstavoissakin malli, ja kyynertaipeeseen niistäminen ei ole kaunis tapa, toisin kuin kyynertaipeeseen yskiminen) (kyyner- vai kyynär- ?) ja kysyneeni joka kolmannelta puheensa minulle kohdistaneelta oppilaalta, että mitä, eikun siis mitä, sano vielä kerran, anteeks, mitä, koska pääni on ollut tukossa. Lisäksi ääneni alkoi särkyä. Ja jalat olivat koko ajan ihan loppu. Niin että ehkä olin kipeä jo ennen eilisiltaa ja ehkä siksi olen ajatellut koko viikon keskimääräistä useammin alanvaihtoa.

Jaha. Jaha. Tästä tuli sairausteksti. Teenkin toisen tekstin toisella sisällöllä. Tämä loppuu tähän.

Opettajattaren tilityksiä osa 5

Viimeisen viikon olen harkinnut alan vaihtamista tai varhaiseläkettä. Kyllä ei pääse opettaja helpolla!

Totta puhuakseni nyt on semmoinen vedenjakajatilanne, että pitää käydä muutama asia mielessään läpi, tai muuten loppuu voimat jo ennen vappua.

Minun pitää hoksata, mitkä raskaat asiat ovat vain sellaisia, joille ei voi mitään ja joista pitää oppia olemaan välittämättä. (Esim. jatkuva negatiivinen palaute.) Sitten pitää hoksata, mille asioille voi tehdä jotakin, ja toisaalta pitää olla ottamatta syyllisyyttä, ettei heti ei ole löytänyt  (eikä löydä) oikeita keinoja. Ja sitten pitäisi muistaa positiiviset asiat. Positiivista palautettahan yläasteen opettajalle ei anna kuin opettaja itse.

Tänään palasin koulusta kotiin erityisen pahoilla mielin. (Mieltä ei parantanut flunssanjämät eikä se, että jouduin menemään lääkäriin taas käteni takia. Odotushuoneessa oli melko apaattinen olo, kun mietin, milloin taas voin maalata.) 

Kotiin päästyäni ystävä jakoi puhelimessa viisautta. Ulkoilu voisi auttaa.

Ulkona satoi pehmeää kevätsadetta, joka teki ilman hyväksi hengittää. Pistin kunnon kengät jalkaan, sellaiset maasturit, joiden kanssa saatoin talsia läheisen pellon liejussa. Katselin ja kuuntelin leivoja ja kävelin  peltoa pitkin kauas kauas, lähelle töyhtöhyyppiä, niin että kuulin niiden äänet läheltä. Muistan ainakin tämän ja huomisen, miltä se kuulostaa. Kivalta. (Niin kuin kaikkien lintujen laulu. Jos vaikka kuuntelen ihastuneena mustarastasta, ja sitten kauempaa kommentoikin varis tai harakka, en voi olla rakastamatta  myös variksen ja harakan epämusikaalisia kommentointeja. Entäs sitten fasaani! Sen ääni kuuluu yli peltojenkin. Krääääääääk. ''Olen keskuudessanne.'' Se riemastuttaa aina.)

Tulin kävelyltä takaisin ja saven ja sateen ja leivojen virkistämänä. Tungin cd-levyn pesään ja laitoin Mendelssohnin energistä ja ylevää musiikkia (pianokonsertot 1 ja 2) soimaan. (En ole kuukauteen jaksanut kuunnella musiikkia, kun pää on täynnä ääniä ilmankin). Ja heti tuli  eheämpi olo. Ja samassa ymmärsin, että kaikessa työn tuoksinnassa ei sovi unohtaa, kuka on! Oppilaat heittävät lokaa niskaan keskimäärin kerran vartissa, ja semmoinen on omiaan muokkaamaan minäkuvaa. Mutta hah! MINÄ olen se, joka litkii teetä lintu-gaiwanista, kirjoittaa huvikseen tarinaa prinsessa Sipsukengästä ja Lohikäärmeiden Neuvoston puheenjohtajasta Rafaellosta, kuuntelee yhtälailla Starvinskin Kevätuhria kuin Mendelssohnin pianokonserttoja ja rakastaa värejä. Tämmöinen asia olisi hyvä muistaa vaikka kerran viikossa edes. Ja se, ettei voi olla täydellinen.

Seuraavaksi alan purkaa tarkistuspinoani. Ensimmäiset aineet kutsuvat. Viikon lopussa luettavaa on sitten kertynyt jo yli 1000 sivua, joka on sellainen määrä, että olen jo nostanut käteni pystyyn enkä aio edes ajatella paniikkia. ''Yksi peruna kerrallaan'' oli gradumottonikin. Eikä Roomaa rakennettu päivässä. Jne.

P. S.  Olen tosi huono lintujen äänissä. Tunnistan äänestä vain:

mustarastaan
talitintin
variksen
harakan
fasaanin
taivaanvuohen
laulujoutsenen
kurjen

Lisäksi opin eilen leivon. En ollut tiennyt, että se mielipuolisen levoton, usean eri linnun laulun kuuloinen sirkutus on leivo, ihan vain yksi lintu. Olen siis ennen luullut, että siellä laulaa tyyliin peippo ja talitintti ja joku rastas. Mutta ei, se on leivo, joka vaihtaa tyyliä koko ajan. 

Opettajattaren tilitykset osa 4

Tilitystä! Tilitystä!

Tänään annoin ensimmäiset jälki-istunnot. Mietin vaihteeksi vakavissani alan vaihtamista.

On äärimmäisen turhauttavaa työskennellä iltaan saakka, yrittää hyvää hyvyyttään otsa hiessä tiivistää yhdelle paperille koko peruskoulun aikana opiskellut kirjallisuuden käsitteet ja toiselle arkille kirjallisuudesta kirjoittamisen vinkkejä pikkuisten ysiluokkalaisten avuksi ja hyödyksi todetakseen seuraavana päivänä, että osa oppilaista tekee tuntikaupalla väsäämistäni monisteista lennokkeja ja ettei loppujakaan asia niin kauheasti kiinnosta.

Ja kasvattaminen! Seiskaluokkalaiset kirjoittavat ainetta. Kirjoitin taululle selkeästi ja kaukaaviisaasti, että ''hylätty tulee, jos aine sisältää

kiroilua
rivouksia
intiimiasioita
huumeita ja alkoholia
sanakäännöksiä (rivoja)''

ja että ''arvosanaa alentaa

tarkoitukseton väkivalta (ei ihmiskappaleita ja suolenpätkiä)''.

Voi sitä melun ja buuausten määrää. Mistä me nyt kirjoitetaan! Opettaja, eikö ne saa keittää pontikkaa? Opettaja, eikö oikeasti saa antaa nimeksi Arvo Penaali? Opettaja, eikö puput sitten saa saada lapsia? Opettaja, eikö pupu saa syödä kärpässientä ja lähteä leijumaan? Opettaja, voiko siinä lyödä kirveellä päähän, jos siitä ei kuole? Opettaja, saako kirjoittaa 'hitto'? Opettaja, saako kirjoittaa 'saakeli'? Opettaja, saako kirjoittaa 'basga'? Opettaja, saako kirjoittaa, että 'tuulilasi meni paskaksi'? Opettaja, saako kirjoittaa 'senkin neekeri'? Opettaja, MISTÄ me sitten kirjoitetaan?

Annoin niille luvan käyttää harkiten sanaa 'hitto'. Ja sallin sanan 'paska', tarkoituksenmukaisesti ja harkitusti käytettynä, ja luennoin samalla, että kyseessä on ikivanha kantasuomalainen sana. Pakko niille on vähän antaa myöden. Ja puput saavat saada pentuja. Mutta hyvä tavaton. 'Intiimiasiat' oli poikien oma ilmaisu, jonka siirsin taululle kattamaan kaikensortin viittaukset seksiin. 13-vuotiaat! puhuvat! 'intiimiasioista'!

Mutta jotakin hyvääkin. Jokaisella ysiluokalla on ainakin pari oppilasta, jotka ottavat ilolla vastaan tarjoamani informaation kirjallisuudesta. Ja kasiluokkalaiset tykkäsivät tänään kielenhuollosta. Käsittelimme puhekielisyyksiä, ja ystäväni Facebook-sivun ansiosta löysin netistä Suomen kuvalehden jutun, josta poimin Mika Häkkisen lausuntoja. Sain tarkkaavaisen kuulijakunnan. Ja seiskaluokat ovat kuunnelleet ilolla, kun olen lukenut niille ääneen Erlend Loen Kurtin käytöshäiriötä. Tosin tänään yksi oppilas tuli huomauttamaan, että se on pedofiilikirja, koska siinä aikuiset naiset vislaavat kadulla kolmevuotiaalle Budille. Hmmm.

Just.

Itse asiassa. Haluaisiko joku paikan opettajana?

Opettajattaren tilitykset osa 3

Osa 2,5 jäi kirjoittamatta, sillä se olisi sisältänyt liian kanssa realismia. Todettakoon tässä vain, että neljän työpäivän jälkeen olin valmis vaihtamaan alaa.

Nyt ovat tunnelmat taas valoisammat, koska:

1) Nyt alkaa viikonloppu.

2) Yhden yhdeksännen luokan oppilaat kuuntelivat kiinnostuneena selostukseni Sven Tuuvasta. Kuuntelivat vieläpä ääneenlukeamani katkelman ja paatoksellisen selostukseni siitä, miten se liittyi romantiikan aikakauteen.

3) Aion jatkaa kasien hämmentämistä Erlend Loen Kurt-kirjoista poimituilla esimerkeillä. Tänään he kirjoittivat kakistelematta esimerkiksi päälauseesta ja konjunktisivulauseesta: ''Eivät lapset paina viittäkymmentäkään kiloa, koska ovat pieniä.'' (Oppilaista yleensä kaikki esimerkit ovat tyhmiä. Loen lauseet kuitenkin tuntuvat kelpaavan.)

P. S. Minusta tuli tänään aikuinen! Sain OAJ:lta postia ja kalenterin, jota en tarvitse.

Opettajattaren tilitykset osa 2

Toissapäivänä luumupuun ympärillä oli vielä lumikinos. Nyt siinä on kymmenen terhakkaa tulppaaninkärkeä pukkaamassa elämään! Joutsenet ovat jatkaneet matkaansa. Niitä on ikävä. Pelto on ihan tylsä ja tyhjä nyt. Mutta mustarastas lauloi kuusen latvassa!

Nyt on takana kokonaiset kolme työpäivää. Vaikka valmistelin sunnuntaina oppitunnit maanantaista keskiviikkoon, ovat työpäivät venyneet iltaan saakka, sillä paperitöitä on riittänyt aloittelijalle hitaasti suoritettavaksi eilen ja tänään ihan useaksi tunniksi.

Oppilaat vaikuttavat mukavilta.

Kouluruoka maksaa reilut 5 euroa ja siitä lähtee nälkä 40 minuutiksi. (Ravitsemusarvo nolla ja piimä rasvatonta.)

Kotitalousluokkien välissä oleva luokka on nimeltään HARJOITUSKOTI. Minusta se on söpö nimi luokalle. Nimetty joskus kulta-aikoina.

Yhdistän nyt ehkä seitsemän oppilaan nimen ja naaman toisiinsa.

Miten selittää lapsille, että paloauto on yhdyssana?

Miten saada lapset ymmärtämään, että yhdyssanoilla on väliä?

Miten saada lapset siirtämään tietonsa tekstihinsä? Eli osaavat listasta korjata yksittäisten sanojen alkukirjaimet isoiksi ja ymmärtävät taululta lukiessaan, mikä ero on 'isolla isällä' ja 'isoisällä', mutta viljelevät karkeita yhdyssanavirheitä ja alukirjainrikkeitä aineissaan. Miksi heidän sitä paitsi pitäisi osata kirjoittaa oikein, kun moni aikuisistakaan ei osaa?

Miten saada maitohapot pois jaloista?

Tänään kotiin tultuani vetäisin nassukkaan vähän sapuskaa ja menin puoleksi tunniksi huilaamaan. Torkahdin! Herättyäni olin 10 minuuttia melko pirteä, jonka vuoksi tartuin imuriin ja imuroin kämpän ja sitten symbolisesti moppasin sen ja vaihdoin petivaatteet. Onneksi kukaan martta ei ollut todistamassa, että en käynyt näyttämässä täkeille ja tyynyille kevätilmaa. Minusta oli fiksua siivota nyt eikä viikonloppuna. Loppuviikosta olen taatusti vielä väsyneempi, ja viikonloppuna on kivempi levätä kuin imuroida. (Alkujaan imurit muuten painoivat kamalasti kiloja ja niitä vedettiin hevoskärryillä ja letkut työnnettiin ikkunoista sisään ja imuri kävi jollakin kaasulla tai bensalla tai jollakin. Oli kuulemma autuus ja onni ja edistys kun imuri keveni ekaa kertaa semmoiseksi 12-kiloiseksi. Minusta olisi onni, jos koko vehje olisi jäänyt 1800-luvulle.)

Kevät ! ! !

On se huomattu tässä vähitellen jo monesta. Viereisellä pellolla on joutsenparkki. Ne ovat olleet siinä nyt noin viisi päivää. Minua riepoo, että en näe niin hyvin, että voisin lukea niiden nokista niiden laadun. Minua riepoo myös se, etten osaa niiden pitämän älämölön perusteella tietää, kumpaa sorttia ne ovat.

Mutta lintusivustot netistä kertovat (katsoin äsken), että kyhmyjoutsen sihisee ja murahtelee, laulujoutsen tööttäilee. Miten tuokin on niin mahdotonta muistaa? Että laulujoutsen laulaa ja kyhmyjoutsen on mykkäkoulussa?

---- > Nyt tiedän, että pellolla on parkissa laulujoutsenia.

Ne laulujoutsenet ovat sosiaalisia. Niillä on jatuvasti asiaa toisilleen. Seisoin vaikka kuinka kauan pellonreunassa ja katselin ja kuuntelin niitä. Ne hälisivät ja selvittivät asioita ja tyyntyivät vasta kunnes kaikki oli sanottu. Sitten ilmojen halki alkoi kuulua kuulasta tööttäilyä, ja kohta näin yksinäisen joutsenen lähestyvän parvea, joka pian lentävän yksilön ensimmäisen lähestymistööttäilyn jälkeen alkoi hälistä iloisesti ja toivottaa tervetulleeksi, ja kun saapuja oli laskeutunut, alettiin kysellä saapuneelta joutsenelta Göteborgin viimeisimmät kuulumiset. Ja taas siinä sitten selvitettiin asioita pitkän tovin, ennen kuin hiljettiin hetkeksi. Seuraavaksi piti moikata kaveri, joka lensi pellon poikki toiseen parveen. Siinä siirtymässä oli asiaa tietysti parvenvaihtajalla myös, puhumattakaan vastaanottajaparvesta. Joutsenet on kivoja. Ja tosi valkoisia.

Joutsenista vähän lähempänä pellonreunaa on joku vaatimaton ja nöyrä ryhmä ruskeanharmaita otuksia. Ne ovat vähän kuin vesilintujen satakuntalaisia. Mietin, että ovatko ne nuoria joutsenia vai jotakin hanhia. Lisäksi mietin, että minun silmälasini ehkä eivät ole riittävän tehokkaat ja että kiikarit olisi kiva homma.

Riemastuttavin kevääseen havahtuminen oli kuitenkin tänään huomata olohuoneen ikkunasta, että pihassamme kukkii seitsemän keltaista krookusta. Noin vain. Kävin katsomassa lähemmin ja totesin, että kymmenen lisää on alkamassa toimikautensa ja tulppaaninkärjetkin puskevat esiin.

Ja päivän mitta on tänään 12 tuntia 44 minuuttia! Yli puolet koko vuorokaudesta! (Inarissa on 13 tuntia ja 1 minuutti. Missä kohtaa ne ehtivät kiilata ohi? Pohjois-Suomi on ainainen musta hevonen, voittaa valokilpajuoksun aina! Onko reilua?)

Opettajattaren tilitykset osa 1

Hei vaan kaikille. E-kirjainparka tarttuu aina sormeeni. Pitää varmaan ottaa sen kuori pois tuosta kolosta ja hyväksyä sen kohdalle musta aukko.

Takana ensimmäinen työpäivä. Hallussa on avaimet, Wilma-tunnukset, oppilaslistat ja tyhjiä kalvoja. Tiedän missä on ruokala ja äikänluokka. Äikänluokka on se, jonka ovessa lukee KOTITALOUS.  Lisäksi tiedän nyt kolmen opettajan nimet, yhden oppilaan nimen osaan yhdistää hänen naamaansa ja koulukuraattorin tunnen naamalta, mutten muista nimeä. Ostin kalvotussit. Olohuoneen lattialla on 27 kiloa oppikirjoja, kaksi kalenteria, yksi muovitasku, kaksi kansiota ja pino aineita. Ymmärsin ottaa kalenterin käyttöön tuossa tunti sitten, kun en osannut tajuta, miten muistan, missä kukin luokka menee. (En ole koskaan oikein jaksanut kalentereita, mutta nyt luulen semmoisista tulleen ystäviäni.) Eka koe on viikon päästä, kirjallisuuskansiot palautetaan neljän viikon päästä ja samalla viikolla on ysien valtakunnallinen koe. Minun piti valmistella tänään maanantain oppitunnit ja huomenna tiistain, mutta en jaksa. Tänään opetin kolme tuntia ja olen ihan poikki, joten luultavasti joutunen hautaan ennen helatorstaita. Mutta hyvin meni ja yksi oppilas kutsui minua papiksi.

Nuoren opettajattaren varaventtiili

Kuka teistä on lukenut kyseisen Hilja Valtosen romaanin vuodelta 1926? Se on varmaankin paras hömppäromaani, mitä olen koskaan lukenut. Toinen ihana hömppäromaani on L.M. Montgomeryn Sininen linna.

Minun vapaarouvan elämäni loppuu tänään. Viimeiseksi vapaarouvan teokseni EI jäänyt imuroiminen ja ikkunoiden peseminen. Viimeisiksi vapaarouvan teoikseni jäivät nukkekodin kerrossänky ja nukkekodin uudelleen järjestely sekä ihan ihmismittakaavaisen tilkkutäkin puuvillavanun asettaminen tilkkupuolen ja vuoripuolen väliin. Osat ovat nuppineuloilla kiinni toisissaan ja odottavat seuraavaksi harsimista ja sitten meditatiivista käsin tikkaamista.

Huomenna alkaa siis työt opettajattarena. Opettajattaren elämäni alkoi jo viikko sitten. Kävin kampaajalla, ja tätini ilmoitti nähtyään minut kampaajatuoreena, että nyt minulla on opettajan tukka. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Tässä tapauksessa lyhyttä ja pirteää, kai.

Tänään opettajuus alkoi käytännön tasolla, sillä valmistelin kolmen tunnin ajan oppitunteja isoista ja pienistä alkukirjaimista sekä romantiikan aikakaudesta. Siitä se alkoi.


P. S. Läppärimme invalidisoituu edelleen. Sarana on poks, kuten aiemminkin, humina on edelleen kuin vanhassa imurissa, toisen saranan kohdalla jatkuu mojova halkeama aina vain ja yhä, ja nyt uutuutena on raajarikko e. Näppäimistössä sen kohdalla ammottaa musta aukko kuin harvahampaisessa suussa.

Miksi juuri e? Miksi ei å? Kysyn vaan!

E:n taajuus suomen kielessä on melko tiheä (olen huomannut sen tässä nyt), vaikkei sitä edes ole suomen todennäköisimmässä sanassa kani. Ja sitten vielä se juttu, että kirjain sattuu aloittamaan omani nimeni. Voihan nenä. Koska -kirjaimin näpyttly on tätä nykyä mlko työlästä, hkä alan pudottaa n pois tkstistäni.

Uusin nukkekodin tilkkutäkki

Tuo tulee kerrossänkyyn (jonka tein juuri ja petsasin vielä juuremmin ja nyt haisee ja päästäkin vippaa). Kerrossängyn alakerran laitaan poltin neuvostoliittolaisella epäpaloturvallisella kolvilla samaiset kirjaimet kuin täkissä. Yläpedin laitaan poltin kirjaimet T, P, T, M, jotka kirjon myös täkkiin, jonka seuraavaksi teen yläpetiä varten. Sitten tietysti on patjojen ja tyynyjen tekeminen myös.

Sänkyyn siis tulee neljä paikkaa kerrosta kohti, mutta sänky on ihan normaalikokoinen. Nukkujat sattuvat olemaan alamittaisia ja nukkuvat rivissä poikittain suhteessa sängyn pituussuuntaan. Heidän nukkumasijansa on huolella mietitty, siksi on paikat myös nimikoitu. Titon ja Marmeladen, samoin kuin Tikon ja Maxmiliamin, on välttämättä nukuttava päädyissä, koska muussa tapauksessa päädymmäiset tulisivat potkituksi lattialle. Sitä paitsi jos T ja M -henkilöt nukkuisivat vierekkäin, he nujakoisivat toisensa hengiltä ennen nukahtamista tai toisaalta kertoisivat niin järeitä kummitusjuttuja, että muut eivät kykenisi nukkumaan viikkokausiin.

Täkin nimikirjaimista on huomioitava se, että Tassien T on tietysti erittäin sievä ja tunnollinen ja Audan A on tietysti koukeroinen. Auda olisi halunnut vaaleanpunaista lankaa omaan nimikirjaimeensa, mutta koska Marmelade ja Tito olivat sitä mieltä, että punaisia pitää olla kahta sävyä ja niiden pitää olla vuorotellen ja että Marmeladella pitää olla kirkkaanpunainen lanka, ei Audalla ollut mitään jakoa saada tahtoaan toteutetuksi. Täkin ulkoasu ei ole ihan turhantarkka, koska se on nelikon itsensä tekemä. Mietin miten teen yläpedin täkin kanssa. Jos se on Tikon, Paspartout'n, Tassun ja Maxmiliamin tekemä, siitä on tultava tosi raju.