Nyt on hyvä mieli!

Paljon sanoja päässä jonossa. Parveke aurinko sata euroa viisisataa euroa tuhat euroa viisi euroa vaatteita säästää kuluttaa tuhlata ekologista ekonomista korjata kivenmurikka puuvillapaita ambulanssi.

Oisko se siinä? Vai yrittäisinkö kuitenkin jäsentää vähän?

Join parvekkeella auringossa teetä. Eiku. Join parvekkeella. Ei. Tämmöistä tämä on välillä. Istutin parvekkeella taimia.

Istutin parvekkeella taimia ja aurinko paistoi ja oli lämmin. Tai kuuma ehkä. Siinä tuli mieleen kesä, mikä on vähän hassua, koska on jo kesä eikä sen tarvitsisi tulla mieleen. Mietin että kesällä puetaan kesävaatteita ja katsoin itseäni ja näin, että päälläni oli paksut puuvillasukkahousut, samettihame (sentään lyhyt, ei pitkä), toppi, neuletakki, kaulahuivi ja karvatossut. Sitten katsoin parveketta ja näin että aurinko paistoi ja porotti ja kuumotti ja sitten hoksasin, että vaikka verenkiertoni on ehkä vähän laiska, ei se niin laiska ole ja menin sisälle vaihtamaan kesävaatteet päälle.

Ja taas ajatukset levisivät. Se johtuu vähän siitä, että oma itseni levisi pari päivää sitten, jonka jälkeen keräilin itseäni kasaan neurologisessa päivystyksessä. Nyt on levinneisyyden ja keräämisen jälkeinen väsymys, jota seuraa tylsistys, jonka vuoksi täytyy kirjoittaa blogia, joka on typerää, koska aivot ei toimi.

Luin talvella jutun, jossa eurooppalaiset ihmiset kertoivat miten paljon käyttävät rahaa vaatteisiin. Kuukaudessa. Pelkästään jo se, että "kuukaudessa" hämmensi minua. Mikä se semmoinen kysely on, että miten paljon laitetaan rahaa vaatteisiin kuukaudessa? Mutta osoittautui, että haastateltavat laittoivat rahaa vaatteisiin kuukaudessa, joten jutussa olikin mieltä. Jotkut ostivat vaatteita 800 eurolla kuukaudessa, toiset enemmällä, toiset vähemmällä, ja joku joka pihtasi, käytti muistaakseni 80 euroa kuukaudessa. Minä innostuin miettimään, että miten paljon minä käytin rahaa viime vuoden aikana vaatteisiin. Huolellisen laskennan päätteeksi sain vastaukseksi, että 40 senttiä kuukaudessa. Ostin viime vuonna yhden viiden euron sukkapakkauksen (raitaa ja pöllöjä). Koin häpeää itseni ja sukkapakkaukseni puolesta, koska ensimmäiseksi mieleeni tuli, ettei kukaan itseään kunnioittava nainen voi käyttää vuodessa viittä euroa vaatteisiin. Sittemmin olen päässyt häpeäntunteesta (ja ihan ilman ammattiapua).

Tänä vuonna olen käyttänyt rahaa vaatteisiin jo 25 euroa, koska ostin tammikuussa alennuksesta puolihameen ja toukokuussa pihakirppikseltä toisen puolihameen. Saattaa olla, että joudun tänä vuonna ostamaan myös kesätossut, koska punaiset mukavat ja käveltävät ja mekon kanssa menevät kenkäni ovat palvelleet nyt neljä kevättä, kesää ja syksyä, ja ne alkavat hieman jo räjähtää. Mutta kesäpaitoja minun ei tarvitse ostaa.

Nimittäin kaivaessani esiin vaatekaappini kesäkerrostumaa muistin, että sain tädiltäni pari todella suloista todella ohutta puuvillapaitaa nukenvaatekankaiksi. Paidat olivat minulle sopivan kokoisia, sopivan värisiä ja sopivan mallisia, mutta ne olivat joistakin kohdin kuluneet rikkii. Hain paidat nukenvaatekankaistani, katsoin uudestaan huolella repeämät ja totesin, että minä kyllä teen näistä itselleni ehjät. Siispä silitin kesäkerrostumasta esiin tonkimani kesäpaidan itselleni ja samalla silitin tädin paidat ja vielä yhden ystävältäni saamani paidan ja totesin, että tässä on jo neljä varsin miellyttävää ja ilmavaa paitaa, ja toppejakin löytyy, joten kauppaan ei tarvitse tämän vuoksi lähteä.

Ja siitä tuli hyvä mieli.

Vielä parempi mieli tuli, kun parsin rauhassa vanhoja uusia (uusia vanhoja?) kesäpaitojani ja näin, että hyvää tulee ja kyllä nämä tämän kesän kestävät ja talvella sitten ompelen niistä nukenmekot. Tunsin olevani vanhan ajan henkilö, vähän kuin Laura Ingalls vaikka, ja liittyväni sukupolvien ketjuun ja mietin, että jo on kumma, että parsiminen tuntuu nykyään melkeinpä ekstremelajilta. (En ihan äkkiä muista, milloin itse olen viimeksi parsinut.) (Tätä ennen.) (Muistan siis parsineeni tänään.)

Tällaisesta tulee ensimmäiseksi mieleen, että tämä oli tässä, varsinkin jos paidan olkapääkin on revennyt.

Ja tämäkin on vähän hankalassa paikassa. Lisäksi helma oli ratkennut yhdestä kohdasta.

Molemmat on nyt korjattu, ja vaikka jälki ei ole ammattiompelimon tasoa, väittäisin, että on varsin epätodennäköistä, että joku kanssakansalainen pahentuu, jos huomaa, että kuljen parsituissa paidoissa. (Paitoihin jäi joitakin kulumia ja haurastuneita kohtia, mutta yleisilme on raikas, joten ne menevät todellakin yhden kesän, mutta eivät luultavasti kestä toista enää.)

Olkasaumankin korjasin hetkessä.

Näillä mennään tämä kesä. Vaaleanpunainen tuli vaatekaappityhjäysvaihtokaupassa ystävältä vuosia sitten. Tänä keväänä vihdoin keksin alkaa käyttää sitä. Tädin vanhoista paidoista odotan pelastusta helteille.

Kaikilla tietenkään ei ole aikaa parsimiseen, toiset taas eivät osaa tai uskalla yrittää. Viimeinen kylläkään ei ole mikään syy, koska mitä siinä häviää, jos yrittää, jos muutenkin on nakkaamassa vaatteen menemään? Tosin itse kyllä nakkaan vaatteet menemään keskimäärin siksi, että ne ovat muuttuneet ikihaisuleiksi. Harvemmin ne ovat puhkikuluneet. (Sääli, että hiki pinttyy nykymateriaaleihin kovin innokkaasti. Vaikka pesisi ei-ohjeen-mukaisesti kuumemmalla, mitä ehdotetaan.)

Loppukaneetiksi sanottakoon, että ambulanssi. Eikun.

Tekstin kokoaminen kasaan on kaikkein hankalinta.

Se liittyi häpeämiseen.

Niin. 

Jatkossa en aio hävetä, jos joku vuosi onnistun uudelleen käyttämään vaatteisiin vain viisi euroa. Päin vastoin. Pyrin siihen suuntaan aktiivisesti. (Mutta ei hätää, äiti, kyllä minä aion jatkossakin liikkua puhtaissa ja ehjissä vaatteissa!)

Ja kivenmurikka.

Löysin siskonpojan löytämän ja antaman Australia-kiveni taimien istuttamisen yhteydessä. Jippii! Luulin sen joutuneen muutossa kadoksiin.

Rokokoovillitys - valmis asu (paitsi kenkiä)

Valmista tuli. Kivaa oli. Ja mielessä jo kolme seuraavaa 1700-luvun hametta.

Vaaleanpunainen oli passeli valinta keventämään raskasta taftia. Mustat nahkakengät (ovat empire-puvun tossut) eivät kevennä asua. Joskus tulevaisuudessa teen rokokoommat kengät tätä asua varten.

Ja taftirimpsut olivat oikea ratkaisu myös. Tafti välkehtii valossa, joten kaikensortin rypyttäminen on tosi mainio homma.

Vaaleanpunaisen nauhan ompeleminen ei ollut pelkästään mainio homma, sillä neula tykkäsi painua enemmän sormeen kuin koviin taftirypytyksiin (ja olen kömpelö sormustimen käyttäjä). Siinä sitten tuli keskityttyä enemmän hengissä selviämiseen (vaarallista ja raskasta puuhaa tämä ompelu) kuin siihen, että nauha päätyisi paikalleen aivan viivasuoraan. Vähän se siis aaltoilee, ja olin jo purkamassa sitä, kun muistin taas, että hei. Tämä on nukenvaate.

Yksi kuva lisää.

Kuvaan lisätty huivi. (Jonka kuuluu nuken empire-hameeseen.)

Tämän huivin valmistin tätä mekkoa varten. Puolet reunan käänteistä ja pitsistä vetelin auringonpaisteessa ulkona pihakirppispäivänä naapurien kanssa keskustellen. Kovasti epäsatakuntalaista ehkä. (Käpylä alkaa käydä vaaralliseksi alkuperäiselle identiteetilleni.)

Kehukaa nyt, miten nätti on huivi! Siinä on 6-7 pistoa senttiä kohden, jotta varmasti pitsi ei ala riistyä. Enkö ollutkin tunnollinen? No olin. Kohtuuttoman.

Mieheni totesi nukkea ja asua katsellessaan, että aika vaarallinen yhdistelmä. Nimittäin nuken luonne ja vaatteista pääteltävä sosiaalinen asema. Tyyppi tulee aikuiseksi ehdittyään jyräämään tahtonsa läpi. Todennäköisesti tulee esimerkiksi hassaamaan rahaa kaikenmaailman kartanoremontteihin. Joka olisi vielä ihan vaaratonta. Mutta mitä jos tyyppi innostuu jostakin poliittisesta aatteesta? Se on menoa sitten.

Pitää antaa Helsingille mahdollisuus, osa 6

Eilen oli Ravintolapäivä. Tässä olisi ollut lähellä vaikka mitä kivoja viritelmiä, mutta olin liian väsynyt lähteäkseni pihaa pidemmälle. Tänään sain kompensaation:  Oli taloyhtiön pihakirppispäivä. Nautimme aamukahvit pihalla kera itsetehtyjen mammuttimaisten (ja herkullisten) korvapuustien. Juttelimme naapurien kanssa. Katselimme kirpputoriasetelmia. Löysin itselleni hameen neljällä eurolla. Olin hameesta niin innoissani, että tärisin. Paitsi että hoksasin, että tärisinkin kofeiinipöffähdyksestä (kahvia tyhjään vatsaan pullan kanssa). Sopivasti sattui siihen viereen kävelevä karjalanpiirakkamyyjä. Myyjä polvistui nurmikolle ja kaivoi repustaan munavoirasian ja otti lämpölaukusta ihanan rapean lämpimän täydellisen karjalanpiirakan, jonka päälle voiteli voista munavoita. Ei margariinista munavoita, huom. (Älytöntä, että monessa paikassa myydään karjalanpiirakoita ja munamargariinia karjalanpiirakoiden ja munavoin nimellä.) 

Puolentoista tunnin höpöttelyn ja seisoskelun jälkeen piti käydä sisällä kakkosaamupalalla, koska ei pullalla ja karjalanpiirakalla pitkälle pötki. Aamupalan jälkeen palasin ulos käsityön ja kissan kanssa. Istahdin vielä tunniksi aurinkoiselle nurmikolle myyjien väliin ja juttelin ja katselin ja ompelin ja esittelin kissaa. Oli ihmeellisen helppoa höpöttää vieraiden ihmisten kanssa.

Ei tarvinnut lähteä pihaa pidemmälle saadakseen vaihtelua ja viihdykettä! Kai tällaisia tapahtumia on ympäri maata, mutta en ole ennen osunut paikalle. Niin että annetaan pisteetä tästä Helsingille. Tai ainakin Käpylälle.

Ja katsokaas kuin kiva uusi neljän euron villahame! Sen oikea väri on pehmeän murrettu sammalensinapinvihreä.

Rokokoovillitys - päälihame alkaa olla kuosissa

Laiskaa bloggaamista pelkin kuvin (ja kuvatekstein).

Jotkut asiat pitää ottaa varman päälle.

Ja sitten ompelukoneella on tietysti verensokerit alhaalla.

Ompelijallakin oli ehkä verensokerit alhaalla, kun se tyhmyyksissään alkoi vuorittaa yläosaa Kaikkeuden Ääliömäisimmällä Tavalla. Vuorikankaaksi valiintui sama pellava kuin kureliiviinkin. Värillä ei ollut niin väliä, materiaali merkkasi tässä kohtaa eniten. Mutta jostakin syystä onnistuin leikkaamaan aivan älyttömänkokoiset vuoripalat enkä sitten hoksannut alkaa niitä mitoittamaan järkevästi erillisinä. Ei. Piti nuppareilla kiinnittää palat hameeseen ja ommella ja nipsata saksilla vuoria oikeaan kokoon ja ommella ja siirtää nuppareita ja nipsata saksilla ja ommella ja nipsata ja ei sitä voi selittää.

Mutta siisti siitä tuli. Helman käänsin vain puolikkaasti, jotta laskeutuminen ei häiriintyisi vakavasti.

Kyllä oli selvä juttu, että taftista pitää tehdä rypytettyjä koristeita, että tulee kankaan heijasteluominaisuudet käyttöön.

Ei se vielä valmis ole, mutta aika valmiilta se näyttää. Nyt täytyy sanoa, että olen erittäin tyytyväinen siihen, miten päälihameen helma laskeutuu. En olisi villeimmissä kuvitelmissakaan osannut ajatella, että saan lopulta tuon taftin toimimaan. Hoksaus, että kangasta tarvitaan leveyteen enempi kuin aiempia käyttämiäni, auttoi onnistumisasiassa hyvin paljon.

Seuraavaksi vuorossa on kaikenaisten koristusten viljely. Laitan vaaleanpunaista koristenauhaa hihojen lisäksi tuohon pitkittäin kulkevien rypytysten keskelle peittämään ompelukoneen verensokerialeneman aiheuttamaa onnettomuutta. Hihapitsitkin (tulee irtopitsit) pitää vielä valita. Tässä vertailussa vaaleanpunainen ja luonnonvalkoinen. Harkinnassa on kolmaskin vaihtoehto.

Ihmiskoon pitsihuivista pitää leikata nukkekoon huivi.

Ja sitten ois rusettimateriaaliakin olemassa. (Yksi hihapitsivaihtoehto on tuossa alavasemmalla näkyvä valkoinen pitsi vaaleanpunaisen ja kermanvärisen satiininauhan välissä.)

Pakollinen hempeilyhörhellysmateriaalikuva. Kyllä näillä hame vielä koristeltua saadaan!

Rokokoovillitys - lisää kerroksia (bum roll, alushame ja stomacher)

Pahoittelen otsikon englanninkielisiä sanoja, mutta "lisää kerroksia (takapuolirulla, alushame ja vatsakappale)" tuntui jotenkin poissuljetulta vaihtoehdolta.

Kureliivin valmistuttua oli mahdollista jo ommella alushame, sillä vyötärönympärys oli ratkennut. (Jotensakin huvittavaa, että ((kovalla) nukella kureliivi radikaalisti lisää vyötärönympärystä.) Alushame tässä tapauksessa tarkoittaa sitä hametta, mikä lopulta näkyy yläosan alta. No. Minäpä ompelin sen. Ja sain huomata, että valitsemani sininen tafti oli monsterikangas laskeutumisominaisuuksiltaan. Olisi pitänyt muistaa aiemmista taftikokemuksista, mutta en vain muistanut. Tein parhaani ja hameesta tuli sellainen kuin tuli. 

Seuraavaksi tein vatsakappaleen, siis stomacherin, joka on se rokokooasujen litteä rintalauta, yleensä korea kuin mikä. Minä tein simppelin.

Seuraavaksi parantelin alushameen laskeutumistilannetta ompelemalla bum rollin. Olin ajatellut, että hyppään sen vaatekappaleen yli, mutten voinutkaan hypätä. Eli rokokooasusta on tulossa osiensa määrän puolesta melko aito. Sen vuoksi minun kai tarvii lopuksi ommella myös irtotaskut hameen alle... 

Tässä kuvasarja punapään pukeutumisen tähänastisista kerroksista:

Alimmaisena aluspaita. Siihen aikaan ei käsittääkseni ollut sukkiksia vaan sukkia, mutta Meridan mukana tulleet valkoiset sukkikset nyt ovat niin sopivat tähän tarkoitukseen, että ei kai minun tarvi tehdä asiaa vaikeaksi.

Seuraavana kureliivi.

Seuraavana bum roll.

Seuraavana alushame.

Seuraavana stomacher, vaikka, en tiedä, luullakseni kuitenkin, se kiinnitetään oikeasti päälihameeseen. Nyt kuitenkin kiinnitin sen kureliiviin, sillä tämähän on kokonaisuus, jonka päälle alan kaavoittaa viimeistä kerrosta.

Tämä vatsakappale (jonka kovikkeena on maitotölkkiä) on nerokas systeemi. On kivaa, että siisti linja kaula-aukon keskellä ja alhaalla vöytäröllä on taattu jo nyt!

Rokokoovillitys - seuraavaksi nuken aluspaita ja kureliivin puentaa

Johan minulla oli jo kaksi alusmekkoa ja kaksi aluspaitaa. Mutta väärää mallia! Tiedonetsintäni perusteella tulin siihen tulokseen, että tällainen malli rokokoopuvun alushameelle olisi melko autenttinen:

Pellava olisi ollut kai puuvillaa autenttisempi materiaali. Leikkasin kaula-aukon edestä ja takaa lopulta kaarevaksi. Sivukiilat eivät tulleet optimaalisen kokoisiksi. Voipi olla, että mittasuhteiltaan ovat ok, mutta koska mittakaava on pieni, ei valmis helma laskeudu kivasti (vaikka kangas on ohutta ja pehmeää).

Olin kuulkaas ylpeä, kun osasin sijoittaa nuo neliskanttiset kulmapalat oikeaan kohtaan. Voin kertoa, että ne voi laittaa myös väärään kohtaan!

Kureliivin ompelun aikana aavistin ja aluspaidan ompelun aikana olin jo varma, että käsin ompeleminen sopii nykytilaani paremmin kuin ompelukone. Huomasin jaksavani keskittyä ja puuhata kauemmin, kun työ oli käsissä ja se eteni kontrolloidusti pisto pistolta ilman ompelukoneen melua, tärinää ja hallintaa. Käsin ompelemisessa tosin tulee vastaan nivel- ja rannevaivat, eli suo siellä, vetelä täällä. Jatkossa kuitenkin teen aina niin, että vedän siksakit ja pitkät suorat koneella ja kaiken muun teen käsin. Käsipistot sitä paitsi tuottavat pehmeän ja kivan jäljen.

Valmis paita näyttää tältä.

Ja sitten kuvia paidasta ja kureliivistä. Kuvista huomaa, että kureliivien kanttaus edestä keskeltä meni vähän pieleen. Jos koskaan teen toisen liivin nukelle, ymmärrän, että reunustustyö kannattaa aloittaa jostakin huomaamattomammasta paikasta...

Katsokaapa! Siellä on kainalossa lisätilaa nukelle nostaa kättä!

Rokokoovillitys - ensin kureliivi nukelle

Lapsena tykkäsin tietysti rokokoosta. Kuinkas muuten: hempeitä värejä ja runsaasti rusetteja. Kasvaessani aloin vieroksua sitä koreuden määrää ja etenkin helmojen kummallista muotoa. Mutta 1700-luvun hameet jäivät kolkuttelemaan takaraivoa viime syksynä, kun näin Irlannissa pukunäyttelyssä rokookolttuja. Pääsin näkemään niitä läheltä, ja ystävä tulkkasi hameita, että miten ne rakentuvat. Nyt sitten muutaman hajavirikkeen takia iski villitys. Piti saada nukelle rokokooasu! 

Ensin tietysti piti käydä kankaat läpi. Itsestään selvää oli, että hame tulee punapäälle (korkkiruuvit on kova sana, kun tekee rokoohametta nukelle). Sininen tafti tuntui nappivalinnalta. Tädin nukkekäyttöön lahjoittama pitsihuivi hakeutui automaattisesti rokokoomateriaalien sekaan.

Hamekankaiden valinnan jälkeen homma tietenkin lähtee pohjakerroksista. Aloitin kureliivillä. Se oli ja on tietenkin käsittämättömän älytön kapine ommeltavaksi nukelle, jonka vyötärönympärys on leveämpi kuin rinnanympärys, ja lantionympärys leveämpi kuin vyötärönympärys.

Tällaisen mallin arvoin sopivaksi pömppövatsaiselle nukelleni.

Minulla ei ollut kylliksi pellavanväristä lankaa, joten tikkasin hoidon ruskealla. Etumuksessa menee ompeleiden välissä kujissa muovisesta kivennäisvesipullosta leikattuja suikaleita. Kyljissä on nippusidettä.

Satiininauha oli paras keksimäni kanttausmateriaali.

Ennen vuorin laittamista ompelin eteen keskelle pystysuuntaan hammastikut ja nippusidettä pitämään ryhtiä yllä.

Tässä vaiheessa olin tehnyt kureliiviä viiden päivän ajan, ja valmiina alkoi olla vasta toinen puolisko.

Sen vuoksi oli välttämätöntä kannustaa itseään kuvaamalla se toinen puolisko.

Kureliivi valmistui lopulta seitsemässä päivässä. Toisen puoliskon viimeistely oli nopeampi homma, koska olin miettinyt ja tehnyt kaiken jo kertaalleen. Valmis liivi näyttää tältä:

Etumus on ommeltu kiinni sellaisilla Lumikki-pistoilla.

Pitää antaa Helsingille mahdollisuus, osa 5

Kevät tulee nopeasti etelään.

Täälläkin näköjään on panostettu kaikensorttisiin sinisiin skilloihin. (Asun itse asiassa ensimmäistä kertaa niin vanhalla asuinalueella, että kevätkukat ovat ehtineet monistua suloisiksi sinisiksi matoiksi.) (On pari valkoistakin mattoa näkynyt.)

Koska kaupungissa on melua, linnut huutavat. Sen vuoksi Mustarastas kuuluu sisälle vaikka ikkuna olisi kiinni ja lintu nököttäisi kuusessa jossakin suhteellisen kaukana talosta. (Melu sen sijaan ei kuulu sisälle. Tästä voimme päätellä, että Mustarastaan äänen taajuus on optimaalisempi läpäisemään ikkunan. Onneksi.)


Huom. Tämä on kirjoitettu nukkuva kissa käsien päällä.

Taru sormusten herrasta -lukukerta nro n

Hurahtaneen purkaus. Kiinnostavaa vain niille, jotka ovat itse hurahtaneet. Jos niillekään.

Sankarini ovat juuri voittaneet Helmin syvänteen taistelun, ja Ämyrilinna on edelleen valloittamaton (puolustettaessa). Rautapiha on heikossa hapessa ja Sarumania potuttaa. Rohan kerää joukkojaan ratsastaakseen Minas Tirithiin. Lempijaksoni koko kirjasta siis loppui juuri. Edessä on Frodon ja Samin puuduttava vaellus Kalmansoiden poikki Lukitarin luolaan, Klonkun rasittavassa seurassa. Tässä kohtaa minulle tulee aina taisteluväsymys ennen kuin jaksan lukea kirjan loppuun. En oikein tykkää synkistä jutuista, näet.

Siispä välikatsaus ja haja-ajatuksia. Olen haja-ajatuksien suuri ystävä!

1) Olen iloinen, että kirja maistuu edelleen hyvälle. Kolmekymppinen pikkuveljeni luki Tarun sormusten herrasta luullakseni ekaa kertaa sitten lukiovuosien tuossa jokin aika sitten. Sanoisinko nyt näin, että hän koki, että kirja ei ollut enää hänen juttunsa ihan henkeen ja vereen. Minä säikähdin, että mitä jos minulle on käynyt samoin. Vaan ei käynyt! Ehkä siksi, että olen lukenut kirjan muutaman kerran myös kaksikymppisenä. Mutta varmasti siksi, että minä en voi olla välittämättä tarinasta, johon kuuluu karttaliite ja jossa kaunis on henkeäsalpaavan kaunista ja haikeaa ja jossa on urheutta ja toveruutta. Ja joka on alkujaan kirjoitettu hyvin ja käännetty suomeksi hyvin. Tässä maailmassa on kyllin älyn ylistystä ja kyynisyyttä, joten on raikastavaa lukea jotakin, joka ei ole kyynistä ja jossa äly ei ole keskiössä.

2) Sen verran olen kyllä muuttunut sitten edellisen lukukerran, että jonkusen kerran olen miettinyt, että ylevyyttä tässä kirjassa on ehkä pieni yliannostus. Lórienia ja Galadrielia ja joitakin muita juttuja ei voi hehkuttaa liikaa. Mutta ihan pikkuisen liikaa on sanoa, että "Legolas seisoi hänen vieressään varjostaen kirkkaita haltiasilmiään hoikalla kädellään". Minusta viimeistäänkin käden hoikkuus on vähän niin kuin jo ylimääräistä informaatiota. Ja Gandalf Valkean esiintulo Fangornissa on hieman koominen. Aragorn, Legolas ja Gimli eivät tunnista häntä. Ja sitten yhtäkkiä Gandalf hyppää kivelle ja riuhtaisee harmaan viitan pois ja on Valkea. Myönnän miettineeni kuumeisesti, että no miten ihmeessä tämä tehdään vakuuttavasti sortumatta yliteatraalisuuteen: "Vanhus oli kääpiöitä nopeampi. Hän ponnahti pystyyn ja hypähti suuren kiven päälle. Siinä hän seisoi yhtäkkiä valtavan suurena ja kohosi kuin torni heidän yläpuolellaan. Hän viskasi hupun ja harmaat rääsynsä pois. Valkoiset vaatteet hohtivat. Hän nosti sauvansa ilmaan." 

Ja vielä myönnän vähän kylmenneeni Aragornin kuninkaallisille hetkille. Niitä on melko tiheään. Mutta noin muuten en ole kylmennyt kauneudelle ja suuruudelle. Esimerkiksi Rohanin ratsastajien ylevyyttä ei juuri voi korostaa liikaa. Kyllä tuhat (tai enemmän) ratsumiestä kimaltavine keihäineen ja auringon säihke kypärissä puhaltamassa torveen on komia juttu. Fantasiassa siis. 

2,5) En ole lukenut kirjaa koskaan englanniksi. Ystävä lähetti katkelman enkuksi tuossa pari päivää sitten. Minun kielitaidollani havaitsin, että kieli vaikutti vanhalta. Mietin, että mahtaakohan alkukielinen teksti hakea sellaista vanhaa ja ylevää eeposmeininkiä. Ehkä englanniksi Legolasin käsien hoikkuus ei ole niin paha juttu?

3) En muista aiemmin olleeni näin pää sekaisin oikeista ja vasemmista ja länsistä ja koillisista ja kolmen vakomitan matkoista. Melkein joka sivulla on joku polku, joki, puro, kukkula, vuori, niitty, linnoitus tai metsä, joka on etelä- tai länsipuolella, ja jonka itä- tai lounaisrinteellä tai pohjoisrannalla (tms), on joku viiden sylen korkuinen asia, joka kahden vakomitan pituisena penkereenä kaartuu koilliseen ja jonka kaakkoispuolella siintää jotakin, joka on viiden peninkulman päässä. Luode jäi nyt yli. Ja oikea ja vasen.

Nämä kaikki etelät ja vakomitat eivät oikein sovellu aivosumuun. Aseeksi mittoja vastaan kirjoitin peninkulmat, virstat, sylet ja kyynärät metreissä/kilometreissä kirjani etukannen sisäpuolelle. Huomasin myöhemmin, että Liite F tarjoaa saman informaation, mutta kyllä etukansi pesee sivun 976 mennen tullen. Ilmansuunnissa helpottaa hippusen karttaliite. Mutta vain laajoissa maisemissa. Ämyrilinnan mittakaavassa minulta katoaa ymmärrys ilmansuunnista. Joka kerta menen ensinnäkin hämyyn, että lännessä/idässä mistä katsoen. Minun on nimittäin kamalan vaikea muistaa, että ilmasuunnat eivät riipu siitä, mihin seisojan nenä osoittaa.

3,5) Nämä tarkat kuvaukset, jotka onneksi sisältävät muutakin kuin suuntia ja mittoja, ovat tietenkin mahtava juttu. Koko ajan sitä luo silmiensä eteen näkymiä, ja vielä kokoajemman syyhyää sormet, että tämä pitää maalata. Ja tämä. Ja tämä. No. Ja tämä. Elokuvat, jotka näin takavuosina tuoreeltaan ja myöhemmin dvd:ltä pari kertaa, ovat valitettavasti hiukan häirinneet tätä visuaalista puolta. Aluksi pidin elokuvista. Sittemmin aloin enemmänkin ärtyä niistä. Ja nyt on verkkokalvolle piirtynyt sairaalloinen ja aneeminen Frodo.

4) Joka lukukerta joku eri asia pistää eritavalla silmään. Tällä kertaa olen lukenut kaikki laulut erityisen tarkkaan. Viimeksi varmaankin oli samoin, koska silloin kirjoitin kirjan väliin lapulle hakemiston lauluista. Se on kätevä. (Myöhempi lisäys: ystäväni kertoi, että hänen englanninkielisessä painoksessaan on aakkosellinen runohakemisto. Sellainen olisi  ollut hieno juttu suomalaiseenkin painokseen!)(Ehkä uudemmissa painoksissa onkin; omassani ei ole.)

5) Eri henkilöt tuntuvat eri lukukerroilla rakkaammilta tai läheisemmiltä. Selvää on, että kaikki Saattueen jäsenet on aina ykkösiä, mutta joku nousee aina toista tärkeämmäksi. Ekalla lukukerralla Legolasin ja Gimlin lisäksi Boromir oli erityissuosikkini. Edelleenkin Boromir viehättää minua. Hän on noin kolmetoista kertaa kiinnostavampi sankarihahmo kuin vaikka iki-ihanat ja läpeensä hyveelliset Aragorn tai Faramir. 

Luulen, että Legolas ja Gimli ovat vähän kaikkien suosikkeja, he ovat niin mainio aisapari kaikessa vastakohtaisuudessaan. Heidän tarinansa ihana kruunu löytyy tietenkin liitteistä. Tolkien oli muuten erittäin ystävällinen ja perusteellinen viedessään asiat loppuun. Rowling olisi saanut ottaa mallia Tolkienista! Taru sormusten herrastan lukijalle ei taida jäädä kirjan loputtua yhtäkään epäselvää kohtaloa. Perusteellinen selvitys paikkojen uudelleenrakentamisesta ja ihmissuhteista ja ponien selviytymisestä tuntuu erinomaiselta palkkiolta matkan päätteeksi.

Frodo on minusta ollut aina ihan vähän rasittava, minusta Sam on suurempi sankari. Ehkä en vain käsitä kunnolla  Frodon taakkaa ja sen vääjäämättä aiheuttamaa apatiaa. Mutta yleisesti ottaen kaikki hobitit ovat lukukerta toisensa jälkeen muuttuneet rakkaammiksi. Tällä lukukerralla ainakin toistaiseksi on minulle noussut esiin Merrin ja Pippinin tarina.  Olen alusta alkaen tullut kiinnittäneeksi huomiota Merrin johtajamaisiin piirteisiin (hobittien kesken) ja Pippinin vastuuttomaan huolettomuuteen. Kehitys aikuisemmiksi ja vastuullisemmiksi hobiteiksi on kiintoisa! Ja hobittien luonne! Miten sitkeitä ja optimistisia! Merrin ja Pippinin keskustelu örkkien vankeudesta pakenemisen jälkeen on kerrassaan ihastuttavan arkipäiväisen tyyni.

6) Jostakin syystä Rohan on aina ollut suosikkini. Rohanin aavat, vihreät maisemat vuorten juurella ja rohanilaisten vaatimaton maanläheinen kulttuuri viehättävät. Kahden tornin ensimmäinen kirja on lempijaksoni varmaankin juuri siksi, että siinä ollaan Rohanissa. Mutta etenkin siksi, että se on koko Tarun iloisimpia jaksoja. Sormuksen ritareissa koko ajan on joku Musta ratsastaja nurkan takana ja kaikki on kamalan vaarallista paitsi Rivendellissä ja Lórienissa. Se käy hermoille. Kuninkaan paluussa taas panokset kasvavat koko ajan. Sekin käy hermoille. Ja Kahden tornin loppupuolella tapahtuva matka Mordoriin käy hermoille myös. Toki käy Helmin syvänteen taistelukin. Mutta pääasiassa Rohanissa ja Fangornissa on aika hauskaa.

Nyt on ehkä niin, että uskallan palata kesyttämään Sméagolia.