Joutilaisuus ja tee

Aamuteeksi ihanaa mustaa Anhui Qimen Hongia. Sen haudutetut lehdet tuossa puskevat täyteläisen suklaan tuoksua ympäristöön (ja ne lehdet ovat ihanan suklaarouheen näköisiä), kuppi höyryää kuumana ja siemaisut maistuvat samalle mille tuoksuvat. Hyvälle. Mutta vaikka olenkin teen ystävä, en itse kirjoittaisi aivan näin:

Kahvi sopii voittajille, pyrkyreille, teetä hylkiville, lounaan ohittaville, aamuvirkuille, vastuuttomille kahmijoille, rahan riivaamille ja luokkatietoisille, henkisesti tyhjille hölmöille. Se on hermoja raastava voimakeino. Sitä meidän tulisi vastustaa ja suosia teetä, muinaista runoilijoiden, filosofien ja mietiskelijöiden juomaa. (Tom Hodgkinson: Joutilaisuuden ylistys. Suom. Risto K. Träff.)

En usko, että Hodginsonkaan on tuota mieltä ihan oikeasti. Ja joka tapauksessa hän viittaa tuossa kahvilla sellaiseen pikakahvikulttuuriin, jossa paniikissa rynnitään pahvimukit kourassa kokouksesta toiseen. Mutta kyllähän moni varmasti ryntäilee kokouksesta toiseen myös pahvinen muki kourassaan, teepussi mukissa lilluen.

Minä juon kahvia joskus, hyvin harvoin. Niinä kertoina kun olen juonut, se on aina tapahtunut hyvässä seurassa ja juomingit ovat kestäneet tuntitolkulla ja tuloksena on syntynyt kahviliinaan kirjoitettuja kofeiinihuuruisia suuruudenhulluja itsensäkehittämissuunnitelmia (joista kunnianhimoisin on ollut tämä:

Kandinsky: Taiteen henkisestä sisällöstä ((ikiaikaisesti kesken))
Van Gogh: Kirjeitä veljelleni ((samoin))
Ringbom: Pinta ja syvyys ((oli lainassa))
Hahl-Koch: Kandinsky and Schönberg
Maailmankartta ulkoa ((opeteltu)) ((mutta pitäisi taas kerrata))
Mahlerin sinfoniat ((homma hoidettu monta kertaa))
Mozart: Klarinettikvintetto ((samoin))
Musiikin historia
Musiikinteoria
Maailmanhistoria ((oli lainassa))
Aristoteles: Runousoppi ((hoidettu ja muistiinpanot tehty))
Bahtin: Dostojevskin poetiikan ongelma ((oli lainassa)) )

Teetäkään en koskaan juo kiireessä ja hälyisässä ympäristössä. Edes opettajana ollessani en juonut teetä muistaakseni kertaakaan opettajainhuoneessa. Muut opettajat selvästi rentoutuivat kahvi- ja teekupposensa ääressä opettajanhuoneen menossa ja meiningissä. Minä taasen join teeni, jos join, omassa luokassani ja yksin. Termarista lorotin tuoksuvaa jasmiiniteetä pieneen posliinikuppiini ja siemailin sen rentouttavan nektarin silmät kiinni ja unohdin hetkeksi kaiken ja virkistyin.

Mutta vaikka olen nautiskelijajuoja, en ihan ymmärrä sitä, että Hodgkinson noin radikaalisti tuomitsee virkistyskahvihuikat. Eivätköhän kofeiiniaddiktitkin ehtiessään tykkää istua ja nautiskella juomansa kaikessa rauhassa, pullan kanssa tai ilman?

Joutilaisuuteni kunniaksi olen viime aikoina ottanut teekupposistani kuvia. Erittäin, erittäin epä-zeniläistä. Pitäisi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Mutta minkäs mahdat, jos tulee päähänpinttymä.

Seeyok. Kevään ensisadon darjeelingia. Keveä, raikas, suloinen. Lempparini.

Maharajah Hill. Hedelmäinen musta tee.

Hong Shui -oolong. Pehmeän hedelmäinen.

Anhui Qimen Hong. Suklaisen savuista ja ihanasti karvasta.

Joutilaisuus

Täällä blogissani olen rivien välissä ja suoraan ilmaissut välillä (tai usein) terveyteeni liittyviä juttuja. Minä siis en ole ihminen ihan teräksisimmästä päästä. Päin vastoin, tunnun kuuluvan heihin, jotka olisi evoluution luullut jo karsineen pois. Sairastan CFS:ää eli ME:tä (Chronic Fatige Syndrome/Myalginen Enkefalomyeliitti), jonka vuoksi minulla on hyvin vähän voimia, jonka vuoksi minulla tuntuu olevan hyvin paljon (jopa liikaa) aikaa. 

Koska minulla on rajallinen määrä energiaa, lasken tekemiseni aina huolella. Eli jos minulla vaikka on pakollisia asioita toimitettavana kaupungissa tai välttämättömiä tapaamisia, niputan ne kaikki samalle kerralle ja tiiviiseen aikatauluun (miten tekee tietysti jokainen järkevä ihminen). Mutta se ei tietysti tarkoita sitä, että osaisin mennä hoitamaan asiani oikeana päivänä.

Viime viikolla lähdin kaupunkiin vääränä päivänä. (Tosi säälittävää säästellä energiaa ja suunnitella asioita huolella... ja sitten lukea kalenteria väärin.) 

Siispä minulle tuli aikaa tapettavaksi. Menin kirjastoon. Potutti melko paljon, koska minulla ei ole ylimääräisiä voimia haaskata turhaan kaupungissa hengailuun. Hortoilin hyllyjen välissä, ja jotenkin silmille hyppäsi sieltä kirja nimeltään Joutilaisuuden ylistys. Se nappasi heti. Mitä muutakaan minun elämäni on kuin joutilaisuutta? Ei erityisen mukavaa joutilaisuutta. Mutta kumminkin. Pelkkää aikaa. Lainasin kirjan. Se tuntui sillä hetkellä erityisen sopivalta, sillä olin kaupugissa joutilaana vasten tahtoani enkä nähnyt asiassa mitään ylistettävää.

Kirja on osoittautunut ihastuttavan raikkaaksi ja provosoivaksi luettavaksi. Sen sisältö ei kaikin kohdin sovellu Kokoomuksen tai minkään muunkaan puolueen vastuunkantoagendaan, eikä se ole nähdäkseni muutenkaan erityisen yhteensopiva vaikkapa kvartaalitalousajattelun kanssa. Mutta se on ilahduttavan sielua hivelevää luettavaa sellaiselle, joka ei juuri pysty kykenemään paljoakaan muuhun kuin ajattelemiseen. Sellaista henkilöä lohduttaa erityisesti seuraavat Oscar Wilden sanat, sillä on mukavaa ajatella, että maailmassa on ainakin ollut ihminen, joka on laittanut arvoa sille, mihin itse on suurimman osan ajastaan pakotettu käyttämään. Tämmöistä tekstiä ei tule nykyään ihan heti vastaan uutissivujen kolumneissa tai mielipidepalstoilla:

Toiminta on... sellaisten ihmisten hätävara, joilla ei ole yhtään mitään tekemistä... Se perustuu mielikuvituksen puutteeseen. Se on viimeinen mahdollisuus niille, jotka eivät tiedä miten unelmoida...
... niin perin pohjin ihmisiä hallitsee tämän kauhean yhteiskunnallisen ihanteen hirmuvalta, että he aina tulevat häpeämättömästi puhuttelemaan toisiaan julkisissa tiloissa, kysyen kantavalla äänellä: "Mitä te teette?", kun "Mitä ajattelette?" on ainoa kysymys, jonka kenenkään sivistyneen olennon voisi antaa kuiskata toisen korvaan... Salli minun nyt sanoa, että olla tekemättä mitään on kaikkein vaikein asia koko maailmassa, kaikkein vaikein ja kaikkein älyllisin... Parhaimmisto on olemassa sitä varten.(Suom.  Risto K. Träff.) 

Tuo "Mitä sinä teet (työksesi)?" on muuten ollut jo yli 10 vuotta kysymys, joka keskimäärin aiheuttaa minulle väristyksiä. Se on tietenkin takuuvarma small talk -kysymys ja usein yksinkertaisin keskustelunavaus, mutta noin yleisesti minusta on mielekkäämpää määritellä ihminen sen mukaan, mitä hän on, kuin sen mukaan, että mitä hän tekee. Miksei kukaan aloita uuden tuttavuuden kanssa keskustelua kysymällä, mitä olet ajatellut viime aikoina?

Lainaamassani joutilaisuuskirjassa (Tom Hodgkinson: Joutilaisuuden ylistys) on myös monia hyviä ja tosia ajatuksia (hyvät ajatuksethan eivät aina ole tosia), jotka eivät ole lainkaan provosoivia ja jotka ovat täysin yhteiskuntakelpoisia. Esimerkiksi sairastamisesta ja tervehtymisestä:

"Toipuminen" on sana, jota ei juuri kuule näinä päivinä. Tuntuu kuin olisimme torjuneet havainnon ajasta parantajana ja korvanneet sen sarjalla hoitoja ja tuotteita, jotka on suunniteltu niin, että voidaan kokonaan hypätä toipumisen yli.-- Meidän pitäisi palauttaa tämä sana ja arvostaa tarkoituksellista joutenoloa. "Mitä sinä teet tällä hetkellä?" "Itse asiassa olen hyvin kiireinen. Suoritan toipumista." (Suom.  Risto K. Träff.)
 

Edellisen katkelman sisältö kaikkine aspekteineen on varsin ajankohtainen kaltaiselleni henkilölle, jonka arki on pelkkää toipumista. Myöhemmin Hodgkinson tietenkin kirjoittaa myös siitä, miten sairaana (tai toipilaana) työssä oleva pitkittää tervehtymistään ja tartuttaa toisia. Ja miten lääkärien "sen sijaan, että he määräävät lääkkeitä ja yrittävät pommittaa sairauden hajalle lyhimmässä mahdollisessa ajassa", tulisi määrätä kunnon toipumisen mahdollistavat sairauslomat. Sitten Hodgkinson kirjoittaa vielä osuvasti asenteista:

Näyttää siis olleen aika, jolloin tiesimme, kuinka sairastaa. Nyt olemme hukanneet tämän taidon. Sairaana oloa kammoksutaan kaikkialla. Sairaana olosta ei ole mitään hyötyä. Lehdistö luo sen ympärille syyllisyyden ilmaston, koska se vie aikaa hyödylliseltä, tuottavalta työltä. -- Jutut saavat ihmiset tuntemaan, että sairaana sitä on jotenkin laitapuolen asukki ja tuhlaa valtion varoja. Sairaana olo on epäisänmaallista ja sopii kauhean huonosti työkulttuuriin. -- Nykypäivän yhteiskunta ei yksinkertaisesti anna meidän sairastaa tai ainakin haluaisi meidän olevan valittamattomia itseliikkujia. Kärsimys on lakaistu maton alle, kiellettynä, sivuutettuna, vastustettuna. (Suom.  Risto K. Träff.)

Kuten huomata saattaa, Hodgkinsonin kirjassa on aivan varteenotettavia ja vakavamielisiä kannanottoja. Mutta kirja sisältää yhtälailla vetelehtimisen, pilvien katselemisen, teen juomisen, sikarien polttamisen, päivätorkkujen ja aamulla sängyssä lojumisen ylistystä. Kaikelle ylistykselle yhteistä on, että ne loppuvat näkemykseen, että vetelehdittäessä, pilviä katseltaessa, teetä juotaessa, sängyllä lojuttaessa, ja niin edelleen, ihminen terästäytyy näkemään ympäröivän maailman kirkkaasti - ja päätyy ajattelemaan. Tällaista ajatusmallia edustaa Hodginsonin käyttämä sitaatti Stevensonin Puolustuspuheesta joutilaille:

Samalla kun toiset tankkaavat päähänsä sanoja, joista unohtavat puolet ennen kuin viikkoakaan on kulunut, lintsari voi oppia jotakin todella hyödyllistä: viulunsoittoa, hyvän sikarin tunnistamista ja kaikenlaisten ihmisten kanssa helposti ja nokkelasti keskustelemista. (Suom. Tero Valkonen.)

Minä kuulun niihin säntillisiin suomalaisiin, jotka häpeävät omaa heikkouttaan. (Eli kuulun enemmistöön.) Siten oma sairastaminenkin on noloa. Kaikkein nolointa on se, että se näkyy ulospäin joutilaisuutena. Joutilaisuuden kun nyt yleisesti ajatellaan olevan laiskuuden merkki, ja laiskuus on yhteiskuntakelvotonta. Sellainen ajatusketju. Siksi olen pyrkinyt olemaan joutilas matalalla profiililla. Mutta nyt on tullut sellainen olo, että silloin kuin pystyy, miksei tekisi joutilaisuudesta taidetta?

Sanotaan nyt, että jos neljä tai viisi päivää viikossa kuluu siten, että pukee ja syö ja yrittää pysyä järjissään, miksei sitten hyvän päivän sattuessa saisikin nauttia siitä, että ajatus kulkee, jalat kantaa, kehoon ei satu ja pystyy laittamaan hyvää ruokaa ja lukemaan? Viimepäivinä olen Joutilaisuuden ylistyksen innoittamana ensimmäistä kertaa aikoihin nauttinut hyvällä omallatunnolla pysähtyneisyydestä. Tosin en ole tohtinut olla aivan ajelehtivassa tilassa, sillä pelkään tällä hetkellä stressaavien ajatusten valtaavan kaiken vapaan aivokapasiteetin. Siispä olen ollut joutilas aktiivisesti: Höpöttänyt kissalle. Silittänyt sitä. Ihmetellyt sen kauneutta ja karvaisuutta. Katsellut valoja ja varjoja. Kuvannut niitä sisällä ja ulkona. Juonut teetä. Kuvannut teekuppini. Lukenut.  (Ilokseni olen ollut niin väsynyt, etten ole jaksanut katsoa elokuvia. Elokuvienkatsomistaso on väsymyksen tasoista tylsin. Se turruttaa. Sitä edeltävä taso mahdollistaa vaikkapa pienimuotoisen piirtämisen ja lukemisen. Sitä seuraava taso mahdollistaa ajattelemisen ja katselemisen. ((Jotenkin olen niin tyhmä, että en hoksaa lukemistason ulottumattomissa ollessani, että voisin hypätä elokuvatason yli suoraan ajattelemiseen.)) )

Ja nyt kaiken tämän edellisen hengessä ja sitä havainnollistaakseni lataan tähän lukemattoman määrän kuvia, jotka ovat läpeensä joutilaita. Kuvat kertovat tavattoman hitaasta, suorastaan pysähtyneestä elämästä, jota estää olemasta tylsää vain se, että päässä on silmät, korvat ja nenä. Aloitetaan kaikkein rentouttavimmasta päästä, itse ikiaikaisesta lorvimisen esikuvasta, ja lopetetaan mainontaan. 

 

 

Luumupuukeiju

Tarkkaavainen huomaa kyllä.

Siellä se on, ihan oikeasti!

Menee kovaa vauhtia. (Vaikea kuvattava.)

 Superkameralla tsuumaten onnistuu lähikuvakin!

No niin, katsekontakti!

Disney-prinsessojen hameista

Yleisön pyynnöstä lisää prinsessa-aihetta. (Kyllä yleisöksi lasketaan yksikin ihminen.)

Lapsena siskojen kesken vertailimme Disney-prinsessojen hameita, hiuksia ja yleensäkin pidimme prinsessakauneuskilpailuja. Muistaakseni Belle yleensä voitti kauneuskisat ja Tuhkimon hame kai oli keskimäärin hamesarjan paras. Jostakin syystä näiden (ja muiden) prinsessojen lumo ei koskaan ole irrottanut otettaan minusta (ja siskoistani). 

Nyt surffailtuani netissä olen ekaa kertaa tullut tietoiseksi, että me sisarukset emme ole keskenämme tässä lumokysymyksessä. Netti on pullollaan Disney-prinsessajuttuja. (Google antaa sanaparille 'Disney princesses' hakutulokseksi 22 700 000 osumaa. Kaikki eivät voi olla kaupallisia.) Erilaisten kuvien lisäksi löytyy artikkeleita, taustoituksia, tietopläjäyksiä ja kaikenmoista. Esimerkiksi Tangledista joku on pykännyt sivut, joissa yritetään jäljittää, missä historiallisessa ajassa ja paikassa tarina voisi tapahtua. Tietenkin netistä löytyy juttuja myös Disney-prinsessojen hameiden ajoituksesta, joka oli alkuperäisajatukseni tämän tekstin aiheeksi.

Kiinnostavinta olisi kirjoittaa juttu, jossa selvitän, mihin perustuu näiden hameiden (ja hahmojen) ikonisuus; miten niistä on tullut mitä niistä on tullut. Mutta sen kirjoittamista varten pitäisi olla pirtsakampi fiilis. Niinpä minä aion tehdä vähän vain vertailua ja heittää oman mielipiteeni pukujen historiallisuudesta. Mukana ovat Lumikin, Tuhkimon, Ruususen, Arielin, Bellen, Tähkäpään, Meridan, Elsan ja Annan hameet (olen pitäytynyt siis pelkästään eurooppalaisissa hahmoissa). Lopuksi esittelen omat versioni Disney-mekoista ja ilmoitan tietenkin, kuka on hamekauneuskilpailun kuningatar.

Kolme ensimmäistä prinsessaa, Lumikki, Tuhkimo ja Ruusunen, muodostavat  oman kokonaisuutensa. Heidän prinsessamekkonsa ovat ihan taatusti Disney-kuvaston ytimintä ydintä. Sen nyt huomaa, kun menee mihinkä tahansa kauppaan katsomaan tarra-arkkeja, postikortteja ja leluja. Kaunottaren ja hirviön Bellen  keltainen mekko on lähellä samaa ydintä, mutta Lumikilla, Tuhkimolla ja Ruususella on 30 - 50 vuoden etumatka. (Tässä etumatka-asiassa tosin pitäisi tehdä haastetteluja. Ehkä he, jotka ovat syntyneet jälkeen Pienen merenneidon ja Kaunottaren ja hirviön ilmestymisen, kokevat Arielin ja Bellen aivan tasa-arvoiseksi kolmen aiemman prinsessan kanssa.) Joka tapauksessa. Kolmen ensimmäisen prinsessan hameet ovat ainakin minulle nostalgisimmat. Sekä heidän rääsynsä (no, Ruususen kohdalla ei voida puhua rääsyistä) että hienot mekkonsa. 

Lumikki, Tuhkimo ja Ruusunen aloittavat kukin tarinansa talonpoikaishenkisissä vetimissä. Heillä on liivit, paidat ja ei-aivan-täysipitkät puolihameet. (Kaunottaren ja hirviön Belle aloittaa hänkin tarinansa talonpoikaisvaatteissa ja Pienen merenneidon Arielilla on myös oma talonpoikaishameensa, mutta Arielin ja Bellen jälkeen tämä liivimekkoperinne ei ole enää jatkunut samalla tavalla.) Nämä prinsessojen pastoraalihenkiset talonpoikaisasut ovat varsin ajattomia, sillä maalaisrahvaan vaatetus ei vuosisatojen kuluessa muuttunut paljoakaan. Siksipä Lumikin, Tuhkimon ja Ruususen historialliset ajoitukset on tehtävä heidän juhlamekkojensa perusteella.

Kuvaan merkitty lapsuussimulaattorin avulla ihanuustekijät. (Ruususen mekkoon on livahtanut väärä vuosisata.)

Ensin ajattelin Lumikin keltaisen mekon sopivan jonnekin 1500-luvun loppupuoliskon tai 1600-luvun alun Saksaan. Ajoituksen puolesta puhuu hameen kirkkaat värit, viilletyt pulskat hihat sekä niskaläppä. Mutta prinssin sukkahousumuoti on paljon aikaisempaa. Pukukirjani (John Peacock: Länsimainen puku antiikista nykyaikaan) mukaan prinssin sukkikset, baskerimainen höyhenlätsä ja liivi sopivat 1400-luvun puoliväliin. Lumikin hameelle se taas on liian aikainen aika. Lopulta päädyin Lumikin kanssa 1500-luvun alkuun (prinssi ja Lumikki ovat siis eri vuosisadoilta, mutta se nyt ei ole sadulle mikään este). Pukukirjastani löytyy siihen saumaan (jälleen saksalaisia) hameita, joissa on viilloksiset puhvit, tyköistuvat liivimäiset yläosat ja joissakin myös niskan takana pystykaulukset. Ja väritkin ovat kaikissa vahvat. Saksalaiset ovat tainneet tykätä väreistä halki vuosisatojen.

Minulle oli vallan yllättävää, että Lumikin hameelle löytyi hyvinkin selkeitä historiallisia vastineita, koska Lumikin hame on tuntunut minusta aina Disney-prinsessojen satumaisimmalta hameelta. Nyt kun tarkemmin mietin asiaa, luulen, että tuntuma on syntynyt siksi, että monet Grimmin satujen kuvitukset on sijoitettu juuri 1500-luvun tai 1600-luvun alun Keski-Eurooppaan. (Eli: Grimmin satujen hameet = 1500-/1600-luku. → 1500-/1600-luku = satuhame.)

Lapsuuteni Tuhkimo-kirjat on kuvitettu pääasiassa rokokooaikaisiksi. Disneyn Tuhkimo on sijoitettu paljon myöhemmäksi. Aivan elokuvan alussa näkyy pieni sinipukuinen Tuhkimo isänsä kanssa (en piirtänyt sitä oheiseen kuvaan, kuten en myöskään Tuhkimon hääpukua). Tuon pikkutyttö-Tuhkimon mekko on 1860-luvun lopulta tai 1870 luvun alusta. Hameessa on sivuilta kohotettu päälihame ja miehustassa on pystykaulus pitseineen ja solkineen. Lyhyiden puhvihihojen alla on valkeat valehihat.

Noin 10 vuotta myöhemmin Tuhkimo on ehtinyt käsikirjoittajan mielestä sopivaan prinssinnaimisikään. Hänen tanssiaishameensa ei kuitenkaan ole 1880-luvulta. Ei myöskään 1890-luvulta, jonka aikakauden vaatteita pitävät Tuhkimon ilkeät sisarpuolet ja superilkeä äitipuoli. (Lapsena luulin, että sisarpuolilla, Anastasialla ja Drizellalla, oli notkoselät ja isot takamukset. Nyt ymmärrän, että kyseessä onkin s-korsetti ja turnyyrihameet.)

Tuhkimon sinisenharmaanhopeanhohotoinen ja kimaltava tanssiaisasu voisi ajoittua jonnekin 1860-luvun nurkille, vähän ennen tai jälkeen. Ehkä kuuluisimmassa maalauksessa Itävallan keisarinna Elisabetistä (Franz Xaver Winterhalter, 1865), keisarinnan yllä on hopean- ja kullanhohtoinen ja utuinen mekko, joka minulle tuli mieleeni heti, kun mietin historiallisia vastineita Tuhkimon mekolle. Yhtäläisyyksiä on ilmavuus, kimalteisuus, pienet puhvit sekä leveä krinoliinihelma ja lanteiden päällä olevat prinsessaläpät (keisarinnan prinsessaläpät tosin muodostuvat vain huivista). Myös toisessa löytämässäni keisarinna Elisabetin hame-kuvassa (jonka vuosilukua kylläkään en löytänyt, mutta 1860-luvulta leninki lienee) on yhtäläisyyksiä Tuhkimon hameeseen. Joten lukitsen Tuhkimon keisarinna Sissin aikalaiseksi (ja kaveriksi).

Tuhkimon vaaleanpunaista leninkiä, jonka hiiret ja linnut hänelle väsäävät, ajattelen enemmän vain satuhameena (jotenkin ne hiiret ja linnut tekevät sellaisen olon, että kyseessä on satuhame). Mutta jos se jonnekin pitäisi aikajanaan merkitä, laittaisin sen 1890-luvulle. Hameen helman kellomaisuus ja yläosan linjat puhuvat sen puolesta.

Prinsessa Ruususen ajoittamisessa ei ole mitään ongelmia. Elokuvassa prinssi sanoo kuninkaalle, kun ilmoittaa haluavansa naida maalaistytön (joksi prinssi Ruususta luuli), että "tämä on hyvänen aika 1300-lukua". 

Minun pukukirjanikin mukaan Ruususessa voitaisiin elää 1300-luvun loppua. Kirjassani on kuva burgundilaisnaisesta, jonka hameessa on olkapäillä valkoiset kaulukset, suorat pitkät hihat ja runsas helma (ja naisen päässä on liehuhuivinen kartiolakki kuten Ruususen haltijatarkummeilla). Burgundilaisen vyötärölinja kylläkään ei ole lantiolla, mutta sellaisiakin hameita on 1300-luvun loppupuoliskolla ollut.  (Tämän linkin takaa löytyy samanlainen hame ((artikkelin eka kuva)) kuin pukukirjastani. Linkin kuvan hame on jopa prinsessa Ruususen väreissä.)

Prinsessa Ruususen jälkeen kesti 30 vuotta, ennen kuin Disneyltä tuli seuraava prinsessaelokuva, Pieni merenneito. Parin vuoden päästä siitä ilmestyi  Kaunotar ja hirviö. Arielin ja Bellen hameet ovat hyvin samantyylisiä kuin edeltäjiensäkin. Selkeälinjaisia, puhdasvärisiä ja pelkistettyjä. Mutta kahden (tai kolmen) asun sijaan Belle ja Ariel rehvastelevat oikealla pukuvarastolla. Arielilla on pyrstönsä ja simpukkojensa lisäksi viisi hametta (joista jätin piirtämättä kaksi; ne joissa hän kiipeää merestä maalle saatuaan jalat ensimmäistä ja toista kertaa). Bellelläkin on hulppeat viisi hametta sekä kaksi viittaa. Yhteensä seitsemän eri asuyhdistelmää! Tiedä häntä, mistä tämä asujen tuhlaileminen syntyi. Ehkä Disney-studion piirtäjät halusivat toteuttaa hamepiirtämistaitojaan. Tai gallup kertoi, että lapset halusivat prinsessoille enemmän vaatteita. Tai yksinkertaisesti tekniikka teki niiden toteuttamisesta helpomman.

Kuvaan merkitty lapsuussimulaattorin avulla ihanuustekijät. (Huom, kuvan tekstien varalle korkean asteen kongruenssi- sekä yhdyssanavirhevaroitus!)

Arielin leveähelmaiset ja ehdottoman puhvihihaiset mekot tuovat minun mieleeni 1830-luvun alkupuolen hameet (katso oheisen linkkisivun puolivälissä olevaa hääpukuaiheista kuvaa). Prinssi Ericin vetimet sopisivat samaan aikaan. Ericin hovimarsalkka (tai vastaava) on pukeutunut vanhempaan tyyliin, mutta sellainen sopii kai hyvin hovin meininkiin. Perinteitä ja historian havinaa hovissa, nähkääs.

Toinen isohihainen aikakausi on ollut 1890-luvulla, mutta minusta Arielin helmoista puuttuu tuon aikakauden mukainen kellomaisuus. Myös 1600-luvun barokissa ja Arielin hameissa on yhtäläisyyksiä. En kuitenkaan ole törmännyt barokkihihoihin, joissa olisi puhvien lisäksi ihonmyötäisyyttä alkaen ranteesta yli kyynärtaipeen. Lisäksi Ericin vaatetus on liian modernia barokkia ajatellen. Niin että pitäydytään Pienen merenneidon hameiden suhteen 1830-luvussa.

Kaunottaren ja hirviön Bellestä tuli välittömästi lapsuuten suosikkiprinsessamme. Ei vähiten hamevaraston vuoksi. Mutta asiassa auttoi huomattavasti myös Bellen ruskeat hiukset ja silmät ja Pikku naisten Jon luonne (haaveellinen kirjaintous). Nyt kuitenkin on niin, että Bellen suosiota minun listallani laskee vähän se, että en osaa ajoittaa hänen hameitaan. 

Bellen vaaleanpunaisen hameen puolipitkät liehurannekkeiset hihat viittaavat 1700-lukuun. (Silloin hihansuut liehuivat melkeinpä 80, jopa 90 vuotta.) Bellen vihreän hameen puhvit taas eivät natsaa 1700-lukuun mitenkään. Eikä kyllä keltakultaisen tanssiaishameen hihattomuus. 1700-luvulla ei rietasteltu hihoitta (eikä kyllä noin 2000 tuhanteen vuoteen sitä ennenkään). Sen sijaan 1800-luvun puolivälissä jo tanssittiin paljain käsivarsin (eikä loppua ole sen jälkeen näkynyt). Löysin Bellen tanssiaisleningille kolme esikuvaa, kaikki 1860-luvun alusta, vähän samassa sävyssä, kullankimaltavana ja helmasta rypytettynä, frilloitettuna tai muuten vain bellemäisesti koristeltuna. Samaan aikakauteen menisi jollakin tapaa puhvia ja frillaranteita ja vaikka mitä. Mutta ongelmana on, että hirviö ja hänen henkilökuntansa ja linnansa ovat rokokoota. Siis sitä 1700-lukua. Niin että en tykkää Bellestä.

Tangled, Urhea ja Frozen ovat kaikki tietokoneanimaatioaikakaudelta. Tietokoneanimaatiossa on puolensa, vaikka piirretystä pehmeydestä ja maalauksellisuudesta enemmän pidänkin. Tietokonetekniikan hyvä puoli on se, että sen avulla voi animoida mahtavia hiuksia ja vaatteita. (Joku muu voisi ehkä nimetä myös muita hyviä puolia.) 

Uusien Disney-prinsessojen (lasketaan Meridakin nyt sellaiseksi) vaatteet ovat yksityiskohtia täynnä. Tähkäpään hameen pitsit ovat ihmeellisen kauniit ja elävät, helman kirjailut koholla ja hihojen läpikuultava kangas (organza?) herkkää. Meridan villakangashame on niin villakankainen kuin olla ja voi, sinisen silkkihameen helmassa taas on uskomattoman yksityiskohtaiset helmikirjailut. Puhumattakaan nyt sitten Frozenin vaatteista. Milloinkaan ennen ei Disney-prinsessoilla ole ollut niin aitoja vaatteita. Ja niin paljon!

Kuvaan merkitty lapsuussimulaattorin avulla ihanuustekijät.

Tangledissa Tähkäpää menee koko elokuvan yhdellä hameella ja paljain varpain. Vaatimaton prinsessa. (Ok, elokuvan viimeisessä kohtauksessa näkyy nanosekunnin ajan toinen hame, joka on suunnilleen kopio ensimmäisestä.) Tähkäpään mekosta minulle tuli heti elokuvan ensinäkemältä mieleeni renessanssi. Renessanssiajatusta vahvistaa kuninkaan ja kuningattaren asut (kunkku on ihan suoraan renessanssihovista muhkeine hihoineen ja käätyineen).

Pukukirjastani löytyi Tähkäpään hameen verrokki vuodelle 1550. Hameessa on laaja neliömäinen kaula-aukko, viillospuhvit, nyöritetty liiviyläosa ja kirjailuja. Vastaavanlainen hame löytyi myös netistä. Nettihame on kylläkin melkoisen öky, mutta väriltään sattumalta ihan tähkäpäinen.

Urhean Merida elää skotlantilaista keskiaikaa. Väljä ajoitus jälleen. Sellainen tuhatvuotinen (Wikipedian mukaan). Täsmennetään siis vähän. Urhean tapahtumat eivät sijoitu myöhäiseen keskiaikaan. Siitä olen varma. Mutta muuten olen keskiajan kanssa aika epävarma. Se on niin tavattoman pitkä aika kaikkine varhaisine ja sydämisine ja myöhäisine kausineen. Pukukirjoissa kaikki jostakin 800-luvulta 1300-luvulle näyttää melkein samanlaiselta.

Legendojen kuningas Arthur ritareineen eli 500-luvulla, Wikipedian mukaan. Sitä kai ei voi tietää, oliko Arthurilla joku historiallinen oikea esikuvana, ja minä en tiedä, kiistelläänkö legenda-Arthurin ajoituksesta. Mutta sanotaan nyt, että Arthur, fiktiivinen tai faktainen, eli 500-luvulla. Joissakin maalauksissa kuningas Arthurin aikalaisten vaatteet ovat tosi samanlaisia kuin Urhean vaatetus. Kuten vaikka Waterhousen Guinevere-maalauksissa. Mutta Arthurin piti siis olla 500-luvulta. Minun pukukirjani antaa 500-luvun hameiden malliksi villakankaisia kömpelöitä karhunhampailla ommeltuja kutisevia ja mustikoilla värjättyjä kaapuja. Että en tiedä, onko Waterhouse Arthur-legena-aiheisissa maalauksissaan ihan pyrkinyt autenttisuuteen. Ehkä pukukirjassani on puutteita, tai lukutaidossani. Tai Waterhouse (1849 - 1917, muuten) on ehkä ottanut taiteellisia vapauksia. 

Yhtä kaikki, löysin paljon muitenkin Waterhouse-esikuvia Urhean vaatteille. Esimerkiksi Meridan villakankaisen hameen helma ja väri (ja Merida itse) on melkein kuin suoraan Waterhousen maalauksesta Miranda - The Tempest. Meridan hihoille ja kultakirjailuhelmallekin löytyy Waterhouse-esikuvat. Mutta nämä eivät paljoakaan ajoituksessa auta. Ja minulta alkaa loppua hakusanat. Löydän keskiaikahauillani vain kiveenhakattuja tai seinään kalkittuja kummallisia pukukuvia.

Haa, nyt löytyi oikea hakusana! Tuloksena normannien vaatteita 1000- ja 1100-luvuilta (täsmää Meridan isän, kuninkaan, vaatteisiin aika hyvin) sekä ranskalaisia 900-luvun hameita (täsmää Meridan äidin hameeseen). Lukitaan Merida noille nurkille, vaikkei Merida normanni olekaan!

Frozen on omaa luokkaansa puvustossa. Elsalla ja Annalla on yhteensä noin 16 eri asua (se tekee tietystä näkökulmasta Frozenista parhaan Disney-elokuvan ikinä). Tarina sijoittuu Urhean tavoin selkeästi historialliseen aikaan ja paikkaan. Aiemmassa postaksessani tituleerasin Frozenin vaatteita ja tyyliä 'skandinaavistirolilaiseksi' (tai joksikin vastaavaksi). Sittemmin minulle on selvinnyt, että voin jättää 'tirolilaisen' pois määritelmästä. Frozen on ihan puhtaasti norjalaissaamelainen (eli skandinaavinen). Villakankainen, ihanasti vekitetty tai laskostettu ja kukkaiskirjottu hameisto perustuu norjalaiseen kansanhameistoon. Ja kuulemma ihan kansallisen heräämisen aikoihin, 1840-luvulle. Mitä sitä sen enempiä sitten mutisemaan. Niin se on.

Kuvaan merkitty lapsuussimulaattorin avulla ihanuustekijät.

Elsan jääkuningatarhametta ei tarvitse ajoittaa mihinkään. Se on fantasiahame. Ja se saa kunniamaininnan. Nimittäin kun esittelin hamepiirroksiani miehelleni, tämä silmäsi niitä kiltin asiallisesti kunnes pääsi Frozen-arkkiin. Silloin hän huudahti Elsan jäähametta osoittaen, että vau, upee, mä ottaisin tuon, jos olisin prinsessa. Joten:

Kunniamaininta: Elsan jäähame.

Lapsuussimulaattorin avulla valittu ihanin hame: Tuhkimon tanssiaishame. Sen hame hohtaa ja on ihana ja liehuva ja se kimaltaa myös ja siinä on prinsessaläpät ja se on taiottu. Ja sitten on vielä se lasikenkä. Ja 50-luvun Disney-klassikkokirjassa tanssiaishame on samanlainen, paitsi se on ihan erilainen, kun siinä on pitsiä, rusetteja ja se on vaaleanpunainen. Niin että Tuhkimo voittaa kahdesti! Plus että linnut ja hiiret tekivät hänelle sen ihanan kellohelmaisenkin hameen. Kyllä Tuhkimo totisesti on selvä voittaja.

Aikuisnäkökulmasta ihanin hame: Vaikea sanoa. Lumikin hameen värit vetoavat minuun. Bellen hame on ihanan romanttinen, Tuhkimon hame täydellinen. Mutta sitten on nämä uudet hameet. Meridan upea villakankainen syvänvihreänsininen ja Annan kirjaillut norjalaishameet. En minä osaa sanoa! Ottakaa kantaa ja äänestäkää!

Ja sitten lupaamani oma versioni. Eli Disney-prinsessojen hameet historiaan asetettuina. (Jätin kuvasta pois historiallisesti valmiiksi jo aidot hameet.) 

Huom. Kuvan prinsessojen hameet ja hiusten väri ovat Disney-vaikutteiset. Prinsessojen naamat eivät yritä olla muuta kuin naamoja.

 PS En ole koskaan ennen kirjoittanut vapaaehtoisesti näin paljon vuosilukuja!

Kissanomistajan etappeja

Kun olin poissa kotoa kolmatta päivää ja oli väsy ja alakuloinen olo ja äitiä ja kissaa ikävä, kaivoin ei-älypuhelin-kännykkäni esiin ja katselin ottamiani Arthur-kuvia. En olisi arvannut, että koskaan katsoisin puhelimestani lemmikkini kuvia alakuloon.

Kun toisella kertaa istuin kaupunkireissun jälkeen kotimatkaani bussissa ja olo oli terveyskysymyksistä johtuen sopimattoman tuskaisa, jaksoin bussimatkan ihan vain ja ainoastaan sen takia, että ajattelin siellä kidutusvälineessä istuessani yhtä tiettyä pehmeää ja sympaattista kissaeläintä, joka varmasti vastaanottaa minut ilolla ja kiehnaten kotiin. (Ok, se ei koskaan kiehnaa. Mutta sanoo kurnau.)

Ja sitten vielä. Tämä viimeistään todistaa, kuka  on sotkenut kenenkin pasmat:

Huom! Kyseessä ei sentään ole keittiön ruokapöytä! Kissa on aina ennen kiertänyt kiltisi kaukaa välipala-astiani, mutta jätskin jämät vissiin haisi pitkälle omaa jätskihajuaan. En hennonut ottaa astiaa kissalta pois. Enkä älynnyt siirtää sitä lattialle. Tämmöistä tämä nykyaika on. Älysin ottaa kuvan mutten kasvattaa kissaa.

Hän melkein unohtui! Hän on tietysti ihanin!

Hänellä on ihanat hiukset korvaava ihana häntä ja huntu ja maailman söpöimmät korvat, silmät ja leuka. Lisäksi suomenkielisessä versiossa (äänitys vuodelta 1974) hänen puheäänensä (Tuula Rosenqvist) on niin suoloinen, että kuulen hänen äänensä korvissani vieläkin.

Hän on tietenkin Disneyn Robin Hoodin (1973) Marian-neito.

Suuri Disney-prinsessaelokuvavertailu. Pitkä.

On hankala yhdistelmä olla samanaikaisesti fyysisesti ja henkisesti haastavassa elämäntilanteessa. Elämän haasteiden mittakaava tunnetusti paisuu, jos ihmisellä on liikaa aikaa miettiä haasteitaan, ja jos ihminen on sohvanpohjatavaraa, ihmisellä on yleensä liikaa aikaa. Sitä varten on hyvä, että maailmassa on esimerkiksi Disneyn prinsessa-animaatioita.

Olen katsonut viimeisen viikon aikana paljon Disneyn prinsessa-animaatioita. Ne ovat auttaneet tappamaan aikaa ja antaneet hauskaa ajateltavaa. Lisäksi ne ovat riittävän selkeätajuisia. Niiden ainoa puute on, että ne ovat hetkittäin vähän liian stressaavia. (Minulle sopisi paremmin nyt Teletappien stressitaso. Mutta Teletapit noin muuten eivät tunnu tyydyttävältä ratkaisulta ajanvietteeksi.)

Olen katsonut Lumikin ja seitsemän kääpiötä, Tuhkimon, Prinsessa Ruususen, Pienen merenneidon, Kaunottaren ja hirviön, Mulanin, Tähkäpään, Urhean ja Frozenin, ja nyt seuraava tavoitteeni on tappaa aikaani kirjoittamalla niistä.

Näin.

Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Viimeksi näin elokuvan 1990-luvun alussa. Minulle ei ollut jäänyt siitä mitään selkeää muistikuvaa. Lapsena tuli kuunneltua melkoisen monta kertaa Lumikki-kasettia. Sitä sellaista, jonka mukana oli kuvakirja. (Ja kasetissa sanottiin aluksi: "Kun kuulet tämän äänen, prrrllling, kun kuulet tämän äänen, tiedät, että on aika kääntää sivua." ) Juuri kasetin vuoksi Lumikin musiikki luultavasti on painunut niin syvälle muistiini, että nyt 20 vuotta myöhemmin jokainen laulu oli yllättäen läpeensä tuttu.

Plussat:  Ihana ja pehmeä piirrosjälki. Eläinhahmot ovat uskomattoman pehmeälinjaisia ja suloisia. Taustat valtavan kauniita. Musiikki nostalgista ja hauskaa. Yleisesti ottaen todella kaunis elokuva. Ehkäpä kaunein kaikista näkemistäni Disney-animaatioista.

Miinukset: Lumikin ääni (katsoin englanninkielisen alkuperäisversion) on lapsellista sössötystä. Vaikea kuvitella, että sillä äänellä puhuva voisi olla vielä kypsä naimaan prinssiä.  
Lumikki on sevästi  lastenelokuva. Tai sitten maailma on muuttunut niin, että 1930-luvun huumori tuntuu nyt vähän lapsekkaalta.
Tarina on tavattoman episodimainen ja tuntuu hitaalta, vaikka paljon tapahtuukin. Mutta tapahtumasta toiseen siirrytään usein kuin uuteen näytökseen, ja tämä episodimaisuus saa leppoisan tahdin välillä tuntumaan junnaavalta. (Hitaus itsessään ei ole huono asia; nykyään elokuvat ovat usein liian levottomia.)

Mietittävää: Lumikki on alussa rääsyissä, koska paha äitipuolikuningatar niin haluaa. Miksi ihmeessä Lumikilla on sitten yhtäkkiä yllään kaunis keltainen mekko ja punainen viitta, kun hänet toimitetaan metsään tapettavaksi?
Kun Lumikki ja hänen eläinystävänsä siivoavat kääpiöiden asunnon, he vain tomuttavat sen eivätkä käytä vettä. Minua sen katsominen aivastutti! Ei niin siivota!
Nykyisissä Lumikki-tuotteissa (kirjoissa, värityskirjoissa, tarroissa) Lumikin kaula on pidempi ja ohuempi kuin alkuperäisellä prinsessalla. Myös nyky-Lumikin vyötärö on kavennettu. Tuhkimolle on tehty samat toimenpiteet. En arvosta.

Pelottavuusindeksi: Paljon ikäviä negatiivisesti latautuneita kuningatarkohtauksia, muttei mikään ylitsepääsemättömän ahdistava.

Nostalgia: Lumikin alkukohtauksessa on kaikkien aikojen merkityksekkäin rääsyesikuvani. Olen vuosikaudet luullut, että paperinukeilleni ja piirustuksiini piirtämäni rääsyt ovat saaneet mallin Tuhkimosta. Mutta kyllä se onkin Lumikista!  Kun nyt näin tuon alkukohtauksen, Lumikin rääsyissään kaivolla ja sitten linnan parvekkeella, nostalgiamittarini poksahti. En sentään itkenyt, mutta olin onnellinen.

Tuhkimo (1950)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva: Viimeksi näin elokuvan 1990-luvun alussa. Muistikuvani olivat positiivisia ja liittyivät pääasiassa Tuhkimon itseompelemaan tanssiaismekkoon  ja Tuhkimon rääsyihin.

Plussat: Kaunis piirrosjälki. Ei yhtä pehmeä kuin Lumikissa, mutta taustat edelleen herkkiä. Musiikki tuttuudessaan tuntui herttaiselta, etenkin haltiatarkummin bibbidibobbidibuu-laulanta.

Tuhkimon luonne on erinomainen. Nämä prinssiään odottavat satuprinsessat eivät ole nykyajattelun  mukaan ideaalisia hahmoja lainkaan. Mutta minä en osaa nähdä esimerkiksi Tuhkimoa jonakin passiivisena tyyppinä, joka vain haaveilee prinssistään ja onnestaan. Tuhkimo ei toki ole mikään Merida tai Mulan tai Tähkäpää, joka pistää toimeksi, mutta Tuhkimo tosiaan pitää unelmistaan kiinni ja luottaa, että asiat kääntyy parhain päin. Fiksuna tyttönä hän ei turhaan taistele olosuhteita vastaan (joita ei voi muuttaa juuri) vaan sopeutuu niihin (muttei alistu vaan toivoo). Tuhkimo on lämminsydäminen optimisti.

Miinukset: Tarinasta puolet kuluu siihen, kun Lucifer-kissa jahtaa Tuhkimon hiiriystäviä. Nämä takaa-ajo- ja piileskelykohtaukset vievät kyllä tarinaa eteenpän ja luovat pohjan loppukohtauksen jännitteelle (kun hiiret kantavat avainta vangitulle Tuhkimolle, katsojan takaraivossa on, että missä Lucifer piileksii), mutta ne ovat aika tylsiä.
 
Pelottavuusindeksi: Stressaavaa hiirijahdantaa. Ja äitipuoli on tosi ilkeä.

Nostalgia: Tuhkimon kolhiintunut ja säröpeilinen peilipöytä sekä kohtaus, jossa linnut ja hiiret valmistavat vaaleanpunaisen tanssiaispuvun, ovat lapsuuteni rakkainta kuvastoa. (Minulla ja siskollani oli palapeli, jonka kuvassa oli peilipöytä ja Tuhkimo ja tanssiaispuku, ja se oli paras palapeli ikinä.) Ja tietenkin Tuhkimon tanssiaisiinlähtö on unohtumaton.

Prinsessa Ruusunen (1959)


Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Viimeksi näin elokuvan 1990-luvun alussa. Ei ollut jäänyt mitään muistikuvia. Johtunee siitä, että Ruususen katsomiskertoja minulla ei taida olla yhteensä viittäkään.

Plussat: Tsaikovskin musiikki. Sattumoisin Prinsessa Ruusunen -baletin musiikki sopii dramaturgialtaan myös tähän elokuvaan. (Sovitettu musiikki toki, mutta Tsaikovskin silti.)
Haltiatarkummit ovat mainioita.
Kiehtova visuaalinen ilme taustoissa.

Miinukset: Toisaalta visuaalinen ilme on välillä alkeellisen tietokonepelimäinen.
Ruususen hahmo on todella pliisu eikä häneen saa mitään kontaktia. Aluksi Ruusunen on kehdossa (jossa häntä ei edes näytetä), sitten hänet näytetään noin 30 sekunnin ajan, kun hän 16-vuotissyntymäpäivänään lähtee poimimaan marjoja. Sitten Ruusunen laulaa yhden sympaattisen laulun, tapaa prinssin ja laulaa sen kanssa vielä vähän (yht. noin 5 min). Sen jälkeen Ruusunen itkee vähän (noin 10 sek), jonka jälkeen Ruususella ei ole repliikin repliikkiä. Sitten hän kävelee apaattisen lumottuna torniin ja pistää sormensa värttinään (yht. noin 1 min), nukkuu, herää suudelmaan ja kävelee prinssin kanssa ja tanssii. Se yksi laulu kieltämättä on sympaattinen ja sen perusteella voidaan olettaa, että Ruusunen myös, mutta käytännössä minulle oli ihan sama, miten Ruususen käy. (Tässä lienee syy sille, miksi en lapsena katsonut elokuvaa monestikaan.)

Mietittävää: Psykologia. Niin vain kuningas ja kuningatar antavat lapsensa kehdosta 16 vuodeksi metsämökkiin kasvatettavaksi. Heidän toki on lasta ikävä (se on melkoisen realistista), mutta sille ei elokuvassa anneta mitään roolia. Ruususelle sitten synttäripäivänä kerrotaan, että sä oot prinsessa ja sut on kihlattu prinssille, lähdetäänpäs linnaan, tässä sulle kruunu. Ruususta ei tilanteessa stressaa muu kuin se, että hän on juuri tavannut elämänsä rakkauden (sen yhden laulun verran), jota hän tietysti ei tiedä prinssiksi. Ja sitten nukuttuaan yhden yön (ei sataa vuotta) hän nai prinssin ja muuttaa tämän linnaan. (Ruususen vanhempia käy sääliksi.)

Pelottavuusindeksi: Todella stressaava. Pahatar on tosi paha ja sen ilkeä lintu tosi fiksu. Ahdistavaa.

Nostalgia: Ruususen metsäkohtaus. Hänen hiuksensa ovat ihastuttavat. (Minulla ja siskollani oli palapeli, jossa Ruusunen istuu metsässä ja kastaa varpaansa jokeen. Siinä palapelissä olennaisin pala oli siro varpaankärkipala. Ja Ruususen hiukset. Se palapeli oli Tuhkimo-palapelin kanssa paras.)

Pieni merenneito (1989)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Viimeksi näin elokuvan 1990-luvun alussa. Muistikuva oli erittäin positiivinen. Pieni merenneito oli lapsuudessani suuri suosikki.

Plussat: Musiikki. Arielin teema on ihastuttava. Lisäksi elokuvassa on kolme muuta mieleenpainuvaa laulua.
Yllättäen en osaa eritellä mitään muuta erityistä plussaa. Piirrosjälki ei ole mielestäni yhtä hienostunutta kuin Lumikissa ja Tuhkimossa tai Kaunottaressa ja hirviössä. Moni hahmo on sympaattinen, mutta kukaan ei erityisesti sykähdytä. Ariel jopa ärsyttää. Tarina on toimiva ja hauska, mutta se ei innosta minua. Johtuu ehkä siitä, etten ole koskaan pitänyt alkuperäisestäkään tarinasta.
Ariel on joissakin kohtauksissa kaunein Disney-prinsessa. Hänen ilmeensä ovat usein suloisia.

Miinukset: Jostakin syystä en samaistunut Arielin ja Ericin hahmoihin.
Jotenkin tarina jää vajaaksi. Vanhoissa klassikoissa, kuten Tuhkimossa, epärealistisuus ei häiritse, ehkä koska niissä ei ole yritystäkään tehdä psykologisesti vakuuttavia tarinoita. Pienessä merenneidossa sen sijaan on jonkinmoinen pohjavire yrittää ymmärtää Arielin kaipuuta pois merestä. Ehkä? Joka tapauksessa lopussa on sellainen tunne, ettei Ariel ole nyt toiminut välttämättä kovin fiksusti. Joku pieni lisäys tarinaan olisi voinut korjata tilanteen, luulen.

Mietittävää: Pieni merenneito on viimeinen Disneyn prinsessaelokuva, jossa kyse on rakkaudesta ensi silmäyksellä/laulamalla. Lumikissa prinssi kuulee elokuvan alussa Lumikin laulavan ja yhtyy heti rakastuneena lauluun. Ruususessa tilanne on sama (paitsi laulu ei ole alussa). Tuhkimossa prinssi rakastuu Tuhkimoon tanssisalin toiselta laidalta.
Ariel rakastuu Ericiin samassa, kun näkee tämän laivan kannella. Hän seuraa Ericia salaa siinä tilanteessa muutaman minuutin, sitten tulee myrsky ja Ariel pelastaa Ericin. Kun Arielin isä saa tietää asiasta, Ariel huutaa tälle pateettisesti "rakastan häntä", joka on uskomattoman uskomatonta. Ariel ei ole siinä mennessä sanonut sanaakaan Ericille. Lumikki, Ruusunen, Tuhkimo tai heidän prinssinsä eivät sentään harhaudu sanomaan mitään yhtä paksua. Vaikka ovat yhtä teinejä kuin Ariel.
Pientä merenneitoa seurasi Kaunotar ja hirviö. Siitä lähtien rakastumiskuvio seuraakin sitten uutta kaavaa.  Aladdinin Jasmin, Pocahontas sekä Prinsessan ja Sammakon Tiana eivät Bellen tavoin hekään rakastu  enää ensi silmäyksellä. (Jaa, Pocahontasista en mene vannomaan.) He ja sankarit kinaavat, tappelevat ja tutustuvat romanttisen komedian tyyliin.

Pelottavuusindeksi: Muistikuva lapsuudesta todella stressaava. Sen vuoksi minulla oli melko korkea kynnys katsoa elokuvaa nyt. Koin elokuvan loppukohtauksen edelleenkin stressaavana.

Nostalgia: Musiikki.

Kaunotar ja hirviö (1991)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Viimeksi näin elokuvan 1990-luvun puolivälin tienoilla. Kaunotar ja hirviö on jäänyt mieleen kaikkein rakkaimpana ja ihastuttavimpana lapsuuden piirroselokuvana. Minulla oli siitä ihana postikorttikokoelma (5 markkaa kappale), korteissa oli kimalletta ja ne olivat seinällä varmaan vielä lukioaikoinanikin. Ainoa syy, miksen katsonut elokuvaa näinä välivuosia oli se, että minua jännitti sen(kin) loppukohtaus. (Tässä kohtaa lienee tarpeen sanoa, että olen lapsesta saakka ollut yliherkkä jännitykselle. Hermoheikko. Minua on aina ärsyttänyt, kun kaikki tarinat on pilattu jollakin jännityksellä ja seikkailulla. Enid Blytonin Seikkailu-kirjatkin olisivat olleet niin paljon kivempiä ilman niitä seikkailuja. Luultavasti hermoheikko herkkyyteni on aiheuttanut sen, että lapsuuden leffojen "jännät kohtaukset" ovat piirtyneet alitajunaani niin vahvoina, että nyt aikuisenakin alitajunta viestittää vielä niitä vanhoja kokemuksia.)

Plussat: Musiikki! Kaunottaren ja hirviön musiikki on kaikkein mieleenpainuvin elokuvamusiikki, mitä muistan. (Sound of Musicin ja My Fair Ladyn musiikki ovat toiset, jotka osaan ulkoa, mutta ne ovatkin huippulaatumusikaaleja.) Koko elokuvan kaikki musiikki on alusta loppuun lempimusiikkiani. Mutta alun salaperäisessä teemassa on erityistä lumoa.
Tarina toimii uskottavasti. Se on ihan oikea tarina.
Epäitsekkyyden teema.
Piirrostaustat ovat kauniit. Joissakin kohtauksissa eritoten taivas. 
Sympaattisiin hahmoihin samaistuu. Ärsyttävä Gaston-pahis on kiinnostava. Samoin hirviö.

Miinukset: Niitä oikeastaan ei minun mielstäni ole. Belle vaikuttaa äkkiseltään vähän enkelimäiseltä ja tylsältä, joka johtunee siitä, että hän ei ole täynnä tulta ja tappuraa kuten monet myöhemmät prinsessat. Mutta kun tarkemmin miettii hänen toimiaan, hän onkin vakuuttava ja kiinnostava. Ei kaikkien tarvi olla tulta ja tappuraa ollakseen kiinnostavia.
 
Mietittävää: Hirviön lumottu linna on ihmeen lähellä. Sinne ehtii ihan hetkessä. Miten kummassa se siis on pysynyt tuntemattomana Bellen kotikylän ihmisille?

Pelottavuusindeksi: Tosi stressaava. On susia ja aluksi aggressiivinen hirviö ja pahansuopa Gaston. Kamalaa.

Nostalgia: Alku, jossa Belle kulkee kylään ja laulaa, on varmastikin kaikkien aikojen suosikkikohtaukseni kaikista elokuvista. Kohtaus saa jatkoa vielä myöhemmin, kun Belle ryntää voikukkaniitylle vaaleanpunaisen iltaruskotaivaan alle laulamaan samaa laulua. Toinen syvälle mieleen painunut kohtaus on se, jossa Belle ja hirviö ruokkivat lintuja ulkona lumen keskellä.

Mulan (1998)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva: Katsoin Mulanin ensikertaa muutama päivä sitten, kun serkkuni hehkutti tarinaa minulle. En ollut katsonut elokuvaa aiemmin, koska kuulemani perusteella se oli ahdistava.

Plussat: Tarina. (Joka perustuu ikivanhaan kiinalaiseen runoon.)
Mulan on ihastuttava sankarihahmo. Suurisydäminen, sisukas, tavattoman rohkea ja nöyrä. Hän nousi kerrasta suosikkiprinsessojen joukkoon.

Miinukset: Sotaisuus. Jotkut kohtaukset ovat niin surullisia, ahdistavia ja todenmukaisia, että luultavasti en katso elokuvaa uudestaan.
Yleisesti pidin Mulanista, mutta kokonaisuudesta jää puuttumaan joku viimeinen silaus.

Mietittävää: Elokuva on hyvin feministinen. Erittäin. Siinä on hyvä viesti kyllä. Mutta jotenkin se on hyvin epärealistisessa yhteydessä. Että muinaisessa Kiinassa (tai sen paremmin missään muuallakaan siihen aikaan) joku nainen olisi voinut olla noin emansipoitunut? Njaa. Toisaalta tarinahan perustuu siihen vanhaan runoon... Se siitä kyseenalaistuksestani.

Pelottavuusindeksi: Korkea.

Nostalgia: Sitä ei ole ehtinyt muodostua alle viikossa. Mutta luultavasti kohtauksessa, jossa koko Kiinan kansa kumartaa Mulanille, on nostalgia-ainesta. Suuria aineksia on myös kohtauksessa, jossa Mulanin isälle selviää, että hänen tyttärensä on lähtenyt hänen sijaansa sotaan.

Kaksin karkuteillä - hiuksia nostattava seikkailu eli Tangled (2010)


Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Olen nähnyt elokuvan vähintään kerran vuodessa sen ilmestymisen jälkeen. Tangled on niin valoisa, että yleensä olen päätynyt katsomaan sen stressinhallinnallisista syistä.

Plussat: Tarina on mukaansatempaava seikkailu. 

Henkilöt ja hevoset ja kameleontit ovat ihastuttavia (paitsi ilkeä valeäiti, Gothel-noita, on ihastuttavan ilkeä narsisti).
Tähkäpään ja valeäidin suhteen psykologinen pohja on rakennettu hyvin. Äiti on onnistunut saamaan Tähkäpään pysymään tornissa vapaaehtoisesti vähättelemällä ja säikyttelemällä tätä. Toisaalla Tähkäpään oikeat vanhemmat, joiden lapsi on varastettu, esitetään koskettavasti ja aidolla tavalla surevina. (Homma hoituu tässä elokuvassa huomattavasti paremmin kuin Prinsessa Ruususessa.)
Tangled on näkemistäni tietokoneanimaatioista kaunein. Elokuva on toteutettu yhdistämällä tietokonetekniikkaa ja perinteistä käsin piirtämistä (ja jotakin muuta). Lopputulos on pehmeä ja paikoin maalauksellinen.
Musiikki on hyväntuulista. Suomenkielisessä versiossa äänet ovat parhaimmat (olen vertaillut kaikkiin eurooppalaisiin dubbauksiin). Eritoten Maria Ylipää Tähkäpäänä on loistava. (Käännös on muuten laadukas.)
Ilmapiiri on positiivinen, valoisa ja energinen.

Miinukset: En keksi.

Mietittävää: Tähkäpää on aina ollut lempisatuni. Hiusten takia. Aikuisena minä kuitenkin havahduin huomaamaan, että kyseessä on kaikkein älyttömin satu ikinä (jos ei oteta lukuun Ruususen ällöintä versiota). Ajatelkaa nyt.
Vastasyntynyt vauva annetaan pahikselle maksuksi kaalista (rehu riippunee versiosta). Siellä tornissa sitten pikkuinen lapsi kasvaa yksikseen. Sitä käy vain joku psykopaatti moikkailemassa. Kun neito sitten saavuttaa teini-iän, hän kaikkien todennäköisyyksien mukaan ei olisi suloinen ja luottavainen kaunotar, johon prinssi ensisilmäyksellä rakastuu. Tornielon lopputulema olisi paremminkin aneeminen keripukkinen ylipainoinen pitkähaaraishiuksinen epätasapainoinen tukholmasyndroomainen ihmispelkääjä. Jos hän kuitenkin onnistuisi olemaan pelkäämättä prinssiä ja vihaamatta tätä (prinssinhän vuoksi neidon ainoa tuttu maan päällä, psykopaattinoita, kuoli) ja jos prinssi olisi jo aluksi sokea ja lopussa myös ja he päätyisivät naimisiin, neito kärsisi kauheista peloista ja mielettömästä alemmuuskompleksista (etenkin jos hänelle selviäisi, että hänet on vaihdettu kaaliin). Se siitä onnellisesta lopusta.
Sen vuoksi jossakin 2000-luvun alussa kehittelin oman version, jossa pidettiin huoli neidon henkisestä ja fyysisestä tasapainosta. Sitten Disney otti ja kopioi ideani. (Sitä myöden, että torni on täytetty loputtomasti toistuvien ajanvietteiden tuloksilla.)

Pelottavuusindeksi: Muutamia aika ikäviä kohtauksia, mutta seikkailullinen toiminta pehmentää niitä.

Nostalgia: Aikaa myöden nostalgiakohtaukseksi muotoutunee se, jossa Tähkäpää on ensi kertaa kaupungissa ja tanssii kadulla iltaruskoon asti. Kuvakulmat ja renessanssihtavan musiikin riemu ovat tässä kohtauksessa ihastuttavat.

Urhea (2012) 

Kyseessä on Disneyn ja Pixarin yhteistuotanto, Urhea ei siis ole ihan aito Disneyn prinsessa-animaatio, mutta haluan sen silti mukaan tähän listaukseen.

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Näin elokuvan teatterissa tuoreeltaan ja nyt toistamiseen dvd:ltä. Muistikuvista ei näin tuoreissa elokuvissa kannata puhua.

Plussat: Elokuva on kaunis. Erityisesti metsäkohtauksissa on salaperäistä lumoa ja vihreää tai usvaista valoa. Yleensäkin maisemakuvat ovat mahtavia. (Varsinkin Skotlanti-fanille, joka ei koskaan ole käynyt Skotlannissa.)
Merida ja hänen äitinsä kuningatar Elinor ovat kiinnostavia ja moniulotteisia hahmoja. Äidin ja tyttären välinen suhde on mukavan raikas ja uusi teema prinsessaelokuvaan. Sankarittomuus niin ikään on mieluisaa.

Miinukset: Tarina mielestäni joiltakin osin sekava. Siinä on liian paljon edestakaisin metsään juoksemista.

Mietittävää: Pidän elokuvasta siksi, että sen päähenkilöissä on mietittävää. Katsojana on sekä villikkoprinsessan että vakavan äidin puolella. Kun asiat esitetään äidin näkökulmasta, Meridan säntäily ja ajattelemattomuus ärsyttää. Kun asiat esitetään Meridan näkökulmasta, Elinorin viileänjärkevä ajattelu tuntuu sydämettömältä. Kun äiti ja tytär heitetään yhdessä metsään, äiti vieläpä karhuksi taiottuna, ei synny pelkästään komediaa. Syntyy kehityskertomusta.

Pelottavuusindeksi: Kirottu Mor'du-karhu on hyvin stressaava. Pelottavampi ja stressaavampi kuin tämän vertailun muiden elokuvien stressitekijät.

Nostalgia: Sellaiseksi aikaa myötä tulee ainakin alun maisemat.

Frozen (2013)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Näin elokuvan vuodenvaihteessa teatterissa. Ihastuin elokuvaan heti ja odotin malttamattomana sen ilmestymistä dvd:lle. Viimeisen viikon aikana olen katsonut elokuvan kolmasti. (Ensin englanniksi, koska elokuvateatterissa näin sen suomeksi, sitten suomeksi ja sitten vielä mieheni kanssa kerran suomeksi.)
 
Plussat: Talvimaisemat, jään ja lumen eri muodot, niiden valot ja välkehdinnät.
Skandinaavisalpilliset yksityiskohdat rakennuksissa, huonekaluissa ja vaatteissa.
Saamelaishenkiset musiikit. Ensimmäinen laulu, jossa miehet hakkaavat jäätä ja laulavat rytmikkäästi ja miehekkäästi, on edukseen suomenkielisessä versiossa (josta pidin muiltakin osin englanninkielistä enemmän). Suomen kieli sopii melodian jämäkkään lappalaistunnelmaan ja melodiaan huomattavasti englantia paremmin. Ei ihme.
Tarina on Urhean tarinan tavoin raikas poikkeus. Kyse on sisarusten välisestä suhteesta. Mielestäni tarina toimii alusta loppuun. Se rakentuu uskottavalle pohjalle ja siinä on mielenkiintoinen jännite hilpeän ja eloisan Annan ja hillityn ja pidättyväisen Elsan välillä. Loppuratkaisukin onnistuu olemaan lässähtämättä siihen, että paikalle ilmaantuisi prinssi Elsaa varten.
Henkilöt (myös lumiukko ja poro) ovat rakastettavia. Paitsi tietty pahikset.

Miinukset: Visuaalinen ilme on mielestäni joiltakin osin kova ja viimeistelemätön. Lähinnä kaupunkikuvissa. Ei lainkaan lumi- ja jääkohtauksissa.

Näkemykseni ja kuulokuvani mukaan musiikki on pääasiassa hirveää ja latteaa poppia. Tiedän olevani tässä asiassa erimielinen enemmistön kanssa, mutta laitetaan se Mahler-suuntaukseni piikkiin. En kuitenkaan ole tässä yhtä ankara kuin mieheni, joka piti alun jäälaulusta, mutta kolmannen kappaleen koittaessa voihkaisi, että lauletaanko tässä vielä paljon. Loppujen laulujen aikana hän vääntelehti, nauroi, voihki ja haukkui ne järjestään banaaleiksi. Sellaisia kultturellisnobeja tässä osoitteessa.
Jos halutaan tuoda ilmi, että hillityn pidättyväinen nainen haluu vapautua, onko ainoa keino näyttää se tekemällä henkilölle muodonmuutos viettelevään iltaklubilaulajatar-lookiin? Kun Elsa haluaa päästää irti ja laittaa tuulemaan, tämän ulkoasu ja ilmeistö muuttuu kertaheitolla viettelijätärmäiseksi. Halkiota myöden. En tykkää. Kyllä voi vapautumista ilmaista muullakin tavalla. (Ehkei kuitenkaan yhtä myyvästi.)
KORJAUS MIELIPTEESEEN. 7. 5. 2014. Olen sittemmin kuunnellut Frozenin musiikkia. En nyt sanoisikaan enää, että se on pääasiassa hirveää ja latteaa poppia. En edelleenkään pidä sitä minään taiteen riemuvoittonakaan. Mutta olen huomannut, että laulujen sanat ensinnäkin ovat erinomaisen kertovat. Melodiat ovat helposti opittavat ja ihan kivat. Ongelma enemmänkin on ehkä laulutyyli yhdistettynä melodioihin. Etenkin siinä Elsan halkioketkutuskappaleessa.

Mietittävää: Vastakruunattu kuningatar juoksee karkuun ja jäädyttää maan. Kuningattaren pikkusisko lähtee perään. Ja jättää maan vierasmaalaisen prinssin haltuun. Koko seikkailun ajan vierasmaalaiset aristokraatit johtavat Arendellea ja päättävät jopa kuningattaren teloittamisesta. Eikö maassa tosiaankaan ollut omaa parlamenttia tai käräjäväkeä tai herttuaa tai hovimarsalkkaa hoitamaan asioita? Juonen kannalta toki vieraiden piti hoitaa hommat, mutta uskottavampaa olisi ollut, jos mukana olisi ollut jokunen paikallinen päättäjä.
Elsan äidin ja isän psykologinen silmä on pohjanoteeraus. Jos tytär pelkää omaa taikalahjaansa, pelkoa tuskin vähentää eristäminen ja eristäytymään kannustaminen ja ohjeet kontrolloida tunteita. Tietysti näinkin oli tapahduttava, että tarina saattoi edes tapahtua. Mutta kovin ikävää tuollainen kasvatus. Onneksi kuningas ja kuningatar kuitenkin kuvattiin hellän ja empaattisen oloisina.

Pelottavuusindeksi: Ei oikeastaan lainkaan pelottava. Ei melkein yhtään stressaavakaan.

Nostalgia: En osaa vielä sanoa. Kohtaus, jossa epätoivoinen Elsa juoksee vuonon poikki jäädyttäen sen samalla, on vahvasti latautunut. Jopa mieheni mielestä. (Hän sanoi sen oma-aloitteisesti.) Elokuvateatterissa kohtaus oli hieno kokemus.  Ehkä se jää elämään mielessäni yhtenä elokuvan merkkikohtauksena.

Jos siellä näytön äärellä on joitakin muita Disney-prinsessaelokuvafaneja, kertokaa, mistä itse pidätte tai ette!