Nukkejen kuvaamista Irlannissa (seuraavassa voisi käyttää sanaa 'eeppinen' tai 'kelttiläinen' tai muuta postikorttisanastoa, mutta sanotaan nyt 'stereotyyppinen', niin ei mene imeläksi): stereotyyppisiä asetelmia

Tässä linkki tekstiin, jossa on tarinaa itse kuvaamispuuhista. (Tekstissä mainitsemani haasteet, kuten myrskyinen tuuli, liittyivät erityisesti tähän postaukseen valitsemieni kuvien ottamiseen.)

Idea nukenvaatteiden kuvaamiseen Irlannissa syntyi kesällä Porin  Kallossa. Olin saanut juuri ennen Kallo-retkeä valmiiksi nuken merimiesmekon, ja siinä sitten päätin kärrätä usemmankin nukenhameen kuvattavaksi merellisiin maisemiin, koska ulkona luonnonvalossa (ja jos vielä löytyy harmoninen tausta!) hameista tulee parhaat kuvat. Animator-nuket ovat melko kookkaita ja nukenvaatteita on hankala kuljettaa rypistymättä. Siinä syy, miksi aiemmin en ole viitsinyt kuvata nukkeja kotipihaa kauempana. Mutta kuvaaminen Kallossa oli niin hauskaa, että siinä heti hoksasin, että olen lähdössä Irlantiin ja että siellä on rokokoohameille mitä parhaimpia kuvausmasemia. Ja seuraavaksi sitten jo ymmärsin, että minun on suorastaan välttämätöntä ottaa rokokoohepeneiden lisäksi mukaan ainakin yksi aiemmin valmistunut hame. Nimittäin renessanssimekko! Näin minulla oli ennen matkaa yksi ainoa toive, jonka halusin välttämättä (jos vain mahdollista) toteutuvaksi: ajomatka Russborough'n kartanon pihaan ja siitä vuorille Lough Tayn rinteille. 

Toiveeni toteutui. Todistettavasti:

Lough Tay.

Tässä kohtaa olemme siirtyneet näköalapaikalta viereiselle. Edellisellä paikalla tuuli riepotteli loulta nuken toisen puolen  päälihihojen kiinnitysnauhat auki (vaikka olin varmistanut rusetteja nuppareilla!). Oli järkevintä irrottaa kaikki hihat, sillä pelkästään toisen puolen hihojen pukemiseen menee aikaa melkeinpä viisitoista minuuttia. Ja koska olimme (maantieteellisistä syistä) ensin käyneet Russborough'ssa, nuken päällä oli kotoa lähdettäessa ollut rokokoohame. Mikä tarkoitti Lough Tayn luona sellaista reilun puolen tunnin mittaista nukenpukemissessiota autossa. (Ystäväni onneksi on kärsivällistä sorttia. Hän totesi, että odottelumaisemat ovat ihan okei, että ei tässä mitään.)

Niin siinä taas kävi, että vahingossa lipsahdimme Glendalough-reitille.

(Voin kertoa, että nuken päälihihoja ei kiinnitetä liikkuvassa autossa mutkaisilla vuoriteillä.)

P. S. Glendalough'ssa vastaan tuli ranskalainen turistiryhmä. Eräs keski-ikäinen mies viittasi nukkeani kohden ja selitti jotakin seuralaiselleen. Koska miehen ilme oli hyvin vakava enkä osaa ranskaa sanan sanaa, hänen lausuntonsa sisältö jäi vain arvailujen varaan. Ystäväni arvioi, että mies oli tutkija ja renessanssipukeutumisen asiantuntija ja hän mahdollisesti teki pika-analyysin hameen ajoituksesta ja kritisoi, että nyörit eivät vastaa aikakauden materiaaleja. Mutta vielä todennäköisempänä ystäväni piti, että mies oli tutkija ja renessanssipukeutumisen asiantuntija ja kokenut burnoutin ja lähtenyt lomalle, ja nyt hän kysyi seuralaiseltaan, että hallusinoiko hän vai näkikö hän juuri oikeasti renessanssipuvun.

P. P. S. Pistänpä nyt oman itseni naaman (joskin vähän epätarkkana, hah) tänne blogiin. Ihan vain havainnollistaakseni, että kyllä Lough Tayn luona oikeasti tuuli vaikka nukkekuvat eivät kovasti siltä näytä. (Glendalough'n laaksossa oli tyventä.)

P. P. P. S. Siellä tuuli niin paljon, että villapaidan alla olleet kolme kerrosta plus auki oleva pellavatakki eivät riittäneet pitämään lämpimänä. Eikä huivi pysynyt päässä. Joten autossa iski jälkitärinä ja vielä 40 minuuttia myöhemmin takaraivossa, niskassa, korvissa ja leuassa viilsi viiman aiheuttama kipu!

Nukkejen kuvaamista Irlannissa: rokokoomekkoja ja arkkitehtuuria laidasta laitaan

Tässä linkki tekstiin, jossa on tarinaa itse kuvaamispuuhista.

Teemana todellakin otsikon mainitsema laidasta laitaan. Nimittäin minua huvittaa pistää näiden  nukenkuvien sekaan tavallisia turistikuvia. Mutta minua ei huvita keksiä toimivaa aasinsiltaa kuvien välille!

Arvostan asukkaiden värisilmää. Naas.

Tässäkin värien käyttäminen on kohdillaan. Howth.

Tässä tuulen riepottelema helma on kohdillaan. Russborough.

Tässä lokit ovat kohdillaan. Howth.

Castletown House, Celbridge.

Neito vaeltelee nurmikentällä. Mielestäni neidossa on vähän Richmondin herttuan sukunäköä.

On se iso.

Kyllä, kyllä. Ehdottomasti Lennoxin siskojen näköä. Ei siitä pääse mihinkään.

Koska kaikki eivät ole googlailleet kaikkea ja nähneet telkkarista samoja dokumentteja kuin minä, kerron tässä, että eräs Castletown Housen varhaisista rouvista oli Richmondin herttuan tytär, yksi kuuluisista Lennoxin sisaruksista ja siten yksi Englannin kuninkaan, Kaarle II:n, lapsenlapsenlapsista (tulikohan tuohon nyt oikea määrä sukupolvia).

Nukkejen kuvaamista Irlannissa: rokokootakki ja vihreää

Tässä linkki tekstiin, jossa on tarinaa itse kuvaamispuuhista.

Ja tässä kuvia nuken pierrot-henkisestä rokokootakista. Lisään takkiin myöhemmin vielä vaaleansiniset silkkiruusukkeet. Silkkinauha hommaa varten on ollut olemassa jo hyvän tovin, mutta en ole jaksanut toimertua ompelemaan ruusukkeita paikoilleen.

Pidän takin profiilista. Lyhyt töpötörötinhelma on hauska.

(Vähän vihreää fiilistelyä sekaan.)

Takki ei istu ihan niin napakasti kuin olisi soveliasta. Tässä tosin ei ole kureliiviä alla. Mutta kureliivinkin kanssa miehusta vähän repsottaa.

Töpötöröttimet töröttävät tässä turhan terhakasti.

(Lisää vihreää fiilistelyä.) (Nuo karhunvatukat olivat nameja.)

Takki on herttaisen maalaishenkinen näin. Mutta uskoakseni vaaleansiniset silkkiruusukkeet vain herttaistavat takkia lisää. Täytyy viitsiä ommella nauhat paikalleen joskus vielä tämän vuoden puolella!

Nukkejen kuvaamista Irlannissa

Suunnitelma A toteutui! Nimittäin onnistuin kuvaamaan nukenvaatteita irlantilaisissa maisemissa! Ehken ottanut aivan Voguen ja National Geographicin tasoisia otoksia, mutta mielestäni pääsin lähemmäs suunnitema A:ta kuin B:tä (kuvata rokokooasut kotona pianon päällä).

Kuvasin kolmea eri nukkea (niitä en kärrännyt mukanani, ne sain lainaksi ystävältäni) ja kuutta eri asua noin  kahdeksassa eri paikassa. Kuvia kertyi sellaiset 160 kappaletta. Puuha oli äärimmäisen hauskaa ja tolkuttoman vaikeaa. Nimittäin Irlanti on melko tuulinen paikka. Etenkin vuorilla ja meren rannalla. Ja sattumoisin kuvasin nukkeja vuorilla ja meren rannalla ja meren rannalla olevan kartanon edessä ja vuorien laidalla olevan kartanon luona. Lisäksi Irlanti on sateinen paikka. Ja kun Animator-nukkejen naamojen maalit eivät oikein kestä suoraa aurinkoa, ei pelkkä aurinkokaan ollut hyvä juttu. Sitä paitsi suorassa auringonvalossa tulee tylsiä kuvia. Ja Irlanti tuntuu olevan aika aurinkoinenkin paikka (silloin kun minä siellä käyn). Repikää siitä. Kun paistoi, piti etsiä mahdollisuuksien mukaan varjoinen kuvauskohta tai ainakin kääntää nuken kasvot varjopuolelle. Kun satoi, kameran linssi meni roiskeiseksi (jonka lisäksi kameraa piti tietenkin suojata sateelta) ja nuken vaatteisiin tuli suhteettoman suuria vesipisarajälkiä. Ja kun tuuli...

Niin, itse asiassa ilmeni jälkikäteen, että sinä päivänä, jolloin kuvasimme vuorilla ja Russborough-kartanon luona, oli voimassa myrskytuulivaroitus. Tai vaarallisen tuulen varoitus. Joku sellainen. Jonka perusteella ei suositella lähtemään ajamaan kirpunkokoisella autolla vuorille ja kuvailemaan nukkeja. Mutta mepä emme olleet kuunnelleet uutisia ja lukeneet säätiedotuksia. (Säätiedotukset Irlannissa ovat kuulemma aika turha juttu.) Eikä moni muukaan. Vuorilla oli moottoripyöräretkiseurue, polkupyöräilijöitä, autoilijoita ja joku parka, joka yritti pitää pakettiautossa kahvikojua Lough Tayn näköalapaikalla. (Parka siksi, että siinäpä tämä yritteliäs henkilö kokoili tuulen riepottamia välineitään.) Minä näytin olevan ainoa, joka kuvasi nukkea.

Nyt kerron kuvausteknisten haasteiden selättämisestä. 

Pääasiassa ainoa vaihtoehto oli kuvata nukkeja niin, että piti niitä jaloista kiinni. Kovassa tuulessa se oli hankalaa, koska nukke huojui tietysti rajusti. Plussaa oli se, että tuuli heitti nukkejen helmoja ja hiuksia nätisti. Ei kuitenkaan kovin kontrolloidusti. (Jonka vuoksi niitä kuvia on se 160.) Lisähankaluutta toi se, että kameraa piti pitää yhdessä kädessä, eikä järkkäri ole kovin kevyt kamera. Ja sitten piti kurkotella mahdollisimman kauas nukesta (ja toivoa että nukenpitokädessä olisi teleskooppiranne) ja yhdellä kädellä tsuumailla, ja tietysti kamera tahtoi jatkuvasti heittää salaman kehiin, ja salama käsivarrenmitanpäässä nuken kasvoista tekee nuken kasvoista kalseat, ja ainoa keino oli sulkea salamavalo omalla leualla samalla kun piti laukaisintarkennusnappulaa puolivälissä. Ja paras kuvakulma tuli tietysti kyykystä.

Toinen vaihtoehto oli seisottaa nukkea maata vasten painamalla sitä päälaesta. Siinä piti tietenkin olla kontallaan ja jälleen mahdollisimman etäällä nukesta ja jälleen vain yksi käsi oli toimittamassa tsuumailuja.

Kolmas vaihtoehto oli iskeä nukke pöpelikköön. Mutta siten ei saa maisemakuvia. Meren rannalla tuulen suunta mahdollisti sen, että nuken saattoi seisottaa kiveä vasten ja tuuli piti nuken pystyssä.

Neljäs vaihtoehto oli pistää nukke seisomaan vapaasti. Vuorilla ja meren rannalla se oli mahdotonta. Mutta Russborough'n tuulisessa pihassa se onnistui kärsivällisyydellä. Nukke pysyi tuulenpuuskien välissä pystyssä 0,03 sekuntia, joten kyllä sitä ähmäämällä onnistui seitsemässä minuutissa saamaan yhden kuvan, jossa nukke seisoo paikallaan eikä ole lentämässä nenälleen tai selälleen tai kyljelleen tai taivaalle.

Tässä ei ole mikään supertuulahdus käynnissä.

Noin kahdeksastoista nuken pystyyn asettaminen. Sen jälkeen vatsalihakset käyttöön ja takanojakuvaus. (Minulla vain valitettavasti ei ole vatsalihaksia.) (Kuvasta näkeee, että nukenkuvauspaikka ei ole erityisen suojaisa. Selkäni takana on nurmikenttä, lampi, laakso ja sitten vuoret. Niin että tuohon Russborough'n pihaan pääsi puhaltamaan ihan kunnolla. Tuuli pyöri kartanon sivusiipien pylväikössäkin. Eikä edes portailla pääoven edessä  tuuli painanut nukkea seisomaan portaita vasten. Kaikkea muuta. Tuuli kimposi seinästä ja tuuppi nukkea alas portaita.)

Tässä esimerkki kivasta kuvasta, jossa nuken hame menee nätisti ja hiuksetkin hauskasti. Mutta kameralinssissä on roiske justiinsa mäntissä kohdassa.

Seuraavaksi on sitten luvassa kuusi kuvabloggausta nukeista ja maisemista ja vähän puutarhoista ja kartanoista. Yliannostuksen vaara!

P. S. Kameran lainaaja, rakas siskoni, huomautti minulle, että miksi ihmeessä pelleilit leukasi kanssa etkä kytkenyt salamaa pois päältä. No. Moni lukija lienee miettinyt samaa. Selitys on kuitenkin yksinkertainen. En osannut kytkeä sitä salamaa pois :D Ja joka päivä onnistuin unohtamaan, että minun piti pistää siskolle viestiä ja kysyä neuvoa...

Kun ihminen oli Kiinassa, osa 2: Lijiang

Ensimmäisen osan linkki on tässä.

Olen pantannut Lijiangista kirjoittamista siksi, että koen paikasta kirjoittamisen melkeinpä mahdottomaksi. Kuvatkaan eivät kerro kyllin, vaikka niitä onkin runsaasti. (Olimme siellä vain yhden yön, mutta taisin ottaa kaupungissa kuvia ehkä enemmän kuin koko muun matkan aikana yhteensä.)  

Nyt on nimittäin niin, että Lijiang oli minulle yksi tähänastisen elämäni häkellyttävimmistä yllätyksistä. Enpä olisi koskaan osannut arvata löytäväni itseni joskus Mulan-TaoTao-Kungfu-panda-kaupungista. Ja koska olen koko elämäni (kuusivuotiaasta lähtien) keskittynyt englantilaisiin (ja vähän keskieurooppalaisiinkin) linnoihin ja kartanoihin, olin täysin tietämätön tästä Mulan-TaoTao-Kungfu-panda-akselista ja suunnilleen pitänyt sitä animaatiomaailmana. Mutta kas. Siellä se lepää, kaukana idässä, ihan oikeasti. Ja siellä minä kävin ja äimistyin.

Lijiang sijaitsee Yunnanin maakunnan pääkaupungista, Kunmingista, 340 km luoteeseen. Lijiang on Unescon suojelema 800-vuotias teenkuljetusreitinvarsikaupunki (siis, Lijiangin vanha kaupunki on vanha ja suojeltu, teenkuljetusreitti taitaa kyllä olla jo historiaa), jonka kyljestä löytyy 5 km korkea vuorenhuippu.

Lentomatka Kunmingista Lijiangiin taittuu tunnissa, junamatkaan menee kuulemma kymmenisen tuntia. Syy näkyy kuvassa. Kuvassa näkyy varmasti myös yksi syy sille, miksi Yunnanissa asuu prosentuaalisesti eniten Kiinan aluperäiskansoista. Lisäksi kuvassa näkyy Jangtse-joen joku alkujuoksuasia. Näin uskallan väittää! Minulla on iso kartta kotona ja syynäsin sitä huolella.

Pelkästään Lijiangiin saapuminen lupasi hyvää. Laskeutuvan koneen ikkunasta näin vihreää tilkkutäkkimaisemaa vuorien välisessä solassa (tai laaksossa)(sanoisin silti, että todennäköisemmin solassa). Peltojen keskellä oli pieniä taloryppäitä ja hassunmallisia puita. Hyvin epäurbaani maisema. Kun tulimme lentokentän ovesta ulos, vastaan lehahti keväänvihreä valo ja jasmiinin tuoksu. Ja sitten taksimatkalla kaupunkiin sain tiirailla auton ikkunasta lumihuippuista vuorta. 

Ja tässä kohtaa räjäytän pankin. Vuoren (tai vuoriston) nimi on Jade Dragon Mountain. Sietämättömän idyllistä, eikä vain!

Taksi jätti meidät yhdelle Lijiangin vanhan kaupungin porteista. Siinä oli mukulakiveä ja puuta ja kattojen yllä valkoinen vuorenhuippu ja buddhalaisia munkkeja bussipysäkillä ja katukeittiön padan höyryjä ja pää pyörällä. Kävelimme ehkä sata metriä hotelliin ja minun leukani laahasi koko ajan kiveystä. Hotellissa leuanlaahanta jatkui ja sai seurakseen hyperventilaation.

Hotelli koostui kolmen sisäpihan ympärillä olevista rakennuksista.

Ylemmän kerroksen luhtikäytävältä (sallinette sanan, vaikken ole varma, päteekö se kiinalaiseen arkkitehtuuriin) maisema näytti tältä.

Ensimmäisenä vuorossa oli ruokailu ja minulle välttämätön vaakatasolepo. Mutta sitten lähdimme iltakävelylle. Kävelimme ensin mukulakivistä pääkatua. Joka sekunti silmät vastaanottivat aivan liikaa aivan liian esteettistä informaatiota. Eivät aivot pysty käsittelemään sellaista. Yhtäällä kaiverruksia puussa, toisaalla kaiverruksia kivessä, kauniita kirjaimia kylteissä, tuolla itkupaju, tuossa riksa jonka takana kolmekymmentä sylillistä kukkia, tuolla kattojen välistä näkyvä valkohuippuinen vuori. Ei semmoinen peli vetele! Joku säädös pitäisi olla esteettisten virikkeiden määrässä. (Neuvostoarkkitehtuuri ehkä perustui johonkin sellaiseen säädökseen?)

Käännyimme kapeammalle kujalle, laskeuduimme alamäkeen. Siinä oli kohta vastassa joki ja silta ja toinen silta, jonka kaiteet olivat vaaleanpunaisen ruusuköynnöksen peitossa (kukat vaaleanpunaiset, lehdet vihreät, toim. huom) ja itkupajuja ja veden solinaa. Minulta meinasi poksahtaa järki siinä kohtaa.

Lähdimme kävelemään joen vartta pitkin. Satoi, välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta sade ei haitannut yhtään vaan oli tunnelmallista, ja ilma oli hyvää hengittää ja ilta alkoi olla sininen ja joen ylittävät lankut olivat kiiltävät ja mukulakivet samoin.

Ohitimme monta kaunista asiaa, mutta seuraava järjen poksahdus oli ruusupuu, joka. Tuota. Se tulvi alas ja sivuille, viereiselle katolle ja katon reunaa pitkin ja lyhdyn ympärille ja joen yli ja. Voi elämä.

Mutta minun sydämeni pysähtyi noin kaksisataa metriä myöhemmin. Siinä kohtaa oli sinisade kukassa ja ruusuja kukassa ja kivinen kaarisilta ja punamullanväristä kaiverrettua puuta seinässä ja oikeastaan kaikkea, mitä ihminen voi vaatia yhdelle seisomalle järjen rajoissa. (Esimerkiksi Atlantti olisi ollut kaunis lisä näkymään, mutta kaikkea ei voi saada.)

Siinä tapahtui joku pienoinen ihme, sillä vaikka sydämeni pysähtyi ja aivoni poksahtivat kolmannen kerran, selvisin kuitenkin hengissä. Jatkoimme matkaa ja valitsimme ravintolan joen varrelta ja istuimme alas, ja kun näköpiirissä ei ollut ruusuja eikä visteriaa ynnä muuta, minua alkoi pyörryttää. Toisaalta minua ehkä pyörrytti juuri siksi, että olin nähnyt ruusuja ja visterioita ynnä muuta. Odotellessamme ruokaa ravintolassa alkoi musiikkiesitys. Kiinalaista poppia. Hyvin vahvistettuna. Minulla oli onneksi korvatulpat mukana, mutta joka tapauksessa siitä alkoi sen iltakävelyn alamäki.

Loppumatka (ehkä 200 metriä) keskusaukiolle ja paluu hotellille (ehkä kilometri) meni usvassa ja pyörrytyksessä ja siinä, että joka askeleella piti psyykata itseään, että tämä on mahtavaa ja elämä on ihanaa ja vaikka kukaan nyt ei pistä valjaita selkääni ja lennätä minua perille kuten Maija Poppasta tai Peter Pania teatterinäyttämöllä, selviän kyllä perille saakka. Ja sitten seuraava askel. Ja mitä nopeammin pistää jalkaa toisen eteen, sitä nopeammin pääsee kaatumaan petiin...

Voin kertoa, että ihminen ehtii ajatella monta ajatusta kahden askeleen välissä. Saati sitten kymmenen tai sadan. Siinä ehtii ajatella, että on etuoikeutettu ihminen kun saa kulkea tässä ihmemaassa. Että on komiaa, että ylipäätään on jalat. Ja että ne eivät ole halvaantuneet, esim. Että pitää olla kiitollinen. Ja että kyllä onkin kiitollinen. Mutta että surettaa, koska aivoissa on sumu ja silmät eivät enää näe. Ja itkettää, kun takaraivoon hiipii ymmärrys, että oma saldo tässä ihmemaassa tulee jäämään tähän yhteen reittiin vaikka kartasta näkee, että muita kujia olisi käveltäväksi kilometrejä ja kilometrejä ja kilometrejä, olisi kanavia ja siltoja ja temppelikukkula, ja sitä on täällä maailman ääressä ja näkee vain tämän yhden kadunpätkän. Ja samalla sydämessä on kuitenkin ilo, että millainen kadunpätkä. Sellainen, että sitä ei koskaan unohda. 

Seuraavassa havaintoja matkapäiväkirjastani:

- Roska-auto soitti isoon ääneen ihanaa kiinalaista ravintolamusiikkia (sellaista kuin siis suomalaisissa kiinalaisissa ravintoloissa). Huilu lauloi ja kitara sanoi plink plonk, kun roskat kipattiin jätelavalle.

- Ruusupensaat, ruusuisemmat kuin yhdessäkään Ruusus-kuvituksessa.

- En ole kertaakaan ravistellut melatoniini-suihketta ennen suihkaisua, koska luin vasta nyt, että siinä lukee, että ravistettava.

- Kattotiilet, katon terävä kulma, sen takana sateejälkeisensininen taivas, jossa aurinkoisia pilvenriekaleita. Etualalla keväänvirheä puu. Melkein itkin. Varmaan koska olin niin väsy, koska ei satakuntalainen liikutu.

- Vessan (ravintolan) kopin oven takaa kuului papukaijan höpötystä.

- Kissa talutushihnassa puussa kiinni. Nukkui korissa.

- Ruokapaikka, jossa pitkät pöydät torimaisesti reunusti aukiota, pöydillä ruokaa, värikästä, omituista mutta ehdottomasti kaunista.

- Kiinalainen mies kuvasi vaimonsa ja sitten minut ja hymyili.

- Istuin penkillä, vastapäätä länsimaalainen vanha herra. Kävin kolmen minuutin kävelyllä ja palasin istumaan. Herra hymyili ja nyökkäsi vähän. Oltiin niinku vanhat tutut.

Valitettavasti taustalla ei näy luminen vuorenhuippu vaan ihan vain perusrinne.

Tästä ostettiin punaisella riisillä täytetyt kuumat ananakset.

Keskusaukiolla korvatulpat olivat taas paikallaan. Ja katseltavaa riitti. Auringonlaskun värejä taivaalla ja puissa ja rakennuksissa. Iltahämärään syttyviä punaisia paperilyhtyjä. Ihmisiä: Tyttöryhmä, joka oli ostanut taatusti kimpassa kympillä kolme hartiahuivia. Toinen tyttöryhmä, joilla oli kaikilla uudet samanlaiset hatut. Vartiomies ja katusiivooja, jotka vaihtoivat illan kuulumisia. Selfieitä ja potretteja, kaikilla sormet aina voitonmerkkiasennossa poseeraajan iästä riippumatta. Lukematon määrä hymyjä.

Seuraavana päivänä kävelin ja kuvasin illan kävelyreittiä aina sinisaderuusupensaskivisiltapaikkaan saakka. Keskusaukiolle rahkeet eivät enää riittäneet.

Lijiang tarkoittaa kuulemma kaunista jokea. No. Joki Lijiangissa oli kieltämättä kaunis. Kirkasvetinen, pohjalla kivoja kiviä ja vihreitä kasveja. Postikorteissa joessa jopa ui kultakalannäköisiä kaloja, jotka ehkä ovat kultakaloja. Luullakseni korttien kalat eivät ole photoshopattuja.

Puerh-teetä.

Kadulle avautuvien kauppojen ovet nostettiin päiväksi sivukujille. (Kaupoista jäi koko etuseinä avoimeksi.)

(Oletteko laskeneet kuvissa vilahtaneet itkupajut?)

Tässä sinisaderuusupuskakivisiltapaikka. Ei ruma.

Tämä kuva ja loput kuvat ovat matkaseurani ottamia kuvia. Eikä tässä sitten muuta. Näkemiin vain!