Kun ihminen oli Kiinassa, osa 2: Lijiang

Ensimmäisen osan linkki on tässä.

Olen pantannut Lijiangista kirjoittamista siksi, että koen paikasta kirjoittamisen melkeinpä mahdottomaksi. Kuvatkaan eivät kerro kyllin, vaikka niitä onkin runsaasti. (Olimme siellä vain yhden yön, mutta taisin ottaa kaupungissa kuvia ehkä enemmän kuin koko muun matkan aikana yhteensä.)  

Nyt on nimittäin niin, että Lijiang oli minulle yksi tähänastisen elämäni häkellyttävimmistä yllätyksistä. Enpä olisi koskaan osannut arvata löytäväni itseni joskus Mulan-TaoTao-Kungfu-panda-kaupungista. Ja koska olen koko elämäni (kuusivuotiaasta lähtien) keskittynyt englantilaisiin (ja vähän keskieurooppalaisiinkin) linnoihin ja kartanoihin, olin täysin tietämätön tästä Mulan-TaoTao-Kungfu-panda-akselista ja suunnilleen pitänyt sitä animaatiomaailmana. Mutta kas. Siellä se lepää, kaukana idässä, ihan oikeasti. Ja siellä minä kävin ja äimistyin.

Lijiang sijaitsee Yunnanin maakunnan pääkaupungista, Kunmingista, 340 km luoteeseen. Lijiang on Unescon suojelema 800-vuotias teenkuljetusreitinvarsikaupunki (siis, Lijiangin vanha kaupunki on vanha ja suojeltu, teenkuljetusreitti taitaa kyllä olla jo historiaa), jonka kyljestä löytyy 5 km korkea vuorenhuippu.

Lentomatka Kunmingista Lijiangiin taittuu tunnissa, junamatkaan menee kuulemma kymmenisen tuntia. Syy näkyy kuvassa. Kuvassa näkyy varmasti myös yksi syy sille, miksi Yunnanissa asuu prosentuaalisesti eniten Kiinan aluperäiskansoista. Lisäksi kuvassa näkyy Jangtse-joen joku alkujuoksuasia. Näin uskallan väittää! Minulla on iso kartta kotona ja syynäsin sitä huolella.

Pelkästään Lijiangiin saapuminen lupasi hyvää. Laskeutuvan koneen ikkunasta näin vihreää tilkkutäkkimaisemaa vuorien välisessä solassa (tai laaksossa)(sanoisin silti, että todennäköisemmin solassa). Peltojen keskellä oli pieniä taloryppäitä ja hassunmallisia puita. Hyvin epäurbaani maisema. Kun tulimme lentokentän ovesta ulos, vastaan lehahti keväänvihreä valo ja jasmiinin tuoksu. Ja sitten taksimatkalla kaupunkiin sain tiirailla auton ikkunasta lumihuippuista vuorta. 

Ja tässä kohtaa räjäytän pankin. Vuoren (tai vuoriston) nimi on Jade Dragon Mountain. Sietämättömän idyllistä, eikä vain!

Taksi jätti meidät yhdelle Lijiangin vanhan kaupungin porteista. Siinä oli mukulakiveä ja puuta ja kattojen yllä valkoinen vuorenhuippu ja buddhalaisia munkkeja bussipysäkillä ja katukeittiön padan höyryjä ja pää pyörällä. Kävelimme ehkä sata metriä hotelliin ja minun leukani laahasi koko ajan kiveystä. Hotellissa leuanlaahanta jatkui ja sai seurakseen hyperventilaation.

Hotelli koostui kolmen sisäpihan ympärillä olevista rakennuksista.

Ylemmän kerroksen luhtikäytävältä (sallinette sanan, vaikken ole varma, päteekö se kiinalaiseen arkkitehtuuriin) maisema näytti tältä.

Ensimmäisenä vuorossa oli ruokailu ja minulle välttämätön vaakatasolepo. Mutta sitten lähdimme iltakävelylle. Kävelimme ensin mukulakivistä pääkatua. Joka sekunti silmät vastaanottivat aivan liikaa aivan liian esteettistä informaatiota. Eivät aivot pysty käsittelemään sellaista. Yhtäällä kaiverruksia puussa, toisaalla kaiverruksia kivessä, kauniita kirjaimia kylteissä, tuolla itkupaju, tuossa riksa jonka takana kolmekymmentä sylillistä kukkia, tuolla kattojen välistä näkyvä valkohuippuinen vuori. Ei semmoinen peli vetele! Joku säädös pitäisi olla esteettisten virikkeiden määrässä. (Neuvostoarkkitehtuuri ehkä perustui johonkin sellaiseen säädökseen?)

Käännyimme kapeammalle kujalle, laskeuduimme alamäkeen. Siinä oli kohta vastassa joki ja silta ja toinen silta, jonka kaiteet olivat vaaleanpunaisen ruusuköynnöksen peitossa (kukat vaaleanpunaiset, lehdet vihreät, toim. huom) ja itkupajuja ja veden solinaa. Minulta meinasi poksahtaa järki siinä kohtaa.

Lähdimme kävelemään joen vartta pitkin. Satoi, välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta sade ei haitannut yhtään vaan oli tunnelmallista, ja ilma oli hyvää hengittää ja ilta alkoi olla sininen ja joen ylittävät lankut olivat kiiltävät ja mukulakivet samoin.

Ohitimme monta kaunista asiaa, mutta seuraava järjen poksahdus oli ruusupuu, joka. Tuota. Se tulvi alas ja sivuille, viereiselle katolle ja katon reunaa pitkin ja lyhdyn ympärille ja joen yli ja. Voi elämä.

Mutta minun sydämeni pysähtyi noin kaksisataa metriä myöhemmin. Siinä kohtaa oli sinisade kukassa ja ruusuja kukassa ja kivinen kaarisilta ja punamullanväristä kaiverrettua puuta seinässä ja oikeastaan kaikkea, mitä ihminen voi vaatia yhdelle seisomalle järjen rajoissa. (Esimerkiksi Atlantti olisi ollut kaunis lisä näkymään, mutta kaikkea ei voi saada.)

Siinä tapahtui joku pienoinen ihme, sillä vaikka sydämeni pysähtyi ja aivoni poksahtivat kolmannen kerran, selvisin kuitenkin hengissä. Jatkoimme matkaa ja valitsimme ravintolan joen varrelta ja istuimme alas, ja kun näköpiirissä ei ollut ruusuja eikä visteriaa ynnä muuta, minua alkoi pyörryttää. Toisaalta minua ehkä pyörrytti juuri siksi, että olin nähnyt ruusuja ja visterioita ynnä muuta. Odotellessamme ruokaa ravintolassa alkoi musiikkiesitys. Kiinalaista poppia. Hyvin vahvistettuna. Minulla oli onneksi korvatulpat mukana, mutta joka tapauksessa siitä alkoi sen iltakävelyn alamäki.

Loppumatka (ehkä 200 metriä) keskusaukiolle ja paluu hotellille (ehkä kilometri) meni usvassa ja pyörrytyksessä ja siinä, että joka askeleella piti psyykata itseään, että tämä on mahtavaa ja elämä on ihanaa ja vaikka kukaan nyt ei pistä valjaita selkääni ja lennätä minua perille kuten Maija Poppasta tai Peter Pania teatterinäyttämöllä, selviän kyllä perille saakka. Ja sitten seuraava askel. Ja mitä nopeammin pistää jalkaa toisen eteen, sitä nopeammin pääsee kaatumaan petiin...

Voin kertoa, että ihminen ehtii ajatella monta ajatusta kahden askeleen välissä. Saati sitten kymmenen tai sadan. Siinä ehtii ajatella, että on etuoikeutettu ihminen kun saa kulkea tässä ihmemaassa. Että on komiaa, että ylipäätään on jalat. Ja että ne eivät ole halvaantuneet, esim. Että pitää olla kiitollinen. Ja että kyllä onkin kiitollinen. Mutta että surettaa, koska aivoissa on sumu ja silmät eivät enää näe. Ja itkettää, kun takaraivoon hiipii ymmärrys, että oma saldo tässä ihmemaassa tulee jäämään tähän yhteen reittiin vaikka kartasta näkee, että muita kujia olisi käveltäväksi kilometrejä ja kilometrejä ja kilometrejä, olisi kanavia ja siltoja ja temppelikukkula, ja sitä on täällä maailman ääressä ja näkee vain tämän yhden kadunpätkän. Ja samalla sydämessä on kuitenkin ilo, että millainen kadunpätkä. Sellainen, että sitä ei koskaan unohda. 

Seuraavassa havaintoja matkapäiväkirjastani:

- Roska-auto soitti isoon ääneen ihanaa kiinalaista ravintolamusiikkia (sellaista kuin siis suomalaisissa kiinalaisissa ravintoloissa). Huilu lauloi ja kitara sanoi plink plonk, kun roskat kipattiin jätelavalle.

- Ruusupensaat, ruusuisemmat kuin yhdessäkään Ruusus-kuvituksessa.

- En ole kertaakaan ravistellut melatoniini-suihketta ennen suihkaisua, koska luin vasta nyt, että siinä lukee, että ravistettava.

- Kattotiilet, katon terävä kulma, sen takana sateejälkeisensininen taivas, jossa aurinkoisia pilvenriekaleita. Etualalla keväänvirheä puu. Melkein itkin. Varmaan koska olin niin väsy, koska ei satakuntalainen liikutu.

- Vessan (ravintolan) kopin oven takaa kuului papukaijan höpötystä.

- Kissa talutushihnassa puussa kiinni. Nukkui korissa.

- Ruokapaikka, jossa pitkät pöydät torimaisesti reunusti aukiota, pöydillä ruokaa, värikästä, omituista mutta ehdottomasti kaunista.

- Kiinalainen mies kuvasi vaimonsa ja sitten minut ja hymyili.

- Istuin penkillä, vastapäätä länsimaalainen vanha herra. Kävin kolmen minuutin kävelyllä ja palasin istumaan. Herra hymyili ja nyökkäsi vähän. Oltiin niinku vanhat tutut.

Valitettavasti taustalla ei näy luminen vuorenhuippu vaan ihan vain perusrinne.

Tästä ostettiin punaisella riisillä täytetyt kuumat ananakset.

Keskusaukiolla korvatulpat olivat taas paikallaan. Ja katseltavaa riitti. Auringonlaskun värejä taivaalla ja puissa ja rakennuksissa. Iltahämärään syttyviä punaisia paperilyhtyjä. Ihmisiä: Tyttöryhmä, joka oli ostanut taatusti kimpassa kympillä kolme hartiahuivia. Toinen tyttöryhmä, joilla oli kaikilla uudet samanlaiset hatut. Vartiomies ja katusiivooja, jotka vaihtoivat illan kuulumisia. Selfieitä ja potretteja, kaikilla sormet aina voitonmerkkiasennossa poseeraajan iästä riippumatta. Lukematon määrä hymyjä.

Seuraavana päivänä kävelin ja kuvasin illan kävelyreittiä aina sinisaderuusupensaskivisiltapaikkaan saakka. Keskusaukiolle rahkeet eivät enää riittäneet.

Lijiang tarkoittaa kuulemma kaunista jokea. No. Joki Lijiangissa oli kieltämättä kaunis. Kirkasvetinen, pohjalla kivoja kiviä ja vihreitä kasveja. Postikorteissa joessa jopa ui kultakalannäköisiä kaloja, jotka ehkä ovat kultakaloja. Luullakseni korttien kalat eivät ole photoshopattuja.

Puerh-teetä.

Kadulle avautuvien kauppojen ovet nostettiin päiväksi sivukujille. (Kaupoista jäi koko etuseinä avoimeksi.)

(Oletteko laskeneet kuvissa vilahtaneet itkupajut?)

Tässä sinisaderuusupuskakivisiltapaikka. Ei ruma.

Tämä kuva ja loput kuvat ovat matkaseurani ottamia kuvia. Eikä tässä sitten muuta. Näkemiin vain!