lauantai 7. huhtikuuta 2018

Mietteitä elämän rajallisuudesta puuvillakankaiden äärellä



Minulle iski ahdistus oheista kuvaa katsoessani. Kuvassa on aarteeni: kuviopuuvillani. Minulla on toki koti täynnä aarteita. On nukkekoti, kirjat, nuket, teeastiat, ompelukone, piano. Kissasta puhumattakaan. Mutta sitten on näitä erityisaarteita, yksittäisiä juttuja. Kuten Schmincken vesivärit, jotka pitävät sisällään kaikki maalaamattomat väririkkaat satukuvat. Maailmankartta, jonka kansien sisällä on Patagonia ja kaikki maailman seikkailut. Ja kuviopuuvillat, jotka kuiskivat iloisia ja onnellisia muistoja niiden hankintahetkistä ja ajatuksista ja toiveista joita niihin liittyy.

Mutta ne kaikki ajatukset ja toiveet juuri laukaisivat ahdistuksen.

Minulla on nukenvaateompeluideoita noin 40, ihan tuosta vain muistiin kirjoitettavaksi ilman mitään miettimistä. Jos alkaisin palauttaa mieleeni vanhojakin ideoita, kasaan kertyisi ehkä 150 ideaa.

Jos lasketaan että yhden idean toteuttamiseen menisi aina yksi kuukausi (jotkut toki ompelisin nopeampaa, mutta valitaan nyt tämä yksi kuukausi), tarvitsisin aikaa 150 kuukautta. Mutta jos nykyään haluan saada jotakin kunnollista tehtyä, minun pitää käyttää oikeastaan kaikki aikani ja resurssini siihen. Eli kunkin nukenvaateompeluidean toteuttamiskuukauden aikana en saisi käydä missään enkä tehdä erityisemmin mitään muuta. Koska aina kuitenkin on jotakin muuta, on realistista laskea, että 150 idean ompeluun menisi 300 kuukautta. Joka on 25 vuotta.

Ja siinä on vasta nukenvaateompeluideat. Lisäksi on tilkkutyöideat, maalausideat, nukkekoti-ideat ja, no, kaikki muut ideat jotka päässäni risteilee. Ja oletan, että uusien ideoiden syntyminen ei loppunut tähän päivään.

Tällaisesta havainnosta syntyy aika akuutti tunne elämän rajallisuudesta.

Tunne varmaankin vähän korostuu, kun ihmisellä on aikaa niin paljon kuin minulla on. Turhauttavaa nähdä ja tuntea se kaikki runsas aika (ajan voi nähdä ja tuntea) ja olla samalla kykenemätön käyttämään sitä. Päähän väkisinkin mönkii ajatuksia, että jos olisin terve, ehtisin tämän ja tämän tässä ajassa. 

Vaan silkkaa illuusiota se on. Siis että terveenä muka ehtisin tehdä kaikki mitä haluaisin. En tietenkään ehtisi! Joka tapauksessa iskee elämän rajallisuus vastaan, aina, kaikille. Kukaan ei ehdi elämänsä aikana kaikkea, mistä haaveili. Ja jokainen (ainakin moni) varmasti yrittää tämän rajallisuuden edessä ajatella, että mutta jos tämän ja tämän ehtisin, olisi hyvä. Olisiko oikeasti? Riittäisikö se muka? Kun se tämä ja tämä olisi saavutettu, ja ihmisessä vielä henki pihisisi, jonossa olisi jo seuraavat tavoitteet. Ja hyvä tietenkin niin. Siis että ihmisillä on tavoitteita. Pointti tässä on se, että miten niihin tavoitteisiin suhtautuu.

Ystäväni viisaasti sanoi, että koska elämässä ei koskaan ehdi edes suurinta osaa, pitää aina vain osata löytää kussakin hetkessä se asia, mikä silloin on tärkein ja oppia löytämään tyytyväisyys siitä. Niinhän se on. Mielikuvitus ja sen synnyttämät ideat, haaveet ja tavoitteet ovat tavaton rikkaus. Mutta ei sopisi ahnehtia. Ennemminkin kannattaisi iloita että ne ideat ja haaveet ja tavoitteet ovat olemassa. Ja tarttua seuraavaan ja katsoa, mitä siitä tulee.

Minun tapauksessani se on kankaiden teessä keittelyä, hiekkapaperin kanssa pelaamista ja ompelemista. Täältä tullaan, Tuhkimon rääsyt!


P. S. Mitä mietteitä teillä on tästä aiheesta?

2 kommenttia:

  1. Olen ajatellut, että ihmiselle näyttävät antavan merkityksen tunnetta toisaalta ajan kultaamat muistot ja toisaalta kaikenkokoiset haaveet ja toiveet. Tämä on ihan loogista, koska sekä kulunutta että tulevaa aikaa on suurimman osan elämästä paljon enemmän kuin sitä aikaa, jota elää juuri nyt.
    Sekä muistoista että haaveista pitää oppia iloitsemaan niiden itsensä vuoksi, koska niiden vertailu nykyhetkeen voi käydä ahdistavaksi: jos entisen kaipaus estää nauttimasta ja iloitsemasta siitä, mitä on nyt, tai jos ihanat tulevaisuudenvisiot tavalla tai toisella lamaannuttavat ("en koskaan saavuta tätä" tai "en voi olla onnellinen ennen kuin olen tehnyt x:n").
    Voin hyvin eläytyä kokemukseesi, sillä osa-aikatyöt ja osa-aikakotiäitiys eivät salli kovin paljon ideoiden toteuttamista, ja niitä mokomia kertyy koko ajan lisää. Kun edes ehtisin saattaa valmiiksi keskeneräiset! Kun miettii, mitä kaikkea sitä on kuitenkin viime aikoinakin ehtinyt tehdä, mieliala nousee kummasti. Ja on iloinen ajatus, ettei koskaan tule tilannetta, jossa ei ole yhtään toteutettavaa ideaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanasti ja viisaasti pohdittu! Tykkään tuosta ajatuksesta, että nyt-hetkeä on vähiten. Vaikka jännästi kaikki menneisyys on entistä nyt-hetkeä! Olen ilokseni osannut menneistä muistoista aina iloita, ne eivät (ainakaan vielä) tuota ahdistusta. Mutta tuon tulevan kanssa on opeteltavaa. Olen samaa mieltä myös tuosta, että idearikkaus on lahja. Eipä ainakaan lopu tekeminen kesken.

      Poista