Nostalgisia tyttökirjojen kansikuvia

Minulla on muutosluenta käynnissä. Se tarkoittaa, että luen tyttökirjaklassikoita läpi pitääkseni balanssia yllä. Elämä ympärillä muuttuu, jonka vuoksi on hyvä lukea jotakin muuttumatonta, jossa kaikki on ystävällistä, hyvää ja lopulta aina turvallista. Kirjoitan lukemastani tänne postauksen jossakin vaiheessa. Nyt keskityn pinnallisiin. Siis, kirjan ihan siihen päällimmäiseen konkreettiseen pintaan, kanteen.

Varmaankin suurelle osalle tyttökirjojen ystävistä on merkityksellistä, minkä painoksen niteen lukee. Minulle esimerkiksi Montgomeryn Anna-kirjat eivät missään tapauksessa kelpaisi muutosluentaan 2000-luvun painoksena, jossa on Ben Stahlin amerikkalaishenkiset kansikuvat. Erityisesti muutosluennessa pitää olla tuttu, turvallinen ja nostalginen kansi. Se Ainoa Oikea.

Seuraavaksi listaan tähän lapsuuden nostalgisimmat tyttökirjojen kansikuvat. Ne, joista tuli silloin ja tulee edelleen kaikkein mehevimmät väristykset vatsanpohjaan ja joiden näkeminen edelleenkin pakottaa lukemaan uudestaan koko kirja(sarja)n.

Kannen kuva Maija Karma. Wsoy 1976 (kahdestoista painos). Kuva siskon niteestä.

Ensimmäiseksi kaikkein ihanin kansi koskaan.  (Muuten nämä kannet eivät ole missään erityisessä järjestyksessä.) Äidilläni oli Anna-kirjat ja Pikku naisia -kirjat tänä Wsoyn sarjana, jossa on valkoisessa päädyssä sininen tai punainen raita. Kaikki Maija Karman kuvittamat kannet olivat parhaita. Harmittelimme siskon kanssa, että mikseivät kaikki kannet olleet Maija Karman. Minua vuodesta toiseen kutkutti, että millaisena Maija Karma olisi nähnyt Annan. (Kutkuttaa edelleen. Lohdutuksesi sentään tiedämme, millaisena Maija Karma näki Rillan.)

Joka tapauksessa tämä Pikku naisia -kansi oli ihaninta, mitä lapsena tiesin (siis kirjojen kansista; tietysti kissanpennutkin olivat ihania, ja suklaamannapuuro). En koskaan kyllästynyt kuvan katsomiseen ja toteamiseen, että tuo on Amy, tuo on Meg, tuo on Beth ja tuo on Jo (kannen ainoa puute oli Beth. Luulin, että hänelle on piirretty lyhyet hiukset. En hoksannut, että ne ovat vain kiinni). Siskoni rakasti kuvaa yhtälailla. Norkoilimme usein yhdessä kirjahyllyn äärellä ja huokailimme. Vähän isompana otimme kuvan piirustusmalliksi. Lukemattomat itse tekemämme paperinukkevaatteemmekin ovat paljon velkaa kyseiselle kansikuvalle. Hattuja myöden. (Näin jälkikäteen hoksaan, että siskoni ihanat suppusuiset korkkiruuvitytöt taitavat myös olla paljon velkaa Maija Karmalle! Minä en osannut piirtää yhtä ihania suppusuisia korkkiruuvikiharaisia kuin siskoni.)

Uskomatonta on, että vaikka Maija Karman (Maija Karma on aina pakko kirjoittaa Maija Karma, milloinkaan ei voi kirjoittaa pelkkä Karma, se olisi häväistys) viivat ovat hyvin pelkistettyjä ja kansikuvan yleisilme on melko romanttinen,  hän on tavoittanut silti Marchin sisarusten erilaiset persoonat. Tai sitten minä vain olen adaptoitunut kuvan näkemykseen. Yhtä kaikki, kyseisen kannen Meg, Jo, Beth ja Amy ovat ne ainoat oikeat.

Kannen kuva Maija Karma. Wsoy 1965 (kolmas painos). Kuva siskon niteestä.

Tämä oli romanttisinta, mitä lapsena tiesin. Luullakseni tämä oli siskon lempikansi. Ainakin hän maalasi sen mallista noin kolmetoistatusinaa kertaa. Molemmat piirsimme tämän innoittamana lukemattomat määrät kaukaisuuten olkansa yli kaihoisasti katsovia neitoja istumaan milloin ikkunalaudalle, milloin puun juurelle.

Pidän siitä, etteivät Emilian kasvot näy kuvassa. Pieni runotyttö on mahdollista piirtää. Ja nuori opiskeleva Emilia myös. Mutta salaperäinen aikuinen Emilia! Hänen kasvojaan kenenkään on turha yrittääkään piirtää! Ei edes Maija Karman. Luulen. (En ole ihan varma.)

Kannen kuva Maija Karma. Wsoy 1993 (kymmenes painos). Kuva omasta niteestä.

Sateenkaarinotkoon Maija Karma on tehnyt toisenkin kannen (siihen punaraitapäätyiseen sarjaan). En lapsena koskaan ymmärtänyt sen päälle lainkaan. Se kun oli suttua ja söhröä, johon oli roiskittu joitakin ihmishahmonoloisia tekijöitä. Riemastuin melkein kuoliaaksi, kun näin ensimmäistä kertaa yllä olevan Sateenkaarinotkon kannen (jonka kuva jatkuu takakanteen)! Kaikki Blythen ja Meredithin lapset! (Paitsi Shirley ja Rilla, mutta ne nyt oli ihan vauvoja, ei niitä laskettu.) Sateenkaarinotko! Lasten iltanuotiot! Lampi! Vehreys! Tumma ja tulisieluinen Jerry, suloinen Una (tietenkin toimeliaana emäntänä kattamassa pöytää), herttaiset kaksoset Nan ja Di, Karl sammakkoineen, lukutoukka Walter, kalaa paistava Jem ja ihana kaunis Faith! Kuva aiheuttaa edelleen saman hykerryksen kuin ennenkin. 

Sateenkaarinotkossa on sellaista riemua ja lumoa, ettei ehkä missään toisessa Montgomeryn kirjassa. Se oli lapsena suosikkini kaikista kirjoista, ja sillä on edelleenkin erityissija kaikkien aikojen merkityksekkäimpien lukukokemusteni joukossa. Se kaikki muistojen ja merkitysten ja lumon määrä on latautunut juuri tähän Maija Karman kansikuvaan.

Kannen kiva Eeli Jaatinen. Wsoy 1992 (yhdestoista painos). Kuva omasta niteestä.

Tutustuin Runotyttö-kirjoihinkin ensin punaraitapäätyniteinä. Kohta sitten törmäsin tähän painokseen. Se helpotti oloani kovasti. Maija Karman pieni runotyttö katsoi punaraitapäätyniteen kannesta niin pohtivin siniharmain silmin, että minulle tuli aina alakuloinen olo. Siksi koko kirja tuntui alakuloiselta. Vasta Eeli Jaatisen terhakka Emilia vapautti minut huomaamaan, että Emilia pärjää ja nauttii elostaan.  Lisäksi kannen ullakkoromantiikka (jatkuu takakannessa) inspiroi kovasti. Tuli piirrettyä itsekin lukemattomat ullakot.

Kannen kuva Maija Karma. Wsoy 1959. Kuva kirjaston niteestä.

Tässä kansi (ja kirja), joka innosti piirtämään taloja ulkoa ja sisältä ja tekemään pohjapiirroksia (ja tämän kuvan takia minun nukkekotini keittiöön on tulossa punatiilinen lattia). Noin niin kuin periaatteessa tämä on vielä ihanampi kansi kuin Pikku naisia -kansi. Pikku naisia -kansi on ihanin vain siksi, että rakastuin siihen ennen tätä. Tämä olisi oikeasti oikeutettu ihanimman titteliin siksi, että kuvassa on talo. Tai, no. Huone. Tämä Maija Karman piirtämä pala Kesälinnun keittiötä tekee Marjatta Kurenniemen kirjoittamasta Kesälinnun keittiöstä tuhatmiljoonaa kertaa kotoisamman ja kauniimman, mitä kukaan osaisi kirjoittaa.

Kannen kuva Garth Williams. Gummerrus 1980 (kolmas painos). Kuva omasta niteestä.

En koskaan oikein ole pitänyt Garth Willamsin tyylistä. Kuulun enemmän Maija Karman ja Martta Wendelinin romanttiseen prinsessakoulukuntaan. Mutta Williams on tehnyt Pieni talo preerialla -sarjan kansiin (ja sisäkuvitukseen) pikkutarkkoja kuvia, jotka täsmäävät Ingalls Wilderin tekstiin ja jotka esittelevät elävästi maisemia ja maailmaa, joita ei ilman kuvia olisi osannut kuvitella.  

Pitkä talvi preerialla on kirjasarjan kirjoista ehkä suosikkini. Siksi ehkä sen kansikin aiheuttaa väristyksiä. Joka tapauksessa minulla olisi näyttää heti paikalla muutama paperinuken talvitakki (kaulahuiveineen ja lapasineen), jotka ovat syntyneet tämän kansikuvan takia.

Kannen kuva Garth Williams. Gummerrus 1980 (kolmas painos). Kuva omasta niteestä.

Tässä on kaikkien preeriahilkkojen ja kuviopuuvillakangasmekkojen äiti. Voiko kansikuvalta enempää vaatia?

Kannen kuva Martta Wendelin. Wsoy 1956 (seitsemäs painos). Kuva omasta niteestä.

Luullakseni Sara ja Sarri oli yksi lempikirjoistani tämän kannen vuoksi. (Tämän kannen vuoksi olen myös tehnyt Sara ja Sarri -paperinuket.) Martta Wendelin on maalannut Saralle ja Sarrille käsittämättömän kauniit mekot. Prinsessaystävän näkökulmasta pakahduttavan kauniit. Ja kuvan tilanne vastaa täydellisesti kirjan herkullisimman kohtauksen alkukimmoketta. Sara totisesti on saanut villin idean, josta Sarri kauhistuu...

Kannen kuva Martta Wendelin. Otava 1954 (kolmas painos). Kuva omasta niteestä.

Tämä kansikuva ei olisi ehkä minulle niin rakas, jos kyseinen kirja ei olisi minulle niin rakas. Toverien kesken on Mary Marckin kirjoista suosikkini. Martta Wendelinin kansi siihen on raikas ja tyylipuhdas ja sisältää kaikki Marckin koululuokkatyyppihenkilöt (eli jos siltä tuntuu, tästä kannesta voi siis tsekata osviittaa muidenkin Mary Marckin kirjojen henkilöihin).

Pitää antaa Helsingille mahdollisuus, osa 2

1) Kumpulan siirtolapuutarhassa on appelsiinipuussa appelsiineja. Käveltiin miehen kanssa ristiin rastiin käytäviä ja ihailtiin syysleimuja ja auringonkukkia ja iloisia postilaatikoita, kun silmään iski appelsiinit. Siihen jäätiin tuijottamaan. Todettiin, että eeeei voi olla... Mies mietti, että voisivat ne olla sharonhedelmiäkin (siis persimoneja), mutta että ei ne sen paremmin Suomessa kasva... Oltiin juuri pääsemässä seuraavaan (ja oikeaan epäilyyn), kun hauskasilmälasinen nainen pysähtyi viereemme ja sanoi, että näitä appelsiineja on tässä pällistelty koko kesä. Muoviahan ne. Kerrassaan häkellyttävä jäynä.

2) Helsingissä asuu Suomen kivoin kissa.

Pitää antaa Helsingille mahdollisuus

Olin kovasti vastahankaan tänne muuttamisen suhteen. Helsinki on kiva kaupunki käydä, mutten koskaan ole osannut ajatella, että täällä voisi asua. (Siksi en asukaan Helsingissä vaan Käpylässä. Kompromissi.)

Mutta täällä nyt ollaan. Ja oman etuni vuoksi minun tarvinnee antaa Helsingille mahdollisuus. Aion yrittää keksiä ja huomata hyviä asioita täällä.

Tässä yksi:

Ambulanssit, jotka tuntuvat kulkevan pareittain, kuulostavat usein Aaronin pianokoulu ykkösen kappaleelta. Semmoiselta, missä vasuri ja oikea käsi keinuvat toisiinsa nähden vastaliikkeinä jotakin intervallia tiitaatiitaa. Se on hauskan ja hypnoottisen kuuloista. Ja aina paremmaksi menee, kun sitten hetkittäin se intervallikeinu muuttuukin polyrytmiseksi ja Ligetin kuuloiseksi, sellaiseksi, ettei niitä rytmejä ihan heti lukisi Aaron ykkösen tasoinen pianisti sen paremmin kuin Aaron kakkosenkaan.

Varovaisia ensiaskelia pääkaupungissa

Olen asunut huomenna Käpylässä kuukauden. Aion jatkossakin asua Käpylässä, en Helsingissä. Helsinki on liian iso pala purtavaksi. Niin iso, etten ole kuukauden aikana käynyt keskustassa kuin sen verran, mitä siellä täytyy käydä, jos haluaa päästä täältä bussilla Satakuntaan ja takaisin.

Olen kävellyt tai polkenut Käpylässä yhdeksää eri katua ja merkinnyt ne karttaan. Vihreällä olen värittänyt kävellyt katujaksot, punaisella poljetut. Muistan ulkoa seitsemän paikallisen kadun nimen ja sijainnin. Minä valloitan ympäristöäni melko varovaisin askelin.

Täällä on onneksi kaupunkiasumisen outoutta pehmentäviä asianhaaroja. On Puu-Käpylän ihmeelliset talot, aivan kuin Astrid Lindgrenin Melukylästä. On punaisia aitoja ja portteja, omenapuita, syreenipensaita, mummonmökkiperennoja, kiviportaita, kuisteja ja suuria puita. On kallioita ja sateen jälkeen luonnolle tuoksuvia heinikoita. Kummallista on, että täällä voi tuoksua luonnolle, mutta korvat kuulevat kaupungin äänet ja silmäkulmasta voi nähdä 30 autoa sekunnissa. Ja absurdilta tuntuu, että Melukylän tunnelmassa ollessaan yhtäkkiä editse viilettää lehmusten alla vihreä ratikka. 

Ratikat ovat vielä ok. Vaan kun kävelin ohi bussipysäkin, jossa luki, että bussinumero sejase Malmiin menee niinjaniinmonen minuutin päästä, vatsaani kipristi. Bussipysäkki ja digitaalinen aikataulunäyttö tuntuivat niin hektisiltä ja isoilta. Totisesti aion asua Käpylässä ja käydä muualla niin harvoin kuin ikinä mahdollista.

Kaupungissa asuminen on vaativaa (vielä vaativampaa kuin kerrostalossa asuminen). Ei riitä, että yrittää tottua ääniin ja näkymiin ja bussilinjoihin. Lisäksi pitää sulattaa, että täällä on paljon ihmisiä, vaikkei olisi edes Stokkan Hullut Päivät menossa. Ja sitten pitäisi ymmärtää ja keksiä, miten äänimaailman ja ihmispaljouden ja bussilinjojen keskellä eletään.

Aluksi luulin kaikkia ikkunasta näkyviä ihmisiä vieraiksi. Siis sellaisiksi, että ne tulevat soittamaan meidän ovikelloamme (vanhassa kodissa jos ikkunasta näkyi joku, se tuli meille). On rasittavaa luulla kaikista, että ne tulee meille. Niitä on tosi paljon. Onneksi en enää luule kaikista niin.

 

Mutta vieläkin on sellainen olo, että ehkä rikon jotakin kaupunkilaisuuden peruskoodia. Ja minä siis olen poistunut kotoa lähinnä roskikselle ja pyykkitupaan. Roskikselle mennessäkin on tunne, että miten tämä nyt kuuluu sitten tehdä. Ainakaan ei kai kuulu paukuttaa roskiskatoksen ovea (se on kirjoitettu katoksen oveen). Muut näyttävät vievän roskansa kauhean sujuvasti, mutta minä analysoin koko ajan, että onko tämä nyt katu-uskottavaa ja säädyllistä. 

Kirjastossa kysyin vessasta ihan oudosti.

Kaupassa kolme ihmistä tuijotti. Kysyin mieheltä, oliko minulla räkää naamassa. Ei ollut.

Kotikadun kulmassa joku mies teki minulle hovikumarruksen, kun poljin ohi. Mietin, että mikä ihme minussa on vikana.

Äitini ja siskoni olivat käymässä. Kävelimme lehmusten reunustamaa katua lierihatuissamme ja huiveissamme, kesämekot päällä ja kukikkaat kassit kädessä. Vastaan polkeva naisihminen huikkasi meidät ohittaessaan, että ”naiset, olette komea näky”. Tai ”hieno” tai ”kaunis” tai jotain. Mistä minä sitä laatusanaa voisin muistaa, kun menin shokkiin, kun säikähdin, että mikä meissä on vikana, kun vastaantulija noin huutelee. Olin ihan varma, että se naljaili.

Yksi beaglentaluttaja kehui Arthur-kissaneitiämme kauniiksi. En vastannut mitään, kun en ehtinyt keksiä.

Kävimme Käpylän Lippakiskalla. Ihmiset oli rentoja ja iloisia ja juuri päinvastaisia kuin seipäänniellyt minä, joka mietin, että tilasinpa mä limpskani omituisesti.

Yhtenä iltana, kun vein roskat (toivottavasti coolisti) ja palasin rappukäytävän ovelle, pihaan tuli mieshenkilö, joka sanoi heihei. Pysähdyin ja katsoin häntä ja olin hiljaa. Hän kysyi, että ollaanko me muutettu tähän taloon. Sanoin, että joo. Olin hetken hiljaa. Sanoin, että hei hei. Tervehdykseksi. Siinä välissä. Sitten sanoin, että anteeksi, helle vähän pehmentää päätä ja asuks sää tässä kanssa. Joo, asui. Yritin normalisoida mainettani toteamalla ennen sisälle livahtamistani, että kiva talo. Ei yhtään cool keskustelu.

Minä en siis ole kala vedessä täällä (enkä monessa muuallakaan). Toiset näyttävät ihan siltä, että ne vain ovat, eikä se ole niille vaikeaa. Mutta hassua on, että ne toiset ovat monet nekin muualta. Miksi ne sitten osaavat olla normaaleja, mutta minä en? 

Ehkä minun tarvitsee perustaa joku satakuntalaistaustaisten lyhyt- ja pitkäaikaishelsinkiläistyneiden tukiryhmä, missä voisimme keskenämme puida, miten vaikeaa on viedä roskis tai hyväksyä se, että auto antaa jalankulkijalle tilaa. Olen jo monta kertaa pysäyttänyt liikenteen, kun auto on antanut tietä ja olen seissyt kadun reunassa ahdistuneena, että hei ihan totta, sää kumminki haluisit ajaa mun varpaille.

Edistymistä (kerrostalo)asumisessa

Olen melkein tottunut, että kotiin on kaksi ovea.

Suljen huoneistomme oven avaimella iltaisin ja aamuisin, jottei siitä tule ääntä rappukäytävään. Päiväaikaan annan sen napsahtaa.

En törmäile paikkoihin enää kovin paljoa.

Ymmärrän, että parveke on omaa reviiriäni. Siellä voi olla papiljotit päässä, jos huvittaa.

Yläkerrassa on alkanut pianonsoittoharrastus. Toivon, että siellä harjoitellaan säännöllisesti, jotta pääsen kuulemaan, miten soittaja kehittyy!

Kerrostaloasumisen lyhytkurssia kaivatessa

Takana on intensiivinen asunnonetsintä, pakkaaminen ja muutto. Pakkoraossa tapahtui ympäristönvaihdos kuovien ja ruisrääkkien kansoittaman satakuntalaisen pellon viereisestä rivarista Helsingin Käpylään kerrostaloon. On sopeutumista.

En ole ennen eläissäni asunut kerrostalossa. Kolmessa viikossa en ole vielä oppinut kerrostaloasumisen niksejä.

On hassua, että kotiin on kaksi ulko-ovea. Vaikka rappukäytävän ovi ei ole päivisin lukittu, änkeän siihen aina avainta. (Sitten pälyilen nolona ympärilleni ja tarkistan, ettei kai kukaan naapuri nähnyt, miten hidasoppinen olen.)

Rappukäytävä on outo juttu. En tiedä oikein, miten paljon siellä uskaltaa puhua ja pitääkö kuiskata. Entä huoneiston ovi? Millä tekniikalla se pitäisi sulkea, ettei sen kolahdus häiritse naapureita?

Postiluukku meillä on ollut kerran aiemminkin. Mutta silloin meillä ei ollut kissaa eikä kissanhiekka-astiaa. Posti putosi kaksi kertaa kissan kakkoihin, ennen kuin ymmärsin siirtää hiekka-astian.

Mustelmani sentään eivät johdu kerrostalosta. Ne johtuvat siitä, että asunto on entistäkin pienempi, ja siitä, että nyt kun teen tuttavuutta asunnon kanssa, on helle. En pysty hahmottamaan tiloja ympärilläni helteen pehmentämine aivoineni. Siispä olen lyönyt selkäni vessan suihkun kraanaan ja pääni lavuaariin. Keittiössä lyön joka kerta itseni pöydänkulmaan tai tuoliin. (Jääkaapin ovi aukeaa eri suuntaan kuin vanhassa kodissa. Siksi olen saanut jääkaapin ovesta otsaani.) Olkkarissa lipasto on tervehtinyt lonkkaa ja makkarin sängynjalat varpaita. Olen kiilannut itseni muutaman kerran vaatekaappien ovien ja sängyn väliin puristuksiin. Parvekkeella olen lyönyt pääni lyhtyyn ja raapinut sääreni tuoleihin. (Sääreni ovat häpeäksi kesälle. Ne ovat albinot, koristeltu mustelmin ja raapalein. 11 mustelmaa toisessa sääressä yksin.) Kotimme kuulostaa yhtä väkivaltaiselta kuin pölynimuri, mutta oikeasti tämä on kyllä hyvin herttainen paikka. Kunhan opin kiinteiden ja joustamattomien elementtien sijainnit.

Parvekkeessakin on oppimista. (Paluu kerrostalon outouksiin.) Onko olemassa joku parveke-etiketti? Voinko istua aina naama vastapäisen talon kuistia päin, koska vastapäisen talon kuisti on niin suloinen? Vai luuleeko kuistin omistaja, että minä kyttään? Kehtaako parvekkeella olla yövaatteissa, vaikka se onkin lähellä katua? Onko yltiöpäisen noloa olla papiljotit päässä parvekkeella, kaikkien nähtävissä? Entä miten paljon parvekkeella kehtaa leperrellä kissalle, jos naapurien ikkunat ovat auki tai naapurit itse ovat omilla parvekkeillaan? En haluaisi saada hullun mainetta.

Joutilaisuus ja tee

Aamuteeksi ihanaa mustaa Anhui Qimen Hongia. Sen haudutetut lehdet tuossa puskevat täyteläisen suklaan tuoksua ympäristöön (ja ne lehdet ovat ihanan suklaarouheen näköisiä), kuppi höyryää kuumana ja siemaisut maistuvat samalle mille tuoksuvat. Hyvälle. Mutta vaikka olenkin teen ystävä, en itse kirjoittaisi aivan näin:

Kahvi sopii voittajille, pyrkyreille, teetä hylkiville, lounaan ohittaville, aamuvirkuille, vastuuttomille kahmijoille, rahan riivaamille ja luokkatietoisille, henkisesti tyhjille hölmöille. Se on hermoja raastava voimakeino. Sitä meidän tulisi vastustaa ja suosia teetä, muinaista runoilijoiden, filosofien ja mietiskelijöiden juomaa. (Tom Hodgkinson: Joutilaisuuden ylistys. Suom. Risto K. Träff.)

En usko, että Hodginsonkaan on tuota mieltä ihan oikeasti. Ja joka tapauksessa hän viittaa tuossa kahvilla sellaiseen pikakahvikulttuuriin, jossa paniikissa rynnitään pahvimukit kourassa kokouksesta toiseen. Mutta kyllähän moni varmasti ryntäilee kokouksesta toiseen myös pahvinen muki kourassaan, teepussi mukissa lilluen.

Minä juon kahvia joskus, hyvin harvoin. Niinä kertoina kun olen juonut, se on aina tapahtunut hyvässä seurassa ja juomingit ovat kestäneet tuntitolkulla ja tuloksena on syntynyt kahviliinaan kirjoitettuja kofeiinihuuruisia suuruudenhulluja itsensäkehittämissuunnitelmia (joista kunnianhimoisin on ollut tämä:

Kandinsky: Taiteen henkisestä sisällöstä ((ikiaikaisesti kesken))
Van Gogh: Kirjeitä veljelleni ((samoin))
Ringbom: Pinta ja syvyys ((oli lainassa))
Hahl-Koch: Kandinsky and Schönberg
Maailmankartta ulkoa ((opeteltu)) ((mutta pitäisi taas kerrata))
Mahlerin sinfoniat ((homma hoidettu monta kertaa))
Mozart: Klarinettikvintetto ((samoin))
Musiikin historia
Musiikinteoria
Maailmanhistoria ((oli lainassa))
Aristoteles: Runousoppi ((hoidettu ja muistiinpanot tehty))
Bahtin: Dostojevskin poetiikan ongelma ((oli lainassa)) )

Teetäkään en koskaan juo kiireessä ja hälyisässä ympäristössä. Edes opettajana ollessani en juonut teetä muistaakseni kertaakaan opettajainhuoneessa. Muut opettajat selvästi rentoutuivat kahvi- ja teekupposensa ääressä opettajanhuoneen menossa ja meiningissä. Minä taasen join teeni, jos join, omassa luokassani ja yksin. Termarista lorotin tuoksuvaa jasmiiniteetä pieneen posliinikuppiini ja siemailin sen rentouttavan nektarin silmät kiinni ja unohdin hetkeksi kaiken ja virkistyin.

Mutta vaikka olen nautiskelijajuoja, en ihan ymmärrä sitä, että Hodgkinson noin radikaalisti tuomitsee virkistyskahvihuikat. Eivätköhän kofeiiniaddiktitkin ehtiessään tykkää istua ja nautiskella juomansa kaikessa rauhassa, pullan kanssa tai ilman?

Joutilaisuuteni kunniaksi olen viime aikoina ottanut teekupposistani kuvia. Erittäin, erittäin epä-zeniläistä. Pitäisi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Mutta minkäs mahdat, jos tulee päähänpinttymä.

Seeyok. Kevään ensisadon darjeelingia. Keveä, raikas, suloinen. Lempparini.

Maharajah Hill. Hedelmäinen musta tee.

Hong Shui -oolong. Pehmeän hedelmäinen.

Anhui Qimen Hong. Suklaisen savuista ja ihanasti karvasta.

Joutilaisuus

Täällä blogissani olen rivien välissä ja suoraan ilmaissut välillä (tai usein) terveyteeni liittyviä juttuja. Minä siis en ole ihminen ihan teräksisimmästä päästä. Päin vastoin, tunnun kuuluvan heihin, jotka olisi evoluution luullut jo karsineen pois. Sairastan CFS:ää eli ME:tä (Chronic Fatige Syndrome/Myalginen Enkefalomyeliitti), jonka vuoksi minulla on hyvin vähän voimia, jonka vuoksi minulla tuntuu olevan hyvin paljon (jopa liikaa) aikaa. 

Koska minulla on rajallinen määrä energiaa, lasken tekemiseni aina huolella. Eli jos minulla vaikka on pakollisia asioita toimitettavana kaupungissa tai välttämättömiä tapaamisia, niputan ne kaikki samalle kerralle ja tiiviiseen aikatauluun (miten tekee tietysti jokainen järkevä ihminen). Mutta se ei tietysti tarkoita sitä, että osaisin mennä hoitamaan asiani oikeana päivänä.

Viime viikolla lähdin kaupunkiin vääränä päivänä. (Tosi säälittävää säästellä energiaa ja suunnitella asioita huolella... ja sitten lukea kalenteria väärin.) 

Siispä minulle tuli aikaa tapettavaksi. Menin kirjastoon. Potutti melko paljon, koska minulla ei ole ylimääräisiä voimia haaskata turhaan kaupungissa hengailuun. Hortoilin hyllyjen välissä, ja jotenkin silmille hyppäsi sieltä kirja nimeltään Joutilaisuuden ylistys. Se nappasi heti. Mitä muutakaan minun elämäni on kuin joutilaisuutta? Ei erityisen mukavaa joutilaisuutta. Mutta kumminkin. Pelkkää aikaa. Lainasin kirjan. Se tuntui sillä hetkellä erityisen sopivalta, sillä olin kaupugissa joutilaana vasten tahtoani enkä nähnyt asiassa mitään ylistettävää.

Kirja on osoittautunut ihastuttavan raikkaaksi ja provosoivaksi luettavaksi. Sen sisältö ei kaikin kohdin sovellu Kokoomuksen tai minkään muunkaan puolueen vastuunkantoagendaan, eikä se ole nähdäkseni muutenkaan erityisen yhteensopiva vaikkapa kvartaalitalousajattelun kanssa. Mutta se on ilahduttavan sielua hivelevää luettavaa sellaiselle, joka ei juuri pysty kykenemään paljoakaan muuhun kuin ajattelemiseen. Sellaista henkilöä lohduttaa erityisesti seuraavat Oscar Wilden sanat, sillä on mukavaa ajatella, että maailmassa on ainakin ollut ihminen, joka on laittanut arvoa sille, mihin itse on suurimman osan ajastaan pakotettu käyttämään. Tämmöistä tekstiä ei tule nykyään ihan heti vastaan uutissivujen kolumneissa tai mielipidepalstoilla:

Toiminta on... sellaisten ihmisten hätävara, joilla ei ole yhtään mitään tekemistä... Se perustuu mielikuvituksen puutteeseen. Se on viimeinen mahdollisuus niille, jotka eivät tiedä miten unelmoida...
... niin perin pohjin ihmisiä hallitsee tämän kauhean yhteiskunnallisen ihanteen hirmuvalta, että he aina tulevat häpeämättömästi puhuttelemaan toisiaan julkisissa tiloissa, kysyen kantavalla äänellä: "Mitä te teette?", kun "Mitä ajattelette?" on ainoa kysymys, jonka kenenkään sivistyneen olennon voisi antaa kuiskata toisen korvaan... Salli minun nyt sanoa, että olla tekemättä mitään on kaikkein vaikein asia koko maailmassa, kaikkein vaikein ja kaikkein älyllisin... Parhaimmisto on olemassa sitä varten.(Suom.  Risto K. Träff.) 

Tuo "Mitä sinä teet (työksesi)?" on muuten ollut jo yli 10 vuotta kysymys, joka keskimäärin aiheuttaa minulle väristyksiä. Se on tietenkin takuuvarma small talk -kysymys ja usein yksinkertaisin keskustelunavaus, mutta noin yleisesti minusta on mielekkäämpää määritellä ihminen sen mukaan, mitä hän on, kuin sen mukaan, että mitä hän tekee. Miksei kukaan aloita uuden tuttavuuden kanssa keskustelua kysymällä, mitä olet ajatellut viime aikoina?

Lainaamassani joutilaisuuskirjassa (Tom Hodgkinson: Joutilaisuuden ylistys) on myös monia hyviä ja tosia ajatuksia (hyvät ajatuksethan eivät aina ole tosia), jotka eivät ole lainkaan provosoivia ja jotka ovat täysin yhteiskuntakelpoisia. Esimerkiksi sairastamisesta ja tervehtymisestä:

"Toipuminen" on sana, jota ei juuri kuule näinä päivinä. Tuntuu kuin olisimme torjuneet havainnon ajasta parantajana ja korvanneet sen sarjalla hoitoja ja tuotteita, jotka on suunniteltu niin, että voidaan kokonaan hypätä toipumisen yli.-- Meidän pitäisi palauttaa tämä sana ja arvostaa tarkoituksellista joutenoloa. "Mitä sinä teet tällä hetkellä?" "Itse asiassa olen hyvin kiireinen. Suoritan toipumista." (Suom.  Risto K. Träff.)
 

Edellisen katkelman sisältö kaikkine aspekteineen on varsin ajankohtainen kaltaiselleni henkilölle, jonka arki on pelkkää toipumista. Myöhemmin Hodgkinson tietenkin kirjoittaa myös siitä, miten sairaana (tai toipilaana) työssä oleva pitkittää tervehtymistään ja tartuttaa toisia. Ja miten lääkärien "sen sijaan, että he määräävät lääkkeitä ja yrittävät pommittaa sairauden hajalle lyhimmässä mahdollisessa ajassa", tulisi määrätä kunnon toipumisen mahdollistavat sairauslomat. Sitten Hodgkinson kirjoittaa vielä osuvasti asenteista:

Näyttää siis olleen aika, jolloin tiesimme, kuinka sairastaa. Nyt olemme hukanneet tämän taidon. Sairaana oloa kammoksutaan kaikkialla. Sairaana olosta ei ole mitään hyötyä. Lehdistö luo sen ympärille syyllisyyden ilmaston, koska se vie aikaa hyödylliseltä, tuottavalta työltä. -- Jutut saavat ihmiset tuntemaan, että sairaana sitä on jotenkin laitapuolen asukki ja tuhlaa valtion varoja. Sairaana olo on epäisänmaallista ja sopii kauhean huonosti työkulttuuriin. -- Nykypäivän yhteiskunta ei yksinkertaisesti anna meidän sairastaa tai ainakin haluaisi meidän olevan valittamattomia itseliikkujia. Kärsimys on lakaistu maton alle, kiellettynä, sivuutettuna, vastustettuna. (Suom.  Risto K. Träff.)

Kuten huomata saattaa, Hodgkinsonin kirjassa on aivan varteenotettavia ja vakavamielisiä kannanottoja. Mutta kirja sisältää yhtälailla vetelehtimisen, pilvien katselemisen, teen juomisen, sikarien polttamisen, päivätorkkujen ja aamulla sängyssä lojumisen ylistystä. Kaikelle ylistykselle yhteistä on, että ne loppuvat näkemykseen, että vetelehdittäessä, pilviä katseltaessa, teetä juotaessa, sängyllä lojuttaessa, ja niin edelleen, ihminen terästäytyy näkemään ympäröivän maailman kirkkaasti - ja päätyy ajattelemaan. Tällaista ajatusmallia edustaa Hodginsonin käyttämä sitaatti Stevensonin Puolustuspuheesta joutilaille:

Samalla kun toiset tankkaavat päähänsä sanoja, joista unohtavat puolet ennen kuin viikkoakaan on kulunut, lintsari voi oppia jotakin todella hyödyllistä: viulunsoittoa, hyvän sikarin tunnistamista ja kaikenlaisten ihmisten kanssa helposti ja nokkelasti keskustelemista. (Suom. Tero Valkonen.)

Minä kuulun niihin säntillisiin suomalaisiin, jotka häpeävät omaa heikkouttaan. (Eli kuulun enemmistöön.) Siten oma sairastaminenkin on noloa. Kaikkein nolointa on se, että se näkyy ulospäin joutilaisuutena. Joutilaisuuden kun nyt yleisesti ajatellaan olevan laiskuuden merkki, ja laiskuus on yhteiskuntakelvotonta. Sellainen ajatusketju. Siksi olen pyrkinyt olemaan joutilas matalalla profiililla. Mutta nyt on tullut sellainen olo, että silloin kuin pystyy, miksei tekisi joutilaisuudesta taidetta?

Sanotaan nyt, että jos neljä tai viisi päivää viikossa kuluu siten, että pukee ja syö ja yrittää pysyä järjissään, miksei sitten hyvän päivän sattuessa saisikin nauttia siitä, että ajatus kulkee, jalat kantaa, kehoon ei satu ja pystyy laittamaan hyvää ruokaa ja lukemaan? Viimepäivinä olen Joutilaisuuden ylistyksen innoittamana ensimmäistä kertaa aikoihin nauttinut hyvällä omallatunnolla pysähtyneisyydestä. Tosin en ole tohtinut olla aivan ajelehtivassa tilassa, sillä pelkään tällä hetkellä stressaavien ajatusten valtaavan kaiken vapaan aivokapasiteetin. Siispä olen ollut joutilas aktiivisesti: Höpöttänyt kissalle. Silittänyt sitä. Ihmetellyt sen kauneutta ja karvaisuutta. Katsellut valoja ja varjoja. Kuvannut niitä sisällä ja ulkona. Juonut teetä. Kuvannut teekuppini. Lukenut.  (Ilokseni olen ollut niin väsynyt, etten ole jaksanut katsoa elokuvia. Elokuvienkatsomistaso on väsymyksen tasoista tylsin. Se turruttaa. Sitä edeltävä taso mahdollistaa vaikkapa pienimuotoisen piirtämisen ja lukemisen. Sitä seuraava taso mahdollistaa ajattelemisen ja katselemisen. ((Jotenkin olen niin tyhmä, että en hoksaa lukemistason ulottumattomissa ollessani, että voisin hypätä elokuvatason yli suoraan ajattelemiseen.)) )

Ja nyt kaiken tämän edellisen hengessä ja sitä havainnollistaakseni lataan tähän lukemattoman määrän kuvia, jotka ovat läpeensä joutilaita. Kuvat kertovat tavattoman hitaasta, suorastaan pysähtyneestä elämästä, jota estää olemasta tylsää vain se, että päässä on silmät, korvat ja nenä. Aloitetaan kaikkein rentouttavimmasta päästä, itse ikiaikaisesta lorvimisen esikuvasta, ja lopetetaan mainontaan. 

 

 

Luumupuukeiju

Tarkkaavainen huomaa kyllä.

Siellä se on, ihan oikeasti!

Menee kovaa vauhtia. (Vaikea kuvattava.)

 Superkameralla tsuumaten onnistuu lähikuvakin!

No niin, katsekontakti!

Disney-prinsessojen hameista

Yleisön pyynnöstä lisää prinsessa-aihetta. (Kyllä yleisöksi lasketaan yksikin ihminen.)

Lapsena siskojen kesken vertailimme Disney-prinsessojen hameita, hiuksia ja yleensäkin pidimme prinsessakauneuskilpailuja. Muistaakseni Belle yleensä voitti kauneuskisat ja Tuhkimon hame kai oli keskimäärin hamesarjan paras. Jostakin syystä näiden (ja muiden) prinsessojen lumo ei koskaan ole irrottanut otettaan minusta (ja siskoistani). 

Nyt surffailtuani netissä olen ekaa kertaa tullut tietoiseksi, että me sisarukset emme ole keskenämme tässä lumokysymyksessä. Netti on pullollaan Disney-prinsessajuttuja. (Google antaa sanaparille 'Disney princesses' hakutulokseksi 22 700 000 osumaa. Kaikki eivät voi olla kaupallisia.) Erilaisten kuvien lisäksi löytyy artikkeleita, taustoituksia, tietopläjäyksiä ja kaikenmoista. Esimerkiksi Tangledista joku on pykännyt sivut, joissa yritetään jäljittää, missä historiallisessa ajassa ja paikassa tarina voisi tapahtua. Tietenkin netistä löytyy juttuja myös Disney-prinsessojen hameiden ajoituksesta, joka oli alkuperäisajatukseni tämän tekstin aiheeksi.

Kiinnostavinta olisi kirjoittaa juttu, jossa selvitän, mihin perustuu näiden hameiden (ja hahmojen) ikonisuus; miten niistä on tullut mitä niistä on tullut. Mutta sen kirjoittamista varten pitäisi olla pirtsakampi fiilis. Niinpä minä aion tehdä vähän vain vertailua ja heittää oman mielipiteeni pukujen historiallisuudesta. Mukana ovat Lumikin, Tuhkimon, Ruususen, Arielin, Bellen, Tähkäpään, Meridan, Elsan ja Annan hameet (olen pitäytynyt siis pelkästään eurooppalaisissa hahmoissa). Lopuksi esittelen omat versioni Disney-mekoista ja ilmoitan tietenkin, kuka on hamekauneuskilpailun kuningatar.

Kolme ensimmäistä prinsessaa, Lumikki, Tuhkimo ja Ruusunen, muodostavat  oman kokonaisuutensa. Heidän prinsessamekkonsa ovat ihan taatusti Disney-kuvaston ytimintä ydintä. Sen nyt huomaa, kun menee mihinkä tahansa kauppaan katsomaan tarra-arkkeja, postikortteja ja leluja. Kaunottaren ja hirviön Bellen  keltainen mekko on lähellä samaa ydintä, mutta Lumikilla, Tuhkimolla ja Ruususella on 30 - 50 vuoden etumatka. (Tässä etumatka-asiassa tosin pitäisi tehdä haastetteluja. Ehkä he, jotka ovat syntyneet jälkeen Pienen merenneidon ja Kaunottaren ja hirviön ilmestymisen, kokevat Arielin ja Bellen aivan tasa-arvoiseksi kolmen aiemman prinsessan kanssa.) Joka tapauksessa. Kolmen ensimmäisen prinsessan hameet ovat ainakin minulle nostalgisimmat. Sekä heidän rääsynsä (no, Ruususen kohdalla ei voida puhua rääsyistä) että hienot mekkonsa. 

Lumikki, Tuhkimo ja Ruusunen aloittavat kukin tarinansa talonpoikaishenkisissä vetimissä. Heillä on liivit, paidat ja ei-aivan-täysipitkät puolihameet. (Kaunottaren ja hirviön Belle aloittaa hänkin tarinansa talonpoikaisvaatteissa ja Pienen merenneidon Arielilla on myös oma talonpoikaishameensa, mutta Arielin ja Bellen jälkeen tämä liivimekkoperinne ei ole enää jatkunut samalla tavalla.) Nämä prinsessojen pastoraalihenkiset talonpoikaisasut ovat varsin ajattomia, sillä maalaisrahvaan vaatetus ei vuosisatojen kuluessa muuttunut paljoakaan. Siksipä Lumikin, Tuhkimon ja Ruususen historialliset ajoitukset on tehtävä heidän juhlamekkojensa perusteella.

Kuvaan merkitty lapsuussimulaattorin avulla ihanuustekijät. (Ruususen mekkoon on livahtanut väärä vuosisata.)

Ensin ajattelin Lumikin keltaisen mekon sopivan jonnekin 1500-luvun loppupuoliskon tai 1600-luvun alun Saksaan. Ajoituksen puolesta puhuu hameen kirkkaat värit, viilletyt pulskat hihat sekä niskaläppä. Mutta prinssin sukkahousumuoti on paljon aikaisempaa. Pukukirjani (John Peacock: Länsimainen puku antiikista nykyaikaan) mukaan prinssin sukkikset, baskerimainen höyhenlätsä ja liivi sopivat 1400-luvun puoliväliin. Lumikin hameelle se taas on liian aikainen aika. Lopulta päädyin Lumikin kanssa 1500-luvun alkuun (prinssi ja Lumikki ovat siis eri vuosisadoilta, mutta se nyt ei ole sadulle mikään este). Pukukirjastani löytyy siihen saumaan (jälleen saksalaisia) hameita, joissa on viilloksiset puhvit, tyköistuvat liivimäiset yläosat ja joissakin myös niskan takana pystykaulukset. Ja väritkin ovat kaikissa vahvat. Saksalaiset ovat tainneet tykätä väreistä halki vuosisatojen.

Minulle oli vallan yllättävää, että Lumikin hameelle löytyi hyvinkin selkeitä historiallisia vastineita, koska Lumikin hame on tuntunut minusta aina Disney-prinsessojen satumaisimmalta hameelta. Nyt kun tarkemmin mietin asiaa, luulen, että tuntuma on syntynyt siksi, että monet Grimmin satujen kuvitukset on sijoitettu juuri 1500-luvun tai 1600-luvun alun Keski-Eurooppaan. (Eli: Grimmin satujen hameet = 1500-/1600-luku. → 1500-/1600-luku = satuhame.)

Lapsuuteni Tuhkimo-kirjat on kuvitettu pääasiassa rokokooaikaisiksi. Disneyn Tuhkimo on sijoitettu paljon myöhemmäksi. Aivan elokuvan alussa näkyy pieni sinipukuinen Tuhkimo isänsä kanssa (en piirtänyt sitä oheiseen kuvaan, kuten en myöskään Tuhkimon hääpukua). Tuon pikkutyttö-Tuhkimon mekko on 1860-luvun lopulta tai 1870 luvun alusta. Hameessa on sivuilta kohotettu päälihame ja miehustassa on pystykaulus pitseineen ja solkineen. Lyhyiden puhvihihojen alla on valkeat valehihat.

Noin 10 vuotta myöhemmin Tuhkimo on ehtinyt käsikirjoittajan mielestä sopivaan prinssinnaimisikään. Hänen tanssiaishameensa ei kuitenkaan ole 1880-luvulta. Ei myöskään 1890-luvulta, jonka aikakauden vaatteita pitävät Tuhkimon ilkeät sisarpuolet ja superilkeä äitipuoli. (Lapsena luulin, että sisarpuolilla, Anastasialla ja Drizellalla, oli notkoselät ja isot takamukset. Nyt ymmärrän, että kyseessä onkin s-korsetti ja turnyyrihameet.)

Tuhkimon sinisenharmaanhopeanhohotoinen ja kimaltava tanssiaisasu voisi ajoittua jonnekin 1860-luvun nurkille, vähän ennen tai jälkeen. Ehkä kuuluisimmassa maalauksessa Itävallan keisarinna Elisabetistä (Franz Xaver Winterhalter, 1865), keisarinnan yllä on hopean- ja kullanhohtoinen ja utuinen mekko, joka minulle tuli mieleeni heti, kun mietin historiallisia vastineita Tuhkimon mekolle. Yhtäläisyyksiä on ilmavuus, kimalteisuus, pienet puhvit sekä leveä krinoliinihelma ja lanteiden päällä olevat prinsessaläpät (keisarinnan prinsessaläpät tosin muodostuvat vain huivista). Myös toisessa löytämässäni keisarinna Elisabetin hame-kuvassa (jonka vuosilukua kylläkään en löytänyt, mutta 1860-luvulta leninki lienee) on yhtäläisyyksiä Tuhkimon hameeseen. Joten lukitsen Tuhkimon keisarinna Sissin aikalaiseksi (ja kaveriksi).

Tuhkimon vaaleanpunaista leninkiä, jonka hiiret ja linnut hänelle väsäävät, ajattelen enemmän vain satuhameena (jotenkin ne hiiret ja linnut tekevät sellaisen olon, että kyseessä on satuhame). Mutta jos se jonnekin pitäisi aikajanaan merkitä, laittaisin sen 1890-luvulle. Hameen helman kellomaisuus ja yläosan linjat puhuvat sen puolesta.

Prinsessa Ruususen ajoittamisessa ei ole mitään ongelmia. Elokuvassa prinssi sanoo kuninkaalle, kun ilmoittaa haluavansa naida maalaistytön (joksi prinssi Ruususta luuli), että "tämä on hyvänen aika 1300-lukua". 

Minun pukukirjanikin mukaan Ruususessa voitaisiin elää 1300-luvun loppua. Kirjassani on kuva burgundilaisnaisesta, jonka hameessa on olkapäillä valkoiset kaulukset, suorat pitkät hihat ja runsas helma (ja naisen päässä on liehuhuivinen kartiolakki kuten Ruususen haltijatarkummeilla). Burgundilaisen vyötärölinja kylläkään ei ole lantiolla, mutta sellaisiakin hameita on 1300-luvun loppupuoliskolla ollut.  (Tämän linkin takaa löytyy samanlainen hame ((artikkelin eka kuva)) kuin pukukirjastani. Linkin kuvan hame on jopa prinsessa Ruususen väreissä.)

Prinsessa Ruususen jälkeen kesti 30 vuotta, ennen kuin Disneyltä tuli seuraava prinsessaelokuva, Pieni merenneito. Parin vuoden päästä siitä ilmestyi  Kaunotar ja hirviö. Arielin ja Bellen hameet ovat hyvin samantyylisiä kuin edeltäjiensäkin. Selkeälinjaisia, puhdasvärisiä ja pelkistettyjä. Mutta kahden (tai kolmen) asun sijaan Belle ja Ariel rehvastelevat oikealla pukuvarastolla. Arielilla on pyrstönsä ja simpukkojensa lisäksi viisi hametta (joista jätin piirtämättä kaksi; ne joissa hän kiipeää merestä maalle saatuaan jalat ensimmäistä ja toista kertaa). Bellelläkin on hulppeat viisi hametta sekä kaksi viittaa. Yhteensä seitsemän eri asuyhdistelmää! Tiedä häntä, mistä tämä asujen tuhlaileminen syntyi. Ehkä Disney-studion piirtäjät halusivat toteuttaa hamepiirtämistaitojaan. Tai gallup kertoi, että lapset halusivat prinsessoille enemmän vaatteita. Tai yksinkertaisesti tekniikka teki niiden toteuttamisesta helpomman.

Kuvaan merkitty lapsuussimulaattorin avulla ihanuustekijät. (Huom, kuvan tekstien varalle korkean asteen kongruenssi- sekä yhdyssanavirhevaroitus!)

Arielin leveähelmaiset ja ehdottoman puhvihihaiset mekot tuovat minun mieleeni 1830-luvun alkupuolen hameet (katso oheisen linkkisivun puolivälissä olevaa hääpukuaiheista kuvaa). Prinssi Ericin vetimet sopisivat samaan aikaan. Ericin hovimarsalkka (tai vastaava) on pukeutunut vanhempaan tyyliin, mutta sellainen sopii kai hyvin hovin meininkiin. Perinteitä ja historian havinaa hovissa, nähkääs.

Toinen isohihainen aikakausi on ollut 1890-luvulla, mutta minusta Arielin helmoista puuttuu tuon aikakauden mukainen kellomaisuus. Myös 1600-luvun barokissa ja Arielin hameissa on yhtäläisyyksiä. En kuitenkaan ole törmännyt barokkihihoihin, joissa olisi puhvien lisäksi ihonmyötäisyyttä alkaen ranteesta yli kyynärtaipeen. Lisäksi Ericin vaatetus on liian modernia barokkia ajatellen. Niin että pitäydytään Pienen merenneidon hameiden suhteen 1830-luvussa.

Kaunottaren ja hirviön Bellestä tuli välittömästi lapsuuten suosikkiprinsessamme. Ei vähiten hamevaraston vuoksi. Mutta asiassa auttoi huomattavasti myös Bellen ruskeat hiukset ja silmät ja Pikku naisten Jon luonne (haaveellinen kirjaintous). Nyt kuitenkin on niin, että Bellen suosiota minun listallani laskee vähän se, että en osaa ajoittaa hänen hameitaan. 

Bellen vaaleanpunaisen hameen puolipitkät liehurannekkeiset hihat viittaavat 1700-lukuun. (Silloin hihansuut liehuivat melkeinpä 80, jopa 90 vuotta.) Bellen vihreän hameen puhvit taas eivät natsaa 1700-lukuun mitenkään. Eikä kyllä keltakultaisen tanssiaishameen hihattomuus. 1700-luvulla ei rietasteltu hihoitta (eikä kyllä noin 2000 tuhanteen vuoteen sitä ennenkään). Sen sijaan 1800-luvun puolivälissä jo tanssittiin paljain käsivarsin (eikä loppua ole sen jälkeen näkynyt). Löysin Bellen tanssiaisleningille kolme esikuvaa, kaikki 1860-luvun alusta, vähän samassa sävyssä, kullankimaltavana ja helmasta rypytettynä, frilloitettuna tai muuten vain bellemäisesti koristeltuna. Samaan aikakauteen menisi jollakin tapaa puhvia ja frillaranteita ja vaikka mitä. Mutta ongelmana on, että hirviö ja hänen henkilökuntansa ja linnansa ovat rokokoota. Siis sitä 1700-lukua. Niin että en tykkää Bellestä.

Tangled, Urhea ja Frozen ovat kaikki tietokoneanimaatioaikakaudelta. Tietokoneanimaatiossa on puolensa, vaikka piirretystä pehmeydestä ja maalauksellisuudesta enemmän pidänkin. Tietokonetekniikan hyvä puoli on se, että sen avulla voi animoida mahtavia hiuksia ja vaatteita. (Joku muu voisi ehkä nimetä myös muita hyviä puolia.) 

Uusien Disney-prinsessojen (lasketaan Meridakin nyt sellaiseksi) vaatteet ovat yksityiskohtia täynnä. Tähkäpään hameen pitsit ovat ihmeellisen kauniit ja elävät, helman kirjailut koholla ja hihojen läpikuultava kangas (organza?) herkkää. Meridan villakangashame on niin villakankainen kuin olla ja voi, sinisen silkkihameen helmassa taas on uskomattoman yksityiskohtaiset helmikirjailut. Puhumattakaan nyt sitten Frozenin vaatteista. Milloinkaan ennen ei Disney-prinsessoilla ole ollut niin aitoja vaatteita. Ja niin paljon!

Kuvaan merkitty lapsuussimulaattorin avulla ihanuustekijät.

Tangledissa Tähkäpää menee koko elokuvan yhdellä hameella ja paljain varpain. Vaatimaton prinsessa. (Ok, elokuvan viimeisessä kohtauksessa näkyy nanosekunnin ajan toinen hame, joka on suunnilleen kopio ensimmäisestä.) Tähkäpään mekosta minulle tuli heti elokuvan ensinäkemältä mieleeni renessanssi. Renessanssiajatusta vahvistaa kuninkaan ja kuningattaren asut (kunkku on ihan suoraan renessanssihovista muhkeine hihoineen ja käätyineen).

Pukukirjastani löytyi Tähkäpään hameen verrokki vuodelle 1550. Hameessa on laaja neliömäinen kaula-aukko, viillospuhvit, nyöritetty liiviyläosa ja kirjailuja. Vastaavanlainen hame löytyi myös netistä. Nettihame on kylläkin melkoisen öky, mutta väriltään sattumalta ihan tähkäpäinen.

Urhean Merida elää skotlantilaista keskiaikaa. Väljä ajoitus jälleen. Sellainen tuhatvuotinen (Wikipedian mukaan). Täsmennetään siis vähän. Urhean tapahtumat eivät sijoitu myöhäiseen keskiaikaan. Siitä olen varma. Mutta muuten olen keskiajan kanssa aika epävarma. Se on niin tavattoman pitkä aika kaikkine varhaisine ja sydämisine ja myöhäisine kausineen. Pukukirjoissa kaikki jostakin 800-luvulta 1300-luvulle näyttää melkein samanlaiselta.

Legendojen kuningas Arthur ritareineen eli 500-luvulla, Wikipedian mukaan. Sitä kai ei voi tietää, oliko Arthurilla joku historiallinen oikea esikuvana, ja minä en tiedä, kiistelläänkö legenda-Arthurin ajoituksesta. Mutta sanotaan nyt, että Arthur, fiktiivinen tai faktainen, eli 500-luvulla. Joissakin maalauksissa kuningas Arthurin aikalaisten vaatteet ovat tosi samanlaisia kuin Urhean vaatetus. Kuten vaikka Waterhousen Guinevere-maalauksissa. Mutta Arthurin piti siis olla 500-luvulta. Minun pukukirjani antaa 500-luvun hameiden malliksi villakankaisia kömpelöitä karhunhampailla ommeltuja kutisevia ja mustikoilla värjättyjä kaapuja. Että en tiedä, onko Waterhouse Arthur-legena-aiheisissa maalauksissaan ihan pyrkinyt autenttisuuteen. Ehkä pukukirjassani on puutteita, tai lukutaidossani. Tai Waterhouse (1849 - 1917, muuten) on ehkä ottanut taiteellisia vapauksia. 

Yhtä kaikki, löysin paljon muitenkin Waterhouse-esikuvia Urhean vaatteille. Esimerkiksi Meridan villakankaisen hameen helma ja väri (ja Merida itse) on melkein kuin suoraan Waterhousen maalauksesta Miranda - The Tempest. Meridan hihoille ja kultakirjailuhelmallekin löytyy Waterhouse-esikuvat. Mutta nämä eivät paljoakaan ajoituksessa auta. Ja minulta alkaa loppua hakusanat. Löydän keskiaikahauillani vain kiveenhakattuja tai seinään kalkittuja kummallisia pukukuvia.

Haa, nyt löytyi oikea hakusana! Tuloksena normannien vaatteita 1000- ja 1100-luvuilta (täsmää Meridan isän, kuninkaan, vaatteisiin aika hyvin) sekä ranskalaisia 900-luvun hameita (täsmää Meridan äidin hameeseen). Lukitaan Merida noille nurkille, vaikkei Merida normanni olekaan!

Frozen on omaa luokkaansa puvustossa. Elsalla ja Annalla on yhteensä noin 16 eri asua (se tekee tietystä näkökulmasta Frozenista parhaan Disney-elokuvan ikinä). Tarina sijoittuu Urhean tavoin selkeästi historialliseen aikaan ja paikkaan. Aiemmassa postaksessani tituleerasin Frozenin vaatteita ja tyyliä 'skandinaavistirolilaiseksi' (tai joksikin vastaavaksi). Sittemmin minulle on selvinnyt, että voin jättää 'tirolilaisen' pois määritelmästä. Frozen on ihan puhtaasti norjalaissaamelainen (eli skandinaavinen). Villakankainen, ihanasti vekitetty tai laskostettu ja kukkaiskirjottu hameisto perustuu norjalaiseen kansanhameistoon. Ja kuulemma ihan kansallisen heräämisen aikoihin, 1840-luvulle. Mitä sitä sen enempiä sitten mutisemaan. Niin se on.

Kuvaan merkitty lapsuussimulaattorin avulla ihanuustekijät.

Elsan jääkuningatarhametta ei tarvitse ajoittaa mihinkään. Se on fantasiahame. Ja se saa kunniamaininnan. Nimittäin kun esittelin hamepiirroksiani miehelleni, tämä silmäsi niitä kiltin asiallisesti kunnes pääsi Frozen-arkkiin. Silloin hän huudahti Elsan jäähametta osoittaen, että vau, upee, mä ottaisin tuon, jos olisin prinsessa. Joten:

Kunniamaininta: Elsan jäähame.

Lapsuussimulaattorin avulla valittu ihanin hame: Tuhkimon tanssiaishame. Sen hame hohtaa ja on ihana ja liehuva ja se kimaltaa myös ja siinä on prinsessaläpät ja se on taiottu. Ja sitten on vielä se lasikenkä. Ja 50-luvun Disney-klassikkokirjassa tanssiaishame on samanlainen, paitsi se on ihan erilainen, kun siinä on pitsiä, rusetteja ja se on vaaleanpunainen. Niin että Tuhkimo voittaa kahdesti! Plus että linnut ja hiiret tekivät hänelle sen ihanan kellohelmaisenkin hameen. Kyllä Tuhkimo totisesti on selvä voittaja.

Aikuisnäkökulmasta ihanin hame: Vaikea sanoa. Lumikin hameen värit vetoavat minuun. Bellen hame on ihanan romanttinen, Tuhkimon hame täydellinen. Mutta sitten on nämä uudet hameet. Meridan upea villakankainen syvänvihreänsininen ja Annan kirjaillut norjalaishameet. En minä osaa sanoa! Ottakaa kantaa ja äänestäkää!

Ja sitten lupaamani oma versioni. Eli Disney-prinsessojen hameet historiaan asetettuina. (Jätin kuvasta pois historiallisesti valmiiksi jo aidot hameet.) 

Huom. Kuvan prinsessojen hameet ja hiusten väri ovat Disney-vaikutteiset. Prinsessojen naamat eivät yritä olla muuta kuin naamoja.

 PS En ole koskaan ennen kirjoittanut vapaaehtoisesti näin paljon vuosilukuja!