Irlannin-matka, osa 4: Vaarallista elämää

Olimme sopineet jo etukäteen, että yhtenä päivänä käymme Russborough'n kartanossa. Toinen suunnitelmamme oli vierailla Castletown Housessa. Kolmas suunnitelmamme oli olla muuten kotona. Lisäksi minulla oli haave päästä Atlanttia moikkaamaan. Ajattelimme, että se kannattaisi yhdistää Russborough-retkeen. Mutta retkipäivää edeltävänä iltana olin jokseenkin huonokuntoinen ja sovimme, että unohdetaan Atlantti.

Retkipäivän aamu valkeni usvaisena (päivien ja öiden lämpötilojen erot olivat isot, sillä päivät olivat aurinkoiset ja lämpimät, yöt olivat syksyiset ja koleat). Juhlistimme aamua potato farlseilla ja paistetuilla kananmunilla (puhumattakaan mustasta teestä). (Olin ennen reissua tarkkana kananmunien suhteen, jotta saatoin sitten Irlannissa nauttia pari paistettua munaa levollisin mielin. Nimittäin potato farls ja paistettu kananmuna ovat ihana aamupala. Eikä kananmuna-allergiani onneksi ole kuolettava, eikä edes ilkeä, jos pysyn tarkkaavaisena.) Potato farlsit (yksi kirjain erilailla, ja merkitys muuttuisi melko radikaalisti) ovat jonkinsortin perunarieskoja. Lämmitimme ne leivänpaahtimessa ja nautimme ne voin ja paistetun kananmunan kanssa (keltuainen kokonainen ja hivenen löysä... mmm). Kiva alku päivälle. Kaikki, minkä päällä on sulaa voita, on yleensä hyvää.

Russborough'ssa olimme aamukymmeneltä. Ensimmäinen opaskierros alkoi samalla kellonlyömällä kun parkkeerasimme autoa, joten ensin katsastimme taloa ulkopuolelta, sitten menimme teelle ja skonssille. Olihan kymmenen jälkeen jo hyvä vetää päivän toinen teesatsi.

Kartanokierroksen alussa opas, terhakka naisihminen, kysyi, ymmärrämmekö englantia vai tarvitsemmeko tulkkausta. Totesimme, että ymmärrämme kiitos, ja keskenämme mietimme, olisiko kuitenkin pitänyt pyytää tulkkausta suomeksi. (Opas artikuloi hienostunutta englantia hyvin ymmärrettävästi. En minä silti jaksanut keskittyä kuuntelemaan, koska vieraskielikuuntelu vaatii aivotoimintaa, samoin vaatii kartanomiljöön katseleminen silmillä, ja koska aivotoimintaa riitti vain toiseen toimenpiteeseen, valitsin silmillä katselemisen.)

Kiersimme taloa tunnin, jona aikana tuli selväksi, että prameaa on ja kipsikoristeita (plasterwork) riittää. Kierroksen jälkeen minä ja ystäväni olimme kumpikin omasta syystämme istumisen tarpeessa. Raahauduimme ulos penkille kuuntelemaan lintuin sirkutusta, lehmäin muuntaa ja sirkkelin kirkunaa (viimeksi mainittua onneksi vain vähän aikaa). Edessämme oli nurmikenttää, kimaltavaa vettä jossakin pikkulätäkössä ja horisontissa vuoret.

(Kyllä minä vielä ehdin otsikon vaaralliseen elämään.)

Tämmöiset leijonat vartioivat Russborough'n portaita.

Paremman väen katto.

Ja lisää kipsikoristeita.

Autereessa vuoret. Eivät näy kuvassa. Mutta ovat siellä. Käykää vaikka itse katsomassa. Osoite on Russborough, Blessington (terveydeksi), Co. Wiclow, Irlanti.  Ajakaa Dublinista N81-tietä Blessingtoniin (terveydeksi), kyllä siellä sitten on opasteet perille.

Aikamme istuttuamme ja sirkkelin jatkaessa työtään päätimme jaksaa kävellä muuripuutarhaan (walled garden). Jos siellä vaikka olisi nähtävää ja kukat kukkisivat. Paikka osoittautui pikkuiseksi paratiisiksi (no, koko on suhteellinen; olisihan muurien ympäröimälle alueelle mahtunut useampikin omakotitalo tontteineen), jossa syyskukat loistivat, hajuherneet tuoksuivat ja sielu lepäsi. Paikalla hääri armeija miehiä ja naisia, nuoria ja keski-ikäisiä ja vanhoja. Ilmeni, että puutarhaa pitää pystyssä the Royal Horticultural Society of Irelandin vapaaehtoiset. (Minua kiinnostaisi tietää, miksi yhdistyksen nimessä on tuo "Royal". Ehkä yhdistys on perustettu ennen Irlannin itsenäistymistä. Mutta koska Irlannissa ei mitenkään erityisesti ajatella lämmöllä naapurikuningaskunnan määrättyjä juttuja, ihmettelen, miksei yhdistyksen nimeä olla sittemmin karsittu.)

Kyllä kukki kukkia.

Palasimme autolle. Kävellessämme totesin, että paukkuni ovat käytetty. Ystäväni jalat olivat kipeät. Istuimme autoon. Huomasimme, että kello oli vasta 13. Söimme muutaman kourallisen M&M-karamelleja ja joimme vettä. Mietin, että nyt jos menee kotiin, jää pitkä aika lököilylle ja ompelulle, ei paha juttu lainkaan. Ystäväni mietti, että mitä jos eläisimme vaarallisesti. Mitä jos menisimme lounaalle Ballymore Eustaceen? Minä pistin suuhuni vielä kourallisen suklaata ja sitten toisen kourallisen suolapähkinöitä ja join suolavesipulloni loppuun ja meditoin vaihtoehtoa sitten sekunnin ja totesin, että joo, eletään vaarallisesti.

Jostakin syystä kuitenkin huomasimme kohta ajavamme Blessingtoniin (terveydeksi) päin. Ajoimme sen läpi. Ystäväni kysyi, jatkammeko eteenpäin. Niin kuin minulla olisi ollut mitään käsityksiä, mutta eteenpäin kuulosti hyvältä. Paljastin kuitenkin, että minulla oli kevyesti vessahätä, mutta että koska olimme päättäneet elää vaarallisesti, antaa mennä vain. Meille syntyi ajatus, että olisi mukava lounastaa kivassa paikassa. Ajaakörötimme ja spekuloimme, josko ylittäisimme vuoret ja menisimme Glendaloughiin. Tai ehkä kiertäisimme vuoret ja menisimme Brayhin tai Graystonesiin? Mutta ne olivat rannikolla. Sinne oli pitkä matka. Ajallisesti siis. Kilometreissä 45, mutta Irlannissa kilometrit eivät ole millään tavalla suhteessa ajoaikaan eikä ajoaika suhteessa kilometreihin.

Vastaan tuli Kilbriden-tien risteys. Käännyimme siitä, koska kyseessä on kiva tie (olemme ajaneet siitä joka vuosi Irlannissa käydessäni nähdäksemme yhden kirkon, joka on kuin suoraan Jane Austenin kirjoista). Nautimme vihreistä puutunneleista ja vanhoista kiviaidoista ja ylämäkeen ajamisesta ja totesimme, että vaarallisesti elämisessä on puolensa. Mietimme, että miten ne suhtautuisivat jossakin tienvarren talossa, jos ryömiskonttaisimme ovelle ja kolkuttaisimme heikosti oveen kuin Jane Eyre ja voihkaisimme, että "ruokaa, ruokaaaa... mutta kiitos kasvisruokaa eikä katkarapuja, eikä sieniä liian isoina palasina". Hoksasimme, että mehän ajamme kohti Sally Gapia. Ja kohta olimme Sally Gapissa. Koska risteykseen oli pysähtynyt jo yksi matkailuauto eikä takanamme näkynyt ketään (ja näkyvyys oli pitkälle), pysähdyimme mekin nauttimaan avaruudesta.

Siinä yksi vaihtoehto.

Oli päätösten aika. Glendalough? Ihmisten ilmoille? Roundwood? Ylitimme tien (otettuani kuvia lampaista; Irlannin valtiollinen turistitoimisto oli järjestänyt niitä paikalle) ja suuntasimme Roundwoodiin. Se tarkoitti sitä, että seuraavaksi piti pysähtymän Lough Tayn kohdalla, jossa Lough Tay välkehti, jylhät rinteet jylhistelivät, aurinko lämmitti ja koko maisema ilmoitti, että olen mahtava, ikiaikainen, suuri ja täynnä taruja. Mitä parhain paikka ihmiselle, jonka vessahätä oli tullut määränsä päähän. Kun jatkoimme matkaa, saatoin liittää Lough Tayn rinteet eeppisten puskapissamaisemieni listaan.

Aloimme oikeasti elää jo vaarallisesti. Se oli niin huumaavaa, että huono oloni oli jäänyt kauas taakse. Nälkä yltyi. Ohitimme Roundwoodin. Hylkäsimme Powerscourtin. Ohitimme Enniskerryn. Bray ja meri oli jo aivan vieressä. Päätös. Ei Brayhin, parkkeeraaminen ja ruokapaikan etsiminen vie liikaa aikaa. Avoca? Meni ohi.

Ja sitten tuli kyltti: KILRUDDERY.

Ystäväni hihkaisi. Käännyimme. Ajoimme parkkialueelle ja järjestimme itsemme lipunmyynti-kauppa-toimistoon voipuneena kuin maratoonarit maalisuoran jälkeen. Kysyimme, että onko paikassa kahvilaa. Joo, on. Saako sieltä lounasta? Joo, saa lämmintä ruokaa. Mutta tuolla puutarhassa. Kävimme pikaneuvottelun, maksoimme pääsymaksut (tai, no toinen maksoi, enkä se ollut minä) ja astuimme puutarhaan. Ja olimme tyytyväiset.

Suuren suojaisan puutarhan kulmassa oli teehuone sinitakorautakoristeisessa pagodimaisessa rakennuksessa, jonka vieressä oli katoksessa pöytiä. Alueen toisella reunalla oli muotoistutuksia ja suihkulähde. Toisella sivulla oli elisabetiaanisennäköisen kartanon terassi-istutuksia ja kasvihuone (conservatory) ja miellyttävä arkkitehtuuri. Puutarhaa reunustavien turvallisten puiden takana kohosi usvassa (usva oli päivän sana) Brayn sokeritoppavuori. Pilvien ja usvan seasta aurinko loi taivaalle ja vuoren vehreään ja vihreään rinteeseen upeita värejä. Olimme sitä mieltä, että oli kannattanut elää vaarallisesti.

Teepaikan toinen reunusta.

Ja toinen reunusta. (Kilruddery House tosiaan vain näyttää elisabetiaaniselta. Se on oikeasti myöhemmältä ajalta, rakennettu vain elisabetiaaniseen tyyliin.)

Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Kiersimme puutarhan pikaisesti (sillä molempien piti jaksaa vielä kotiin), jonka jälkeen päätimme poiketa Brayssä viiden kilometrin päässä. Kilrudderysta ulos ajaessamme näimme alueen niityllä hevoset, jotka nuolivat toisiaan. Kokemiemme idyllien jälkeen näky tuntui sen verran yliluonnolliselta, että aloimme oikeasti uskoa, että Irlannin valtiollisella mainostoimistolla oli joku kampanja menossa. Oli päivään kuitenkin sisältynyt aiemmin jo lampaita ja usvaa ja auteretta ja kaikkea irlantilaista turistikamaa.

Irlannin valtion turistitoimiston mainoskampanjan osuus "Toisiaan nuolevat hevoset" auton ikkunasta kuvattuna.

Brayssa parkkeerasimme rantapromenadille. Ystäväni jäi autoon, minä kävelin promenadin poikki rantakivikkoon. Istuin hetken ja kuuntelin meren sydäntäriipivää rytmiä tunnelmissa

Mereltä tuuloo,

Ruahonkorret väpäjää,

Syräntä riipoo.

(Taru sormusten herrasta eteläpohjanmaalaisittain.)

Sitten riisuin sukkikset ja änkesin ne kassiin, otin kengät käteeni, marssin veteen ja annoin Atlantin jäädyttää varpaani.

(Atlantista on turha laittaa kuvaa tähän. Harmaa ((usvainen)) taivas ja harmaa meri ja harmaat kivet eivät digipokkarilla synnytä mitään taidetta.)

Ehdimme tunnissa kotiin ruuhka-ajan alta. Perillä kotona teimme kumpikin kuolemaa, mutta hyvällä tavalla ja ehdottomasti edelleen sillä mielellä, että kannatti elää vaarallisesti.

(Ystäväni mies ei kokenut meitä yhtä seikkailuhenkisiksi living on the edge- tyypeiksi kuin itse koimme itsemme. Hänen mielestään meistä ei olisi saanut kovinkaan kiinnostavaa tositeeveetä, kun istuimme autossa Sally Gapyssä ja heittäydyimme kohtalon armoille, vaikka lounasaika läheni ja oli vähän vessahätä.)

Irlannin-matka, osa 3: Pukunäyttely Castletown Housessa

Informaatiota tässä ei paljoa ole luvassa. Casltetown House on kartano. Se sijaitsee Irlannissa Kildaren kreivikunnassa, Celbridgen kylässä (tai kaupungissa), lähellä Dublinia. Kartano on rakennettu 1700-luvulla ja se on komia. Nyt siellä oli näytteillä The Berkeley Costume and Toy Collection, josta en tiedä muuta kuin että se sisältää pukuja ja leluja 1700- ja 1800-luvuilta. Tässä kuvia puvuista. Käytin energiani katselemiseen ja kävelemiseen, en lukenut yhden yhtä selitystä yhdestäkään asusta. Joten info loppui tähän.

Näyttäisi menevän empireen. Pikkutytön myssy on huomattavan näperreltyä pitsityötä. Varsin sievä tuo vaaleansininen jakku. Samoin ilahduttaa silmää vaaleansininen seinä.

On rokokoohenkistä 1700-luvulta.

Kangas miellyttää silmää. Eikä pitsikään ole rumaa.

Tyypin alushame on tikattu!

Tyypin hameessa on esimerkillisiä kirjailuja.

Nämä kakaranuket vähän jotenkin ovat kaameita. Vähän.

Näyttelyn hameista oli kiinnostavaa syynätä, miten ne on kasattu. Ystävä tiesi selittää tarkemmin siitä, miten asut rakentuvat. Naisten päälihameet ja etukappaleet ovat käsittääkseni kiinnitetty neuloilla alempiin vaatekerroksiin. Niin sitten vissiin tässäkin. (Vaikka tosin malli näyttää olevan alusvaatteita.)

Miksi miehet eivät enää pukeudu tyylillä?

Jätän kokeilematta nukelle. Kyseessä on sack-back/Robe à la française (säkkiselkä?). En ihan hahmota, miten se ommellaan. Takahelma ja selkäviitta kun on yhdestä palasta..

Siinä olisi taas kirjontoja.

Tulee mieleen Napoleonin ajat 1700-luvun lopulla, ennen empireä.

Irlannin-matka, osa 2: Jäniksenä matkustaneiden seikkailut

Löytyi hyvä B&B-paikka.

Piknikillä Castletown Housen mailla.

Castletown Housessa on ennenkin vieraillut parempaa väkeä.

Castletown Housen pääportaikko. Lady koki tilassa avaruuden tuntua.

Saman paikan Long Gallery.

Kuvassa naamoja. (Kortissa on kuvattuna Castletown Housen Print Roomin seinää. Print Room oli 1700-luvun Facebook-seinä. Ladyt ja muut muodikkaat henkilöt teetättivät kuvia itsestään, sukulaisistaan, ystävistään ja cooleista tyypeistä ja liistrasivat ne seinälle.)

Kilcullenissa. Henkisenä tukena kangasostoksilla.

Russborough House. Tuntui kuulemma kotoiselta.

Piknikillä Russborough Housen mailla.

Kyllä kelpasi, autereisessa linnunlauluisessa aamussa.

Näytelmäkirjailija halusi itsestään kuvan Russborough´n kirjastossa.

Sally Gap. Näissä jylhissä maisemissa Seri koki kirjallisia inspiraation hetkiä.

Turistikuva lampaan kanssa.

Lough Tayn luona. Lough Tay ei näy. Se on montussa takana. Lough Tayn rannalla on Guinessin suvun kartano. Oluen ystävänä Seri olisi tahtonut vierailla kartanossa, mutta pihatien portti oli lukossa.

Atlantin rannalla Brayssa.

Retkellä Digby Bridgen luona.

Turistikuva joutsenen kanssa.

Piknikillä Digby Bridgen kupeessa. Seri keksi Kuolemattomaan näytelmäänsä kaksi uutta sanaa: "smaragdin" ja "vihreä". Lisäksi Seri päätti lisätä näytelmäänsä Wilhelm Tellin, Lumikin, lumotun kauriin ynnä muiden hahmojen seuraksi leprekaunin.

Turistikuva lehmän kanssa.

Juhlava illallinen matkan viimeisenä iltana.

Irlannin-matka, osa 1: Ei pitänyt ostaa kankaita

Palasin Irlannista nukkekoti-innostuksen, tilkkutäkkivimman, autuaiden muistojen ja noin viidensadan digikuvan kanssa. Alan purkaa matkasaldoa helpoimmasta päästä. Ensinnäkin. Käsityöt. Perinteisen kahden naisen ompeluleirin minun osastoni tuotti seuraavaa:

Kirjoin koristeet Meridan juhlavaan empire-mekkoon. Vahingossa tuli skottinuken hameen koristeeksi ohdakkeita, ja ohdakehan on Skotlannin symboli tai kansalliskasvi tms. Tietysti väitän kaikille jatkossa, että symboliikka kirjonnassani oli suunniteltua.

Nyt hame näyttää pikkutytönjuhlahameemmalta. Kirjonta ja vyö keventävät sitä. Se oli ennen vähän turhan veistoksellinen vaatekappale.

Sain tämän hameen kankaat ystävältäni synttärilahjaksi alkuvuonna. Leikkasin silloin mekon palasetkin jo. Mutta ompelut ovat sen jälkeen olleet vähissä. Syystä että vuodenvaihteesta lähtien on ollut niin, että koneen surina sattuu päähän, sen tärinä käsiä vasten rasittaa koko kehoa ja liikkuva neula ja kangas saavat silmät sumuiseksi ja pään sekaisin. Valitettavasti ompeluoireistossa ei ole tapahtunut mitään muutoksia. Kuvan mekon ompeleminen oli inhaa ja sen tekeminen piti jakaa usealle päivälle. Lopputulos onneksi ilahdutti.

Lämmittelin nukenvaateompelua tekemällä yllä olevan hameen. Ensin tuntui, että homma ei ole hanskassa. Oli kamalan vaikea hoksata, mitenpäin kangas laitetaan koneeseen. Lämmittelyn jälkeen uskaltauduin ompelemaan viime vuonna tilattua nukentakkia. Sain sen melkein valmiiksi.

Näin. Siinä matkan nukenvaateosuus.

Ystäväni ompelee (myös) tilkkutäkkejä. Minun nähdäkseni runsain määrin. Mutta jos määrän paljous on suhteellista ja näkökulmakysymys, niin ainakin absoluuttinen tosiasia on, että hän ompelee ihastuttavia täkkejä. Saan hänen luonaan vieraillessani aina tilkkutäkkikuumeen, ja hänen ansiostaan minulla on jo yksi omatekemäni melkein valmis torkkutäkki ja kankaat toiseen suunniteltuun täkkiin. Tai siis, niin tilanne oli ennen matkaa.

Melko läheltä ystäväni kotipaikkakuntaa löytyy maailman suloisin käsityöpuoti, Cottonwod Tree. Kauppa on idyllisen pikkukaupunkin, Kilcullenin, idyllisellä kadulla, idyllisessä pikkurakennuksessa, karkinvaaleanpunaisen ja vaaleankeltaisen kiinteistön välissä. (Värit siis viittaavat rakennusten ulkoseiniin.) Mutta Cottonwood Treen ansiot eivät jää ainoastaan idyllisyyteen. Vaikka kauppa on hyvin pieni eikä sen kangasvalikoima ole erityisen suuri, sen kangasvalikoima on ihastuttavin, mitä olen missään nähnyt. Siten visiitti Kilcullenissa on ollut matkabudjetilleni aina tuhoisa. Tänä vuonna ajatuksissa oli jättää kangaskauppakäynti tekemättä. Ehdottomasti. Näin:

Jätetään Kilcullen väliin.

Mulla on ihan riittävästi kankaita.

Ei meille mahdu enää kankaita.

En mää ehdi ikinä ompelemaan kaikkia mun kankaitani.

En mää edes nykyään jaksa ommella.

Hetken päästä:

Nämä Tähkäpään alusvaatteet on tosi ihanat.

Onko tämä pitsi Kilcullenista?

Mulla on samaa pitsiä kotona vielä vähän.

Pitäiskö sitä hakea lisää?

No jos mentäis vain alusvaatepitsiä ostamaan?

Hetken päästä: 

 

Hei, mahtava! Ihanat värit! Cottonwood Treestä?

Oijoi, mitkä värit. Oliko niitä siellä vielä?

Tämä on ihan kuin Pikku naisista.

Jos niitä on siellä vielä...

Eiks tällainen olis cfs-ystävällinen ratkaisu?

Kyl meidän täytyy mennä sinne.

Ja sitten me menimme. Palasin Kilcullenista tilkkutäkkikankaiden, täkin puuvillatäytevanun ja täkin boordikankaan kanssa. Ja fiinin vihreän pitsin ja lahjoitussilkkipalan kanssa. Ja vatsassani kuppi teetä. (Missä kaupassa Suomessa keitetään asiakkaalle teetä!) Alusvaatepitsit unohtuivat kokonaan.

Niin, ja lisäksi ostin täkkiin ompelulangat myös. Täkkimateriaaleista puuttumaan jäi taustakangas (hankin siihen ihan vain lakanapuuvilla) sekä tehosteboordi- ja reunuskangas (niitä varten tarvitaan korkeintaan puolimetrinen pala).

Kyseessä on siis Jelly Roll, amerikkalainen hitti (maksoin siitä 34 euroa). Tuossa rullassa (jonka olen avannut ja jota olen plärännyt; siksi se ei ole sotilaallisessa ryhdissä) on 40 erilaista kangasta, kutakin 6 cm leveä ja 110 cm pitkä suikale. Jos käyttää kaikki suikaleet (ja lisää vielä tehosteboordit), tuollaisesta rullasta tulee noin 170cm x 170cm -kokoinen täkki. Tuollaisen rullan edut ovat seuraavat: 40 erilaista kangasta! Ei sellaiseen runsauteen olisi varaa, jos ostaisi niitä metrihinnalla. Ei niitä kukaan myisi 6 cm:n paloissa. Kaikki kankaat on suunniteltu varta vasten toisiinsa sopiviksi niin, että värit ja kuviot ovat tasapainossa. Ja kankaiden leikkaamisen vaiva on minimoitu. Itse aion ommella täkin neliöistä. Ei tarvi kuin pätkiä suikaleet. (Voisin tietty säästää pätkintävaivaa ja yhdistää suorakaiteita ja neliöitä, mutta tykkään perinteisistä neliötäkeistä eniten.)

Olen ennenkin ihaillut Jelly Rolleja, mutten ole innostunut ostamaan sellaista, koska nautin eniten aina värien valitsemisesta. En ole tykännyt ajatuksesta, että joku on valinnut ne minun puolestani. Mutta tässä rullassa on aivan sellaiset värit kuin 1990-luvun ihanassa Pikku naisia -elokuvassa. Ihastuin niihin heti. Ja koska nykytilanteessa en jaksaisi mittailla ja leikkailla, suikaleet tuntuivat ratkaisulta pulmaan. Pätkin ne hissuksiin palasiksi. Ei tarvi leikata pitkää linjaa. Nips vain. Ja sitten alan sommitella palasia pöydällä. Ja sitten voin ommella kaikessa rauhassa ensin 6 cm:n pätkiä kerrallaan. Suoraa. Myöhemmin pidempiä pätkiä kerrallaan, mutta aina vain suoraa. Ja työ on koko ajan helppo jättää lepäämään. Ei ole mitään sen kummempia vaiheita.

Pitää antaa Helsingille mahdollisuus, osa 4

Annankadun ja Uudenmaankadun kulmassa on vaaleansininen kivilinna, jonka tornista tulee mieleen Burnettin Pikku prinsessa.

Lentokenttä on lähellä.

Erilaisia asioita L. M. Montgomeryn kirjoista

Olen nauttinut muutosluentana nyt Marigoldin ihmeellisen maailman, Pat-kirjat (2kpl), Anna-sarjan sekä Runotyttö-kirjat. (Vaikka viime tekstissäni sanoin, että Annat ovat olleet joka kodissa ekana lukemistona, täytyy myöntää, että tällä kertaa luin ne vasta Marigoldin ja Patien jälkeen. Se oli eka kerta, kun aloin lukea Montgomeryjä muusta kuin Annoista.) Luin myös Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme, jossa käsitellään Montgomeryn elämäntarinaa ja hänen kirjojensa sankarittaria. Nyt on pää siis varsin täynnä Montgomeryä, joten pullautan tänne mietteitäni heti tuoreeltaan.

SYITÄ OLLA LUKEMATTA MONTGOMERYN KIRJOJA:

Ne eivät ole nerokkaan psykologisia rakennelmia (vrt. Dostojevski).

Ne ovat kevyttä tavaraa. (Tämä on argumentti vain niille, jotka vastustavat kevyttä kirjallisutta.)

Ne ovat sentimentaalisia.

Ne ovat naiiveja. (Nykyisen kyynisen maailman silmissä.)

Ne pursuavat luontokuvausta.

SYITÄ LUKEA MONTGOMERYN KIRJOJA:

Ne ovat klassikkoja. Tsiljoonat naiset ovat imeneet ihanteensa hänen kirjoistansa.

Ne ovat idyllisiä, viattomia, kauniita, moraalisia.

Ne ovat hauskoja, viihdyttäviä ja helposti luettavia.

Kieli on laadukasta ja eloisaa.

Niissä on meheviä juttuja. (Koko Montgomeryn konsepti tuntuu perustuvan meheviin humoristisiin tai romanttisiin episodeihin. Tästä myöhemmin lisää.)

MONTGOMERYN LUMO

Henkilöt. Vaikkei Montgomeryn kirjojen psykologia ole Dostojevskin tasoa, hänen henkilönsä ovat kuitenkin kiinnostavia kaikkine lahjoineen, heikkouksineen, hyveineen ja paheineen. Löytyy selkärankaa ja tahtoa, kunnianhimoa, ylpeyttä, pitkävihaisuutta, juoruilunhalua, herkkyyttä, ihmisuskoisuutta, turhamaisuutta, ennakkoluuloisuutta, kauneudentajua, hyväsydämisyyttä, uskollisuutta ja vähän kaikkea.

Luonto ja rauha. Kirjojen ilmapiiri on hengittävä, vähän kuin Atlantilta pääsisi tuuli puhaltamaan (mutta itsen ja tuulen välissä on suoja, vähän kuin Korkean Johnin metsikkö on meren ja Uuden kuun välissä, joten tuuli on vain raikas, ei raivoisa). Maailma Montgomeryn sankarittarien ympärillä on aina kaunis ja harmoninen (mitä nyt on yksi maailmansota), ristiriidat tulevat ihmisistä itsestään. Prinssi Edwardin saari sen sijaan ei koskaan petä. Kirjat ovat täynnä maiseman eri valoja ja värejä. Keskimäärin kaikki puut on aina lueteltu ja kuvattu persoonina (ja nimetty Kuiski kuiski pajuiksi, Lumikuningattariksi ja niin edelleen). Kukat on nimetty (asterit, esikot, kielot, pionit, ruusut, pietaryrtit...), niiden olemus ja tuoksut kuvattu. Puutarhat ovat täynnä vanhoja perennoja ja niityt täynnä tuhatkaunoja. Ja kaikkialla on meri. Ja auringonlaskut ovat (omenan)vihreitä:

Oli ihana ilta, täynnä valon ja varjojen vaihtelua. Läntinen taivas oli osaksi peittynyt kevyihin pilvenhattaroihin, joiden väri vaihteli purppuranpunasta merenvahankeltaiseen, ja niiden välitse häämötti vilpoisa omenanvihreä tausta. Alhaalla kimmelsi meri auringonlaskua kuvastaen ja hiekkasärkkien reunustamalta rannalta kuului taukoamatonta aaltojen kohinaa. (Anna omassa kodissaan, suom. Hilja Walldén.)

Koska Avonlean joka kolmas ja Silver Bushin joka toinen iltataivas on vihreä, on Prinssi Edwardin saarella pakko olla oikeastikin erilaiset auringonlaskut kuin täällä. (En minä ainakaan ole nähnyt koskaan vihertävää taivasta.) Lapsen mieltäni Montgomeryn luontokuvaukset koettelivat vähän. Nyt aikuisena toisinaan ne aiheuttavat koomankaltaisen tunteen ja lasittuneen katseen (ja rivit alkavat hyppiä silmissä), mutta pääasiassa ne rauhoittavat, rentouttavat ja synnyttävät vahvoja mielikuvia.

Vaatteet. Sankaritarten vaatteet kertakaikkiaan lumoavat. On ilmavia valkeita musliinimekkoja kera vyönauhojen (eritoten Annalla ja Rillalla), tylliä, mystistä kreppiä (mitä kreppikangas käytännössä oli 1800- ja 1900-luvun taitteessa?), utuharsoisia kuutamoisia silkkileninkejä (erityisesti Emilialla). On puhvihihoja, kauluksia, pampuloita, ruusukkeita, frilloja. Kaikennäköistä on. Ei välttämättä kylläkään historiallisesti ihan täsmällisesti. Jos lasketaan Kotikunnaan Rillan perusteella (vuodesta 1914) Annan syntymäaika, päästään jonnekin 1870-luvun alkuun tai 1860-luvun loppuun. Siinä tapauksessa nuoren Annan hameet olisivat tyrnuureja täynnä eivätkä myöhäisviktoriaanisia ja lopulta edwardiaanisia, millaisiksi Montgomery ne kuvaa. Sisko Ylimartimo toteaakin: Kirjailijan ajatuksena oli alun perin kirjoittaa Annasta vain yksi kirja, idea jatkosta oli kustantajan. Siten jatko-osissa ajan on ikään kuin vuoroveden tapaan vetäydyttävä taaksepäin, kun Anna saa lisää ikää ja hänen perheensa kasvaa, sillä aikatulppana edessäpäin on ensimmäinen maailmansota. (Anna ja muut ystävämme, s. 23.) 

Mehevät jutut. Totesin tämän tekstin alussa, että koko Montgomeryn konsepti tuntuu perustuvan meheviin humoristisiin tai romanttisiin episodeihin. Tarinoissa ei siis ole mitään hillittömän monimutkaista ja jännitteistä kaarta. Ne rakentuvat usein peräkkäisistä yksittäisistä tapahtumista (näin esim. Anna- ja Pat-kirjoissa sekä Marigoldissa, ei niin vahvasti Emilia-kirjoissa), joiden mukana aika kuluu ja sankaritar tulee tutuksi ja kasvaa ja kehittyy (tai ei kasva eikä kehity). Anna opettajana sekä Annan perhe erityisesti koostuvat irrallisista kertomuksista. Opettajana-kirjan lähes joka luku tuo tullessaan uudet henkilöt, joiden elämän ongelmat (usein rakkaushuolet) Anna ratkaisee. Tai joiden elämästä Anna kuulee juorun. Perheessä taas joka luku on omistettu eri Kotikunnaan perheen jäsenelle (paitsi ei erityisemmin Gilbertille). Noin yleisesti ottaen Anna-kirjoissa kirja kirjalta Annan osuus tarinassa vähenee ja yhteisössä tapahtuvat sattumukset valtaavat sivutilan. Sattumuksista juoruaa herkulliset hahmot, kuten Cornelia-neiti.

Hetkittäin tapahtumien vyöry tuntuu ylikuormittavalta. Toisina hetkinä iskee epäusko, että voiko koskaan ikinä missään yhteisössä tapahtua noin  paljon. Älyttömimpienkään tarinoiden uskottavuutta en ole koskaan epäillyt. Kummallisten sattumusten (vihille menot tohvelit jalassa, myrkytysepäilyt, koiransa viereen haudatuksi haluamiset jne) määrää aloin miettiä siltä kannalta, että 1900-luvun alun hitaassa yhteiskunnassa, jossa ei ollut telkkaria eikä nettiä ja jossa kaikki tunsivat kaikki, on ehkä ollut mahdollista, että juoruintoiset ihmiset tiesivät kymmenien sukujen asiat. Ja kun miettii todellisuutta... Paljon mahtuu kymmenien sukujen useiden sukupolvien elämäntarinoihin. Ehkä ennenmaailmassa on riittänyt juoruttavaa loputtomiin. Mehevää juoruttavaa.

Mitä tulee uskottavuuteen, Anna ja muut ystävämme -kirjasta ilmenee, miten yllättävän monet Montgomeryn kirjojen tapahtumat perustuvat toteen. Jopa kiehtova kertomus, miten Murrayn suku saapui Saarelle. Emiliahan kuulee, miten esi-isä ja -äiti olivat seilaamassa laivalla Skotlannista Quebeciin, kun laiva pysähtyi ottamaan juomavettä Prinssi Edwardin saarelta. Hugh Murray oli vienyt merellä huonoon kuntoon joutuneen vaimonsa nauttimaan vähän tukevasta maanpinnasta hetkeksi aikaa. Mutta Mary Murraypa ei suostunut enää palaamaan laivaan vaan ilmoitti, että "tähän minä jään". Ja niin Murrayn suku tuli Saarelle, ja Mary Murrayn hautakivessä luki: "Tähän minä jään." Kuinka ollakaan, Montgomeryn isoisoisoisä, skotti Hugh Montgomery oli matkalla vaimonsa Maryn kanssa vanhasta maailmasta Quebeciin, kun laiva pysähtyi täydentämään vesivaroja Prinssi Edwardin saarella... Ja meritautinen Mary meni maihin eikä suostunut palaamaan enää laivaan!

Montgomeryn tuotannossa on hämmentävän paljon Montgomeryä itseään (suosittelen tosiaan tuota Anna ja muut ystävämme -kirjaa; ja varmasti englanniksi löytyy jotakin vielä laajempia teoksia). Ystäväni kanssa kun keskustelimme asiasta, hän totesi, että kirjoittaessaan hän haluaisi päästä uusiin maailmoihin (luulen hänen viitanneen konkreettisesti uusiin maailmoihin). Ymmärrän ajatuksen. Miksi kirjoittaa oman elämänsä pohjalta, kun voisi ammentaa koko mielikuvituksen rajattomasta maailmasta? Sitä paitsi, eikö ole kovin henkilökohtaista antaa omasta elämästään niin paljon niin omia asioitaan koko maailman pureskeltavaksi? Minulle tuli näistä kysymyksistä mieleeni keittiöpsykologinen ajatus. Montgomery kiintyi paikkoihin, esineisiin ja lemmikeihin niin paljon, että toivoi itse, että voisi olla vähemmän kiintyväinen. Hän ei pitänyt muutoksesta. Mitä jos Montgomery kirjoitti nuo paikat, esineet (Gog ja Magog, Annan takanreunalla olevat koirat ovat oikeasti olleet olemassa!!!) ja lemmikit teoksiinsa, jotta ne säilyisivät, jotta olisi pysyvyyttä, jotta hän saisi elää sen, minkä oli jo menettänyt? Ja ehkä siksi, että Montgomery kirjoitti kirjoihinsa niin paljon totta, hänen teoksissaan on jotakin aivan erityisen aitoa menneen maailman lumoa?

Sankarittaret. Jotkut feministitutkijat ehkä näkevät Annan lahjakkaana naisena, joka päätyy kotiäidiksi, Emilian lahjakkaana kirjailijana, joka päätyy vaimoksi (ja sen ajan yhteiskunnan myötä kotiäidiksi), Patin lahjakkaana naisena, joka päätyy emännäksi ja lopulta vaimoksi (ja sen ajan yhteiskunnan myötä kotiäidiksi) ja Rillan lahjakkaana naisena, joka päätyy vaimoksi (ja sen ajan yhteiskunnan myötä kotiäidiksi). Minä näen Annassa ja Emiliassa omapäiset ja lahjakkaat naiset, jotka uskaltavat elää omaa elämäänsä ja kulkea omaa polkuaan, jotka kouluttautuvat ja jotka tekevät omat valintansa. Pat (joka myös opiskelee vähän) ja Rilla (joka ei halua opiskella) ovat omapäisiä lahjakkaita naisia, joilta puuttuu sellainen kunnianhimo, joka ajaisi heidät maailmalle. Heidän valintansa on rakastaa lähellä olevia ihmisiä ja rakentaa ympärilleen kotia. Minä koen Montgomeryn sankarittaret nykynäkökulmastakin voimaannuttaviksi (anteeksi termi)(ehkä se on vähän yliampuva sanavalinta, mutta menköön). Ja Montgomeryn aikana hänen sankarittarensa ovat tainneet vivahtaa feminismille.

ANNA JA RUNOTYTTÖ -KIRJAT

Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)

Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)

Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)

Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)

Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)

Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)

Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)

Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)

Pieni runotyttö (Emily of New Moon, 1923)

Runotyttö maineen polulla (Emily Climbs, 1925)

Runotyttö etsii tähteään (Emily's  Quest, 1927)

Anna-kirjat ovat keväänvihreissä ja kermanvalkoisissa sävyissä. Ne assosioituvat keväiseen kukkivaan omenapuuhun. Runotyttökirjat ovat tummansinisissä ja metsänvihreissä sävyissä. Ne assosioituvat iltahämäräiseen metsikköön. Anna-kirjat ovat valoisia ja avoimia, Runotyttö-kirjat sulkeutuneita ja mystiikkaan vivahtavia. 

Runotyttö-kirjoista ensimmäiseksi mieleen nousevat dramaattiset tapahtumat. Emilian unet, joissa selviää Ilsen äidin kaamea kohtalo ja kadonneen pojan olinpaikka. Emilian näky lasipallossa. Emilia huutamassa öisessä kirkossa Teddyn nimeä, ja Teddy kuulee huudon mailien päähän. Hullu herra Morrison. Teddyn pelottava äiti. Emilia makaamassa jyrkänteellä. Tukahduttava ja kiinnostava Dean Priest. Murrayn katse. Sitten vasta tulee mieleen Perryn kosinta ja hullutteleva Ilse.

Anna-kirjat taas tuovat mieleen ensimmäiseksi katkeamattoman virran koomisia kommelluksia. Anna myy vahingossa herra Harrisonin lehmän. Anna värjää hiuksensa vihreäksi. Anna lyö rihvelitaulun Gilbertin päähän. Anna roikkuu Tumman päilyvän aallokon yli menevän sillan pylväässä ja on silti ylenkatseellinen apuun tulevalle Gilbertille. Faith ja Walter ratsastavat sioilla. Rilla menee eriparikengissä tapaamaan ärsyttävää Evelyniä.

Lapsena pidin ja nyt pidän enemmän Anna-kirjoista ja niiden valoisasta optimismista. Lukioikäisenä Runotyttöjen tummanvivahtava romantiikka kolahti enemmän.

PAT-KIRJAT  

Vanhan kartanon Pat (Pat of Silver Bush, 1933)

Pat, Vanhan kartanon valtiatar (Mistress Pat, 1935)

Pat-kirjat assosioituvat kodin lämpöön.

Näiden kirjojen olemassaolo selvisi minulla 90-luvulla, jolloin kielitaitoni ei riittänyt niiden lukemiseen. Tutustuin kirjoihin heti, kun ne suomennettiin (Sisko Ylimartimo, 2009 ja 2010), ja Pat marssi suoraan sydämeeni Annan ja Emilian kaveriksi.

Pat-kirjat ovat raikkaan moderneja 1930-lukulaisuudessaan. Siis raikkaan moderneja ollakseen Montgomeryä. Niistä puuttuu joku Annoissa ja Runotytöissä oleva romanttisuus. Jotenkaan Patin elämässä ei ole sellaista hehkua kuin Annan ja Emilian. Se on tavallisempaa, arkisempaa. (Kanasalaatit tuntuvat olevan yksi Patin elämän kohokohdista.) (Laskin leikkiä. Mutta kanasalaatit selvästi olivat tuona aikana iso juttu.)

Erityisesti pidän Pat-kirjoista talon ja muutosvastarinan takia.  Pat on aivan kuin minä (tai minä kuin Pat). Vastustan kaikkea muutosta, hyvääkin. Samoin Pat. Pat rakastaa kotiaan Silver Bushia äärettömään palvontaan saakka. Minulla ei ole kotia, jota rakastaa äärettömään palvontaan saakka, joka on yksi vaikeita kohtia elämässäni. Minulla pitäisi olla pysyvä koti. Minun ei kuuluisi muuttaa paikasta toiseen ja repiä itseäni aina rikki. Pat ei kestä mitään muutoksia kodissaan eikä kodin lähipiirissä. Minä samaistun Patiin täysin. Muutokset haisee.

Ja sitten Pat-kirjoissa on se talo. Silver Bush. Sen matot (eritoten matot), ikkunat, portaat, ovet. Huonekalut. Kellari ja hillot. Itse tehdyt juustot. Persoonalliset, aidot kissat keittiössä ja läsnä kaikkialla (mikä nero Montgomery olikaan kirjoittamaan kissoista). Herkulliset ruuat. 

Rakastan kirjoja, joissa on Talo. (Osittain ehkä koska itselläni ei ole.) Taloissa on yksi Montgomeryn kirjojen lumo. Vihervaara on ihastuttava. Uusi kuu kiehtova. Mutta mikään muu Montgomeryn kirjoittama talo ei ole niin selkeä oma hahmonsa kuin Silver Bush.

Pat-kirjoissa ei tarvita suurta draamaa (paitsi yllättävässä lopussa, joka ei lopulta tunnukaan yllättävältä vaan ainoalta oikealta mahdollisuudelta päättää kertomus onnellisesti). Kirjojen tarina rakentuu hitaasta, pysähtyneestä, onnellisesta, täydestä elämä. Semmoisesta, jota ei enää ole. Ei ole koskaan ollutkaan niin ristiriidattomana. Mutta jotain oikeaa ja totta niissä kirjoissa on. Ja siksi ne ovat muutostilanteessa terapeuttisia. Vaikka Silver Bushinkin pysyvyyteen hiipii muutos vähä vähältä.

ANNA vs EMILIA vs PAT

Lapsuusajan muistojen kunniaksi.

Annalla on punaiset hiukset. Ehdotonta plussaa. (Ei mikään argumentti oikeastaan, koska punaiset hiukset ovat ihanat juuri Annan takia.) Anna on liljamaisen ylväs, kuulas ja puhdas. Joo, Anna on pitkävihainen ja himpun turhamainen ja ehkä vähän liian täydellinen. Mutta Annassa on iloa ja rakkautta ja hyväsydämisyyttä niin paljon, että hänelle antaa anteeksi sen, että hän aikuistuessaan ei enää joudu kommelluksiin.

Emilialla on tummat hiukset ja hän on kuin tähti. Emilia on sulkeutunut, luulevainen, ylpeä. Ja kunnianhimoinen ja päämäärätietoinen. En osaa liittää Emiliaan mitään lämpimiä adjektiiveja. Paitsi huumorin ja itseironian (joista jälkimmäinen on lämmin adjektiivi vain siinä ja siinä). Emilia on kiehtova.

Patrician (en voinut kirjoittaa rivin alkuun "Patin") silmät ovat puronruskeat. Pat on lämmin ja uskollinen.

Emilia on salaperäisin ja siten kiehtovin. Pat on tavallisin ja siten samaistuttavin. Anna on esikuvallisin. Näin on. Enpä olisi määritellyt heitä täten 10-vuotiaana.

Nyt lähden Irlantiin.

Seikkailu kutsuu

Minä olen pakannut ja herra ja rouva D'Serry myös. Ilmoittivat lähtevänsä jäniksinä mukaan (näköjään tyylillä). Mikäs siinä, jos pitävät itse itsestään huolen. Minulla on nimittäin minussa riittävästi katsottavaa. Jännittää matkustaminen nykyisessä hontelopäisessä ja muutenkin yleishonteloisessa tilassa. Lisäjännitystä justiinsa nyt tuottaa uusiksi orastava flunssa. Kunhan ei äityisi miksikään erikoisemmaksi. Saa luvan olla äitymättä. Lento lähtee joka tapauksessa huomenna. Ja minä aion olla lennolla mukana! (Ja eräät toiset myös, mutta siitä ei saa hiiskua kenellekään.)

L. M. Montgomeryn Anna-sarja

Olen lukenut kaikki Anna-kirjat yli kymmeneen kertaan. (Kaksi 2000-luvulla suomennettua osaa, Anna opettajana ja Annan perhe, olen lukenut vain kolme kertaa.) Harmittaa, etten ole merkinnyt muistiin jokaista lukukierrosta: Olisi tietysti kiinnostavaa tietää niiden tarkka määrä, mutta enemmän minua kiinnostaisi katsella vanhojen lukukertojen päiväyksiä ja muistella, mitä silloin tapahtui. Olen aikuisena nimittäin lukenut Annat aina, kun on tapahtunut elämänmuutos. Jokaisessa uudessa kodissa ensimmäisenä lukemistonani on ollut Annat. Samoin ne ovat olleet seurana, kun on ollut surua, ahdistusta tai epävarmuutta. Toisaalta  olen lukenut niitä joskus vain kesäkirjoina, toisinaan talvikirjoina. Kerran luin ne tenttiin. Tai, no. Annan nuoruusvuodet luin tenttiin. Mutta koska aina pitää lukea koko sarja...

Joka lukukierroksella joku sarjan kirjoista on aina noussut ylitse muiden ja joku toinen ei ole tuntunut niin hehkeältä. Se on riipunut iästä, elämäntilanteesta tai ehkä vuodenajasta. Mutta Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908) on ollut joka kerta erityinen eikä yhtään tylsä. Annan nuoruusvuodet on aina yhtä raikas. Se heittää tyttökirjallisuuden rakastetuimman punapään näyttämölle aina yhtä tuoreesti. Joka lukukerta elän tunteella todeksi Annan autuuden, kun hän ensimmäisen kerran elämässään tulee kotiin, ja Annan tuskan, kun hän kuulee, ettei hän tullutkaan kotiin. Ja sen jälkeen jo tutuksi käyneet tapahtuvat vyöryvät toinen toisensa jälkeen, valoisina, onnellisina, kauniina, mukana ripaus oikean elämän suruja.

Kun olin lapsi, Annan nuoruusvuodet oli tietenkin suosikkini. Ihan vain siksi, että siinä sattui ja tapahtui. Lisäksi Anna ja Diana olivat lähellä omaa ikääni. Kohtaus ylitse muiden oli tietysti se, jossa Gilbert tavoitteli koulussa Annan huomiota tarttumalla tätä palmikosta ja sihahtamalla "tuli on irti". Leikimme kohtausta barbeilla lukemattomat kerrat. Oli vain varsin hankalaa leikkiä nuken kanssa tyydyttävällä tavalla närkästynyttä Annaa, joka rikkoo rihvelitaulun Gilbertin päähän. (Kun televisiosta tuli Kevin Sullivanin ihastuttava Anna-sarja, järkytyimme kollektiivisesti, minä ja siskoni, kun Gilbert siinä "tuli on irti" sijasta suhahti "carrots". Se oli kerrassaan vääräoppista! Vaan siinä iässä emme vielä osanneet tietää, että alkutekstissä Gilbert sanoo "carrots" ja että suomentaja vain on ollut omatoiminen.)

Piirsin Anna-paperinuken yli kymmenen vuotta sitten, kun olin katsonut tv-sarjan ties kuinkamonennen kerran. Nuken hameisiin luin Annan nuoruusvuosista kuvauksia, mutta niissä taitaa olla silti enemmän vaikutteita televisiosarjasta... Matthew'n joululahjahameen piirsin kuitenkin parhaani mukaan kirjan kuvauksen mukaan. Tv-sarjan hameisto on alusta loppuun saakka ihastuttavaa, vain joululahjahame on siinä kertakaikkiaan epäonnistunut. Kamala 1980-lukuinen VAALEANSININEN hörhellys. Se on tietty vain minun mielipiteeni.

Anna ystävämme  (Anne of Avonlea, 1909) oli myös suosiossani ollessani lapsi, olihan kirjassa Davy-veijarin kolttosia ja loputtomia kysymyksiä. Mutta Anna alkoi olla huolestuttavan kunnollinen. Ainoat Annan menevät tempaukset olivat herra Harrisonin lehmän myyminen ja yhden kanalan katon läpi rysähtäminen. Kun ehdin teini-ikään, Anna ystävämme kurssi nousi korkealle Kaikurannan romantiikan vuoksi. Yksinäisen Lavendel-neidin tarina olisi  ollut romanttisinta, mitä tiesin, ellen olisi tiennyt jo Leslie Mooren tai Rilla Blythen tarinaa.

Avonlean kartta. Olen piirtänyt sen Paul Hendricksin kotisivuilta löytyvän kartan pohjalta. (Hendricks on ynnännyt yhteen Prinssi Edwardin saaren maantiedettä ja Anna-kirjojen kuvauksia. Luulisin, että hän on käyttänyt apunaan myös Montgomeryn päiväkirjatekstejä.) Yksi Anna ystävämme viehätyksestä on, miten Anna ja Diana seikkailevat pitkin Avonlean teitä ja metsiä. Aina löytyy jotakin kaunista tai yllättävää.

Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915) tuntui lapsena pikkuisen tylsältä. Ei se tietenkään ollut varsinaisesti tylsä, se nyt on selvää, Anna-sarja oli pyhä ja täydellinen (ja on edelleen). Mutta Annan unelmavuodet oli pikkuisen tylsä silti. Anna ei tee mitään hassua, Anna on aikuinen, Anna ei ymmärrä, että Gilbert on Se Oikea. Parhaita kohtia olivat Davyn kirjeet ja Annan lomat Vihervaarassa, jossa Davy teki kysymyksiä.

Sittemmin kirjaan ovat tuoneet lumoaan tunnelmallinen Karoliinan maja, hykerryttävä Jamesina-täti, eloisat ja toiveikkat nuoret opiskelijattaret ja... no, yleensä koko kirja. Nykyään Annan opiskeluaikoihin on tullut lisäripaus nostalgiaa, kun omat opiskeluvuoteni ovat jo takana. (Opiskelijat kimppakämppineen taisivat olla sata vuotta sitten loppujen lopuksi melko samanlaisia kuin nykyään.)

Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936) on suomennettu vasta vuonna 2002. Montgomery kirjoitti teoksen kustantajan pyynnöstä täydennykseksi sarjaan. Se on tyyliltään aivan erilainen kuin aiemmin kirjoitetut osat. Kirja on pääasiassa kirjemuodossa ja se on episodimaisempi kuin alkuperäiset osat. En aluksi pitänyt kirjasta juurikaan. Se oli vähän kuin pyhäinhäväistys. Nyt viime lukukerran jälkeen (viikko sitten, noin) hyväksyin sen kuitenkin osaksi Anna-sarjaa. Minua ilahdutti, miten kirjassa oli viittauksia sellaisiin henkilöihin, jotka olivat kadonneet "alkuperäisestä" sarjasta oikeastaan olemattomiin. Vaikkapa Annan ystävä Diana. Diana mainitaan Annan unelmavuosien jälkeen vain pari kertaa. Kun hänet mainitaan nyt sitten myöhemmin sarjaan lisätyssä Anna opettajana -kirjassakin, tuntuu Dianan merkitys Annan elämässä jotenkin palaavan takaisin ystävyyden rajoihin. Ihan kuin Montgomery olisi 15 vuotta Kotikunnaan Rillan jälkeen hoksannut, että hei, mä unohdin Dianan, mä haluun, että se oli osa Annan elämää vielä aikuisenakin, mä pistän Dianan tähän (ja siihen toiseen myöhemmin kirjoitettuun osaan).

Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917) oli oikeutetusti toinen teini-iän suosikki. Leslie Mooren romanttinen ja traaginen tarina oli värisyttävyystasoltaan samaa luokkaa kuin Tuulen viemää -elokuvan loppukohtaus, jossa Scarlett toteaa miettivänsä tätä kaikkea huomenna Tarassa. Leslie Mooren tarinaa ei mitenkään pahentanut hänen kullankeltaiset hiuksensa, jotka ylettyivät polviin saakka. (Oliko se polviin?)  Kun menin naimisiin, Annan pesänrakennus ja ensikoti tietenkin tuntuivat läheisiltä, vaikka Turun Ylioppilaskylän kaksio DDR-henkisessä ympäristössä oli aika kaukana Haavemajasta Prinssi Edwardin Saarella.

Viimeisimmällä lukukerralla (noin viikko sitten) minua ihastutti eniten Cornelia-neidin humoristinen hahmo sekä kaunis ja levollinen maisema, ja minua mietitytti eniten Annan ja Leslien ystävyyden kehittyminen sekä Annan perheenlisäykseen liittyvät ilot ja surut.

Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939) on myös suomennettu vuonna 2002. Siihen pätee samat sanat kuin Anna opettajana -kirjaan. Maininnat, vaikka kuinka ohimenevät, Dianasta, Marillasta, Rachelista ja Davystä nivovat kirjan osaksi sarjaa ja palauttavat alkuosien rakkaat hahmot takaisin lukijan mieleen. Mutta Annan perhe on ehkä vielä episodimaisempi kuin Anna opettajana, enkä vielä aivan mukisematta niele sitä tasa-arvoiseksi osaksi muiden kanssa. Toki kirja on lämminhenkinen ja hauska. Mutta jotenkin mutta. Minua ehkä häiritsee se, että kirjassa toistuu kaksi kertaa muutenkin Montgomeryllä useasti esiintyvä tapahtuma: pikkutytön ensimmäinen ystävä osoittautuukin petturiksi. Masentavaa. Kahdesti. Samassa kirjassa!

Ollessani lapsi tasaveroiseksi suosikiksi Annan nuoruusvuosien rinnalle kiipesi tietysti Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919). Annan nuoruusvuodet sai etumatkaa suosikkiudessa vain siksi aikaa, mitä äitini ääneenluenta kesti ehtiä Sateenkaarinotkoon. Nykyäänkin nämä kaksi osaa ovat ylitse muiden jollakin erityisellä tavalla. Jotenkin niissä värähtelee lapsuuden salaperäinen maailma, se johon itse ei enää pääse sujahtamaan sisälle, mutta jonka edelleen pystyy häivähdyksenä tuntemaan.

Sanomattakin on selvää, että Sateenkaarinotko oli yliveto lapsihenkilöiden vuoksi. Pappilan ja Kotikunnaan lapset olivat kerrassaan ihailtavia ja  nokkelia. Heidän edesottamuksesna olivat hauskoja ja yllättäviä ja Walterin huilunsoittaja-näyt olivat värisyttäviä. Nyt aikuisena minua edelleen ihastuttaa lasten persoonat, heidän mietteensä ja  pappilan lasten urhea itsekseen selviäminen. Ja Faithin lemmikkikukon syöminen tuntuu edelleen yhtä traagiselta kuin ollessani 7-vuotias.

Samaisen Hendricksin kotisivuilta saatu kartan malli. Lapsena piirsimme tietysti monet Sateenkaarinotkon kartat. Yksikään ei taida olla tallessa, valitettavasti.

Romanttinen Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1920) oli tietenkin teini-iän kolmas suosikki. Silloin tosin mieltäni painoi taustalla vellova maailmansota. Nyt aikuisena pidän Kotikunnaan Rillaa ja Annan nuoruusvuosia sarjan parhaimpina kirjoina (parhaimmuus ei välttämättä tarkoita suosikkiutta), ensin mainittua pidän ehkä vielä jälkimmäistä himpun eheämpänä kokonaisuutena. Kotikunnaan Rilla on hieno kasvutarina, jossa nauravasta (ei huono juttu tuo nauravuus tietenkään) ja keveästä perhosmaisesta Rillasta kasvaa vastuuntuntoinen ja kypsä nuori nainen. Kasvutarina ei ole tylsän opettavainen moraalisaarna. Päin vastoin, se on oikeastaan vähän haikea ja surumielinen (onko se "päin vastoin"?).

Kirjan alussa eletään kesää 1914. Kohtsilleen 15-vuotias Rilla toteaa onnellisena uuteen aamuun herätessään, miten hän rakastaa aamuja, kun koskaan ei voi tietää, mitä yllätyksiä päivä tuo tullessaan. Lisäksi Rilla toteaa (siinä kohtauksessa tai vähän myöhemmin), että ikävuodet viidestätoista yhdeksääntoista ovat ihmisen ihanimmat. Lukija tietysti tietää, että Rillan seuraavat neljä vuotta kuluvat maailmansodan aiheuttamissa huolissa. Vaikka Montgomeryn luoma asetelma on varsin läpinäkyvä ja yksinkertainen, se ei yhtään tunnu päälleliimatulta ja... no... turhan simppeliltä. Asetelma yksinkertaisesti toimii. Sitä jo heti alussa tuntee ahdistusta päiväperhostytön puolesta, joka ei tiedä, mitä tuleman pitää. Ja tuleman pitää.

En ole tainnut itkeä mitään muuta kirjaa lukiessani niin paljon kuin Kotikunnaan Rillaa.  (Ehkä Nero Corleonea lukiessani ole itkenyt yhtä paljon.) Walterin kuolema ja moni muu kohta ovat toki itkettävän koskettavia, mutta pääpotin vie tietysti Maanantai-koiran uskollinen sodanmittainen odotus juna-asemalla.


Millaisia Anna-kirjamuistoja teillä on? Onko teillä suosikkeja tai tylsikköjä, ovatko listaukset muuttuneet iän myötä? Ovatko Annat kestäneet aikuistumista? Siis lukijan aikuistumista?