Hermoasiaa ja nukkejen joululahja

Terveisiä hermoratatutkimuksenjälkeisestä elämästä! Kyllä sanon että helpotti hermoja, suorastaan laukaisi ne, tämä että hermoratatutkimus on ohi! Siinä kun lääkäri kiskaisi piikin pois ohimostani ("kiskaisi" on vähän liioiteltu sana, ei se piikki nyt ihan niin upoksissa ollut, mutta haluan käyttää rajunkuuloista ilmaisua ihan ilmauksellisista syistä, luomaan katsokaas vähän autenttista tunnelmaa), minä tunsin, miten näläntunne vihdoin tuli vatsaani, ja mietin, että jee jee, heti kun pääsen kotiin, paistan pekonia, jee jee. 

Ja paistoinkin, ja kananmunan myös, lisäksi join teetä sekä söin satsuman ja joulutortun. (Hyvin raskas kakkosaamupala joo, mutta raskas oli hermoratatutkimuskin.) Lisäksi avasin ennakkoon yhden joululahjoistani. Olin etukäteen luvannut itselleni, että saan avata yhden paketin jos selviän hengissä. Se oli hyvä hengissäselviytymisstrategia! Siinä piikki ohimossa tai reidessä (ja muualla) ajattelin a) pakettia ja b) rennosti löhöilevää Arthur-neitiä. (Lisäksi tietysti höpötin lääkärin kanssa.)

Oikeasti jännittäminen on jännä juttu. Minä ainakaan en tykkää kivusta. Ja kun tiedän etukäteen, että minulle aiotaan tehdään jotakin joka tuottaa kipua, minulle tulee epämukava ja hermostunut olo. Sitä kyllä yrittää tsempata, että hei ei se nyt kamalaa tule olemaan, ei mitään verrattuna esim. siihen, jos jäisi käsi traktorin alle. Mutta silti kun pääsin hoitopöydälle makaamaan ja odottelin lääkäriä, jouduin keskittymään kaikin voimin siihen pakettiin ja Arthur-mielikuvaan, etten vahingossa hyperventiloisi itseäni tajuttomaksi (siinä odotellessani siis pyörrytti niin älyttömästi, että oletin, että hengitän pieleen)(oletan edelleen, että hengitin silloin pieleen). Mutta heti kun lääkäri tuli ja alkoi jaella sähköa, jännitys tietysti meni ohi ja olo helpotti. Mikä on täysin älytöntä. Miten olo voi helpottaa, kun toinen iskee sähköllä nilkkaan tai ohimoon? Sähköimpulssit (olisiko se oikea sana?) ja piikit lihaksessa ovat tietenkin epämukavia, ja kivuliaitakin, mutta jännitys tuntui paljon pahemmalta.

Välillä siinä kyllä nauratti. Ensimmäisen kerran nauratti, kun jalkaterä sätki holtittomasti. Sitten nauratti, kun lääkäri murjaisi vitsin, että "sun tuntohermot (tms) ovat poikkeuksellisen aistivaiset (tms), mikä on tietenkin hyvä juttu... paitsi ei tässä tilanteessa". Sitten nauratti, kun piikki oli hauiksessa ja lääkäri katsoi tietokoneen ruutua ja sanoi lakonisesti, että "et sä tällä kädellä ainakaan mitään leukoja vedä". Jotenkin hervotonta, että se näkyi sieltä tietokoneruudulta, että monitori ilmoitti, miten minun lihassoluni sykähtelevät! Sitten nauratti, kun piikki oli ohimossa ja monitorin kohina (se piikki aiheutti kohinaa kuten ultravempain) meni ensin hiljaiseksi. Mietin, että jaa jaa, mun aivotoiminta on vaisua. Ja sitten sieltä alkoi kuulua prötinää. Ja väkisin ajattelin, että ohoo, aivopieruja!

Tulokset olivat onneksi puhtaat. Ja onneksi lääkäri ei tökännyt piikkiä silmään. Kun se (lääkäri) sanoi, että hän lähettävän lääkärin pyynnöstä tekee myasteniaotannan myös, kysyin, että pistätkö sä silmään. Se katsoi minua siten, että miltä planeetalta minä oikein olen, ja vastasi sitten, että he ei täällä ole ainakaan kymmeneen vuoteen tökkineet silmiin vaan ottavat saman jutun ohimolta, koska saman jutun voi ottaa ohimolta. Se on minusta äärimmäisen ihmisystävällinen ratkaisu.

Ah. Nyt on jouluinen olo! Tulkoon joulu!

Paketti, jonka avasin, oli osoitettu nukeilleni. Tässä Ruusunen esittelee paketin sisältöä.

Tässäkin Ruusunen esittelee paketin sisältöä. Pieni kirja (jossa on tyhjät sivut) on uskomattoman kaunis ja aito (yksityiskohdiltaan siis kuin 1:1-kirja). Seimi-asetelmalaatikko on suloinen ja sen sisältö aiheutti minussa liikutuksen tunteen.

P.S. Hermoratatutkimus silloin tällöin voisi olla hyvä stressinpurkukeino. Pistäkää korvan taakse.