Kesäkuvia

Tällaisiahan kesäkuvat ovat? (Siinä on valmistumassa muotioppaan seuraava jakso.)

No nyt näyttää paremmalta, eikö vain! Heti kun aurinko riensi vaahteran taakse, minä siirryin ulos (vietän aikaani parvekkeella aina aamuisin ja sitten taas sen jälkeen, kun aurinko ei paahda siihen enää). Mustikkapiirakka on parasta rasvaisen maidon kanssa.

Tänä vuonna parveke on aika rehevä. Tai siis parvekkeen kukat.

Muotiopas pukudraaman ystäville, osa 2: Yleiskatsaus vuosiin 1810–1873

Kerroin edellisessä blogitekstissäni, mistä minulle syntyi idea tähän muotiopassarjaan. Tiivistettynä kyse oli tästä. Kirjan kansikuva ajoittuu väärälle vuosikymmenelle:

Kuvakaappaus Metropolitan-museon sivuilta.

Aluksi ajattelin verrata vain vuosien 1860 ja 1870 muotia, mutta sitten, kuten minulle aina käy, homma paisui. Onnistuin lopulta sentään rajaamaan ajanjakson suunnilleen vuodesta 1810 suunnilleen vuoteen 1873. (Myöhemmin haluaisin laajentaa perspektiiviä renessanssista empireen ja toisaalta 1870-luvulta 1920-luvulle. Mutta kaikka aina voi haluta!) Tämän pukudraamamuotiopasidean alkusyystä johtuen päädyin etsimään kuvia pelkistä ilta- ja tanssiaispuvuista. Koska tarkoituksenani alunperin oli esittää, miten tiettyä noin vuodelta 1860 olevaa kuvaa ei voinut mitenkään sotkea vuoden 1870 muotiin, piti vertailukuvat olla niin sanotusti samaa genreä. Tarkoitan, että on loogista verrata yhden aikakauden tanssiais- tai iltapukua toisen aikakauden tanssiais- tai iltapukuun eikä vaikka aamutakkiin. Ajatuksissani kuitenkin on, että voisin täydentää tätä muotiopasta seuraavissa osissa muutamalla kävelypuvulla. Sillä eiväthän pukudraamat koostu pelkistä tanssiaisjaksoista!

Ja nyt asiaan. Yleiskatsaus. Pedagoginen ajatus on, että tästä voi napata päälinjat ja ideat, jonka jälkeen kuvaähkyiset seuraavat osat on ehkä helpompi sulattaa. (Minä en kyllä tiedä, kuka tämän pedagogian kohteena edes on. Ne jotka ovat kiinnostuneita aikakausipuvuista osaavat nämä jutut. Ja ne jotka eivät ole kiinnostuneita, eivät ole kiinnostuneita.)

Ja nyt se yleiskatsaus. Aloitetaan piirtämästäni aikajanasta (kts seuraava kuva). Olen pyrkinyt karsimaan sen mahdollisimman selväksi ja havainnollistavaksi. Sellaiseksi että siinä näkyy puvun päälinjojen muutokset. Ja ne päälinjojen muutoksethan ovat tässä tarkastelujaksossa:

Vyötärö. Se lähtee valumaan alaspäin. Eihän se tämän aikajanan aluksi edes ole vyötäröllä vaan enemmänkin kainalossa. 1840-luvulla vyötärön linja on alimmillaan. Sitten se hissuksiin nousee. Muttei enää sentään kainaloon, vaan ihan vain vähän.

Hihat. Ne ovat aluksi pienet. 1830-luvulle tultaessa ne ovat isot. Sitten ne löpsähtävät alas. (1840-luvulta lähtien juhlapukujen hihat eivät ole erityinen aikakaudentunnistustekijä.)

Helma. Levenee. Levenee. Leeeevenee. Levenee naurettavan isoksi ja samalla tulee takapainoa. Sitten takapaino alkaa vahvistua ja helma alkaa laskeutua edestä suorempana. 1870-luvulle tultaessa hameen takapuolelle kertynyttä painoa, joka kirjaimellisesti on takapuolen kohdalla, kutsutaan turnyyriksi (englanniksi bustle).

Puvun päälinjojen muutokset vuosina 1810–1873. Minun ikioma piirrokseni.

Seuraavaksi puvun päälinjojen muutokset ihan oikeiden museopukujen kuvien kautta.

Vasemmalla ja keskellä: Metropolitan-museo. Oikealla: LACMA, Los Angeles.

Vyötärö. Yllä olevassa kuvassa näkyy, miten vyötärölinja laskee rintsikkalinjasta vyötärön kapeimpaan kohtaan. Eli kun näette aikakausipuvun, jossa vyötärö on jossakin kainalon ja  vyötärön välillä mutta joka ei selvästikään ei ole jostakin ennen vuotta 1500, osutte melko varmasti oikeaan, jos veikkaatte puvun sijoittuvan vuosien 1800 ja 1830 väliin. (Kainalovyötärömuotihan alkoi jo siinä 1800-luvun alussa. Itse asiassa himpun verran edellisen vuosisadan puolella.  Vuoden 1820 nurkilta lähtien se alkaa hilautua alas. Ihan siihen saakka, että päästään hiphop-housuihin. Apua. Anteeksi. Huono vitsi.)

Hihat ja helma molemmat kasvavat. Kuvasta puuttuu vähän välimuotoja, mutta kuten näette, uusimman asun hihat ovat jo isommat. Eivät mammuttimaiset (mikä oli mahdollista alkaen vuodesta 1830), mutta isot. Kuvasta ei näy, miten keskimmäisen mekon helmassa on enemmän volyymia kuin vuoden 1810 asussa, koska volyymi on kerrytetty taakse.

Koko sarja: Metropolitan-museo.

Vyötärö. Hillitysti-hallitusti se laskee.

Hihat. 1830-luvulla sen kangasmäärä saavuttaa kasvun huipun. Ensin se huippu on olkapään jatkeena isoina puhveina. Sitten kangasmäärä ei-hillitysti-hallitusti löpsähtää alas ja vähenee.

Helma. Hissuksiin levenee.

Lähteet merkitty kuviin.

Vyötärö. Yllä olevassa kuvassa näkyy, miten vyötärön linja on alimmillaan 1840-luvulla. 1870-luvulle tultaessa se on lievästi noussut, mutta pysyttelee vyötärön tienoilla kyllä.

Helma.  Levenee edelleen aina 1860-luvun puoliväliin asti. 1820-luvun lopusta lähtien helma laskeutuu tasaisesti vyötärön ympärille, 1860-luvulla alkaa symmetria hajota ja lopulta helman volyymin paino on takana.

Sitten jokunen kuva demonstroimaan, miten näitä asun muotoja on saatu aikaiseksi muutenkin kuin puvun kangasta leikkaamalla. Ensinnäkin kureliivit (englanniksi stays) tai korsetit (katso sanojen kiemurat täältä). Näin sitä vyötäröä on muokattu. Ei kaikin osin kovin mukavan näköistä:

Metropolitan-museon sivuilta.

Hihat kasvoivat 1830-luvulla niin suuriksi, että niiden kangasmäärä tarvitsi kannatteluapua. Mikäs siinä. Kätevää, mutta nykyihmisen silmiin kyllä ihan pöhkön näköistä:

Puhumattakaan vannehameista eli krinoliineistä. Eivätpä nekään mitään estetiikan ihmeitä olleet:

Vasemmalla Monet'n maalaus. Lähde Wikipedia.

Mone't naisia puutarhassa kuvaavassa maalauksessa näkyy mielestäni hauskasti tuo 1860-luvun puolivälin krinoliinin linja. Alla  olevassa kuvassa näkyy, miten krinoliinin muoto muuttuu, kun tullaan kohti turnyyrien aikaa. 1860-luvun lopussa hökötys on kaventunut ja tehnyt takamuksen päälle telineen (vrt polkupyörän tarakka). Tämä teline yhdistettynä puvun kankaan käyttöön on nyt se turnyyrihomma.

Ja nyt palaan siihen alkusyyhyn koko tälle yhtäkkiselle blogikirjoittamisinnolleni. Se väärä kansikuva ja hämmennys siitä, miten on mahdollista sotkea niin ilmeisen erilaiset tyylit. Mennään kolmen kuvakollaasin kautta pikkuriikkisen syvemmälle vielä tässä yleiskatsauksessa, jotta saan käsiteltyä kansikuvatraumani pois päiväjärjestyksestä. Eli lopuksi esittelen 1860-luvun ja 1870-luvun asujen  linjoja vielä havainnollistamalla puvun helman leikkausta ja laskeutumista.

Janet Arnold: Patterns of Fashion 2. Englishwomen's dresses and their construction c. 1860–1940

1860-lukua edeltävinä vuosikymmeninä asujen helman kangasmetrit jakautuvat tasaisesti vyötärölle. Helmakappaleet ovat suorakaiteen muotoisia (helmaa ei ole ommeltu yhdestä pitkästä suikaleesta, sillä niin pitkää suikaletta ei ole olemassakaan – kangaspakan leveyskin sitä paitsi oli ennen lyhyempi). Näistä syistä (plus alushameviritelmistä) johtuen pukujen helmojen profiili on  kellomaisen pehmeän pyöreä (kts kuvakollaasi, jossa vuoden 1840 ja 1850 museoasut).

1860-luvulle tultaessa homma muuttuu ja alkaa evoluutio kohti ankkamaista turnyyritakamusta. Muutoksen lähtökohta on varovainen (kts ylläolevan kuvakollaasin vasen yläkulma). Kyseisen hameen helma on ommeltu pitkulaisesta suorakaiteesta (joka on saatu tietysti yhdistelemällä kapeampia suikaleita), jonka ylä- ja alareunaa on lievästi muotoiltu niin, että helma on edessä vähän pidempi kuin takana. Kangas on laskostettu syvin laskoksin tasaisesti vyötärölle. Lopputuloksena kuvan asun runsas hameenhelma, joka on takaa hivenen laahusmainen.

Kollaasin yläoikealla näkyy pientä muutosta. Helman etu ja sivukappaleet ovat aavistuksen verran kiilamaisia (alaspäin leveneviä), takana helma on tasalevyisistä kappaleista. Helma on edestä selvästi lyhyempi kuin takaa ja kangasta on runsaammin takana ja sivuilla kuin edessä. (Huomatkaa muuten miten helma laskeutuu vyötäröltä loivemmin verrattuna kellomaisiin edellisten vuosikymmenten hameosiin.)

Kollaasin alavasemmalla olevaa kuvaa on helppo lukea. Helma on pykätty kiilamaisista kappaleista ja paino on aivan selvästi takana. Kangasta on vöytäröllä vähän, alhaalla paljon. Helma laskeutuu edestä melko suoraan.

Ja sitten päästään viimeiseen kuvaan. Tässä voisi lainata Monty Pythonia ("now for something completely different"). (Lainasinkin! Mutta sulkeissa!) 1870-luvulle tultaessa koko naisihmisen päälle puettava asuhökötys näyttää aivan erilaiselta kuin 10 vuotta aiemmin. Se myös tietenkin rakentuu hyvin erilailla. Ja tässä sanallinen selvitys kollaasin esimerkistä. Helman etukappale on jotakuinkin suorakaidemainen, se laskeutuu suorana alas, se on leikattu vyötäröltä istuvan kaarevaksi. Sivukappaleet ovat kiilamaisia (ei kovin jyrkästi) ja alhaalta kaarevia. Takakappale on massiivinen ja laahusmainen (yhdistetty kapeammista palasista). Kaiken kangasmäärän volyymi on suunnilleen takamuksen päällä. Alemman helman päällä on viuhkamaisehkoista paloista koottu päälihame, jonka sisäsaumoihin on ommeltu narut, jotka solmitaan piiloon vyötärölle, niin että kangaspaljous ihan oikeasti laskostuu takamuksen päälle. Kun siihen paikkaan nyt ilmeisesti haluttiin niin paljon kangasta kuin mahdollista.

Tässä päänsäryn helpotukseksi (tai sitten lisäämiseksi) visuaalista informaatiota:

Norah Waugh: The Cut of Women's Clothes 1600–1930

Ylemmässä kaavassa (joka vastaa vähän edellisen kollaasin kakkosesimerkkiä) yhteen liitetyistä helmakappaleista tulee vielä aavistuksen suorakaiteenomainen pitkula, vaikka paino keskittyykin selvästi jo taaemmas. Alemman kaavan vasemmalla sivulla on päälihameen kappaleet, oikealla sivulla alemman hameen kappaleet. Kun ottaa huomioon, että alemman helman takakappale (tuo kaikkein isoin ja suorakaidemaisin pala) leikataan taitteelta (eli se on lopulta kaksi kertaa niin leveä kuin kuvassa), tulee selväksi, miten paljon enemmän kangasta on takana kuin edessä.

Siinä oli konkretiaa, miten aivan todella erilaisesti nämä kahden eri tyylin helmat rakentuvat. (Ja tässä oli siis puhe vasta helmoista. Ei materiaaleista, koristefrilloista, kaula-aukoista saati kampauksista.) Vastaavalla tavalla voi tietysti lähestyä minkä tahansa ajanjaksojen asuja. Kaavojen avulla muutokset hahmottuvat ihan eri tavalla kuin maalausten tai valmiiden pukujen kautta.

Ja sitten lopuksi vielä siitä, miten nämä helmat käyttäytyivät käytännössä. Mallina poseeraa Tanskan prinsessa Dagmar eli Venäjän tsaarinna Maria Fjodorovna.

Ideanani tässä on esittää, miten varhaisemman asun helma laskeutuu  vyötäröltä runsaasti yltympäriinsä. (En ole ehkä ikinä ennen käyttänyt sanaa 'yltympäri'.) Kun kyseisen kostyymin kanssa istahtaa alas, tapahtuu ihastuttava puff (jonka haluaisin omakohtaisesti kokea) ja kangas leviää kaikkialle.

Kun taas! Mitä tapahtuu turnyyrihelmalle, kun henkilö istahtaa? Kuten näkyy, takana on tavaraa, edessä on kapoisaa. Helma melkein vähän pingottuu polvien ympärille. 

Josta päästään tähän:

Toudouze, n. 1860. Kuva Metropolitan-museon sivuilta.

Jos joku nyt sanoisi, että voihan nämä kuvan neidot olla peräisin vuodelta 1870, että voihan heillä olla turnyyrit, että kun se taakse kertyvä kangasmäärä kertyy taakse, niin eihän se näy, koska se on takana ja nämä neidot tässä kuvassa näkyvät edestä, me voisimme vastata ystävällisesti edellisten valokuvien ja kaavojen ja piirrosten ja koko blogitekstin valossa, että anteeksi mutta kyllä se näkyy edestäkin, onko asu turnyyrimuodin ajalta.

Näin. Nyt olen saanut asian sydämeltäni. Luulen että enää en näe painajaisia tästä aiheesta.

Bonuksena vielä aikajana silhuettikuvana. Nyt kun olen vääntänyt asiaa rautalangasta (olenko?) ja pedagogiani on uponnut sydämiin asti, kaikki sanovat ooooh ja katsovat kuvaa innoissaan.

Ikioma piirrokseni.

Muotiopas pukudraaman ystäville, osa 1: Erään kansikuvan ongelma

Sain vinkin, että Sara Medbergin Kultaportin kaunottaret (2018) on hauska ja viihdyttävä romaani. Hauska ja viihdyttävä kuulosti kivalta, joten hankin kirjastosta niteen käsiini. Nätti nide se olikin. Mikä sen mukavampaa kuin kirja, jonka kannessa on ihania viktoriaanisia hameita, nähtävästi vielä aikalaispiirroksena. (Okei, moni asia on mukavampaa. Esim mustikkamaito. Mutta kyllä hempukkainen kirjan kansi silti on mieltäpiristävä tekijä ihmisen elämässä.) 

No niin. Illan suussa sängyssä kotoisassa pesässäni otin kirjan käteeni aloittaakseni sen. Katsahdin vielä kerran kanteen ja huokaisin tyytyväisenä.

Avasin kirjan, lehteilin ensimmäisen luvun esiin. Ja silloin:

AAAARGGGHHHH! Se niistä yöunista! Minun pitäisi olla ehkä vähän huolissani henkisestä tasapainostani ja asioiden arvojärjestyksestä, mutta niin siinä kävi, että kiihdyin ihan aidosti siitä, että kirjan kannessa oli nähdäkseni arviolta 1850-luvun loppupuolen tai 1860-luvun alkupuolen muotia, mutta kirjan tapahtumat sijoittuivat 1870-luvulle.

Onnistuin lopulta vetämään henkeä ja kokoamaan itseni. Ajattelin kypsästi, että jospa lukisin nyt vähän. Että eiköhän kirjailija kuitenkin kuvaile tekstissään vuodelle 1870 sopivia asuja. Että eiköhän kansikuva ole kuitenkin kustantajan valinta. Kohta osoittautui, että ensimmäinen arveluni osui oikeaan. Kirjailija kuvaili oikean aikakauden pukuja vallan mainiosti. Myöhemmin osoittautui, että kansikuvan valintaan liittyvät tosiasiat olivat vähän monimutkaisempia. 

Joka tapauksessa Kultaportin kaunottarien kansi aiheutti minussa googlailua ja pukukirjojen selailua iltamyöhälle, ja lopulta huomasin suunnittelevani blogijuttua, jossa selvitän 1850- ja 1860-luvun taitteen muodin eroa 1860- ja 1870-luvun taitteen muotiin. Kolme päivää myöhemmin minulla oli noin 200 kuvakaappausta muotipiirroksista, valokuvista, maalauksista ja museoiden pukukokoelmista (en ole tainnut koskaan ennen olla ollut näin lähellä suorastaan hukkua netin syövereistä tursuavaan infotulvaan). Sitten keksin alkaa piirtää ihan ikiomaa muodin aikajanaa. Jossakin vaiheessa totesin, että mikäpä tässä, väsätään sitten kokonainen sarja 1800-luvun muodista tänne blogiin. 

Nyt palaan kuitenkin takaisin vielä siihen järkytyksen iltaan.

Kirjan kannessa on käytetty alla olevaa Toudouzen (1822-1899) muotipiirrosta. Arvelin teoksen ajankohdaksi 1850- ja 1860-luvun taitetta pukujen koristelun, helman linjan ja neitojen kampausten perusteella.

Kuva Metropolitan-museon sivuilta.

Ja miksi tämä muotipiirros on niin silmiinpistävän häiritsevän väärältä aikakaudelta kuvittaakseen Kultaportin kaunottarien kantta? Siksi että siitä näkee välittömästi, miten kaukana se on 1870-luvun turnyyrimuodista. Tässä teille turnyyrit:

Metropolitan-museon sivuilta. Jatkossa en mainitse kyseistä lähdettä, mikäli olen merkinnyt kuvaan MET.

Ja selvyyden vuoksi vielä 1850- ja 1860-luvun taitteen muotia:

Palaan tähän kansikuvaan ja sen ajoituksen päättelyyn vielä seuraavassa blogikirjoituksessani. Tässä välissä totean vain, että olin oikeassa :D  Googlailujeni keskellä hoksasin etsiä kuvan alkuperäislähdettä. Se löytyi kahdessa minuutissa ja vahvisti ilokseni arvioimani aikahaarukan:

Googlailujeni lomassa törmäsin myös Sara Medbergin blogiin ja siellä mainintaan kyseisestä kannesta. Medberg kertoo, miten hänen kirjojensa kansikuvat ovat peräisin aikakaudelta, jolle kirjan tapahtumat sijoittuvat. Lisäksi hän mainitsee, että muodin uusimmat virtaukset saapuivat Suomeenkin nopeasti. Tämä kaikki häkellyttää minua. Ehkä kirjailija ei vain osaa nähdä Toudouzen muotipiirroksesta kaikkia niitä eroja, jotka lykkäävät kuvan ajoituksen 10 vuotta aikaisemmaksi kuin hänen kirjansa tapahtumat? Mutta miten kirjailija sitten osaa kuvata sanoin oikeanlaisia pukuja? Suuri mysteeri!

Blogi on hengissä edelleen (ehkä pihisten) (mutta hengissä)

Se siitä ajatuksesta päivittää blogia vähän tiheämmin.

Mutta tiedoksi! Te jotka vielä muistatte edes koko Sinihanhen olemassaolon! Lähitulevaisuudessa luvassa on pari uutta juttua! Kyllä! Aiheena 1800-luvun muoti! Tämä on mainos!

Muotia 1870-luvulta.

Nuken ulkoilutusta rokokoovaatteissa (rokokoovaatteet nuken yllä, ei valitettavasti minun)

Satoi lunta. Piti saada nukke ulos. Tulee kivoja kuvia, kun on lunta. Piti valita, mikä nukke, mitkä vaatteet. Valitsin. Puin. (Nuken.) Sitten olikin jo pimeää. Siihen tietysti ei tarvita kovin paljon aikaa, että Suomessa tulee pimeää tähän aikaan vuodesta.

Sisäkuvia nukesta. Pitihän asu dokumentoida kontrolloiduissa olosuhteissa.

Seuraavana päivänä heti ulos, kun valoa oli riittävästi. Eli siinä puoliltapäivin. Tämä kuva on otettu kännykällä. Sen valotus menee selvästi helposti yli. Mutta tällainen sokaiseva valkoisuus on kiva tausta asun keltaiselle ja turkoosille. Huom. Ulkona ei ollut sokaisevan valoisaa. Siellä oli tällaista:

P. S. Seuraavana päivänä sitten tietysti oli aurinko. Toisaalta aurinko ja lumi on tosi hankalat kuvattavat jos ei osaa kuvata ja jos ei ole sopivaa kuvausvälinettä, jota osaisi säätää. Päätin jättää uusintakuvaamisen väliin. Mutta viime yönä tuli taas lisää lunta, ja nyt mietin, kenen vuoro olisi ulkoilla seuraavaksi. (Ei ainakaan kissan. Se ei tykkää lumesta.)

Viime vuoden viimeinen ompelus: viitta nukelle

Viime jouluksi valmistui tasan yksi joululahja (joulukortteja lähti liikenteeseen huikeat kolme – paljoakaan matalamalla profiililla ei voi joulukortti- ja lahjajuttuja hoitaa), villainen viitta nukelle. Kyseessä oli näitä harvinaisia äkkinäisiä ideoita jotka myös toteutuvat melko nopsasti. 

Päivä 1: Makasin sohvalla iltasella ja luin WhatsApp-viestejä. Ystäväni oli lähettänyt kuvan joululahjojen paketoimisesta. Aivoni yhtäkkiä keksivät, että minun on pakko saada edes yksi lahja paketoitavaksi. Mietin että pyydänkö miestäni tuomaan kaupungilta suklaapatukan vai  mitä ihmettä. Sitten mietin, että olisi niin kiva itse päästä valitsemaan lahjaa. Sitten mietin, että niin, jos teen lahjan itse, saan vähän kuin valita sen itse. Sitten mietin, että minkä lahjan ehtisin tehdä vielä ennen joulua. Noin kolme minuuttia WhatsApp-viestin lukemisesta keksin, että ompelen nukenviitan. Kolme minuuttia keksinnön keksimisen jälkeen olin päättänyt, että teen viitan vanhan villakangastakin palasesta. Nousin sohvalta, otin kankaan esiin (helposti, kerrankin!) ja pengoin tilkkupalakassista samalla ainoan äkkiseltään sopivan vuorikankaan. Talouspaperipalan avulla tein pikakaavan, jonka avulla leikkasin tilkkukassissa löytyneestä palasta testin, jonka jälkeen leikkasin villakankaasta viitan palan, jonka jälkee palasin sohvalle lukemaan dekkaria.

Päivä 2: Simppeli malli –> simppeli päärmääminen. Sitten pienet pelkistetyt kirjailut viitan liepeisiin, jonka jälkeen kiinnitin vuorin.

Päivä 3: Aamulla ompelin hakaskiinnityksen ja lisäsin hakasten kohdalle pikkuiset kirjailut. Ja sitten ottamaan kuvia pikkusiskon poikaystävän kameralla.

Ja sitten pikkusisko pisti viitan matkalaukkuunsa ja viitta matkusti Satakuntaan annettavaksi äidilleni joululahjaksi. Ja kuka paketoi viitan? Pikkusiskoni tietysti. En minä jaksanut ja ehtinyt enää mitään paketoimisia miettiä.

Vuoden ensimmäinen taideteos: Herra Vilhelmi Kettu

Kuvaan on lisätty vähän glamourhohdetta.

Onnellista vuotta 2019 teille uskolliset ystävät ja blogin lukijat sekä satunnaiset kävijät! Lupasin joulun alla, että tänä vuonna yritän kirjoittaa tänne blogiini vähän enemmän kuin viime vuonna, ja tässä on nyt yrityksen ensimmäinen osa. Siis. Nyt jo! Yllätin melkein itsenikin.

Viime syksy kului puuväreihin tutustuessa. Kirjoitan siitä tänne joskus oikein kunnolla (höm) (niinhän olen luvannut kirjoittaa englantilaisten kartanoiden 1800-luvun ja 1900-luvun alun sisäkköjen töistä ja toimistakin) (aargh) (täytin juuri 39 vuotta - saanko siis käyttää blogissani enää onomatopoeettisia ilmauksia, kuten höm ja aargh?), mutta koska puuvärit ovat olleet nyt noin 140 päivän sana, on mielekästä aloittaa tämän vuoden bloggaukset puuvärityökuvapäivityksellä. 

Pari juttua herra Ketun kuvasta: 1) Jos teille tulee Vilhelmin muotokuvasta mieleen Mikael Agricola, teidän mielenne on ihan oikeassa. Kuvan asetelma on lainattu Albert Edelfeltin Agricola-piirroksesta, jonka vuoksi kuvan asetelma on harvinaisen onnistunut. (Edelfetin kuvassa tosin ei ole sukkia eikä pelargoniaa eikä kukikkaita verhoja. Eikä kettua.) 2) Joulu on ohi, mutta jos jotakuta huvittaisi siitä huolimatta värittää oma versio herra Ketun joulusaarnankirjoitustilanteesta, tässä linkki, jonka kautta kettupiirroksen voi tulostaa. (Jos tulostatte, tulostakaa vain itsellenne. Kaverille tai siskontytön äidille, eli siskolle, mieluummin vinkkaatte linkin kuin ojennatte kopsun. Kiitän!)

Ja sitten vaihekuvia seuraa!

Vaihe 1. Derwentin Inktense-puukynillä pohjakerros. (Inktenset ovat kuin akvarellipuuvärit, mutta mustetta tai jotain.)

Vaihe 2: jonkinsortin varjostuksia päälle.

 

Vaihe 3: Lisää varjostuksia ja vähän tussilla jotakin sinne tänne. Ja sitten lisää varjostuksia. Ja sitten ai niin, vähän lisää varjostuksia.

 

Vaiheet 2 ja 3 ovat oikeasti ehkä 12 vaihetta. Aika huomaamattomia. Tästäkin kun katselee, ei ihan heti äkkää kaikkia muutoksia (paitsi ilmeisimmät).

 

Vaihe 4: Perinteisillä puuväreillä  kerros päälle (kaksi.. kolme... viisi kerrosta). Ei kauttaaltaan, mutta sinne tänne tuomaan kivasti pintaan rouheaa tekstuuria ja korostamaan varjopaikkoja. Vielä olisin voinut jatkaa kuvan kanssa pidemmälle, olisi jopa ehkä pitänytkin jatkaa, mutta julistin sen tässä vaiheessa kuitenkin valmiiksi. (Alla lähikuva ilman glamourhohdetta).

Siinä se! Vuoden eka blogiteksti!

Joulutervehdys ja ilmoitus että henki pihisee edelleen

Onko tämä mahdollista, että olen kirjoittanut tänne viimeksi elokuussa? Pahoitteluni heille, jotka uskollisesti välillä käyvät kurkkaamassa, että joko olen saanut jotakin aikaiseksi blogiini!

Minulla on ollut keväästä lähtien luonnoksissa kahdeksan tekstin kuvat jo valmiina...  Ja senkin jälkeen on  kertynyt näytettäväksi kaikenmoisia nukenvaatteita (no, oikeasti ei kovin montaa eikä kaikenmoisia, en esimerkiksi ole edelleenkään ommellut nukelle bikinejä) ja piirustuksia tämän vuoden mittaan. Pistän tähän pari talvista makupalaa ennakoksi viimeaikaisista puuhistani ja lupaan ensi vuonna tihentää edes vähän bloggaustahtiani!

Onnellista joulua kaikille! Nähdään ensi vuonna!

VALITUS helteestä. (Vastaanottaja: maailmankaikkeus.)

Onko teilläkin tällaiset fiilikset?

Astrid-kissaa ei ole rakennettu helteitä silmälläpitäen. Näkeehän sen jo kissan väristäkin. Tundra on Assin juttu. Tundra on minunkin juttuni. Olen lapsesta lähtien haaveillut aina matkoista pohjoiseen tai tosi etelään. En ole koskaan saanut sellaista mielenhäiriötä, että haaveilisin vaikka Malediiveistä tai Kaliforniasta tai Malesiasta. Niiden sijaan haaveilen Patagonian eteläosista, Tulimaasta, Etelämantereesta, Grönlannista, Kanadasta, Pohjois-Norjasta ja Skotlannista (joka kyllä on melko etelässä). (Myönnän kyllä haaveilleeni myös Toscanasta ja Provencesta. Mutta aikuisiälle ehdittyäni olen haaveillut niistä vain viileään vuodenaikaan.)

Muutama vuosi sitten olisin kirkkain silmin ja hymyssä suin valinnut kävelysääksi mieluummin -30C pakkasta kuin +30C lämpöä. Nykyään fysiikkani ei ihan siedä enää pakkasta kuten ennen, eli en lähtisi 30 asteen pakkasessa kävelylle, mutta noin ylipäätään pakkanen on jees. Verrattuna tähän... Miksi tätä nyt kutsuisi? En ole kertaakaan katsonut sääkartasta tai lukenut tai kuullut, että mistä tämä tulee. Mutta joku kolkka maailmasta nyt kuitenkin lähettää palavan lämpimiä terveisiä.

Koen oikeudekseni valittaa tästä säästä, koska en valita kesäisin huonosta säästä enkä talvisin pakkasesta. Minulle kaikki muut säät on okei paitsi loputon vesisade talvella ja helle kesällä. 

Minun mielestäni täydellinen kesäpäivä on sellainen että sinisellä taivaalla on kumpupilviä, jostakin puhaltaa kiva tuulenvire ja mittari näyttää auringossa 20 astetta.

Minun mielestäni pahin loukkaus, minkä sää voi vasten kasvoja heittää, on tällainen loputon näännyttävä klaustrofobiaa aiheuttava hapeton tukaluus. 

Vuodesta toiseen törmään ajatusmalliin, että helteestä valittajat ovat ilonpilaajia. Ehkä sitten olemme! Keskimäärin yritän kyllä olla pilaamatta toisten iloa ja kitisen helteestä niille, jotka jakavat näkemykseni. Ja yritän iloita heidän puolestaan (kuten mieheni!), jotka nauttivat paahteesta ja muuttuvat vikkeliksi ja onnellisiksi, kun aurinko posottaa kaikkeuden kappaleiksi. Mutta nyt ei kyllä oikein enää suju toisten puolesta iloitseminen. Sen sijaan häkellyn joka kerta, kun näen todistusaineistoa siitä, miten normaalisti monet elävät. Niin kuin että ihmisiä kulkee kadulla iloisesti jutellen ja ihan hyväntuulisen näköisenä. Monet ajavat polkupyörällä. HYVÄNEN AIKA. Jotkut pitää MUSTIA pitkähihaisia paitoja ja farkkuja! 

Kauheasti kuitenkaan en näe todistusaineistoa ihmisten normaalielosta, sillä olen vain sisällä, verhot kiinni. (Mitä nyt lääkärissä tuli käytyä. Ja joskus kello 21 jälkeen sitä voi mennä pihaan lukemaan tai syömään iltapalaa.) Olohuoneemme on muuttunut jonkinlaiseksi kenttäsairaalaksi. Patjat lattialla ja patjojen vieressä tarjottimia, vesikannu ja kuppeja, märkiä rättejä, sipsiä, salmiakkia, kirjoja, läppäri, kännykän laturit ja suihkupullo. Tuuletin hurisee vuorokauden ympäri, ja tänään olen kerännyt sen eteen pakastimesta kylmäkalleja, sillä nyt sisäilma alkaa olla niin paksua, että sitä pitäisi hengittää jonkinlaisten letkujen kautta. (Sisällä on kuitenkin edelleen klo 10 - 21 viileämpi kuin ulkona, ja kun ulkonakin ilma vain seisoo, paras vain maata täällä tuulettimen vieressä.) Päivät kuluu mietiskellessä, että josko nyt menisi taas suihkuun ja josko joisi taas vähän suolavettä, kun kinttu kramppaa, ja olisiko sitä nyt vain alusvaatteisillaan vai pukisiko päälle märän paidan ja pistäisikö märän rätin niskaan, vatsalle vai säärille ja pitäisikö kumminkin tunkea suuhun jotakin ruokaa ja miten suurin osa maapallon ihmisistä pysyy hengissä (kun suurin osa asuu kuitenkin aika kuumissa paikoissa). Olen kyllä myös lukenut.

Täällä on aikalailla kaikki selviytymiskonstit käytössä. Ne toimivat sikäli, että olen vielä hengissä.

Miten te vietätte hellettä? Lomalaisista osa varmaan on nyt iloisena kylpemässä jossakin järvessä tai  meressä. Töissä olevilla on varmaan nyt ihan karmivan raskasta, jos työpaikalla ei pelaa ilmastointi ja jos kotonakin on yöt kuumat!

Nuketkin alkoivat olla niin tuskissaan, että piti riisua ne alusvaatteisilleen. Mielikuvitusmatkailu eteläisimpään etelään ja pohjoisimpaan pohjoiseen helppaa vähän.

Viime viikolla parina päivänä sain viilennystä mielikuvista, kun väsäsin tätä. (Kuten sanoin, kaikki selviytymiskonstit on käytössä.)