Olimme sopineet jo etukäteen, että yhtenä päivänä käymme Russborough'n kartanossa. Toinen suunnitelmamme oli vierailla Castletown Housessa. Kolmas suunnitelmamme oli olla muuten kotona. Lisäksi minulla oli haave päästä Atlanttia moikkaamaan. Ajattelimme, että se kannattaisi yhdistää Russborough-retkeen. Mutta retkipäivää edeltävänä iltana olin jokseenkin huonokuntoinen ja sovimme, että unohdetaan Atlantti.
Retkipäivän aamu valkeni usvaisena (päivien ja öiden lämpötilojen erot olivat isot, sillä päivät olivat aurinkoiset ja lämpimät, yöt olivat syksyiset ja koleat). Juhlistimme aamua potato farlseilla ja paistetuilla kananmunilla (puhumattakaan mustasta teestä). (Olin ennen reissua tarkkana kananmunien suhteen, jotta saatoin sitten Irlannissa nauttia pari paistettua munaa levollisin mielin. Nimittäin potato farls ja paistettu kananmuna ovat ihana aamupala. Eikä kananmuna-allergiani onneksi ole kuolettava, eikä edes ilkeä, jos pysyn tarkkaavaisena.) Potato farlsit (yksi kirjain erilailla, ja merkitys muuttuisi melko radikaalisti) ovat jonkinsortin perunarieskoja. Lämmitimme ne leivänpaahtimessa ja nautimme ne voin ja paistetun kananmunan kanssa (keltuainen kokonainen ja hivenen löysä... mmm). Kiva alku päivälle. Kaikki, minkä päällä on sulaa voita, on yleensä hyvää.
Russborough'ssa olimme aamukymmeneltä. Ensimmäinen opaskierros alkoi samalla kellonlyömällä kun parkkeerasimme autoa, joten ensin katsastimme taloa ulkopuolelta, sitten menimme teelle ja skonssille. Olihan kymmenen jälkeen jo hyvä vetää päivän toinen teesatsi.
Kartanokierroksen alussa opas, terhakka naisihminen, kysyi, ymmärrämmekö englantia vai tarvitsemmeko tulkkausta. Totesimme, että ymmärrämme kiitos, ja keskenämme mietimme, olisiko kuitenkin pitänyt pyytää tulkkausta suomeksi. (Opas artikuloi hienostunutta englantia hyvin ymmärrettävästi. En minä silti jaksanut keskittyä kuuntelemaan, koska vieraskielikuuntelu vaatii aivotoimintaa, samoin vaatii kartanomiljöön katseleminen silmillä, ja koska aivotoimintaa riitti vain toiseen toimenpiteeseen, valitsin silmillä katselemisen.)
Kiersimme taloa tunnin, jona aikana tuli selväksi, että prameaa on ja kipsikoristeita (plasterwork) riittää. Kierroksen jälkeen minä ja ystäväni olimme kumpikin omasta syystämme istumisen tarpeessa. Raahauduimme ulos penkille kuuntelemaan lintuin sirkutusta, lehmäin muuntaa ja sirkkelin kirkunaa (viimeksi mainittua onneksi vain vähän aikaa). Edessämme oli nurmikenttää, kimaltavaa vettä jossakin pikkulätäkössä ja horisontissa vuoret.
(Kyllä minä vielä ehdin otsikon vaaralliseen elämään.)
 |
| Tämmöiset leijonat vartioivat Russborough'n portaita. |
 |
| Paremman väen katto. |
 |
| Ja lisää kipsikoristeita. |
 |
| Autereessa vuoret. Eivät näy kuvassa. Mutta ovat siellä. Käykää vaikka itse katsomassa. Osoite on Russborough, Blessington (terveydeksi), Co. Wiclow, Irlanti. Ajakaa Dublinista N81-tietä Blessingtoniin (terveydeksi), kyllä siellä sitten on opasteet perille. |
Aikamme istuttuamme ja sirkkelin jatkaessa työtään päätimme jaksaa kävellä muuripuutarhaan (walled garden). Jos siellä vaikka olisi nähtävää ja kukat kukkisivat. Paikka osoittautui pikkuiseksi paratiisiksi (no, koko on suhteellinen; olisihan muurien ympäröimälle alueelle mahtunut useampikin omakotitalo tontteineen), jossa syyskukat loistivat, hajuherneet tuoksuivat ja sielu lepäsi. Paikalla hääri armeija miehiä ja naisia, nuoria ja keski-ikäisiä ja vanhoja. Ilmeni, että puutarhaa pitää pystyssä the Royal Horticultural Society of Irelandin vapaaehtoiset. (Minua kiinnostaisi tietää, miksi yhdistyksen nimessä on tuo "Royal". Ehkä yhdistys on perustettu ennen Irlannin itsenäistymistä. Mutta koska Irlannissa ei mitenkään erityisesti ajatella lämmöllä naapurikuningaskunnan määrättyjä juttuja, ihmettelen, miksei yhdistyksen nimeä olla sittemmin karsittu.)
 |
| Kyllä kukki kukkia. |
Palasimme autolle. Kävellessämme totesin, että paukkuni ovat käytetty. Ystäväni jalat olivat kipeät. Istuimme autoon. Huomasimme, että kello oli vasta 13. Söimme muutaman kourallisen M&M-karamelleja ja joimme vettä. Mietin, että nyt jos menee kotiin, jää pitkä aika lököilylle ja ompelulle, ei paha juttu lainkaan. Ystäväni mietti, että mitä jos eläisimme vaarallisesti. Mitä jos menisimme lounaalle Ballymore Eustaceen? Minä pistin suuhuni vielä kourallisen suklaata ja sitten toisen kourallisen suolapähkinöitä ja join suolavesipulloni loppuun ja meditoin vaihtoehtoa sitten sekunnin ja totesin, että joo, eletään vaarallisesti.
Jostakin syystä kuitenkin huomasimme kohta ajavamme Blessingtoniin (terveydeksi) päin. Ajoimme sen läpi. Ystäväni kysyi, jatkammeko eteenpäin. Niin kuin minulla olisi ollut mitään käsityksiä, mutta eteenpäin kuulosti hyvältä. Paljastin kuitenkin, että minulla oli kevyesti vessahätä, mutta että koska olimme päättäneet elää vaarallisesti, antaa mennä vain. Meille syntyi ajatus, että olisi mukava lounastaa kivassa paikassa. Ajaakörötimme ja spekuloimme, josko ylittäisimme vuoret ja menisimme Glendaloughiin. Tai ehkä kiertäisimme vuoret ja menisimme Brayhin tai Graystonesiin? Mutta ne olivat rannikolla. Sinne oli pitkä matka. Ajallisesti siis. Kilometreissä 45, mutta Irlannissa kilometrit eivät ole millään tavalla suhteessa ajoaikaan eikä ajoaika suhteessa kilometreihin.
Vastaan tuli Kilbriden-tien risteys. Käännyimme siitä, koska kyseessä on kiva tie (olemme ajaneet siitä joka vuosi Irlannissa käydessäni nähdäksemme yhden kirkon, joka on kuin suoraan Jane Austenin kirjoista). Nautimme vihreistä puutunneleista ja vanhoista kiviaidoista ja ylämäkeen ajamisesta ja totesimme, että vaarallisesti elämisessä on puolensa. Mietimme, että miten ne suhtautuisivat jossakin tienvarren talossa, jos ryömiskonttaisimme ovelle ja kolkuttaisimme heikosti oveen kuin Jane Eyre ja voihkaisimme, että "ruokaa, ruokaaaa... mutta kiitos kasvisruokaa eikä katkarapuja, eikä sieniä liian isoina palasina". Hoksasimme, että mehän ajamme kohti Sally Gapia. Ja kohta olimme Sally Gapissa. Koska risteykseen oli pysähtynyt jo yksi matkailuauto eikä takanamme näkynyt ketään (ja näkyvyys oli pitkälle), pysähdyimme mekin nauttimaan avaruudesta.
 |
| Siinä yksi vaihtoehto. |
Oli päätösten aika. Glendalough? Ihmisten ilmoille? Roundwood? Ylitimme tien (otettuani kuvia lampaista; Irlannin valtiollinen turistitoimisto oli järjestänyt niitä paikalle) ja suuntasimme Roundwoodiin. Se tarkoitti sitä, että seuraavaksi piti pysähtymän Lough Tayn kohdalla, jossa Lough Tay välkehti, jylhät rinteet jylhistelivät, aurinko lämmitti ja koko maisema ilmoitti, että olen mahtava, ikiaikainen, suuri ja täynnä taruja. Mitä parhain paikka ihmiselle, jonka vessahätä oli tullut määränsä päähän. Kun jatkoimme matkaa, saatoin liittää Lough Tayn rinteet eeppisten puskapissamaisemieni listaan.
Aloimme oikeasti elää jo vaarallisesti. Se oli niin huumaavaa, että huono oloni oli jäänyt kauas taakse. Nälkä yltyi. Ohitimme Roundwoodin. Hylkäsimme Powerscourtin. Ohitimme Enniskerryn. Bray ja meri oli jo aivan vieressä. Päätös. Ei Brayhin, parkkeeraaminen ja ruokapaikan etsiminen vie liikaa aikaa. Avoca? Meni ohi.
Ja sitten tuli kyltti: KILRUDDERY.
Ystäväni hihkaisi. Käännyimme. Ajoimme parkkialueelle ja järjestimme itsemme lipunmyynti-kauppa-toimistoon voipuneena kuin maratoonarit maalisuoran jälkeen. Kysyimme, että onko paikassa kahvilaa. Joo, on. Saako sieltä lounasta? Joo, saa lämmintä ruokaa. Mutta tuolla puutarhassa. Kävimme pikaneuvottelun, maksoimme pääsymaksut (tai, no toinen maksoi, enkä se ollut minä) ja astuimme puutarhaan. Ja olimme tyytyväiset.
Suuren suojaisan puutarhan kulmassa oli teehuone sinitakorautakoristeisessa pagodimaisessa rakennuksessa, jonka vieressä oli katoksessa pöytiä. Alueen toisella reunalla oli muotoistutuksia ja suihkulähde. Toisella sivulla oli elisabetiaanisennäköisen kartanon terassi-istutuksia ja kasvihuone (conservatory) ja miellyttävä arkkitehtuuri. Puutarhaa reunustavien turvallisten puiden takana kohosi usvassa (usva oli päivän sana) Brayn sokeritoppavuori. Pilvien ja usvan seasta aurinko loi taivaalle ja vuoren vehreään ja vihreään rinteeseen upeita värejä. Olimme sitä mieltä, että oli kannattanut elää vaarallisesti.
 |
| Teepaikan toinen reunusta. |
 |
| Ja toinen reunusta. (Kilruddery House tosiaan vain näyttää elisabetiaaniselta. Se on oikeasti myöhemmältä ajalta, rakennettu vain elisabetiaaniseen tyyliin.) |
Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Kiersimme puutarhan pikaisesti (sillä molempien piti jaksaa vielä kotiin), jonka jälkeen päätimme poiketa Brayssä viiden kilometrin päässä. Kilrudderysta ulos ajaessamme näimme alueen niityllä hevoset, jotka nuolivat toisiaan. Kokemiemme idyllien jälkeen näky tuntui sen verran yliluonnolliselta, että aloimme oikeasti uskoa, että Irlannin valtiollisella mainostoimistolla oli joku kampanja menossa. Oli päivään kuitenkin sisältynyt aiemmin jo lampaita ja usvaa ja auteretta ja kaikkea irlantilaista turistikamaa.
 |
| Irlannin valtion turistitoimiston mainoskampanjan osuus "Toisiaan nuolevat hevoset" auton ikkunasta kuvattuna. |
Brayssa parkkeerasimme rantapromenadille. Ystäväni jäi autoon, minä kävelin promenadin poikki rantakivikkoon. Istuin hetken ja kuuntelin meren sydäntäriipivää rytmiä tunnelmissa
Mereltä tuuloo,
Ruahonkorret väpäjää,
Syräntä riipoo.
Sitten riisuin sukkikset ja änkesin ne kassiin, otin kengät käteeni, marssin veteen ja annoin Atlantin jäädyttää varpaani.
(Atlantista on turha laittaa kuvaa tähän. Harmaa ((usvainen)) taivas ja harmaa meri ja harmaat kivet eivät digipokkarilla synnytä mitään taidetta.)
Ehdimme tunnissa kotiin ruuhka-ajan alta. Perillä kotona teimme kumpikin kuolemaa, mutta hyvällä tavalla ja ehdottomasti edelleen sillä mielellä, että kannatti elää vaarallisesti.
(Ystäväni mies ei kokenut meitä yhtä seikkailuhenkisiksi living on the edge- tyypeiksi kuin itse koimme itsemme. Hänen mielestään meistä ei olisi saanut kovinkaan kiinnostavaa tositeeveetä, kun istuimme autossa Sally Gapyssä ja heittäydyimme kohtalon armoille, vaikka lounasaika läheni ja oli vähän vessahätä.)
