Nukenhousut on vaikea juttu

Olen tähän mennessä ommellut tasan yhdenmallisia nukenhousuja. Sellaisia jotka koostuvat suorakaiteenmuotoisista paloista. (No, leveimmät mamelukit ovat ennemminkin neliöistä.) (Ja leggingsit kapenevat hieman.) Kun sitten ystävän kanssa sovittiin taas vaihtarista (hän neuloo minun nukelleni, minä ompelen hänen nukelleen) ja hän esitti toiveeksi pyjamaa tai alaosaa (housut/hame), totesin että nyt pitää treenata housuasioita.

Olihan siinä treenaamista. Noin viidet kaavat ja kahdet koehousut. Kolmannet koehousut tein jo asenteella, että lisäksi ne ovat niin sanotusti valmis tuote, josta sitten voin katsoa muutoksia valmiimpaan tuotteeseen. Valmiiseen tuotteeseen kysyin vielä neuvoa ystävältä (en siltä, jolle vaihtari meni), jonka jälkeen korjailin vielä saumoja ja linjoja kerran.

Olen melko tyytyväinen lopputuotteeseen. Housuissa on kyllä tietyt ongelmat, mutta ekoiksi ei-suorakaidepunttihousuiksi ne ovat mielestäni ihan kivat. Ongelmat liittyvät tietysti taitamattomuuteeni, mutta myös materiaaliin ja malliin. No, kaksi viimeistä ovat taitamattomuutta nekin. Osaavampi ei olisi yhdistänyt kyseistä mallia kyseiseen kankaaseen... Tai no. Ehkä osaava olisi vain osannut leikata mallin oikein.

Ja loput selitänkin kuvateksteissä taas!

Askartelin vaihtereille pienet paperipussit. Yhdistin pussit paperinarulla paketiksi. Tuli söötti! (Olen vähän huono paketoija, mutta joskus sitä innostuu väkertämään.)

Tässä lopputuote (näyttävät ratsastushousuilta noiden kenkien kanssa). Halusin kokeilla housuihin jotakin hauskaa mallia. Laskettu haaralinja (tai miksi sitä nyt kutsutaan) tuntui hyvältä ajatukselta. Siinä vain tuli ongelmaksi (minun taidoillan) tönkkö pellava, jonka vuoksi etumus pussittaa vähän. Näillä taidoilla joku laskeutuva (liukas trikoo?) olisi toiminut paremmin, kun kaikkien linjojen vaikutukset toisiinsa olivat minulle vähän niin kuin mystiikkaa.

Ekat taskuni! Jos siis ei lasketa kenguru- tai irtotaskuja. Taskujen tekeminen oli kivaa.

Oikeista kuvakulmista ja oikeilla poseerauksilla pussitus ei näy pahasti.

Karateka! Vai taiji-harrastaja? Nämä olivat kolmannet koehousut. Itse asiassa. Kyllähän minä näiden jälkeen vielä pikaisesti väsäsin neljännet. Vai ehkä nämä oli kakkoskoehousut, jonka jälkeen tein kolmannet? Joka tapauksessa. Ajattelin näistä pyjamahousuja. Aloin väsätä yläosaksi mukavaa t-paitaa. Mutta minulta ei löytynyt riittävää määrää sopivaa puuvillatrikoota. Niinpä ompelin kaveriksi paidan, josta piti tulla ensin toppi, sitten t-paita, mutta josta tuli lopulta tuollainen. Ei siitä mitään yöasua sitten tullut. Mutta rento asu kuitenkin!

Etualan nukke kuuluu ystävälleni. Taustan nukke on minun.

Päältä nätti paita. Mutta sisältä... En ymmärrä miten kukaan osaa ommella trikoota!

Siskokset!

Mietteitä elämän rajallisuudesta puuvillakankaiden äärellä

Minulle iski ahdistus oheista kuvaa katsoessani. Kuvassa on aarteeni: kuviopuuvillani. Minulla on toki koti täynnä aarteita. On nukkekoti, kirjat, nuket, teeastiat, ompelukone, piano. Kissasta puhumattakaan. Mutta sitten on näitä erityisaarteita, yksittäisiä juttuja. Kuten Schmincken vesivärit, jotka pitävät sisällään kaikki maalaamattomat väririkkaat satukuvat. Maailmankartta, jonka kansien sisällä on Patagonia ja kaikki maailman seikkailut. Ja kuviopuuvillat, jotka kuiskivat iloisia ja onnellisia muistoja niiden hankintahetkistä ja ajatuksista ja toiveista joita niihin liittyy.

Mutta ne kaikki ajatukset ja toiveet juuri laukaisivat ahdistuksen.

Minulla on nukenvaateompeluideoita noin 40, ihan tuosta vain muistiin kirjoitettavaksi ilman mitään miettimistä. Jos alkaisin palauttaa mieleeni vanhojakin ideoita, kasaan kertyisi ehkä 150 ideaa.

Jos lasketaan että yhden idean toteuttamiseen menisi aina yksi kuukausi (jotkut toki ompelisin nopeampaa, mutta valitaan nyt tämä yksi kuukausi), tarvitsisin aikaa 150 kuukautta. Mutta jos nykyään haluan saada jotakin kunnollista tehtyä, minun pitää käyttää oikeastaan kaikki aikani ja resurssini siihen. Eli kunkin nukenvaateompeluidean toteuttamiskuukauden aikana en saisi käydä missään enkä tehdä erityisemmin mitään muuta. Koska aina kuitenkin on jotakin muuta, on realistista laskea, että 150 idean ompeluun menisi 300 kuukautta. Joka on 25 vuotta.

Ja siinä on vasta nukenvaateompeluideat. Lisäksi on tilkkutyöideat, maalausideat, nukkekoti-ideat ja, no, kaikki muut ideat jotka päässäni risteilee. Ja oletan, että uusien ideoiden syntyminen ei loppunut tähän päivään.

Tällaisesta havainnosta syntyy aika akuutti tunne elämän rajallisuudesta.

Tunne varmaankin vähän korostuu, kun ihmisellä on aikaa niin paljon kuin minulla on. Turhauttavaa nähdä ja tuntea se kaikki runsas aika (ajan voi nähdä ja tuntea) ja olla samalla kykenemätön käyttämään sitä. Päähän väkisinkin mönkii ajatuksia, että jos olisin terve, ehtisin tämän ja tämän tässä ajassa. 

Vaan silkkaa illuusiota se on. Siis että terveenä muka ehtisin tehdä kaikki mitä haluaisin. En tietenkään ehtisi! Joka tapauksessa iskee elämän rajallisuus vastaan, aina, kaikille. Kukaan ei ehdi elämänsä aikana kaikkea, mistä haaveili. Ja jokainen (ainakin moni) varmasti yrittää tämän rajallisuuden edessä ajatella, että mutta jos tämän ja tämän ehtisin, olisi hyvä. Olisiko oikeasti? Riittäisikö se muka? Kun se tämä ja tämä olisi saavutettu, ja ihmisessä vielä henki pihisisi, jonossa olisi jo seuraavat tavoitteet. Ja hyvä tietenkin niin. Siis että ihmisillä on tavoitteita. Pointti tässä on se, että miten niihin tavoitteisiin suhtautuu.

Ystäväni viisaasti sanoi, että koska elämässä ei koskaan ehdi edes suurinta osaa, pitää aina vain osata löytää kussakin hetkessä se asia, mikä silloin on tärkein ja oppia löytämään tyytyväisyys siitä. Niinhän se on. Mielikuvitus ja sen synnyttämät ideat, haaveet ja tavoitteet ovat tavaton rikkaus. Mutta ei sopisi ahnehtia. Ennemminkin kannattaisi iloita että ne ideat ja haaveet ja tavoitteet ovat olemassa. Ja tarttua seuraavaan ja katsoa, mitä siitä tulee.

Minun tapauksessani se on kankaiden teessä keittelyä, hiekkapaperin kanssa pelaamista ja ompelemista. Täältä tullaan, Tuhkimon rääsyt!


P. S. Mitä mietteitä teillä on tästä aiheesta?

Elsa-nuken lumentäyteinen kevätkävely

Tällä kertaa on lähdetty ulkoilemaan kunnon varusteissa! Mitä nyt hanskat puuttuu. (Toisaalta kyllä tiedän ihmisiä, jotka pistävät käsineet vasta kun pakkasta on 20 astetta. Ja eilen oltiin nollan kieppeillä ja aurinko lämmitti.) Myssyn ja hartiahuivin olen saanut lahjaksi siskoltani (joka on virkannut ne).

Tässä kuvassa on vähän Pitkä talvi preerialla -meinikiä! Vaikka asu kyllä on ihan vääränlainen. Mutta lumi mielestäni riittää yhdistäväksi tekijäksi :D

Jännää, miten kuvasta näkee, että on kevät, vaikka mistään ei pilkistele krookuksia. Onneksi ymmärsin viedä tämän asun kuvattavaksi ennen lumien sulamista, sillä tämä selvästi on nukenasuistani se, joka on edukseen talvisissa maisemissa. (Ihan varmaan siksi, että tässä on riittävästi kerroksia ja villakangasta esittävää flanellia pohjilla.)

Minä varoittelin häntä, että olepa tarkkana siellä ylhäällä, että et sinä mikään Pikku Heidi ole. Mitä vastaa hän? Hän vastaa, että eivätkä nämä ole mitään Alppeja. Nenäkäs tyttö!

Tältä näyttää helmat lumessa kahlaamisen jäljiltä.

Nuken renessanssihenkinen Tuhkimo-asu Disney-vivahtein

Se ei voi olla renessanssiasu, koska siihen aikaan ei ollut keinokuitua.

Uusi nukkeperheenjäsen

Hän kirjaimellisesti lensi luoksemme Atlantin yli.

Blogi on ollut varsin hitaasti päivittyvä pitkän aikaa. Se johtuu siitä, että blogi valitettavasti ei päivity itsekseen eikä edes minun ajatukseni voimalla. Harva se päivä mietin itsekseni blogi-ideoita. Kuviakin olisi jonossa vaikka millä mitalla. Ja yhdessä muistikirjassa on monta sivua muistiinpanoja herraskartanojen sisäkköjen puuhista. Homman nimi vain on sellainen, että olen liian väsynyt päivittämään blogia. Kökkö homma, sillä blogin pitäminen on minusta hauskaa! 

...

7 minuutin tuijotusta tyhjään.

15 riviä poistettua tekstiä.

Lisää tuijotusta tyhjään.

...

Ja nyt alkoi etusormeakin vihloa! Kyllä on vastatuulta nyt bloggaamiselle!

Kuulkaa. Jatkan tutuksi tullutta linjaa. Kuvia. Ei ehkä edes kuvatekstejä. Koska nyt puutui jo kämmen. Mutta kun minähän saatan tämän valmiiksi nyt! Nimittäin uusi nukkeperheenjäsen saapui luoksemme jo kuukausi sitten ja olen siitä lähtien odottanut intoa puhkuen, että pääsen esittelemään hänet. Niin että.

Vastaanottokomitea. Huomatkaa komitean suomalainen/suomalaisin jäsen ruutumekossaan taustalla ujostelemassa.

Hän on Helen Kish -nukke. Kasvot on käsin maalattu. Ja kauniisti onkin. Olen kovasti ihastunut hänen katseeseensa. Siinä on päättäväisyyttä ja unelmointia sopivassa suheessa annosteltuna.

Sitten monta kuvaa eri kuvakulmista. Vähän melkein niin kuin täysi kierros tehdään seuraavaksi.

Hänen kauppanimensä on High Flying Raven, jonka vuoksi kai hänellä on tällainen taipumus katsella taivaisiin.

Hänen asukokonaisuutensa on kerrassaan hykerryttävä. Nerokas idea tämä hempeän mekon yhdistäminen railakkaisiin kenkiin ja sukkiin. Ja kaiken kruununa on ekassa kuvassa näkyvä lentäjänlakki, lasit ja ihastuttaa takki. Niistä minulla ei jostakin ihmeellisestä syystä ole vielä oikein asiallisia kuvia.

Mahtavat kengät!

Tähän olisi hyvä saada joku loppulause, mutten osaa oikein kehitellä.

Ei mutta, ainahan voi toivotella!

Aurinkoista kevättä kaikille!

Nuket lumisissa tunnelmissa

Kun saatiin vihdoin kunnolla lunta, en minä ollut ainoa, joka riemastui:

Hänellä oli niin kiire rynnätä ulos, ettei siinä jäänyt saumaa komentaa, että takki päälle ja housut jalkaan!

Onneksi hän oli hyvin nopea ja tehokas riehuja...

... ja lähti kipittämään takaisin sisälle ennen kuin kastui kunnolla. (Ei saanut nuhaa!)

Tässä on vähän tyylikkäämpi ja hillitympi lähestymistapa talven iloihin:

Kartanon neito palasi kotiin

Terveisiä Irlannista! Siellä oli kauniimpaa kuin ehkä koskaan aiemmin! Lokakuu sopii Irlannille!

Matkaa varten ompelemani nukenasun kuvaaminen tapahtui pelkästään sivistyneissä ympäristöissä. Empirehamonen silkkitakkeineen ei mielestäni mitenkään sopinut vuorilla usvan keskellä kuvattavaksi, joten nukke kävi tekemässä ainoastaan kartanovisiittejä. Austen-henkiset aallonmurtajat jäivät valitettavasti tällä reissulla kokonaan väliin, vaikka itse asiassa koko ajatus uudesta asusta syntyi miettiessäni aallonmurtajia ja liehuvahelmaisia valkoisia hameita. (Kaikkea sitä tuleekin mietittyä.)

Tänä vuonna kuvaamisolosuhteet olivat erinomaiset. Ulkona ei ollut tuulen virettäkään kumpanakaan nukenulkoilutuspäivänä. Sen vuoksi en tietenkään saanut kuvauksellisesti liehuvia kiharoita, mutta eipä tarvinnut ehtiä ottaa kuvia viidesosananosekunnin aikaikkunassa, jossa nukke pysyy pystyssä tuulenpuuskien välissä, eikä tarvinnut myöskään murehtia omaa pystyssä pysymistään. (Tyvenen sään tuomia etuja vähensi toisena päivänä kuitenkin sade, jonka takia kartanon edessä oli kuvausaikaa vain rajallisesti. Ei huvittanut kastella nukkea vaatteineen heti alkuun, ei etenkään nukkea, se kun oli ystävältä lainassa.)  Sisällä nyt ei yleensä tuule kauheasti (paitsi vanhoissa taloissa toisinaan ehkä), mutta sisäkuvaamisen teki erityishelpoksi se, ettei kartanoa ollut kiertämässä ketään muita kuin minä, ystäväni ja nukke, joten sain asetella nukkea rauhassa, eikä ollut huolta että joku astuu kuvaan justiinsa kun olen valmis ottamaan kuvan. 

Mutta tänä vuonna minulla ei ollut hyvää kameraa lainassa. Joka selittää sen, ettei kuvissa ole erityisen hyviä syvyysulottuvuuksia ja värientoistoja eikä pehmeyttä eikä välillä edes tarkkuutta... Itse asiassa hoksasin kamera-asian vasta jälkikäteen, kun kävin kuvia läpi tietokoneella. Ihmettelin mikä näissä nyt mättää ja miksi on ollut näin paljon tarkennusongelmia. Mutta sisällä kartanossa oli aamuauringosta huolimatta hämärää, sillä tietysti museohuoneissa, joissa on paljon tekstiilejä ja muuta haurasta materiaa, pitää olla verhot ikkunoissa. Ja hämärä ei oikein kannusta vanhoja pikkuisia digikameroita tarkkuuteen.

No, mutta. Puitteet tarjosi taas vanhat kunnon Russborough ja Castletown.

Olen tullut siihen tulokseen, että Russborough House on hänen kotinsa. Täytyy ilmoittaa asiasta joku kerta paikan ylläpitäjille.

Castletown House on niin iso, ettei sen edessä oikein pysty kuvaamaan nukkea siten, että saisi jotenkin huijattua mittasuhteita. Ja talosta ei saa tekemälläkään nuken kanssa samaan kuvaan kuin jonkun kahdeksasosan.

Oikeasti se on kyllä häkellyttävän iso kartano. Saimme tehdä kierroksen omin nokkinemme (paras tapa! huolella valitsimme menemisajaksemme sellaisen, ettei tarvinnut lähteä opastetulle kierrokselle), ja paikan koluamiseen meni kaksi tuntia, vaikka kaikki oli nähty ennenkin jo moneen kertaan. Kauhean monta metriä käytäviä tuossa talossa. Ja hengästyttäviä portaita.

Suosikkini Castletownissa on kyllä ehdottomasti aula ja pääportaikko. Varmaan siksi, että tämä sisäänkäyntialue on justiinsa tasan tarkkaan kaikea mitä meidän asuntomme eteinen ei ole. (Ihan hirveän mielelläni, edelleen ja aina vain, ottaisin kaksioommme lisukkeeksi tällaisen eteisen.)

Edelleen... eteistä.

Jos saisin tällaiset portaat, ei minua haittaisi että asunto olisi kahdessa tasossa. (Portaiden alle voisi sitten varmaan pystyttää työpisteen? Se olisi ekonomista neliömetrien käyttöä, eiks?)

Tämä kuvakulma ei ole tälle enfiladelle kovin mairitteleva. Maton vika. Mutta komea on tämä enfilade kuitenkin. Selkäni takana on käytävämetrejä yhtä paljon kuin edessä...

Mitähän miettii?

Castletownin Long Gallery on kyllä melkoisen näyttävä tila sekin. Olimme toisena päivänä kartanossa iltakierroksella (jonka aikana kerrottiin kummitusjuttuja!), ja silloin saimme nähdä tämän huoneen hämäränä, vain upeiden kristallikruunujen loisteessa. Koko huone välkkyi silloin kultaa, peilit ja kristallit säihkyivät ja huoneen yleisilme oli, uskokaa tai älkää, kotoisa. Silloin oli helppoa kuvitella tilaan pöytä- ja sohvaryhmiä ja rupettelevia ihmisiä viettämässä leppoisaa iltaa.

Se on kovasti pramea huone, mutta kuitenkin jotenkin raikas. Se on varmaan tuo lattian tummuus, korkealla oleva katto ja ikkunoiden määrä, joka tuo raikkauden. Niin, ja seinien viileä sinisyys.

Kaikkea ne arkkitehdit ovatkin keksineet.

Tuo muranolainen kristallikruunu (kavereineen) on uskomaton vempele. Kuulemma hyvin ainutlaatuinen juttu (1700-luvulta), ei edes Italiasta löydy enää tällaisia muranonlasisia kristallikruunukokonaisuuksia moniakaan.

Lopuksi vielä takaisin Russborough'n pihaan. Castletown House on vastaavanmallinen palladiolaistyylinen pytinki, mutta kun yritin ottaa sen edessä tällaista samanlaista kuvaa, sain kameran näytölle joko pelkkiä pylväitä tai sitten kärpäsenkakankokoisen nuken. Minulla on kutina, että Castletownin sivupylväiköt ovat kaksi kertaa Russborough´n pylväikköjen korkuiset.

 

 

 

Tämä kuva on tässä, koska tykkään noista pylväiden rytmistä ja tuosta kaarteesta.

Ja tämä kuva on tässä koska tykkään siitä miten portaikon pylväät ja portaat toimivat perspektiivilakien mukaisesti. Lisäksi tämä on kiva yleiskokokuva nuken asusta läheltä ja luonnonvalossa.

Tämän takia Russborough on minusta suloinen ja kotoisa kartano. Sen pystyy hahmottamaan yhdellä silmäyksellä, ja siihen silmäykseen mahtuu paljon kivaa kartanokermakakkukuorrutusta. Russborough on vallan koristeellinen talo! Sekä sisältä että ulkoa. Ulkonaista koristeellisuutta on käytetty hyväksi muuten uusimmassa Jane Austen -elokuvassa. Kurkatkaapa tästä linkistä elokuvan mainosjulisteen taustaa.