torstai 10. joulukuuta 2015

Hajanaisia havaintoja Harry Potter -kirjoista, osa 2

Luin koko Potter-sarjan ensimmäistä kertaa vuosi sitten ja kirjoitin silloin tänne hajanaisia havaintojani. Minun piti täsmentää noita näkemyksiäni toisen lukukerran jälkeen (joka sekin tapahtui noin 11 kuukautta sitten), mutten saanut aikaiseksi. Nyt paremman tekemisen puutteessa (ja koska kaksi ystävääni luki Potterit) luen kirjasarjaa kolmatta kertaa, ja kun tuossa silmäsin vuodentakaista blogitekstiäni, totesin, että käsitykseni seiskakirjasta on melkoisen muuttunut, että nyt pitää kirjoittaa uusia havaintoja.

Niin että:

Epäjärjestelmällisiä ja ehkä myös epätäsmällisiä ajatuksia Pottereista, osa 2.

Ja ihan tiedoksi, että kohta seuraa varmasti juonipaljastuksia. Tämä ei ole arvostelu tai analyysi kirjoista. Tämä on Potter-intoutuneen purkaus sellaisille, jotka myös ovat lukeneet kirjat.


Edelleenkin ensimmäisessä kirjassa on jouluaattotunnelma. Sellainen, kun lapsena avasi pientä iloisenväristä Fabuland-legopakettia, jonka sisällä oli pikkuinen iloinen eläinukkeli tykötarpeineen rapisevassa muovipussissa. (Nuo pienet legopaketit nousevat paketinavausmuistoissa oikeasti ihan turbona ykköseksi.) Eli Viisasten kivi tuntuu edelleen raikkaalta ja iloisenväriseltä sukellukselta mielikuvituksen rikkaaseen maailmaan. Viistokuja on uusi, Tylypahka on uusi, kaikki vekkulit taikajutut on uutta. Salaisuuksien kammio jatkaa samaa linjaa. Mutta toisin kuin vuosi sitten, en enää niputtaisi Azkabanin vankia alkukolmikkoon enkä enää sanoisi Harryn olevan siinä vielä lasten maailmassa ja ajattelevan kuin lapsi.

Azkabanin vanki on edelleen yksi suosikeistani. Luullakseni siksi, että siinä velhomaailma on jo tuttu, Harryn, Ronin ja Hermionen yhteispeli on koeteltu ja kaikki keskeiset henkilöt ovat jo ehtineet syventyä.  Edellisten seikkojen vuoksi Azkabanin vangissa mielestäni on jollakin tapaa vahvempi tarina ja kiinnostavampaa draamaa kuin kahdessa ensimmäisessä osassa. 

Mitä tulee Harryn henkiseen kehitykseen, hän taitaa olla kolmannessa kirjassa jo selvästi esiteini, ei enää pikkupoika. Tietenkin Harry koki henkisiä paineita jo kahdessa ensimmäisessä osassa, mutta Azkabanin vangissa Harry saa heti lukuvuoden aluksi kuulla olevansa vaarassa. Sellainen on omiaan vaikuttamaan korvienväliasiohin. Harryn henkiseen kehitykseen tietenkin vaikuttaa myös ankeuttajat ja niiden esiintuomat tuskalliset muistot. (Rowlingilta oli loistoveto valaista Harryn tarinan alkua ankeuttajien kautta. Ai jee, miten dramaattista.) Ja onhan Harry jo 13-vuotias kirjan alussa. Kyllä 13-vuotiaan maailma on jo eri kuin 11-vuotiaan. Eli kumoan täten vuodentakaisen ajatukseni, että Harry on kolmannessa kirjassa vielä pikkupoika.

Liekehtivän pikarin lopussa on suuren tarinan tuntu. Sellainen, että nyt se Todella Alkaa. Esipuhe on loppu. 

Nelosen lopussa on toinenkin tuntu. Nimittäin turhauttavuuden tuntu. Azkabanin vangin lopussa Matohännän pako ja Barty Kyyryn todistajanlausunnon menettäminen turhauttavat ja potuttavat, mutta niissä turhauttaa enimmäkseen Harryn henkilökohtainen menetys. Liekehtivän pikarin loppu (ja aika selvästi koko Feeniksin kilta) kertoo siitä, miten ihmiset tahtovat sulkea silmänsä epämiellyttävältä todellisuudelta, vääjäämättömiltä pahoilta asioilta. Se vasta onkin turhauttavaa potenssiin kolmekymmentätuhatta.

Olen lukemisessani nyt Feeniksin killan viimeisessä neljänneksessä. Kaksi viimeistä kirjaa siis odottavat vielä tuoreita tuntemuksia. Mutta uskallan nyt jo sanoa, että kyllä tämä vitonen edelleen on sarjan kärkikaartia, koska se on kuormitettu suurilla hetkillä. Toki joka kirjan loppuun mahtuu komeita taisteluja ja kaikissa kirjoissa on siellä täällä kohtauksia, jotka rakentavat sitä mielikuvaa, josta syntyy Potterien maailma. (Hmmm... Voiko niin sanoa? "Rakentaa mielikuvaa, josta syntyy maailma?" Voi kai?) Mutta Feeniksin kilta suorastaan tursuaa ikimuistoista materiaalia. Seuraavaksi luettelointia luetteloinnin ilosta: (Ja kuten sanottu, kirjoitan nyt Potterit lukeneille.) (Fanitekstiä!) 

Dudley, Harry ja ankeuttajat (mikä aloitus!). 
Petunia-täti taipuu ekaa kertaa myöntämään tietämyksensä taikamaailman todellisuudesta (häkellyttävä, kutkuttavaa). 
Harryn yksinäisyys, pelot, Harryn kokemat epäoikeudenmukaisuudet (ärsyttävää teiniangstia, sankarillista kärsimistä, itsepäistä jurnutusta, epäreilua). 
Nevillen ja Longbottomien kohtaaminen sairaalassa (riipaisevaa). 
Saivartelijan juttu Harrysta ja jutun leviäminen koulussa (jess), Albuksen kaarti (loistavaa), Kalkaroksen muistot (ristiriitaista), Pimennon opetusasetukset ja Pimento ylipäänsä (aivojaräjäyttävän ärsyttävää), opettajien vastarinta (hykerryttävää). 
Weasleyn veljesten velhovitsit (herkullista). 
Dumbledoren lähtö (Phineas Nigelluksen sanoin: "kieltämättä hänessä on tyyliä").
Fredin ja Georgen lähtö (tässä on pakko sanoa vain: eeppistä).
Ja niin edelleen.

Kun Feeniksin killan on kerran jo lukenut, uusintakierroksilla sitä yksinkertaisesti ei malta laskea käsistään. Syy on ilmeinen. Koko ajan nurkan takaa on tulossa seuraava Juttu.

Lopuista kirjoista kirjoitan (ehkä), kun olen saanut lukukierroksen päätökseen. Jos en onnistu kirjoittamaan, kerron nyt varmuuden vuoksi tässä, että toisella lukukierroksellani seiskakirjan pisteet nousivat silmissäni huomattavasti. En ole ekan havaintotekstini kanssa enää samanmielinen.  Eli en enää koe seiskakirjaa mutruhuuliseksi jurnuttamiseksi. Edelleen kuitenkin kaipaisin lempeää ja pitkää epilogityyppistä jaksoa, jossa taikamaailma ja Harryn ystävien elämä rakentuu hiljaksiin uudelleen.

Sitten vielä hajanaisempia huomioita.

1) Ekassa havaintotekstissäni ihmettelen, että Harry selviää kaikesta suunnilleen tuurilla. Nyt kuitenkin Liekehtivän pikarin  loppukohtauksessa tajusin, että joo. Harry saa apua yllättäviltä tahoilta. Mutta ilman rohkeuttaan, päämäärätietoisuuttaan ja suoraselkäisyyttään hän ikinä ei olisi pystynyt siihen, mihin pystyi. Eli ehkä vihdoin tajusin, millä perusteella lajitteluhattu heittää oppilaat Rohkelikkoon.

2) Luihuiskysymystä en ymmärrä. Nimittäin sitä, että miksi kaikki luihuiset ovat rumia, tyhmiä tai ilkeitä? Tai jopa rumia, tyhmiä ja ilkeitä? Miksi kukaan heistä ei ole ihan okei? Eiväthän kaikki luihuiset ole lähtökohtaisesti kai pimeyden velhojen sukua ja kuolonsyöjien kannattajia? Harrystakin tuli melkein luihuinen, hyvänen aika. Eritoten luihuisten rumuus on aika yksioikoinen veto Rowlingilta. Ymmärrän kyllä, että tarinan kannalta on olennaista, että koulussa on ärsyttävä porukka. Mutta että edes viimeisen kirjan suuressa taistelussa (muistaakseni) yksikään luihuinen ei ole aktiivisesti hyvien puolella...

3) Miksi Harry ei näe thestraleja jo Liekehtivän pikarin lopussa?

4) Tylypahkan opetussuunnitelmassa on hienoisia vajavaisuuksia. Ja pedagogiikkakin on ehkä aika yksipuolista. Miksi velhojen ei tarvitse osata laskea? Miten he oppivat kirjoittamaan? Ehkeivät he itse asiassa opikaan (kunnolla). Ehkä äidinkielen tuntien puutteen vuoksi Harry ja Ron kirjoittavat esseitään aina yömyöhälle saakka?



5 kommenttia:

  1. Ah, komppaan! Komppaan kaikkea!

    VastaaPoista
  2. Eikös se luihuisen tuvanjohtaja osallistunut lopputaisteluun? Se taikajuomien opettaja, nimen toki taas unohdin. Kiva lukea näitä sun pohdintoja. Itse olen kirjat lukenut useampaan kertaan, ja nyt lähivuosina lapseni kuuntelevat niitä kerran toisensa jälkeen. Silti niistä löytyy aina jotain uutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Tuon Kuhnusarvion osallistumisen loppukahinaan muistin _ennen_ kuin aloin kirjoittaa blogitekstiäni :) Mutta. Miksi ei (muistaakseni) yksikään luihuisopiskelijoista ollut hyvis? Aikuiset Kalkaros ja Kuhnusarvio vain (plus Siriuksen isoisoisoiso-tms-isä taulussa). Hmmm. Kai tässä on hyväksyttävä, että kyseessä on joku teini-iän jengimeininkikuvaus.

      Sinulla on kovahermoisia lapsia :D Ehkä silti lapset nappaavat kirjoista enempi sen taikamaailman mielikuvituksellisuuden kutkuttavuuden ja kaiken hauskan? Ja isompana sitten myös tunnelmaa? Vai? Mutta, no... Minä nyt olen poikkeuksellisen heikkohermoinen...

      Poista
  3. Tuosta thestraliasiasta Rowling on sanonut, että Harry oli vielä nelosen lopussa niin järkyttynyt Cedricin kuolemasta, ettei ollut sisäistänyt asiaa. Kuolema pitää siis näkemisen lisäksi myös sisäistää.

    VastaaPoista