Kartanon neito palasi kotiin

Terveisiä Irlannista! Siellä oli kauniimpaa kuin ehkä koskaan aiemmin! Lokakuu sopii Irlannille!

Matkaa varten ompelemani nukenasun kuvaaminen tapahtui pelkästään sivistyneissä ympäristöissä. Empirehamonen silkkitakkeineen ei mielestäni mitenkään sopinut vuorilla usvan keskellä kuvattavaksi, joten nukke kävi tekemässä ainoastaan kartanovisiittejä. Austen-henkiset aallonmurtajat jäivät valitettavasti tällä reissulla kokonaan väliin, vaikka itse asiassa koko ajatus uudesta asusta syntyi miettiessäni aallonmurtajia ja liehuvahelmaisia valkoisia hameita. (Kaikkea sitä tuleekin mietittyä.)

Tänä vuonna kuvaamisolosuhteet olivat erinomaiset. Ulkona ei ollut tuulen virettäkään kumpanakaan nukenulkoilutuspäivänä. Sen vuoksi en tietenkään saanut kuvauksellisesti liehuvia kiharoita, mutta eipä tarvinnut ehtiä ottaa kuvia viidesosananosekunnin aikaikkunassa, jossa nukke pysyy pystyssä tuulenpuuskien välissä, eikä tarvinnut myöskään murehtia omaa pystyssä pysymistään. (Tyvenen sään tuomia etuja vähensi toisena päivänä kuitenkin sade, jonka takia kartanon edessä oli kuvausaikaa vain rajallisesti. Ei huvittanut kastella nukkea vaatteineen heti alkuun, ei etenkään nukkea, se kun oli ystävältä lainassa.)  Sisällä nyt ei yleensä tuule kauheasti (paitsi vanhoissa taloissa toisinaan ehkä), mutta sisäkuvaamisen teki erityishelpoksi se, ettei kartanoa ollut kiertämässä ketään muita kuin minä, ystäväni ja nukke, joten sain asetella nukkea rauhassa, eikä ollut huolta että joku astuu kuvaan justiinsa kun olen valmis ottamaan kuvan. 

Mutta tänä vuonna minulla ei ollut hyvää kameraa lainassa. Joka selittää sen, ettei kuvissa ole erityisen hyviä syvyysulottuvuuksia ja värientoistoja eikä pehmeyttä eikä välillä edes tarkkuutta... Itse asiassa hoksasin kamera-asian vasta jälkikäteen, kun kävin kuvia läpi tietokoneella. Ihmettelin mikä näissä nyt mättää ja miksi on ollut näin paljon tarkennusongelmia. Mutta sisällä kartanossa oli aamuauringosta huolimatta hämärää, sillä tietysti museohuoneissa, joissa on paljon tekstiilejä ja muuta haurasta materiaa, pitää olla verhot ikkunoissa. Ja hämärä ei oikein kannusta vanhoja pikkuisia digikameroita tarkkuuteen.

No, mutta. Puitteet tarjosi taas vanhat kunnon Russborough ja Castletown.

Olen tullut siihen tulokseen, että Russborough House on hänen kotinsa. Täytyy ilmoittaa asiasta joku kerta paikan ylläpitäjille.

Castletown House on niin iso, ettei sen edessä oikein pysty kuvaamaan nukkea siten, että saisi jotenkin huijattua mittasuhteita. Ja talosta ei saa tekemälläkään nuken kanssa samaan kuvaan kuin jonkun kahdeksasosan.

Oikeasti se on kyllä häkellyttävän iso kartano. Saimme tehdä kierroksen omin nokkinemme (paras tapa! huolella valitsimme menemisajaksemme sellaisen, ettei tarvinnut lähteä opastetulle kierrokselle), ja paikan koluamiseen meni kaksi tuntia, vaikka kaikki oli nähty ennenkin jo moneen kertaan. Kauhean monta metriä käytäviä tuossa talossa. Ja hengästyttäviä portaita.

Suosikkini Castletownissa on kyllä ehdottomasti aula ja pääportaikko. Varmaan siksi, että tämä sisäänkäyntialue on justiinsa tasan tarkkaan kaikea mitä meidän asuntomme eteinen ei ole. (Ihan hirveän mielelläni, edelleen ja aina vain, ottaisin kaksioommme lisukkeeksi tällaisen eteisen.)

Edelleen... eteistä.

Jos saisin tällaiset portaat, ei minua haittaisi että asunto olisi kahdessa tasossa. (Portaiden alle voisi sitten varmaan pystyttää työpisteen? Se olisi ekonomista neliömetrien käyttöä, eiks?)

Tämä kuvakulma ei ole tälle enfiladelle kovin mairitteleva. Maton vika. Mutta komea on tämä enfilade kuitenkin. Selkäni takana on käytävämetrejä yhtä paljon kuin edessä...

Mitähän miettii?

Castletownin Long Gallery on kyllä melkoisen näyttävä tila sekin. Olimme toisena päivänä kartanossa iltakierroksella (jonka aikana kerrottiin kummitusjuttuja!), ja silloin saimme nähdä tämän huoneen hämäränä, vain upeiden kristallikruunujen loisteessa. Koko huone välkkyi silloin kultaa, peilit ja kristallit säihkyivät ja huoneen yleisilme oli, uskokaa tai älkää, kotoisa. Silloin oli helppoa kuvitella tilaan pöytä- ja sohvaryhmiä ja rupettelevia ihmisiä viettämässä leppoisaa iltaa.

Se on kovasti pramea huone, mutta kuitenkin jotenkin raikas. Se on varmaan tuo lattian tummuus, korkealla oleva katto ja ikkunoiden määrä, joka tuo raikkauden. Niin, ja seinien viileä sinisyys.

Kaikkea ne arkkitehdit ovatkin keksineet.

Tuo muranolainen kristallikruunu (kavereineen) on uskomaton vempele. Kuulemma hyvin ainutlaatuinen juttu (1700-luvulta), ei edes Italiasta löydy enää tällaisia muranonlasisia kristallikruunukokonaisuuksia moniakaan.

Lopuksi vielä takaisin Russborough'n pihaan. Castletown House on vastaavanmallinen palladiolaistyylinen pytinki, mutta kun yritin ottaa sen edessä tällaista samanlaista kuvaa, sain kameran näytölle joko pelkkiä pylväitä tai sitten kärpäsenkakankokoisen nuken. Minulla on kutina, että Castletownin sivupylväiköt ovat kaksi kertaa Russborough´n pylväikköjen korkuiset.

 

 

 

Tämä kuva on tässä, koska tykkään noista pylväiden rytmistä ja tuosta kaarteesta.

Ja tämä kuva on tässä koska tykkään siitä miten portaikon pylväät ja portaat toimivat perspektiivilakien mukaisesti. Lisäksi tämä on kiva yleiskokokuva nuken asusta läheltä ja luonnonvalossa.

Tämän takia Russborough on minusta suloinen ja kotoisa kartano. Sen pystyy hahmottamaan yhdellä silmäyksellä, ja siihen silmäykseen mahtuu paljon kivaa kartanokermakakkukuorrutusta. Russborough on vallan koristeellinen talo! Sekä sisältä että ulkoa. Ulkonaista koristeellisuutta on käytetty hyväksi muuten uusimmassa Jane Austen -elokuvassa. Kurkatkaapa tästä linkistä elokuvan mainosjulisteen taustaa.