Renessanssin ulkoiluttamista

Kävin hänen kanssaan ulkona ennen kuin ilma lämpeni ja lotistui. Oli kiva vähän napata hailakkaa aurinkoa samalla kun otin muutaman kuvan. (Mutta seuraavana päivänä ei ollut kiva, kun reidet olivat niin kipeät, että tuntui kuin joku olisi liekinheittimellä niitä jatkuvasti hyväillyt. Siinä samalla kun repi niitä kappaleiksi neljällä hevosella. Tujut annokset tulehduskipulääkettä eivät taittaneet kivulta edes kärkeä. En tajua mitä reisilihasteni sietokyvylle on tapahtunut sitten syksyn valokuvaussession, jolloin reisiin tuli ihan normaali kuntopiirijomotus.)

Kun katsotte tätä kuvaa, ajatelkaa liekehtiviä reisilihaksiani arvostaen ja kunnioittaen.

Tässä todistusaineista, että en ole lopettanut ompelua:

En tosin muista, milloin olen tuon aloittanut. En muista myöskään, milloin viimeksi edistin asiaa. Mutta tällainen renessanssiasu on nyt joka tapauksessa työn alla. Animator-nukelle.

Chemisette eli komia miehusta ja kaulukset nuken empireasuun

Täällä taas! Tätä häkellyttävää aktiivisuutta tuskin kestää pitkälle. Blogosfäärin täytyy varmasti pian taas tulla toimeen ilman panostani. Mutta sitä ennen sinne pamahtaa nämä 22 kuvaa selityksineen! Varautukaa siis jälleen rullaamaan pitkälle! Lämmitelkää etusormenne ensin! Koukkuun, suoraan! Koukkuun, suoraan! Toistakaa vielä muutaman kerran!

No niin. 

Väsätessäni juttua 1800-luvun alun muodista heräsin huomaamaan, että Roisinin (nimessä on painomerkkejä vokaalien päällä, mutten jaksa tuottaa niitä nyt) (äskeisen ja tämän suljetekstin vaivalla ehkä olisi kannattanut) kävelyasusta uupuu palanen. Nimittäin chemisette. Eli siis valemiehusta. Paidan etumusta (ja kauluksia) esittävä juttu. En ole löytänyt sanalle suomalaista vastinetta, että mennään chemisettellä (ranskaksi se tarkoittaa pientä paitaa).

Koska minulla on keskeneräisiä töitä noin 13 (tämä luku kattaa siis aktiivisesti keskeneräiset työt, ne keskeneräiset työt, jotka pitää kaivaa esiin arkeologisen asiantuntemuksen ja varovaisuuden kanssa, ovat huomattavasti lukuisammat) olin heti innokas ottamaan jonon ohi taas uuden pikaisen pikkuprojektin. Kun oli kangaskin olemassa ja kaava ja ohjeet. Niin mikä siinä äkkiä ommellessa yksi pikku chemisette.

No. Viikko siinä vierähti.

Apuna käytin Janet Arnoldin Patterns of Fashion 1 -kirjan ohjeita. Vilkaisin myös Nancy Bradfieldin kirjaa Costume in Detail. (En tee nykyään mitään ilman näitä kirjoja. Siis mitään aikakausipukuompeluun liittyvää.) Kangasvalinta oli itsestään selvä. Norjalainen Instagram-ystäväni postitti minulle Yhdysvalloista tilaamaansa valkoista puuvillaorganzaa keväällä. Minun oli vielä testaamatta kangas, joten tässä tuli hyvä syy kokeilla sitä.

 

 VOIN KERTOA ETTÄ ON KIVA KANGAS.

Alla seuraa melkein kattava selostus siitä  miten tein chemisetten, niin että te blogini lukijat voitte kotonanne heti tehdä samanlaisen (koska chemisettehän teiltä juuri puuttuu). Lopuksi tietysti on kuvia valmiista asiasta.

Katsoin Arnoldin kirjan kaavoja ja asetin vessapaperinpalasen päälle nuken empiremekon yläosan kaavat ja piirsin summittaisesti suunnilleen samanmalliset palaset kuin Arnoldin kirjassa. Lisäsin kangasta leikatessani reilusti varaa laskoksiin. Jopa ihan oikeasti mittasin vähän, että miten paljon ylimääräistä leveyttä palaset ehkä tarvitsevat.

Sitten aloin tehdä koristelaskoksia. Näille on joku sana suomeksi. (Hiuslaksokset! Ei ihme etten ikinä muista sanaa.) Mittasin viivaimella 5 mm aina edellisen laskoksen taitteesta, taitoin kankaan viivaimen avulla, jonka jälkeen pikku sormineni näpersin  siitä sitten uuden laskoksen taittamalla hommelin uusiksi. Sellainen silmämääräisyyden ja puolipedantin mittaamisen yhdistelmä toimi kivasti.

Tämä puuvillaorganza on niin ihanaa, että väitän että pedantimmalla paneutumisella olisi ollut mahdollista saada viivasuorat laskokset. Kankaassa kun on sellaista jämäkkyyttä ja vähän kuin tahmeutta. Vaikka se onkin äärimmäisen ohutta ja ilmavaa.

Pistelin tukiompeleen laskosten (noin) puoliväliin mallin mukaan. Eli laskokset (ja etukäänteet) pysyvät kasassa kaula-aukon ja alareunan käänteiden/saumojen ja keskellä menevän tukiompeleen ansiosta. (Kappaleiden sivureunojen käänteet ompelin normaalisti.)

Luulin että tämä homma on nopea, kun ei tarvinnut laskoksiakaan pitkittäissuunnassa ommella yksitellen kiinni, ja oletin että tässä kohtaa chemisette on jo melkein tehty. Mutta kaikkea sitä voi luulla ja olettaa. Kauluksessa oli nimittäin yllättävän paljon puuhaa.

Seuraavaksi ompelin kaula-aukkoon reunuksen (ja siihen silkkinauhat kiinnitystä varten - oli kivaa kun kotoa löytyi sopivaa nauhaakin). En ollut aivan varma, mitä Janet Arnold ohjeisti ihmiskoon chemisetten kauluksen ratkaisuiksi. Joskus ompeluenglanti tuottaa minulle vaikeuksia. Mutta ymmärtääkseni hän ohjeisti tekemään jotakuinkin kuten minäkin tein. Kapinoin ensin ohjetta vastaan, koska se tarkoitti lisää kangasta kaulan ympärille (ja pelkäsin pönäkköjä pullotuksia), mutta kun kolmena yönä mietiskelin asiaa ja pohdiskelin miten minä tekisin, päädyin aina samaan tulokseen ohjeen kanssa. (Jatkan tästä kohta.)

Kumpikin kauluksen röyhelö on 48 cm (laskeskelin pituuden suhteessa Arnoldin kaavaan). Arvelin ensin että lähes metri röyhelöä nuken kaulan ympärillä on aika paljon. Mutta eipä ollut. Ei tästä kankaasta.

Puolisen metriä kangasta rypytettynä. Tuo silittämätön röyhelö on aika villi. Sekin olisi kyllä varmasti toiminut nukelle. Mutta tuo laskoksille silitetty meni niin olemattoman pieneen tilaan, että havaitsin että kangasta olisi voinut helposti rypyttää vaikka 20 cm enemmän.

Säästin vaivojani ja laskostin kaulusröyhelöt silmämääräisesti. Ensin suhteellisen pienellä pistolla ompelin rypytyslangan ja sitten silittelin sormin rypyt litteiksi. Lopuksi näytin niille vähän silitysrautaa. Ihme ja kyllä en polttanut sormiani. Kangasta sen sijaan vähän kärvensin. Puuvillaorganzaa ilmiselvästi ei kannata silittää puuvilla-asetuksilla (ainakaan ilman väliharsoa - mutta eipä tuollaisia laskoksia väliharson kanssa pysty käsittelemään).

Hankalaksi homma muuttui tässä, kun luulin pääseväni helpoimmalla kun yhdistän röyhelöt nuppareilla ja sitten pikaisesti harsin ne yhteen, jotta voin kiinnittää ne nauhaan. En oikein ymmärrä, mikä minua vaivasi, kun päätin jättää harsimatta laskokset paikoilleen. Minä nimittäin harsin laskokset aina paikoilleen. Yleensäkin harsin aina kaikkea minkä vain voi harsia. Niin että ehkä minulla oli joku hetkellinen tajuttomuuskohtaus aivoissa tai jotain, mutta päätin siis jättää harsimatta laskokset.

Ja niinpä minulla oli sitten kaksi röyhelöä, toinen toista ehkä sentin pidempi (mikä on mahdottoman paljon tässä mittakaavassa), joiden laskokset liukuivat haitarimaisesti edestakaisin rypytyslangalla, kun yritin harsia heitä (röyhelöitä) yhteen. Ai että se meinasi tehdä minusta hullun. Mutta onneksi ompelin niitä yhteen samaan aikaan kun meillä oli raamattupiiri, niin että kanssalähimmäisten läsnäolo ja henkevä keskustelu Vanhan Testamentin liitoista esti minua pimahtamasta ja repimästä pelihousuni.

Arnoldin ohjeessa kukin röyhelö liitetään omaan nauhaansa ja yhdistetään sitten kaulan reunukseen. Nukkemittakaavassa se olisi ollut vähän villi veto, kun rajansa sillä, miten paljon kangasta voi pienelle alueelle ängetä. Siispä kiinnitin röyhelöt yhteen ja samaan nauhaan. Ja ompelin sen sitten reunukseen kiinni. Ja tämä ratkaisu oli kolmen yön miettimisen jälkeen ainoa oikea, koska en keksinyt muuta keinoa jolla kaula-aukon saumanvarat saa nätisti huoliteltua piiloon (harsomaisen läpinäkyvä kangas ja pystykaulus = saumanvarat olisivat näkyneet rumasti läpi jos niitä ei olisi kätkenyt reunuksen sisään) ja miten röyhelöt pysyvät pystyssä eivätkä lörpsähdä olkapäille.

No niin. Siinä se on. Valmis laite.

Takaakin nätti. Ja mikä parasta, selän yläreuna näkyy mekon/takin kaula-aukosta.

Koska olin laiska laskosten paikoilleen harsimisen kanssa, ne pääsivät liikkumaan estoyrityksistäni huolimatta kun säädin röyhelöitä nauhaan kiinni. Seurauksena on, että kauluksen röyhelöt eivät jakaudu aivan tasaisesti. Seikka ahdistaa minua vähän. Mutta vain vähän.

Pesin käsiäni pitkin puuhaa. Mutta tällainen valkoinen herkkä kangas ottaa nokkiinsa ihan olemattomista. Niin että se näyttää paikoin siltä, että olen käsitellyt sitä tahmatassuin.

Siinä lepää alusvaatteiden päällä. Laskeskelin että tuossa edessä silkkinauhojen päiden lisäksi (ja niiden päät taitoin sisälle kaksinkerroin) on noin 13 kerrosta puuvillaorganzaa (kun huomioi että laskoksissakin tulee kerroksia). Mielestäni aika käsittämätöntä.

Ja mekon alla. Tämä mekko ei ole ihan kyllä paras chemisetten kaveri. Kai se on tuo väri. Mutta vähän myös miehustan mallikin kaikkine rypytyksineen ja pistoineen. Niin että voihan nenä, pitääkö minun ommella leninki chemisetteä varten? (Kuvassa on laiska irtohihatesti. En jaksanut ängetä hihojen yläosaa mekon hihojen alle, mekon hihojen reunat kun ovat varsin napakat.)

Ja sitten takin kanssa. Tämän kanssa chemisette sopii mielestäni kuin optikon valitsema piilolinssi likinäköisen silmään (mieheni ja minun sanonta, paljon miellyttävämpi kuin "sopii kuin nyrkki silmään").

Päähinettäkin piti sovittaa.

Olen ommellut kyseisen bonetin muutama vuosi sitten. Olen miettinyt, että pitäisikö se purkaa osiin ja laittaa lierin sisään kovike. Joka tapauksessa. Tämä päähine on söpö, mutta haluaisin tehdä Roisinille bonetin, jonka lieri olisi olkea ja takaosa kangasta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että päähine olisi vaalea. Lieri olisi oljenvärinen, kullanruskea, vanilja tai valkoinen. Takaosa jotakin raikasta. Mutta tämä violetinlaventelinminkälievärinen bonetti sai minut miettimään, että onko vaalea päähine pliisu nuken vaalean hipiän ja valkoisen hameen kanssa?

Piti tehdä testi. Olen nyt kallistumassa vaaleaan. Mitä mieltä te olette? Tummempi ehkä sopisi useamman erilaisen asun kanssa. Vai sopisiko?

Vielä nämä pari kuvaa neitosesta kauluksineen. On se vain kiva viimeistely asun yleisilmeeseen! (En muuten ole käsitellyt minkään näiden kuvien värejä. Ihan oikeasti tuo keltainen silkki on tosi keltainen.)

Poldark-henkinen nukenasu: 1700-luvun villakangastakki

Ällistytän tässä teitä jälleen uudella blogitekstillä! Olen itsekin häkeltynyt omasta aktiivisuudestani. Sain villakankaisen sinivihreän nukentakin valmiiksi, ja heti olen sitä teille jakamassa. Ihan kuin vanhoina hyvinä aikoina!

Löysin tämän villakankaan Porin Nuikkisen ihmeellisistä kokoelmista jokunen vuosi sitten. Ostin silloin samalla sinapinkeltaista mukavatekstuurista puuvillaa hametta varten. Aioin tehdä kyseisistä kankaista 1700-luvun maalaishenkisen asun. Homma vain jäi roikkumaan, sillä minua pelotti löysähkökudoksinen villakangas.

Vaan ei se nyt niin vaikeasti käsiteltävää ollutkaan. Kunnon saumanvarat vain ja kunnolliset reunojen huolittelut kehiin. Sen jälkeen kaikki oli ihan tavallista ompelemista.

Tähän saakka:

Kyllä. Siinä on erikoisia reikiä. Kyllä. Ne ovat tuholaiseläimen tekemiä. Yksikössä. Yhden tuholaiseläimen. Nimittäin villaa syövän Käpylän suloisimman tuholaiseläimen tekemiä. Rakas kissamme Astrid kaivoi keskeneräisen työni käsityöpussista ja pisti rouskuttaen. Kiitos. Kivaa.

Keskimmäisen ja oikeimmanpuoleisen palan leikkasin uusiksi. Koska kangasta oli tosi naftisti ja koska en halunnut tehdä aivan kaikkea uusiksi, jätin tuon vasemmanpuoleisen palan kolon piilotettavaksi saumanvaroihin.

Puolet jo aiemmin tekemästäni työstä piti tehdä uudelleen ennen kuin pääsin tähän pisteeseen. Mmmmh. Täytyy sanoa, että kissa on harvinaisen söpö, kun sille antaa anteeksi tämänkin tihutyön!

Minulta puuttuu vielä monia ompeluun liittyviä perushahmotuskykyasioita aivoistani. Niin kuin että pitääkö lyhyt helmakaistale tönköstä kankaasta leikata suorakaiteeksi pitkulaksi vai kaarevaksi pitkulaksi. Päädyin huopatestien jälkeen kaarevaan.

Laskostin muutaman pienen laskoksen sinne tänne silmämääräisen symmetrisesti ja ompelin ne parin piston mitalta kiinni (pistosin myös laskosten yläosat suppuun kiinni). Päätin ommella helman suoraan sen yläreunasta kiinni vuorin alareunaan. Kankaan taite olisi tuottanut liikaa tavaraa vyötäisille.

Ei ihan kovin tiptop-siisti tuo, että paksu villakankainen helma on reunastaan suoraan vuorissa kiinni. Muttei kyllä kovin pahakaan näky. Ja tärkeintä on tietysti että ulospäin homma toimii. (Kuvassa alempana aiemmin ompelemani 1700-luvun takki.)

Laina-asustein. Ihan hauska tuon kuviollisen huivin kanssa. Tumma essu ei oikein toimi.

En pukenut alle kureliiviä, ettei nukesta tulisi aivan pönäkkä. Vuorikankaaksi valitsin nakapan puuvillan, että takissa olisi mahdollisimman paljon ryhtiä. Ihan kivasti se istuu. Ihmeen pieneen littanaan sain pisteltyä kaikki saumanvarat olkapäillä. Pelkäsin paljon tönkömpää lopputulosta. Onneksi nuken iso pää auttaa asiaa. Nämä Animator-nuket antavat aika paljon anteeksi, mitä tulee tönkköihin olkasaumoihin.

Sinapinkeltaisella hameella ei taida olla kiire valmistua, sillä renessanssiasun hame sopii mainiosti takin kanssa (ei ollut itsestään selvää, että se sopisi - hameessa on niin tuhti vyötärö). Ihastuin tähän punaisen ja sinivihreän yhdistelmään. Hellii silmiä. Siis minun silmiäni. Teidän silmistänne en tiedä. Meillä kun on erilaisia ymmärryksiä siitä, mikä on kaunis väriyhdistelmä, ja minun värisilmäni kun on joiltakin osin vähän häiriintynyt.

Lopuksi pitää vielä sanoa, että odotan innolla seuraavaa villakangasprojektiani. En tiedä onko muotoiltavuus villakankaan perusominaisuus vai oliko tämä erityisen mukavasti kudottua. Mutta tätä kangasta oli yhtä ihastuttavaa käsitellä kuin pellavaa ja raakasilkkiä.

Viime vuoden viimeinen ompelus: viitta nukelle

Viime jouluksi valmistui tasan yksi joululahja (joulukortteja lähti liikenteeseen huikeat kolme – paljoakaan matalamalla profiililla ei voi joulukortti- ja lahjajuttuja hoitaa), villainen viitta nukelle. Kyseessä oli näitä harvinaisia äkkinäisiä ideoita jotka myös toteutuvat melko nopsasti. 

Päivä 1: Makasin sohvalla iltasella ja luin WhatsApp-viestejä. Ystäväni oli lähettänyt kuvan joululahjojen paketoimisesta. Aivoni yhtäkkiä keksivät, että minun on pakko saada edes yksi lahja paketoitavaksi. Mietin että pyydänkö miestäni tuomaan kaupungilta suklaapatukan vai  mitä ihmettä. Sitten mietin, että olisi niin kiva itse päästä valitsemaan lahjaa. Sitten mietin, että niin, jos teen lahjan itse, saan vähän kuin valita sen itse. Sitten mietin, että minkä lahjan ehtisin tehdä vielä ennen joulua. Noin kolme minuuttia WhatsApp-viestin lukemisesta keksin, että ompelen nukenviitan. Kolme minuuttia keksinnön keksimisen jälkeen olin päättänyt, että teen viitan vanhan villakangastakin palasesta. Nousin sohvalta, otin kankaan esiin (helposti, kerrankin!) ja pengoin tilkkupalakassista samalla ainoan äkkiseltään sopivan vuorikankaan. Talouspaperipalan avulla tein pikakaavan, jonka avulla leikkasin tilkkukassissa löytyneestä palasta testin, jonka jälkeen leikkasin villakankaasta viitan palan, jonka jälkee palasin sohvalle lukemaan dekkaria.

Päivä 2: Simppeli malli –> simppeli päärmääminen. Sitten pienet pelkistetyt kirjailut viitan liepeisiin, jonka jälkeen kiinnitin vuorin.

Päivä 3: Aamulla ompelin hakaskiinnityksen ja lisäsin hakasten kohdalle pikkuiset kirjailut. Ja sitten ottamaan kuvia pikkusiskon poikaystävän kameralla.

Ja sitten pikkusisko pisti viitan matkalaukkuunsa ja viitta matkusti Satakuntaan annettavaksi äidilleni joululahjaksi. Ja kuka paketoi viitan? Pikkusiskoni tietysti. En minä jaksanut ja ehtinyt enää mitään paketoimisia miettiä.

Teellä värjäämistä ja viilalla hinkkaamista, osa 1: Tuhkimo-rääsyjen paita

Satujen rääsyiset prinsessat on yksi romanttisimmista jutuista. Sen vuoksi oletettavasti olen lapsesta saakka piirtänyt rääsyisiä prinsessoja vähintään yhtä paljon kuin tanssiaisasuisia prinsessoja. Rääsyjen kuningatar on tietysti Tuhkimo. Niin kauan kuin olen ymmärtänyt, että ihminen voi itse ommella nukelle vaatteita, olen miettinyt Tuhkimon rääsyjen ompelua. Kerran jo ompelinkin: pikkusiskon barbille vanhoista pellavahousuistani väsäsin paikkaiset rääsyt. Ja nyt heti jo viisitoista vuotta myöhemmin olen tekemässä seuraavia rääsyjä!

Ensimmäiseksi tietysti piti piirtää rääsy-Tuhkimo. Koskaan ei saa jättää väliin mahdollisuutta piirtää rääsy-Tuhkimo! Se on sääntö! (Pitää käyttää myös kaikki mahdollisuudet piirtää tanssiais-Tuhkimo.) Kaivoin jo piirtämisvaiheessa kangasvarastoni esiin ja mietin, mitä niistä käyttäisin. Lisäksi tietysti mietin, mitä aikakautta Tuhkimo edustaisi. Päädyin 1700-lukuun (höystettynä satuvivahtein).

Sen jälkeen oli aika keitellä liemiä. Värjäsin teellä koetilkkuja. (Esanssinen inhokkiteeni pääsi hyvään käyttöön.)

Seuraavaksi vuorossa oli Tuhkimon värittäminen. Bonuksena pientä skräppäämistä. Sainpa testitilkut talteen! Ennen vihkoon liimaamista ne olivat jo viisi kertaa hukassa. (Tässä linkki Instagramiin, josta löytyy kuva koko skräppiaukeamasta. Kokonaisuudessaan kuvaan sisältyy toinenkin Tuhkimo sekä pari pulmallista kissaa.) 

Sitten vuorossa oli perusteellinen flunssa. Ei kuvia siitä, mutta voitte visualisoida mielessänne nenäliinapakkauksia, kurkkupastillirasioita, Burana-purkin, nenähuuhtelukannun, sitruunaa, inkivääriä ja kiehuvan kuumia juomia, inhaloitavan kortisonipatruunan, antibioottipakkauksen, vaseliinia, valtavan tyynypinon sängyssä, sinkkitablettipurkin, nenäsuihkeen ja olisiko siinä jo kaikki. (No ei edes ole.)

Heti kun bakteerit ja virukset vilkuttelivat hyvästejään, minä palasin Tuhkimon rääsyjen kimppuun. Tässä värjääntyy puuvillabatisti Tuhkimon paitaa varten.

Tässä on meneillään lisävärjäys. Tein teepussilla tahroja hihansuihin ja vähän muuallekin. Samalla hinssasin hiekkapaperilla ja viilalla ohentumia kyynärpäihin ja takamukseen ja muihin sellaisiin kohtiin, joihin kuvittelen ensimmäiseksi tulevan kulumia (esim. liivin ja hameen vyötärön hiertämiä).

Tässä on paitapyykkäys numero mones. Pesin kankaan jo ensimmäisen värjäyksen jälkeen kunnolla. Lisätahroittamisen jälkeen pesin sen vielä kolmesti. Olisi katastrofi, jos Tuhkimon asusta irtoaisi väriä nukkeen tai toisiin nukenvaatteisiin! (Tämä nukenpaidan pyykkäys oli hirveän tyydyttävää puuhaa. Kivointa ehkä koko paidan tekemisessä! Olisipa kaikki muu pyykkäys yhtä hauskaa!)

Kuvassa nähtävissä nukenvaateompelijan perinteiset ystävät hiekkapaperi ja viila :D Kaikki peseminen ja Marseille-saippuan vaahdottaminen oli vallan tehokasta. Kangas pehmeni entisestään. Toisaalta teetahratkin liukenivat lähes olemattomiin. Mutta kuten näkyy, paitakankaan yleisilme on kyllä aika kaukana puhtaasta silitetystä batistista. Tuo viikattu kangas paidan alla siis on samaa batistia kuin mistä paita on ommeltu.

Tämä lähikuva näyttää, että kyllä rääsypaitaan jäi kaikista pesuista huolimatta väriä (pohjimmaisena puhdas kangas). Ilman kontrastikangasta Tuhkimon paita kuitenkin näyttää lähinnä vain tasaisen harmaahkolta (kuten seuraavasta kuvasta näkyy).

Tällainen lopputulos. Pistän parempia kuvia joskus kun on muutakin asua jo valmiina. Mutta tästä näkyy jo yleisilme. Paikat kyynärpäissä. Toisella puolella kaksi paikkaa, joista alempi on värjätty tummemmaksi. Toisella puolella yksi isompi, joka on tuore paikka ja sen vuoksi puhtaanvalkoinen.

Kun Tuhkimon rääsy-paitaa vertaa renessanssihenkisen Tuhkimo-asun (Disney-vivahtein) paitaan, näyttää rääsypaita oikeasti aika säälittävältä. Kun esittelin näitä miehelleni, hän huudahti säälivällä äänellä ja päivitteli, että onko tämä nyt reilua Tuhkimo-parkaa kohtaan. Minä muistutin häntä, että Tuhkimolla on luvassa kuitenkin valoista tulevaisuus. Haltijatarkummi ja kaikkea. Muistutus onneksi rauhoitti mieheni huolen!