T. Anhava ja Austen

Jotkut osaavat kirjoittaa. Tuomas Anhava esimerkiksi osaa. Enkä ole lukenut vielä edes hänen parasta ilmaisuaan, mikäli voin luottaa esseekokoelman Todenkaltaisuudesta esipuheeseen. Anhava kuulemma kirjoitti nuorempana rönsyilevästi ja vähän komeastikin, vanhempana taas ilmaisu kuulemma terästyi ja kirkastui. Koska esseekokoelman esseet ovat aikajärjestyksessä ja koska luen kokoelmaa alusta loppuun, paitsi Austen-esseet luin ensimmäiseksi, olen vielä nuoren Anhavan kielessä.

On ilahduttavaa, miten järkevästi voi ihminen kirjoittaa kirjallisuudesta. Niin järkevästi, että 14-vuotiaskin jaksaa tykätä ja lukea! Eli testasin Anhavan Austen-kirjoitukset Austenia lukevalla 14-vuotiaalla, ja tekstit upposivat kuin munkit öljyyn tms. Tykkäsi. Se on paljon se.

En ole aiemmin lukenut (muistaakseni) mitään Anhavan tekstejä. Toki tiesin ennestäänkin kenestä on kyse, mutta koska sattuneista syistä minulla oli sellainen tunne, että ammattilaiset kirjoittavat kirjallisuudesta aina tosi hörhösti, en ollut viitsinyt tarttua. Kunnes täysipäinen ystävä suositteli. Kun sitten lainasin kirjan kirjastosta ja kotona sitä selasin ja näin sen sisältävän neljä Austen-tekstiä ja totesin Anhavan ylistävän Austenia ylitse muiden kirjailijoiden, olin myyty.

No niin. Tässä Emma-arvostelun (vuodelta 1950) aloitus. Austen-ihmiset nauttikaa!

Nykyaikaiselle tarkastelijalle, joka on tottunut selittämään luovan kirjallisen työn milloin minkin puutostaudin seuraukseksi, Jane Austen on arvoitus verrattuna esimerkiksi Brontën sisaruksiin, joissa ei ole mitään ongelmallista. Eristyneisyys, köyhyys, orpous sekä yksinvaltainen ja originelli isä muodostavat peräti otollisen, ettei sanoisi välttämättömän lähtöaseman kirjailijan kehitykselle; nämä edut Jane Austenilta tyystin puuttuvat. -- Jane Austen oli sen sijaan luonnostaan todellisuuteen kiintynyt ja tervejärkinen, 1700-luvun täysiverinen perillinen. -- Brontën sisarukset olivat kirjailijoita ilmeisesti melkoiselta osalta kohtalonsa ansiosta, Jane Austen taas paljon suuremmassa määrin lusus naturae, kirjailija elämänsä ja mielensä tasapainosta ja kirjallisuuden valtavirtauksista huolimatta.

Loistavaa pilke silmäkulmassa kirjoitettua tekstiä, jossa kuitenkin eittämättä ilmenee Austenin raikkaus ja puhdas selkeys!

Anhava jatkaa kertomalla, että Austen kuoli nuorena, 42-vuotiaana, mutta koska Austen kehittyi kirjailijana niin nopeasti, hänen neljä pääteostaan ovat kuitekin kaiken romaanitaiteen virheettömimpiä suorituksia. Myöhemmin Anhava toteaa:

Jane Austenin varhaiskypsyys, synnynnäinen valmius ja muodontaju tuovat pakosta mieleen musiikin ihmelapset, varsinkin Mozartin, jonka aurinkoinen genius on selvästi hänen hengenlaadulleen sukua.
Yhtä vähän kuin Mozartin voi Jane Austenin taidetta arvostella kevyeksi. Jos on halua, voi kuka tahansa todeta, miten kestävän huumorin ja ironian, pysyvästi ilahduttavan hymyn taustana on kaikelle avoin mieli, useimmiten myös ryhdikäs ja eletty maailmankatsomus.

Ja vielä Anhava hehkuttaa:

Jane Austen on niitä harvoja, jotka nykyään yksimielisesti tunnustetaan romaanitaiteen täydellisiksi mestareiksi: vain Tolstoin kaltainen jättiläinen voidaan asettaa hänen yläpuolelleen, eikä tämäkään osaa ammattiaan yhtä hyvin kuin hän. Ihailtavinta hänessä on ehdoton pysytteleminen niiden ilmiöiden parissa, jotka olivat tuttuja ja joihin hän oli vilpittömästi kiintynyt.

Siinä Anhava tarjoili meille Austenista nauttiville melkoisen lautasellisen herkkuja. Kivaa, kun rakasta kirjailijaa kehutaan! Anhavan teksti sitä paitsi muistutti minua aiheellisesti siitä, että monimutkainen, raskas ja vakava-aiheinen taide totta tosiaan ei vain raskautensa, monimutkaisuutensa ja vakava-aiheisuutensa vuoksi ole automaattisesti selkeää, kepeää ja hilpeää taidetta korkea-arvoisempaa. Nolottavassa missälie aivojumppasnobismissa sitä usein sortuu ajattelemaan, että helppotajuinen laatutaide on laatutaidetta, mutta vaikeatajuinen taide on tositaidetta. Hah. Onneksi sentään olen osannut itselleni nauraa, kun olen saanut itseni mokomasta ajatuksesta kiinni. Mutta vaikka olen itselleni nauranut ja vaikka olen ymmärtänyt, että kepeys tai raskaus ei ole taiteen mittari, pisteli Anhava tuossa tekstissä asian niin selkeästi sanoiksi, että asia kirkastui nyt ihan niinkuin todellisena totuutena.

Vielä herkkupalana ystävällisenilkeää ja suloisenlämmintä tekstiä Emma Woodehousesta. Emmekö kirjoittaisi Emmasta samoin, jos osaisimme?

-- hän on romaanin alkaessa jokseenkin sietämätön nuori nainen, omahyväinen ja asemastaan naurettavan tietoinen. --hän joutuu havaitsemaan arvioineensa väärin toisten keskinäisiä suhteita ja omia tunteitaankin ja aiheuttaneensa pelkkää sekaannusta. Mutta hän on tarpeeksi äkykäs itse huomaamaan tosiasiat, ja kun häntä on kylliksi kuritettu, hän on myös kyllin kehittynyt saamaan palkinnoksi mainion miehen, mikä onkin vähintään kohtuullista: niin perinpohjaisesti on lukijaa huvitettu hänen kustannuksellaan.

Ja aivan lopuksi vielä tiivistys, miksi jaksamme lukea Austenia aina uudestaan ja uudestaan:

-- jokainen lause on kuin aidosti helähtävä raha, jokainen henkilöhahmo kuin tuttava joka äsken poistui huoneesta --. Muutaman ihmisen ja elämän muutamien perustapahtumien tarkka tuntemus osoittautuu riittäväksi koko ihmisyyden ja olemassaoloen ymmärtämiseen. Tämän tiedon taiteeksi hahmottamiseen tarvittiin vain ihmeitä, joita Jane Austen osasi tehdä voittamattoman elegantisti ja kenenkään huomaamatta.

(Lainaukset siis Otavan vuonna 2002 julkaisemasta kirjasta Todenkaltaisuudesta - kirjoituksia vuosilta 1948 - 1979.)

Australiassa paistaa aurinko.

Ei välttämättä aina, tai tietenkään ei aina, onneksi. Mutta nyt paistaa, ja huomenna ja ylihuomenna ja sitä seuraavana päivänä, ja lämpötila nousee 29 celsiukseen (plussaa).

Toisaalla on harmaata ja sataa ja on luvattu sadetta, ja jos ei sada, niin melkein sataa, ja tuulee ja on ainakin 20 celsiusastetta vähempi lämmintä kuin Australiassa. Puolikkaita aurinkoja on luvassa kaksi kertaa sitä seuraavaan päivään asti (eli kolmanteen päivään tästä lukien). Auringot sijoittuvat sateiden väliin. Jos ne menevät päällekkäin (aurinko ja sateet, ei aurinko ja aurinko), tulee ehkä sateenkaari.

Miltähän näyttäisi jos aurinko ja aurinko menisivät päällekkäin?

Australiassa silti ei ole kurkiauroja (käsittääkseni). Ei niin, että olisin nyt juuri nähnyt niitä täälläkään. Mutta jossain tuolla ne ovat. Tai ovat olleet. Ja sitten tuolla jossakin on se iso vaahtera, jossa roikkuu sinnikkäästi ja kapinallisesti vielä yksi anarkistinen lehti. Kirkkaankeltaisena se siellä puussa uhoaa, että lehden homma on pysyä puussa tai kuolla.

Australia tuli mieleeni eilen. Se johtuu siitä, että kolme vuotta sitten tähän aikaa vuodesta pakkasin tavaroita matkalle Lounais-Australiaan. Tuntuu omituiselta, että matkasta on vain kolme vuotta. Oikeasti tuntuu, kuin siitä olisi vuosikausia, että se olisi tapahtunut ihan toisessa ajassa. Matkani Australiaan on yhtä muinainen ja myyttinen juttu kuin mesopotamialaiset. Paitsi että matkani on digitaalisesti dokumentoitu. Mesopotamialaiset ei, ainakaan alun perin.

Silloin oli ollut ihan kaamea lokakuu. Sadetta loputtomiin. Aurinkoa ei oikeastaan viikkoihin. Muistan vieläkin sen yhden päivän noin neljä päivää ennen matkaa. Satoi. Satoi. Satoi lisää. Vesi oli kylmää ja se tuli vuolaana ja laajana. Ei mitenkään pisaroina kasvoille. Ja sitten kun luuli, ettei voi sataa enää enempää, alkoi sataa toden teolla.

Marraskuun alussa sitten lähdimme.

Ensimmäiseksi minulle tulee matkasta mieleeni aina Hongkong. Siihen tiivistyy kaikki matkakuume ja kaukokaipuu. Olimme siellä toki vain 7 tai 8 tuntia, lentokentällä. Mutta pelkkä lentokenttäkin voi olla merkkipaalu ihmisen elämässä. Se oli jotakin niin käsittämättömän vierasta hajuineen, väreineen ja ikkunoista näkyvine maisemineen: meri kummallisine ja ei-kummallisine laivoineen, vihreitä saaria ja itse Hongkong ja pilvenpiirtäjät. Entä lentokentän ihmiset? Heitä oli paljon ja erilaisia. Enemmän erilaisia kuin koskaan ennen tai jälkeen (paitsi paluulennolla) olen nähnyt. Ja lopulta se noin 50 sekuntia Kaukoidän ilmastoa (jatkolennolle ei menty putkesta vaan kentältä portaita pitkin niinkuin presidentit), joka iski vasten kasvoja ja keuhkoja koko voimallaan.

Toiseksi tulee mieleen aina öisen Perthin lentokentän parkkipaikka. Tuoksu oli taas aivan uusi, ja palmut heiluivat tuulessa ja maa oli kostea sateesta.

Ja sitten tulee mieleen valo, hedelmät, vompatit joita en nähnyt, kengurut jotka näin, meren aallot ja se, miten ensimmäinen aalto veti jalat altani ja imaisi minut leikkimään kunnon vesileikkejä. Ja vielä mieleeni tulee suolainen tuuli joka paransi astmayskäni, eukalyptuksen tuoksu, punainen hiekka, kukkivat puut, kakadut, tulinen lammaspata ja taas valo, aurinko ja meri.

Kaivoin eilen esiin matkapäiväkirjani. Selailin ja luin sitä ensimmäistä kertaa sitten matkan jälkeisten viikkojen.

Olen nyt kieltämättä tyytyväinen dokumentointivimmaani. Matkapäiväkirjassani on kaikki. Pakkaamisen ja lähtemisen stressi. Matkaanpäässeen euforia. Matkan kaikki kummalliset* käänteet ja onnelliset tuntemukset. Paluun jälkeinen epätodellisuus ja haikeus. Ja kymmenen kiloa lehtileikkeitä, kortteja, kuivattuja kukkia, lippuja, lappuja ja vompatin kuvia.

Viimeinen merkintä on kirjoitettu vuosi matkan jälkeen. Vielä kirjassa on yksi sivu. Milloinkahan täytän sen? Nytkö? Vai odottaisinko vielä muutaman vuoden?


__________________
* Esimerkiksi pala Beaconsfieldin koulun opettajan antamasta karkkitaidemainosjulisteesta tai manifesti Hongkongin lentokentällä paluulennon vaihdon yhteydessä kuultujen joululaulujen käsittämättömyydestä.

Hajoa ihan rauhassa ruoja, lälläslää!

Tiedostot on nyt varmuuskopioitu :)

Oikolukemisen määrä ja laatu

En ole varma, kuuluuko blogietikettiin kertoa, mikäli on käpälöinyt tekstejään jälkikäteen. Kuittaan epävarmuuteni asiasta kertomalla tässä, että jokaista tekstiä on käpälöity noin 3 - 17 kertaa. Jostakin syystä näköjään en osaa havaita kaikkea oikoluettavaa yhdellä silmäyksellä :D Sisältömuutoksia en ole harrastanut, paitsi joissakin kohdin kielellisen sujuvuuden vuoksi ja tekstin ymmärtämistä helpottaakseni. Jos minulle tapahtuu joku elämänkatsomuksellinen muutos, esimerkiksi että alan inhota polkemista pyöräilykypärä päässä, mikä on hyvinkin mahdollista, kun koittaa aika ängetä kypärän alle pipo, lupaan korjata asian kertomalla elämänkatsomuksellisesta muutoksestani erillisessä blogitekstissä vanhaa tekstiä poistamatta.

Tämän hän kirjoitti hetkenä, jolloin hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä kuin keksiä miettiä tätä (ja sitä, pitäisikö orkidealle hankkia uusi hake ja isompi ruukku).

P. S. Pyöräni kumi on muuten puhki.

Hempeä täkki

Semmoisen sain sommiteltua lopuista tilkuista. Kesällä tuli leikattua tilkkuja roimasti, ja mietin silloin, miten ihmeessä käytän ne. Mutta eipä niistä tullutkaan kuin kuin kaksi täkkiä.

Tuo täkki on oikeasti söpömpi kuin kuvassa. Kuvassa sen vääristynyt muoto korostuu. Nukkekodin sängyssä se on kuitenkin ihan ei-muotopuoli.

Siitä tuli sopivasti hempeä, ettei ihan siirappinen sentään. Tuo on tuollainen Beatrix Potter -tasoinen hempeys. Sopisi jonkun jänöjussin kotiin peitoksi.

Tapahtuneita vääryyksiä ja mukavuuksia

Olin uimassa. Luulin uineeni kilometrin. Mutta sitten kuulin, ettei allas ollutkaan 50 metriä pitkä, vaan 25 metriä. Minusta on sopimatonta, miten hidasta uiminen on.

Katsastin aroniapensasaitaa sillä silmällä, että mikä ruskaisista lehdistä on kauneimman värinen. Se oli tosi vaikea tehtävä, ja jätin sen kesken.

Luin Saramagon kirjan loppuun. Voin vapauttaa Nobelin kirjallisuuspalkintolautakunnan epävarmuudestaan (jos niillä sellaista on häilymässä): Saramago on hyvä kirjoittamaan ja palkintonsa ansainnut.

Kaikkien nimet edustaa kai käsittääkseni maagista realismia. Ei kuitenkaan García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden tyyliin. Kaikkien nimet on minusta maaginen (tai maagisehko) absurdiutensa ja yllättävyytensä vuoksi. Ja silti kirjassa ei oikeastaan ole mitään yllättävää eikä absurdia, kaikessa on logiikka ja kaikki kirjassa tapahtuva on mahdollista, justiinsa niin mahdollista, kuin tässä epäloogisessa ja kummallisessa maailmassa yleensäkin.

Se oli hassun kummallinen kirja. Ja ihana ja surumielinen ja jännittävä ja nauratti ääneen ja ilahdutti kielitajua ja mietitytti ja loi sellaisen oletuksen, että tällaista juuri kuuluu olla portugalilainen kirjallisuus. Minulla on sellainen oletus, vaikken mitään Portugalista tiedäkään, paitsi pääkaupungin, että portugalilaiset ovat tarinankertojia. En tiedä, mistä minulla sellainen oletus on. Mutta Saramago ainakin on tarinankertoja.

Sitten luin Hessen Lasihelmipelin. Saramagon kirjasta tykkäsin kamalasti. Lasihelmipeli on minusta kirja, josta ei oikeastaan tykätä. Sitä kunnioitetaan.

(Kunnioittava hetki.)

Hessen kirja oli tosi tuhti. Se oli ihan kuin töpäkkää ja tiivistä leipää. Kesti hetken, ennen kuin osasin hyväksyä tekstin tuhdin saksalaisen otteen. (Minusta se oli ehdottoman saksalaista.) Kirjan sisältöä en ala sörkkiä tikullakaan tässä. Sisältö nimittäin on vähän niinkuin toisesta maailmasta. Sanotaan siitä vain, että Hesse kirjoitti tuota pääteostaan 11 vuotta ja että kirjassa ei ole yhtään turhaa sanaa tai sivulausetta, ja se on paljon, kun kirja on yli 500 sivuinen. Sepä lukemisesta tekikin aikamoisen kokemuksen. Sana sanalta pää paisui, kun missään ei ollut yhtään edes ilmakuplaa (niinkuin vaikkapa junttakakossa on). Ehdottomasti en voi muuta kuin suositella, lämpimästi. Nobelin kirjallisuuspalkintolautakunta suosittaa myös.

(On silkkaa sattumaa, että luin kaksi Nobel-kirjaa peräkkäin. Eli ei minulla ole mikään projekti meneillään. Joskus laskin kyllä, miten kauan menisi aikaa, jos tutustuisin pariin uuteen Nobel-kirjailijaan vuosittain. 54 vuotta menisi tähän mennessä palkittujen lukemiseen, jos lukisin kaksi vuodessa. Sinä aikana olisi tullut sitten noin 54 uutta kirjaa lisää... Tulin siihen tulokseen, että a) unohdan koko jutun, tai b) luen niitä kasoittain, ettei tarvitse yrittää elää yli 100-vuotiaaksi kauheissa paineissa.)

Tilkkutäkki valmiina

Kas siinä. Onpas se pieni ja söpö. (Klikkaamalla suurenee.) Niin kuin näkyy, pistin kirjavat reunat. Se oli minusta oikea ratkaisu. Hassu juttu, että se näyttää siltä (minusta ainakin), että siinä olisi samoja tilkkuja toistuvasti. Ja onhan siinä, reunoissa on samoja kuin keskellä. Mutta kun keskikohtakin näyttää mielestäni siltä, että siinä ei olisi kaikki tilkut erilaisia. Eikä olekaan, siinä on neljä täysvalkoista tilkkua. Mutta tarkoitan, että näyttää hetken siltä, että värillisissäkin tilkuissa olisi toistoa. Johtunee kai siitä, että sävyt on sommiteltu huolella. Ainakin yritin sommitella huolella. Mutta ommellut en niinkään huolella. Kun vertaan tuota aiemmin tekemääni nukkekotitilkkutäkkiini, en osaa käsittää, miten olen tehnyt sen ekan niin siististi.

Paitsi ei kai tästä saa selvää, miten siisti tuo vanhempi on verrattuna tähän uudempaan. Kumpikin on minusta kiva täkki, vaikka tuo vanhempi on kyllä varmaan kauniimpi, mutta tuo uudempi on kyllä kanssa kovin kotoisa. Tykkään kummastakin.

Valmiiksi leikattuja tilkkuja jäi vielä yhden tai kahden täkin verran, riippuu miten sommittelee ja miten paljon laittaa boordeja ja muita härvellyksiä. Loput tilkut ovat kaikki herttaisen harmonisia, vaaleita ja heleitä. Niistä sommittelenkin oikein romanttisen täkin. Ehkä pari jämerää tilkkua pitää leikata ryhdistykseksi siihen. Tai sitten ei. Ehkä minun pitäisi kerrankin harjoitella puhtaasti romanttista väritystä! Mutta siitä kyllä ei sitten voi tulla Victorinoxilleni pussia. Päätin nimittäin tuossa täkin taustakangasta ommellessani, että näinhän minä teen rakkaalle uudelle teräaseelleni säilytyskotelon.

Tilkkutäkki vaiheessa

Siinä se on. Sen kaverina on vähän kirjoja. Ne antavat mittakaavan tilkkujen koolle. (Tilkut ovat kyllä melko isoja, mutta onneksi tilkuissa ei oikeaa kokoa olekaan.) Ehdotuksia nyt täkin viimeistelyyn? Vetäisisinkö valkoisen kaisteleen ulkopuolelle vielä kirjavan mutta huolella sävytetyn rivin tilkkuja kiertämään täkin ympäri? Voisiko se olla hyvä reunusratkaisu? Vai pitäisikö tehdä vain yhdestä kankaasta leveä helma? Se olisi toki helpompaa, ja ehkä harmonisempaa. Mutta... Jaa. Mietitään. (Ehdotuksia ehtii laittamaan noin vartin ajan :D )

Itseni keskeinen onnistuminen. Menestystarinoita epäonnistumisten vastapainoksi.

Toiseen orkideaan on tryykännyt kolme kukkavarsihaaraa vanhoihin varsiin, ja niissä on jo kolme isoa nuppua ja yhdeksän pientä. Toiseen orkideaan on tullut uusi kukkahaara myös, siinä on seitsemän nuppua. Lisäksi siihen orkideaan on kasvanut jo viisitoistasenttinen uusi kukkavarsi, ja molempiin orkideoihin on tullut uusia ilmajuuria ja toiseen uusi lehti. Uskoakseni en ole tappamassa niitä!

Saintpaulia ei tajua lakata kukkimasta.

Kansallinen epäonnistuminen

Tänään on kuulemma virallisesti epäonnistumispäivä. Koska se on oikein kansallinen juttu, pitää vastuullisen kansalaisen kantaa kortensa (keosta) kekoon ja epäonnistua vähän, vaikka edes poikkeuksen vuoksi.

Minä ompelin juuri nukkekotitilkkutäkin kaikki tilkut toisiinsa, ja kolme tuntia ommeltuani huomasin, että olin ommellut ne 1,7 cm x 1,7 cm -kokoon sen sijaan, että olisin ommellut ne aikomaani 1,35 cm x 1,35 cm -kokoon. Lisäksi yksi yksivärinen sininen tilkku on ommeltu nurja puoli ylöspäin.

Voi ei!

Lisäksi söin mieheni eilen ostamia sipsejä, vaikkei olisi tarvinnut yhtään syödä.

Victorinox, Musiikkitalo ja ikonimaalaus

Otsikon aiheita ei liitä toisiinsa kuin pari vokaalia sekä maantieteellinen sijainti. Sain Victorinoxin omistukseeni Uudellamaalla, jossa sijaitsee Musiikkitalokin ja jossa sain virikkeen ikonimaalausajatukselle.

Victorinox on punainen ja siinä on pieni ja iso veitsiterä, sakset, saha, purkinavaaja ja toinen samantapainen yleishärpäke, korkkiruuvi, koukku, neulantapainen erikoistoiminto sekä hammastikku ja pinsetit. Olen haaveillut sellaisesta alle 10-vuotiaasta lähtien. Pikkuveli sai silloin ensimmäisen Victorinox-taskuveitsensä, ja pystyn edelleen tuntemaan ja muistamaan ne ihmeelliset väristykset, jotka se vempele sai aikaiseksi. Se oli pieni kuin mikä, ja punainen tietty, ja Sveitsin lippua muistuttava vaakuna oli tärkeä asia siinä. Teriä siinä oli muistaakseni vain pieni veitsi, sakset ja kynsiviila, lisäksi siinä oli hammastikku. Oi veljet. Se oli nerokas veitsi ja uskomattoman söpö.

Sittemmin aikuistuin, mutten koskaan unohtanut rakkauttani punaisiin Victorinoxeihin. Monta vuotta sitten veitsiasia muuttui taas ajankohtaiseksi monesta syystä, ja sain ystäviltäni lupauksen, että minusta tulee heti maisteriksi valmistuttuani Victorinox Huntsmanin omistaja. No, pari vuotta lupaus Huntsmanista piti minut toiveikkaana ja toimeliaana valmistumisen suhteen. Mutta sitten seurasi aikoja, jolloin ajattelin, että no raato, ostan sen nyt kyllä itse jo. Vaan en ostanut! Ja nyt olen sekä maisteri että Huntsmanin omistaja! Tänne vain ongelmat ja pulmat ja vaarat ja MacGyver-tilanteet, minä ja Victorinox selvitetään ne!

Matkalla Musiikkitalo-kaupungista Victorinoxinsaantikaupunkiin sain ystäväni taholta virikkeen, jonka ansiosta ymmärsin, että minun pitää miettiä Täydellistä Karttaani uusin silmin. Hulppein suunnitelmani kartan toteuttamiseksi on tällä hetkellä ikonimaalaustekniikkaan tutustuminen, mutta siihen nyt en pääse tutustumaan vielä tällä viikolla enkä kyllä ensi viikollakaan tai edes ehkä ensi vuonnakaan. Suunnitelma B voisi olla munatemperakurssi. Suunnitelma C voisi olla öljyvärit puulle omaoppisesti. Todennäköisesti kartta tulee kuitenkin toteutettua suunnitelmalla Ö. Viisainta onkin, että unohdan Täydellisen Kartan hetkeksi kokonaan, jotta voin etäisyyden päästä keksiä ratkaisun.

Musiikkitalosta minun ei kamalasti kannata kirjoittaa, koska siitä saa helposti tietoa avaamalla jonkun lehden tai surffaamalla netissä. Omasta puolestani totean vain, että rakennus on ulkoa melkoisen ruma (mutta siihen ehkä tottuu) ja sisältä salissa taas melkoisen kaunis. Justiinsa niin kaunis kuin on kehuttu. Tumman salin ja vaalean lavan kontrasti on mahtava. Tukkisumavaikutelma penkkiriveissä ja portaissa oli tukkisuma. Ei olisi uskonut. Luulin, että arkkitehtit puhuu suuria.

Ja sitten se kuulokuva. En istunut erityisen hyvällä paikalla. Ylhäällä korkealla korkeanpaikankammopaikalla istuin, lavan ja orkesterin takana. (En edes ensin löytänyt selloja sieltä, niin outoa oli istua orkesterin takana :D Kapellimestarin kasvojen ja koko elekielen näkeminen oli vallan kiinnostava elämys ja istumapaikan ehdoton etu.) Vaikka paikka oli varmaankin salin huonoimpia, musiikki soi sinne täyteläisesti. Laulusolistin kuulemisen kannalta paikka ei kuitenkaan ollut edullinen.

Mutta Sibeliuksen viidennessä sinfoniassa eipä olekaan laulusolistia! Milloinkaan aikaisemmin en ollut kuullut sitä sinfoniaa! Voi valtavaa. Voihan rähmä. Sinfonian kuuleminen oli yhtä viluväristystä ja itkun pidättelyä, ja tuntui ihan ylitunteellisen nololta sellainen patetia tunteissani. Mutta annoin väreiden tulla (eivät ne edes ehtineet melkein välillä poiskaan). Kyynelet panttasin. Ties vaikka Ylen kameramies olisi vahingossa kuvannut minua juuri silloin, kun nenästäni olisi valunut räkää ja silmistä nestettä. Se potentiaalinen tilanne piti eliminoida.

Sinfonian ylevät nousut ja pauhut kuulostivat nousummilta ja pauhummilta kuin parhaimmallakaan levyllä, jota olen hyvistä kuulokkeista kuunnellut. Sali erotteli musiikin eri kerrokset esiin, kuulin noissa pauhukohdissa enemmän kuin ennen. Hiljaiset ja suloiset kohdat taas soivat hiljaisuutta ja suloisuutta, intiimisti. Ja sitten tietysti ne kohokohdat. Se, kun ne ankat räpiköi lentoon (kuten veljeni epäromanttisesti asian ilmaisee). Ja se, kun musiikki päättyy legendaarisiin sointuihin. Nousun koittessa olisin voinut kai parkua ääneen ja julistaa koko maailmalle, että rakastan Sibeliusta ja rakastan Suomea ja rakastan Musiikkitaloa ja rakastan Suomen kansaa, kun niillä on Sibelius ja Musiikkitalo, että kai se hyvä kansa on, kun se on ne itselleen saanut. (Luullakseni se vitossinfonian finaalin nousu on kohotettu sellaiseen kansallisen symbolin arvoon kansamme klassista musiikkia kuuntelevien keskuudessa, että kaikki tuntevat samanlaisia tunteita, kun sen kuulevat.) Sinfonian päättävät soinnut kuulin nyt ensimmäistä kertaa koko nerokkuudessaan. Meinasi sydän tryykätä rinnasta ulos, niin ne soinnut olivat ylevät ja täydelliset ja oikeat. Miten niistä olisi ennen edes voinut saanut tolkkua, kun ne ovat olleet lähinnä säälittävä loppuflöpähdys koko sinfonialle, kun salit, joissa ne olen kuullut, ovat imeneet soinnut sisäänsä kuin purkkapallon? Niiden väliset tauot ovat olleet masentavia kokolattiamattotaukoja. Voi tuska. Kivaa, miten se monesti koettu tuska muuttui nyt autuudeksi!

Yksi parhaista elämyksistä Musiikkitaloon liittyen oli tunne ja ymmärrys siitä, että nämä innokkaan onnelliset ja paatokselliset kokemukset jakaa tällä hetkellä tuhannet ja taas tuhannet musiikin ystävät koko maassa! Uskallan sanoa, että koko maassa, koska itsekin menin sinne taloon usean sadan kilometrin päästä. Odotan seuraavaa kertaa. Se saisi tulla pian. Seuraavalla kerralla konsertti on varmaan jo tasapainoisempi kokemus, kun on kaikki kansalliset tunteet käyty läpi jo kertaalleen.

P. S. Vasta nyt, vuotta myöhemmin, hoksaan, että eiköhän Sakari Oramolla ja RSO:llakin ollut osansa, että kuulin Sibeliuksen 5. sinfoniassa sen, mitä kuulin. Eipä se talo ilman orkesteria ja kapellimestaria soi...

Mietintö numero 37

Blogia taas pohdin. Sellaista mietin tällä kertaa, että onpahan tämä blogi justiinsa niin sellainen sillisalaatti kuin oikeastaan on kaikki, mikä liittyy minuun. (Paitsi ruumiinjäseneni eivät ole sillisalaattia vaan justiinsa niin kuin oppikirjoissa, kymmenen varvasta, viisi ja viisi, toistensa peilikuvia jotakuinkin, sama juttu sormien kanssa, ja korvien. Neniä on yksi, siinä normaalissa paikassa, ja silmiä kaksi. Yleisesti ottaen olen ihan tavallisen näköinen ihmisyksilö, josta ei välttämättä pysty arvaamaan, että kaikki muu paitsi kuori on melko sillisalaattia ja että yksilö törmäilee päin seiniä aika paljon.)

Minusta olisi kamalan kiva olla pintakiiltävä. Sellainen asiallinen, jonka tukka on aina siisti ja hame ei milloinkaan kiertynyt vyötäröllä vinoon, ja joka ei lavertele pöytä. Olisi hienoa, jos olisin ihminen, jonka ilmaisu suullisesti ja kirjallisesti olisi aina selkeää, loogista ja asiallista älykkäin humoristisin höystein, ja jonka auto olisi aina imuroitu. Mutta niin ei ole (eikä minulla ole autoa).

Olen sitä tyyppiä, josta pystyy tekemään kattavan persoona-analyysin pitkänmatkanbussiin asettautumisen perusteella. Olen melko aina ihan hiessä ja naama punaisena ja kaaoksessa, kun astun bussiin, ja paikoilleni asettautuminen kestää kymmenestä kolmeenkymmeneen kilometriin. (Kerrankin samaan ns. joulubussiin tuli nuori perhe, isä, äiti ja kaksi lasta, sekä valehtelematta 12 laukkua ja nyssykkää ja pussukkaa. Perheenäiti oli ihanan kaunis ja tyylikäs ja rento - ja suomenruotsalainen - ja hän näpsäkästi laittoi pikkuisensa turvavöihin ja antoi heille mitä lie antoi, tekemistä, riisui takkinsa, asetti sen naulaan, istui, laittoi turvavyön ja alkoi puhua rennosti ja muina naisina ruotsia miehensä kanssa, joka kohta jo tuli sisälle bussiin luovutettuaan omaisuutensa auton tavaratilalle. Kaikkeen tähän naiselta kului noin minuutti. Minä siinä vieressä ähmäsin kahden kassini ja takkini ja kaulahuivini ja villasukkieni ja vesipulloni ja pahoinvointiestosalmiakkieni ja nenäliinojeni ja niistämiseni ja kännykkäni ja turvavyöni ja poninhäntäni ja nenältä liukuvieni silmälasieni ja eväsleipäni kanssa aivan yltympäri märkänä ja kuumana aina moottoritien viimeiseen liittymään asti.)

Ideaaliminuni blogi olisi kuin tuon perheenäidin bussiin istuminen

Ehkä kuitenkaan en riittävästi halua olla toisenlainen, koska en ole. Kai sitä ihminen nyt voisi harmonisoida bloginsa vihreä-pingviinisen taustan ja yhtenäistää tekstinlaadintakulttuuriaan? Bussiinasettautumiselle ei mahda mitään, paitsi välillä, eikä oikein tukallekaan usein eikä seiniin törmäämiselle. Mutta blogille voisi. Vaan kun en tiedä, mitä miksi miten kenen vuoksi minkä takia millainen. Niin että antaa olla ja julkaistaan nyt tämäkin teksti.

Blogitekstivarkaus: Shī shì shí shī shǐ

Tämä oli kivointa, mitä minulle tapahtui tänään.

Kiitokset löydöstäni menee tänne, eli täsmälleen ottaen tämä oli kivointa, mitä minulle tapahtui tänään: http://jenniperala.wordpress.com/2011/09/26/shi-shi-shi-shi-shi/

Hymiö, huutomerkki ja tyytyväisyyttä.

Kartta

Ainakin periaatteessa osaan nyt kaikki maailman valtiot ulkoa.

Kartta-asioille on ollut aina (ehkei vielä tuttipulloiässä silti) oma paikkansa aivoissani. Kartat ovat aina olleet minusta jänskiä. Luin karttakirjoja jo lapsena. Ja karttapalloa pyöriteltiin sisarusten kesken melko pieninä jo ja etsittiin maita ja silmät kiinni tökättiin karttapalloa sormella, että minne matkustetaan. Opettelimme valtioiden lippuja ulkoa ja suurimpien maiden suuruusjärjestystä ja korkeimpien vuorien korkeusjärjestystä. Ja pitkiä jokia opeteltiin. Ala-asteiässä jo piirsin karttoja läpi. Odotin koulussa kuin kuuta nousevaa aina maantiedon vuoroa. Ärsytti, kun puolet vuodesta haaskattiin bilsaan. Paras koulukirjoista oli kartasto. Yläasteiässä osasin maailman kaikki ei-saarivaltiot ulkoa ja tietysti monta saarivaltiota myös. Lukiossakin tykkäsin eniten maantiedosta (historian ja äidinkielen ohella), vaikka maantieteellinen kiinnostukseni ei ole koskaan ulottunut geologiaan.

Lukioiästä lähtien olen yrittänyt piirtää tai maalata Täydellistä Karttaa. Siis sellaista, joka olisi samanaikaisesti maailmankartta, seikkailu- ja informaatioarvosta tinkimättä kaunis kaukokaipuuta hoitava ja ruokkiva taideteos.

En sattumoisin ole osannut vielä tehdä sellaista karttaa.

Monta olen aloittanut, joitakin saanut valmiiksikin, mutta yksikään ei ole kelvannut toimittamaan Täydellisen Kartan virkaa. Uusin on taas ajatuksissa hahmottumassa. Siitä tulee taas parempi kuin muista, sitten kun se kypsyy ja alan tehdä sitä. Mutta ei sekään varmaan ole vielä se Täydellinen. (Täydellisiä Karttoja näette, kun lampsitte kirjastoon ja otatte siellä hyllystä kirjan Meritie - Navigoinnin historia ja selaatte sitä.)

Rakkain karttakirjani on siskoltani ja veljeltäni joululahjaksi saamani Timesin pikkuinen atlas. (Jouluna 1996 meillä sisaruksilla oli yhteneväinen joululahjalinja. Akateemisesta Kirjakaupasta haettiin kolme samanlaista atlasta.) Pieni kartastoni on kaunis kuin mikä ja erittäin luettu. Se on ollut monena tylsänä junamatkana kivaa seuraa.

Vuodesta 1995 alkaen haaveilin Timesin isosta atlaksesta. Siitä, joka oli Akateemisen valikoimien suurin ja painavin. Siitä lähtien aina pääkaupungissa käydessäni kävin Akateemisessa Kirjakaupassa karttaosastolla selailemassa uusinta painosta Timesin Comprehensive Atlaksesta. Sain sen lahjaksi ystäviltäni ja mieheltäni vuonna 2010. Se oli riemun hetki. Sen jälkeen on alkanut onnellinen ja leppoisa tutustuminen. Muutaman vuoden päästä tunnen isonkin karttakirjani hyvin ja se on rakas kaveri. Vielä se on vähän sellainen Kunnioitettava ja Arvoisa.

(Muutaman vuoden päästä minun pitää ostaa uusi karttakirja. Ja tuohon isoon karttaan voisin korjata Sudanin rajat ajantasaiseksi. Pieni uusi karttakirja silloin tällöin on välttämätön, jotta pysyy ajan tasalla valtioiden asukaslukujen ja muiden olennaisten seikkojen kanssa. Ja SITTEN kun olen iso ja rikas, voisin hankkia itselleni kartaston! Ei siis yhtä suurta atlasta vaan monta suurta maanosakohtaista tai muulla tavalla maanipiirin kattavaa kartastoa... Sitä kartastoa voin sitten lukea keskiajalla rakennetun linnani kirjastohuoneessa takkatulen ääressä.)

Miksi olen niin kamalan innoissani kartoista? Luullakseni ainakin siksi, että kartan lukeminen on hauskaa ja seikkailua. Kartan lukeminen auttaa kaukokaipuussa ja toisaalta myös synnyttää uutta suloista kaukokaipuuta. Se tuo jollakin tapaa eri mantereilla asuvat ihmiset hetkeksi lähemmäksi. Maapallo sattuu olemaan niin hieno planeetta, että koen, että minun on kertakaikkiaan asiallista olla selvillä, mitä sieltä löytyy. Hassua on, että on mahdollista nähdä pelkästään kartan sivulta, miten kaunis maapallo on!

Rytkyt roskiin!

Vuoden olen suunnitellut vaatekaappisiivousta. Jokin vissiin kypsyi viime yönä, koska nyt on puolet vaatteista roskapusseissa, yksi läjä on menossa Konttiin tai Uffille. Muutama vaatekappale on menossa siskolle, pari kaverille sovitukseen ja kolme paitaa menee tilkuiksi. Vaatekaapissa on tällä hetkellä kaksi paitaa (plus sukkia ja alusvaatteita laatikoissa) ja jokunen hame ja parit housut. Eilisen pyykkäämisen jäljiltä suosikkivaatteet (neuletakki, neulepoolo, farkut, raitasukkahousut, huppari ja pari t-paitaa) ovat narulla vielä. Yksi koneellinen paitoja on nyt pesussa. Niistä puolet tai yli lentää mäkeen, kun olen kerran pitänyt niitä vielä päällä. Kaikki ikihaisulit nimittäin tuomitaan nyt roskikseen. Viiden minuutin testipukeutuminen kertoo totuuden :D

Odotan innolla huomista päivää, kun kaikki pyykätyt vaatteet ovat raikkaassa komerossa pinoissa. Matalissa pinoissa!

P. S.

Tarttee nyt vielä todeta, että oli kyllä aikakin heittää ronskilla kädellä menemään. Hyvin reilusti yli puolet vaatteistani on tullut minulle käytettynä, ja moni niistä käytetyistäkin on ollut minulla jo vuosikausia. Alunperin itse ostamistani vaatteista (=paidoista) puolet on hankittu vuosien 1998 - 2003 nurkilla. Tietystihän ne alkavat jo kyllästyttääkin, eivätkä ne hehkeitäkään enää ole, mutta todellinen ongelma on ollut, että niitä ei saa enää raikkaaksi... (Kyllä samoja vaatteita voisi pitää vaikka koko elämänsä, jos niissä pysyisi väri ja malli ihan kivasti JA ne tulisivat aina raikkaiksi pesussa.)

Mitä voisi tehdä iloisenkirjaville pitkävartisille raitasukille, joissa on värit kirkkaat vielä mutta kantapäät menossa puhki? Olisikohan mahdotonta leikata irti iloiset varret ja ommella ne kurjan värisiin sukkiin kiinni nilkan kohdalta? Tuskin on :(