Muotiopas pukudraaman ystäville, osa 1: Erään kansikuvan ongelma

Sain vinkin, että Sara Medbergin Kultaportin kaunottaret (2018) on hauska ja viihdyttävä romaani. Hauska ja viihdyttävä kuulosti kivalta, joten hankin kirjastosta niteen käsiini. Nätti nide se olikin. Mikä sen mukavampaa kuin kirja, jonka kannessa on ihania viktoriaanisia hameita, nähtävästi vielä aikalaispiirroksena. (Okei, moni asia on mukavampaa. Esim mustikkamaito. Mutta kyllä hempukkainen kirjan kansi silti on mieltäpiristävä tekijä ihmisen elämässä.) 

No niin. Illan suussa sängyssä kotoisassa pesässäni otin kirjan käteeni aloittaakseni sen. Katsahdin vielä kerran kanteen ja huokaisin tyytyväisenä.

Avasin kirjan, lehteilin ensimmäisen luvun esiin. Ja silloin:

AAAARGGGHHHH! Se niistä yöunista! Minun pitäisi olla ehkä vähän huolissani henkisestä tasapainostani ja asioiden arvojärjestyksestä, mutta niin siinä kävi, että kiihdyin ihan aidosti siitä, että kirjan kannessa oli nähdäkseni arviolta 1850-luvun loppupuolen tai 1860-luvun alkupuolen muotia, mutta kirjan tapahtumat sijoittuivat 1870-luvulle.

Onnistuin lopulta vetämään henkeä ja kokoamaan itseni. Ajattelin kypsästi, että jospa lukisin nyt vähän. Että eiköhän kirjailija kuitenkin kuvaile tekstissään vuodelle 1870 sopivia asuja. Että eiköhän kansikuva ole kuitenkin kustantajan valinta. Kohta osoittautui, että ensimmäinen arveluni osui oikeaan. Kirjailija kuvaili oikean aikakauden pukuja vallan mainiosti. Myöhemmin osoittautui, että kansikuvan valintaan liittyvät tosiasiat olivat vähän monimutkaisempia. 

Joka tapauksessa Kultaportin kaunottarien kansi aiheutti minussa googlailua ja pukukirjojen selailua iltamyöhälle, ja lopulta huomasin suunnittelevani blogijuttua, jossa selvitän 1850- ja 1860-luvun taitteen muodin eroa 1860- ja 1870-luvun taitteen muotiin. Kolme päivää myöhemmin minulla oli noin 200 kuvakaappausta muotipiirroksista, valokuvista, maalauksista ja museoiden pukukokoelmista (en ole tainnut koskaan ennen olla ollut näin lähellä suorastaan hukkua netin syövereistä tursuavaan infotulvaan). Sitten keksin alkaa piirtää ihan ikiomaa muodin aikajanaa. Jossakin vaiheessa totesin, että mikäpä tässä, väsätään sitten kokonainen sarja 1800-luvun muodista tänne blogiin. 

Nyt palaan kuitenkin takaisin vielä siihen järkytyksen iltaan.

Kirjan kannessa on käytetty alla olevaa Toudouzen (1822-1899) muotipiirrosta. Arvelin teoksen ajankohdaksi 1850- ja 1860-luvun taitetta pukujen koristelun, helman linjan ja neitojen kampausten perusteella.

Kuva Metropolitan-museon sivuilta.

Ja miksi tämä muotipiirros on niin silmiinpistävän häiritsevän väärältä aikakaudelta kuvittaakseen Kultaportin kaunottarien kantta? Siksi että siitä näkee välittömästi, miten kaukana se on 1870-luvun turnyyrimuodista. Tässä teille turnyyrit:

Metropolitan-museon sivuilta. Jatkossa en mainitse kyseistä lähdettä, mikäli olen merkinnyt kuvaan MET.

Ja selvyyden vuoksi vielä 1850- ja 1860-luvun taitteen muotia:

Palaan tähän kansikuvaan ja sen ajoituksen päättelyyn vielä seuraavassa blogikirjoituksessani. Tässä välissä totean vain, että olin oikeassa :D  Googlailujeni keskellä hoksasin etsiä kuvan alkuperäislähdettä. Se löytyi kahdessa minuutissa ja vahvisti ilokseni arvioimani aikahaarukan:

Googlailujeni lomassa törmäsin myös Sara Medbergin blogiin ja siellä mainintaan kyseisestä kannesta. Medberg kertoo, miten hänen kirjojensa kansikuvat ovat peräisin aikakaudelta, jolle kirjan tapahtumat sijoittuvat. Lisäksi hän mainitsee, että muodin uusimmat virtaukset saapuivat Suomeenkin nopeasti. Tämä kaikki häkellyttää minua. Ehkä kirjailija ei vain osaa nähdä Toudouzen muotipiirroksesta kaikkia niitä eroja, jotka lykkäävät kuvan ajoituksen 10 vuotta aikaisemmaksi kuin hänen kirjansa tapahtumat? Mutta miten kirjailija sitten osaa kuvata sanoin oikeanlaisia pukuja? Suuri mysteeri!

Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarit: The Dead in Their Vaulted Arches (Kuolleet linnut eivät laula) sekä As Chimney Sweepers Come to Dust

Loppusoinnun kaiku kalmmistossa (Speaking from Among the Bones, 2013) ilmestyi suomeksi 2016. The Dead in Their Vaulted Arches ilmestyy suomeksi tänä keväänä. (Tosi outo tuo tapa sanoa, että kirja "ilmestyy".)

Olen kirjoittanut Flavia-dekkareista aiemminkin. Kerroin pitäväni niistä (lainaan nyt itseäni), "sillä ne ovat hauskoja, helppolukuisia mutta nokkelia eivätkä pelottavia ja koska ne tapahtuvat englantilaisessa maalaiskylässä ja koska Flavia de Luce asuu kartanossa". Lisäksi olin viehättynyt de Lucen suvun ikiaikaisen kartanon, Buckshaw'n, tunnelmasta sekä Flavian perhesiteisiin liittyvistä kompleksisista (pidättyneistä) tunteista. Näkemykseni perustui kolmeen ensimmäiseen Flavia-kirjaan (listaan kirjasarjan osar luettavuuden vuoksi vasta tämän blogikirjoituksen loppuun). Sittemmin olen lukenut sarjaa neljä kirjaa eteenpäin eikä mielipiteeni ole muuttunut. Päinvastoin.

Viimeiseksi olen lukenut yllä olevassa kuvassa näkyvät kirjat. Niistä Loppusoinnun kaiku kalmistossa loppuu sellaiseen cliffhangeriin, että minulle tuli kiire kirjaston tietokantaan etsimään, josko seuraavan osan, The Dead in Their Vaulted Arches, saisi englanniksi. No saihan sen. Suureksi helpotuksekseni kirjaan ei ollut edes jonoa. (Samalla hoksasin varata loput kaksi ilmestynyttä Flavia-kirjaa, joista jälkimmäistä, eli uusinta, vielä jonotan.)

Tässä kirja-arvostelussa käsittelen Flavia-sarjan osia The Dead in Their jne sekä As Chimney Sweepers Come to Dust. Edellämainutut kirjat ovat mielestäni sarjan paras ja huonoin, joka on omiaan innostamaan kirjoittamaan. Nyt vain on niin, että tässä kohtaa juonipaljastukset tuottavat ongelman. Näistä kahdesta kirjasta ei nimittäin voi puhua paljastamatta joitakin olennaisia käänteitä sarjan osasta toiseen jatkuvasta tarinasta (murhamysteereitä toki en paljasta millään tavalla). Sen vuoksi kirjoitan ensin muutaman ylimalkaisen sanan ennen kuin siirryn itse asiaan. Annan kyllä sitten varoituksen, jotta juonipaljastusta pelkäävät ihmiset (itse en ole heitä, päinvastoin: luin Wikipediasta kaikki Harry Potter -tiivistelmät ennen kuin uskalsin kahlata sarjan loppuun...) tietävät lopettaa lukemisen.

 

Flavia-kirjojen murhamysteerit ovat kukin itsenäisiä tarinoitaan, mutta kehyskertomus on niin jatkuva ja kehittyvä, että sarjan viimeisimmät osat eivät sen vuoksi enää toimi itsenäisinä yksittäisinä kirjoina. Itse asiassa uusimpien osien jälkeen minulle on tullut olo, että ehkä kehyskertomus onkin Flavia-sarjan ydintä ja murhamysteerit kehyskertomusta. Paitsi että kirjassa The Dead in Their jne kaikki sitten onkin jo yhtä kokonaisuutta, joka rakentuu aiemmille osille. Se osittain kai tekeekin kirjasta niin vahvan. As Chimney Sweepers jne taas tuntuu edeltävän osan jälkeen lätsähtäneeltä ja hivenen sekopäiseltä pannukakulta (jos pannukakut nyt voivat olla sekopäisiä).

Edellisessä Flavia-kirja-arvostelussani kehuin ohimennen, kuten aiemmin jo tässä mainitsin, de Lucen perheen sisäisten suhteiden kompleksisuutta. Flavian ja hänen siskojensa, Ophelian (Feely) ja Daphen (Daffy), äiti, Harriet, on kadonnut vuorikiipeilyonnettomuudessa Himalajalla (!) kymmenen vuotta aiemmin, toisen maailmansodan aikana. Flavia oli silloin vain yksivuotias, isosisko Feely oli kuusi- tai seitsemänvuotias. Flavian isä sekä tämän miespalvelija, Dogger, joutuivat toisen maailmansodan aikana japanilaisten sotavangeiksi. Edellisistä syistä johtuen Buckshaw'n kartanossa ei ole ainuttakaan henkisesti eheää asukasta. Flavian isä ei ole päässyt yli Harrietin katoamisesta. Dogger näkee painajaisia sodasta ja vaipuu välillä kauhukohtauksiin. Feely ja Daffy ovat vetäytyneet omiin maailmoihinsa ja purkavat äidinikäväänsä kiusaamalla Flaviaa. Erityisesti Feely ja Daffy piinaavat Flaviaa väittämällä että tämä on vaihdokas tai ottolapsi tai että heidän äitinsä ei sietänyt Flaviaa. Isosiskot tuovat myös välillä esiin, miten he muistavat äidin jota Flavia ei koskaan ehtinyt tuntea. Flavia on tietenkin kateellinen siskojensa muistoista. Mutta pääasiassa siskot eivät puhu äidistään. Ja isä ei puhu vaimostaan koskaan. Lisäksi perheen taloudellinen tilanne on katastrofi, sillä Buckshaw ja varat kuuluivat Harrietille, jolta ei jäänyt jälkeen testamenttia. Tämä perheasetelma tulee esiin heti kirjasarjan ensimmäisessä osassa.

Ilahduttavasti asetelma selkenee tai vahvistuu sarjan edetessä. Lukijalle ripotellaan tietoa Harrietista ja Doggerista, perheen isä myy sukuhopeoita ja postimerkkejään. Ennen kaikkea Flavia alkaa käsittää isänsä käyttäytymistä, löytää yhtäläisyyksiä itsensä ja äitinsä välillä sekä alkaa saada hetkittäin (huomattavan hetkittäin) kontaktia siskoihinsa. Kirjasarjan ensimmäiset kuusi osaa kattavat noin vuoden mittaisen ajanjakson, jonka aikana (aluksi) 11-vuotias Flavia alkaa ilmiselvästi muuttua lapsesta nuoreksi. Tämä henkiseen kehittymiseen liittyvä juonne on minusta Flavia-kirjojen suola. Ei se toki ole mitään Raskolnikov-kamaa, mutta mielekästä kuitenkin.

Tällainen on asetelma kun päästään Loppusoinnun kaiku kalmistossa -kirjan loppuun ja kylän urkurin murhamysteeri on ratkottu ja kahvit paikallisen komisarion kanssa on juotu. Ja nyt minun on todettava, että en kyllä keksi miten voisin jatkaa eteenpäin ilman juonipaljastuksia.

Huom! Obs! Warning! Juonipaljastuksia! Vaara! Achtung!

Ja tyhjien rivien jälkeen vielä kappaleen alkuun vähän lörpöttelyä että pelokkaasti harhaileva silmä ei vahingossakaan nappaa ensimmäiseksi jotakin vihjettä täältä, että mihin suuntaan ollaan menemässä. 

Tosin.

Jokainen joka on lukenut kirjasarjan neljä ensimmäistä osaa on aavistellut jo hyvän tovin, että Flavian äiti ei ole vielä loppuun saakka käsitelty asia. Ensinnäkin luultavasti jokainen on käsittänyt jo ensimmäisen osan aikana, että jos joku on kadonnut vuorikiipeilyonnettomuudessa Himalajalla toisen maailmansodan aikana, tämä joku ei varmasti ole ollut huviretkellä. Toiseksikin Harriet esiintyy ensimmäisten osien sivuilla sillä tavalla, että lukijalle tulee olo, että tähän liittyy mysteeri. Näin ollen viidennen osan viimeinen virke "äitinne on löydetty" ei ole kenellekään oikeastaan yllätys. Ja kuitenkin se on sellainen pommi, ettei hermot saata kestää odottaa seuraavan kirjan käsiin saamiseen asti. Minulla odottelua kesti kolme päivää. Sinä aikana ajatukseni pallottelivat kahden vaihtoehdon välillä: Harriet on löytynyt elävänä? Harriet on löytynyt kuolleena?

Ensimmäistä vaihtoehtoa minun oli vaikea uskoa. Miten Bradley olisi saattanut kehitellä uskottavan syyn sille, että Harrietin kotiinpaluu kesti kymmenen vuotta? Ei kai sotavankeja sentään noin kuusi vuotta sodan loppumisen jälkeen enää pidetty? Ei kai Bradley sentään ole pistänyt Harrietia kokemaan muistinmenetystä josta tämä yhtäkkiä on parantunut? Se olisi pohjanoteeraus! Entä miten sarjan luonne muuttuisi, kun Buckshaw saisi takaisin emännän, perheen isä vaimon ja lapset äidin? En yksinkertaisesti osannut keksiä, miten se asetelma toimisi. 

Toista vaihtoehtoa en halunnut uskoa. Josta päättelen, että Bradley on kirjoittanut edeltävien Flavia-kirjojen rivien väliin toiveita.

Varmuuden vuoksi en lukenut The Death in Their Vaulted Arches -kirjan takakantta, kun sain niteen käteeni (no, jälkikäteen totesin ettei se olisi paljastanut mitään). Aloin heti lukea. Ilmeni, että kirjan alussa de Lucen perhe on vastassa junaa, joka tuo Harrietin kotiin. Tunnelma on sähköinen.

Mikä huijatuksi tulemisen tunne, pettymys ja toisaalta helpotus seuraakaan, kun lukijalle selviää, että juna tuo kotiin Harrietin ruumiin. Eikä se kuitenkaan toisaalta ole yllätys. Varsinainen antikliimaksi. Ja ainoa oikea vaihtoehto kirjasarjan realistisuudelle (11-vuotias murhia ratkova kemistinerohan se onkin realistinen perusta kirjasarjalle?) ja jatkolle. Pisteet Bradleylle lukijan kiusaamisesta!

The Death in Their jne rakentuu Harrietin hautajaisten ympärille ja kertoo vain kahdesta päivästä. Murha tapahtuu heti alussa, mutta tällä kertaa Flavia ei voi eikä oikeastaan pystykään heittäytyä sen ratkomiseen, sillä hänen ajatuksensa ovat tietysti hänen äidissään. Toki murhamysteeri ratkeaa lopulta. Samaan tahtiin murhaajan paljastumisen kanssa lukijalle selviää yhtä ja toista uutta kiinnostavaa de Lucen suvun puuhista. Taustakertomus täydentyy ja samalla luodaan pohja kirjasarjan seuraavalle osalle. Vanhoista sivuhenkilöistä selviää asioita, uusia mielenkiintoisia henkilöitä esitellään. Kaikki eheässä paketissa jossa edellisten osien juonenpalaset nivoutuu yhteen. 

Parasta kuitenkin on, että Bradley on kuvaillut hienosti Flavian ja koko perheen tunteet ja järkytyksen tilanteessa, jossa he ovat menettäneet toivon siitä, että Harriet voisi olla elossa. Flavia on vähiten ärsyttävimmillään ja eniten haavoittuvimmillaan ja hänen mielensisäiset liikkeensä saavat hänet hämmennyksiin. On kuvaavaa, että rationaalinen ja faktoihin nojautuva kemisti on päättänyt yllättää isänsä ja siskonsa herättämällä Harrietin henkiin. Kemian avulla. Kertakaikkiaan riipaisevaa ja itkettävää ja naurattavaa.

Kuitenkaan kaikesta huolimatta The Death in Their jne ei ole synkkä kirja. Se on yhtä helppolukuinen ja keveä kuin edellisetkin osat ja omalla vähän surumielisellä tavallaan yhtä hauska. Ehdottomasti toistaiseksi lukemieni Flavia-kirjojen helmi.

Toisin kuin As Chimney Sweepers Come to Dust. Odotukseni olivat korkealla. Edelliset kaksi osaa olivat Flavia-kirjojen korkeaa laatua, ja The Deat in Their jne tarjosi vielä lopussa kiintoisan muutoksen kirjojen perusasetelmaan. Vaikka muutos tarkoitti sitä, että Flavia ei ratkoisi seuraavaa murhaansa Buckshaw'ssa (eli menettäisin kartanoromantiikan!), olin avoimin mielin hyväksymässä tilanteen ja laskeskelin, että tästä tulee jännää. Mutta. Tuli vain hukattuja resursseja ja överiepärealistinen ympäristö ja sellaista hässäkkää, etten oikein tajunnut, mitä tässä on nyt on taustalla. Henkilötkin olivat ohuita.  Mietin koko ajan lukiessani, että onko tämä nyt parodiaa vai ei, mutten saanut selvää. Seuraava osa, Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd, ehkä paljastaa, oliko kyseessä Bradleyn hairahdus vai onko kirjasarja saanut kokonaan uuden ja omituisen suunnan. Valitettavasti kirjaan on vielä monen kuukauden kirjastojono.

Alan Bradleyn Flavia-dekkarit:

Piiraan maku makea 2014, alkuteoksesta The Sweetness at the Bottom of the Pie 2009 

suomentanut Maija Paavilainen.

Kuolema ei ole lasten leikkiä 2014, alkuteoksesta The Weed That Strings the Hangman's Bag 2010 suomentanut Laura Beck.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus 2015, alkuteoksesta  A Red Herring Without Mustard 2011 suomentanut  Maija Heikinheimo.

Filminauha kohtalon käsissä  2016, alkuteoksesta  I Am Half-Sick of Shadows 2011 

suomentanut Maija Heikinheimo.

Loppusoinnun kaiku kalmistossa 2016, alkuteoksesta Speaking from Among the Bones 2013 suomentanut Maija Heikinheimo.

Kuolleet linnut eivät laula 16. 5. 2017, alkuteoksesta The Dead in Their Vaulted Arches 2014 suomentanut Maija Heikinheimo.

As Chimney Sweepers Come to Dust 2015.

Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd 2016.

Viktor Pelevin: Kauhukypärä

Tässä toinen teksti, jota olen pantannut varsin pitkään.

Luin Kauhukypärän tammikuussa, jolloin aloin jo suunnitella aiheesta blogitekstiä. Kirjoittamisen aloitin jopa jo alkukesällä:

"Olen lukenut viimeisen vuoden sisällä aika paljon ystävien kanssa. Ensin luin samaa tahtia ystävän/ystävien kanssa Tolkienia, sitten Potterit, sitten Kauhukypärän ja nyt meneillään on Sota ja rauha.  On kovin hauskaa lukea ystävien kanssa samoja kirjoja. Silloin voi esimerkiksi pistää viestiä toiselle, että missä sinun Sormuksen saattueesi menee, minun saattueeni on nyt hajallaan pitkin Keskimaata. Lukukokemuksen jakamisen ilon lisäksi on mukavaa lukea toisten kanssa samaa tahtia siksi, ettei itselle pääse tulemaan annoskateus. Se, että joku pääsee seikkailemaan Keskimaahan tai Tylypahkaan tai sotimaan Napoleonia vastaan ja itse nyhjää vain vaikka Pemberleyssä, on omiaan kiristämään ystävien välisiä suhteita!

Kauhukypärän luin ystävien kanssa samaan tahtiin kuitenkin ihan vain käytännöllisistä syistä, en annoskateussyystä. Kirja on lyhyt, hauska ja äkkiseltään aivan päätön. Koska kirja on lyhyt ja hauska, voi sen lukaista toisen ihmisen kanssa yhtä aikaa missä elämäntilanteessa tahansa. Mutta perimmäinen (käytännöllinen) syy kirjan lukemiseen aina uudelleen ja mielellään toisten seurassa on se, että kirja on äkkiseltään päätön. Sitä haluaa saada toisilta ihmisiltä valaistusta.  Ja kun kirjan lukee joka kerta kun joku ystävä lukee sen, vääjäämättä alkaa kirjaa vähitellen tajuta. Tämä taisi olla neljäs Kauhukypärä-lukukertani, ja tunnen itseni lisäksi jo viisi muuta kyseisen kirjan lukenutta ihmistä. 

Paitsi nyt on niin, että edelleenkään kukaan tuntemani Kauhukypärän lukija ei ole osannut selittää minulle, mitä aivan täsmällisesti ottaen ihan konkreettisesti kirjan lopussa tapahtuu.

Se siitä käytännöllisyydestä."

Siihen jäin jumiin.

Koska Kauhukypärän kanssa vain jää jumiin, jos sitä haluaa ymmärtää täsmällisesti ottaen ja konkreettisesti.

Ei kaikkea tarvitse ymmärtää täsmällisesti ottaen ja konkreettisesti.

Mutta on asioita, joista haluaisi huvin vuoksi ymmärtää jotakin! Etenkin sellaiset asiat, joista tietää, ettei niitä ole edes tarkoitettu täsmälleen ottaen ymmärrettäviksi, joskus suorastaan huutavat, että yritä ymmärtää minua.

Tuota joo. Tässä kaivelen justiinsa toista kertaa peräkkäin monttua sille kirjoitusrimalle.

Jep.

Kauhukypärä (2005) on Pelevinin tuotannosta neljäs suomennettu kirja. (Sen jälkeen on suomennettu vain yksi teos lisää.) Kaikki Pelevinin (suomennetut) kirjat ovat vallan kantaaottavia, yhteiskunnallisia, satiirisia, kriittisiä ja absurdeja. Mielestäni absurdein niistä on tsättimuotoon kirjoitettu Kauhukypärä. (Soitin joskus sata vuotta sitten Kotukseen ja kysyin, miten suosittelevat kirjoittamaan 'chatin'. Kertoivat, että asiatekstiin 'kahden verkkopäätteen välinen keskustelu' olisi asiallinen. Ja 'tsätti' oli aivan hyväksyttävä muoto noin muuten. Kiusallani olen sen jälkeen käyttänyt aika paljon tsätti-sanaa. Vaikka se on harvinaisen ruma.)

Koska teos on kirjoitettu tsättimuotoon, se on nopeasti luettavaa dialogia. Melkoisen pelkistetty kirja. Ei mitään kertojia, ei ulkopuolisia havaintoja, pelkkä dialogi. Ja millainen dialogi? Kiehtova! Ja sellainen, joka hetkessä auttaa lukijaa muodostamaan nimimerkeistä oman käsityksensä. Kenestäkään henkilöstä ei saada tietää oikeastaan mitään faktoja, joten kaikki mielikuvat syntyvät kunkin ilmaisutavasta. Jotka eivät ole mitään tyyppihenkilöilmaisutapoja vaan  ihan vain tavallisten ihmisten juttuja. (Paitsi silloin kun jutut ovat hämäriä, ne eivät ole tavallisten ihmisten juttuja.) Minua ihastuttaa kovasti Pelevinin kyky kirjoittaa henkilöilleen identiteetit uskomattoman pienieleisesti.

Itse tarina perustuu Theseuksen ja Minotauroksen myyttiin, johon tutustuminen antaa lukukokemukselle mielestäni lisäarvoa. Tosin. Olen kirjoittanut tästä ennenkin (täsmälleen ottaen maaliskuussa 2013). Lainaanpa muutaman vuoden takaista itseäni:

"Samalla tuli sitten alettua lukea Kauhukypärää taas. Se on vallan mainio kirja, ja sen ymmärtämistä auttaa vähän (huom, vähän), että tutustuin viime lukemiskerran yhteydessä vähän kreikkalaiseen tarustoon (huom, vähän). Vieläkään en kuitenkaan saa otetta, millainen itse kauhukypärä on. Vai mitä sanotte tästä, visualisoituuko? (Suomennos Arja Pikkupeuran.) 

Ariadne

Muistan, että kauhukypärä muodostui muutamista pääosista ja lukuisista apuosista. Osilla oli oudot nimet: frontaalihaavi, nyt-siivilä, labyrinttiseparaattori, runsaudensarvet, Tarkovskin peili ja niin edelleen. Kaikkein suurin osa oli nyt-siivilä ja frontaalihaavi. Se oli kaksiosainen ja sulautui ajoittain yhdeksi kokonaisuudeksi. Sen ulompi osa, haavi, näytti reikäiseltä silmikolta, ja sisäosa, siivilä, jakoi kypärän ylä- ja alaosaan, niin että siihen ei olisi mahdollistunut työntämään pienintäkään päätä. Kääpiö sanoi, että nyt-siivilä erottaa menneen tulevasta, ja siksi se, mitä me kutsumme nykyhetkeksi, on juuri siinä. Siitä nimikin tulee. Menneisyys on kypärän yläosassa ja tulevaisuus alaosassa. 

Monstradamus

Jotenkin epäloogista. Ehkä se oli päinvastoin? 

Ariadne

Ei, tämän minä muistan ihan tarkkaan. - - - No niin, se [kääpiö] sanoi, sinun kasvoillesi lankeaa kesäpäivän lempeä hohde. Samaan tapaan frontaalihaavi lämpenee sille lankeavien vaikutteiden virrasta ja lämpö välittyy nyt-siivilään. Siivilä härmistää kypärän yläosassa sijaitsevan menneisyyden, joka muuntuu usvamaiseen olomuotoon ja kohoaa olosuhteiden paineen vaikutuksesta runsaudensarviin. Runsaudensarvet lähtevät otsasta, kiertävät kypärän sivuja myöten ja kietoutuvat yhdeksi niskapalmikoksi, joka laskeutuu kypärän alaosaan. Siellä, nyt-siivilän alla, on tulevaisuuden alue, jonne lasketaan niskapalmikossa syntyneet toivonkuplapäästöt. Nämä kupla kohoavat ylös ja puhkeavat nykyisyyden siivilään, mistä taas syntyy olosuhteiden paine, joka saa labyrinttiseparaattorin tuottamaan vaikutteiden virtaa. Vaikutteiden virta vuorostaan hajoaa frontaalihaaviin, lämmittää nyt-siivilää ja uusintaa syklin energian.  Se lämpö, jota kääpiö tarkoitti käyttäessään sanaa "lämmittää", ei ole sellaista kuin esimerkiksi tulen antama lämpö vaan pikemminkin sellaista kuin rakkauden lämpö. Se sanoi vain käyttävänsä minulle tuttua vertauskuvaa, että pystyisin kuvittelemaan prosessain. Myöskään vaikutteiden virta ei virtaa mihinkään, toivonkuplat eivät ole tarkkaan ottaen kuplia ja niin edelleen. 

Monstradamus

No enpä voi kehua, että olisin käsittänyt kaiken. 

No enpä minäkään. Varsinkaan, kun jotenkin olen päässyt ymmärrykseen, että kauhukypärä, johon ei mahdu päätä sisään, on Asteriskin päässä. Mutta luullakseni yritän ymmärtää liian konkreettisesti... (Pelevinillä on joku sähköinsinööritutkinto, josta se varmaankin saa etumatkaa noin häröjen mekaniikkojen keksimiseen.)"

Nyt uusimmalla lukukerralla kauhukypärä visualisoitui minulle! Ystävällenikin visualisoitui! Nimittäin sovimme, että kumpikin yrittää piirtää kauhukypärän, joten oli vähän pakko visualisoitua. Tässä minun versioni:

Ystäväni versio on joskus vielä ehkä nähtävissä hänen blogissaan, ja kun niin tapahtuu, linkitän sen tänne.

Toinen ystäväni taasen audiosoi (?) kauhukypärän. Täytyy myöntää, että kauhukypärälle tekee enemmän oikeutta kuulokuva kuin näkökuva! Kuulokuva ei pakota ymmärtämään täsmällisesti  ottaen ja konkreettisesti.

Sitten.

Viime lukukerralla koin oikeastikin alkavani käsittää Kauhukypärää ja jopa pikkiriikkisen sen loppua. Käsittämistä edisti kovasti se, että meitä oli kolme kaverusta tsättäilemässä keskenämme ja pureskelemassa kirjan sisältöä. (Meitä ilahdutti suuresti pureskella tsättimuotoista romaania juuri tsättäämällä.) Ongelmallista oli vain käsitykseni muotoilu sanalliseen muotoon tänne syvälliseen blogiini. Abstraktin kirjan abstraktista sisällöstä olisi mukamas pitänyt osata kirjoittaa jotenkin hienosti. Ja siinäpä odotin että aivoihini rakentuu upeita sanankäänteitä. Ja kului kahdeksan kuukautta... Ja unohdin kokonaan, mitä olin oivaltanut.

Niin että se siitä.

Mutta voin kertoa, että käsittämiseni oli oikein hieno! Se liittyi ihmisyyteen ja psykologiaan, joka yleensä liittyy ihmisyyteen, ja ihmisen henkisiin kasvuprosesseihin, joka kai on psykologiaa. Hmmm. Pelkistetysti ilmaistuna. Oivallukseni liittyi ihmisyyteen.

Ei tässä muuta kuin että sitaatti ja moi.

Monstradamus

MUUUUUUU!

IsoldE

MUUUUUUU! 

Nutscracker 

MUUUUUUU! 

Organizm)-:

MUUUUUUU! 

Theseus

MUUUUUUU! 

Ariadne

MUUUUUUU! 

UGLI666

MUUUUUUU! 

Romea-y-Cohiba

MUUUUUUU! 

Organizm)-:

MUUUUUUU!  

Sartrik

MUUUUUUU!

Organizm)-:

Hyvä herrasväki, en tajunnut, mitä tuo oli?

Ikionnellinen uuden kirjan omistaja lähettää terveisiä

Kuva kertonee olennaisen:

Todettakoon vielä, että edesmennyt kissamme osasi tehdä tietokoneellani varmemmin kuvakaappauksia kuin minä. Itse asiassa ohessa on todistusaineistoa ekasta onnistuneesta kuvakaappauksestani ikinä. (Mikä on harmillinen asia. Parista taidedokumentista yritin joskus kaapata pari hienoa pitsimaalauslähikuvaa. Ei onnistunut, koska kissa nukkui silloin.)

Miten Jane Austenin sankarittaret ja sankarit elivät eli herra Bingleyllä oli (ehkä) 24 palvelijaa

Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa, mistä tämä lähti liikkeelle. Jostakin syystä kuitenkin lueskelin taannoin netistä georgiaanisen ajan palvelijakunnan velvollisuuksista ja keittiön ihmeellisyyksistä. Löysin jutun, jossa mainittiin, millaiseen henkilökuntaan englantilaisperheellä, johon kuului herra, rouva ja kolme lasta, oli varaa vuonna 1825, jos perheen tulot oli 3000 puntaa vuodessa (niillä tuloilla perheeseen kuului myös noin kuusi hevosta). Tällaiseen:

Taloudenhoitaja

(Rouvan kamarineiti)

Lastenhoitaja

(Edellisen apulainen)

Keittäjä

Kaksi sisäkköä

Pyykkipiika

Keittiöpiika

Hovimestari

Herran kamaripalvelija

Miespalvelija

Kaksi tallirenkiä

Hevosajuri

Kaksi puutarhuria

Harmikseni en löytänyt mitään esimerkkejä, minkäkokoisesta taloudesta noin neliömääräisesti tällaisissa tapauksissa oli kyse.

Tämän löydön jälkeen aloin muistella, että Ylpeyden ja ennakkoluulon herra Bingleyllä oli 5000 punnan vuositulot. Googlasin tyylikkäästi "mr bingley income" saadakseni lisäinfoa aiheesta, ja johan putkahti tuloksia. Paljon erilaisia laskelmia, miten Jane Austenin sankarien ja sankarittarien tulot suhteutuvat nykyaikaan.

Siitä se lähti. En edelleenkään muista, miksi etsin tietoa palveluskunnan tehtävistä. Mutta kun googlasin 1800-luvun puntia, löysin kiinnostavia linkkejä ja lähteitä ja lopulta päädyin museoviraston kirjastoon ja Haaga Instituutin kirjastoon, ja nyt minulla on kahdeksan sivua muistiinpanoja tietokoneella, kuusi sivua paperille sutattuna ja pari piirrosta palvelijoiden tilojen pohjakaavoista. Kaksi kirjaa odottaa vielä noutamista kansalliskirjastosta. Joten. Olen kirjoittamassa aiheesta useamman blogitekstin kuin yhden. 

Tässä tekstissä taustoitan aihetta yleisesti ja vertailen menneitä puntia nykyeuroihin (ja merkitsen kaikki lähteet, linkit ja kirjat, vasta jutun loppuun). Seuraava blogi tulee käsittelemään palvelijoita (keitä heitä oli) ja palveluskunnan tiloja. Tai sitten niistä tulee kaksi eri tekstiä. Sisäköistä tulee varmasti oma juttunsa. Asia erikseen on, milloin kirjoitan kaiken.

Ja nyt kirjoitan pari sanaa georgiaanisesta ajasta. Kaikki tulevat kartanojutut keittiöistä ja palvelijoista eivät mahdu mainitun aikakauden sisään, mutta juttujen keittiöiden puitteet on pääasiassa kyllä rakennettu silloin.

Yrjöjen aikakausi (käytän anglismia georgiaaninen, koska se on nopeampi kirjoittaa kuin Yrjöjen aikakausi) tarkoittaa nimensä mukaan Englannin (sanon tahallani Englannin, koska tuon ajan Iso-Britannia on minusta ikävä käsite, koska siihen kuului Irlanti ja Skotlanti jotka todellakaan eivät halunneet sisältyä käsitteeseen) Yrjö-kuninkaiden aikaa. Nimittäin neljän ensimmäisen Yrjön. Viides Yrjö oli kuninkaana ensimmäisen maailmansodan aikaan ja kuudes Yrjö toisen maailmansodan aikaan. (Seitsemäs Yrjö toivottavasti ei tule saamaan omaa maailmansotaansa, ja häntä ennen on jonossa vielä pari kuningasta.) Neljä ensimmäistä Yrjöä hallitsivat vuosina 1714–1830, mutta Wikipedia kertoo, että Yrjöjen aikaan niputetaan usein vielä Vilhelm IV, jotta päästään georgiaanisesta ajasta näppärästi ilman katkosta viktoriaaniseen aikaan (kuningatar Viktoria istahti valtaistuimelle vuonna 1837).

Kaikki englantilainen runous (lukuun ottamatta Shakespearea) on nähtävästi kirjoitettu georgiaanisena aikana. Yleensäkin kaikki englantilainen kulttuuri tapahtui silloin. Coleridge, Wordsworth, Blake, Keats, Byron ja Burns kirjoittivat runoja istuessaan Chippendalen suunnittelemilla tuoleilla samoihin aikoihin kun Capability Brown keksi maisemapuutarhan ja Robert Adam suunnitteli kaikki ne kartanot, joissa BBC on kuvannut Jane Austenin tuotannon. Gainsborough maalasi rokokooasuisia pariskuntia puiden alle (kuvassa mukana myös metsästyskivääri- ja koira tai vaihtoehtoisesti perheen lapset), Reynolds maalasi puuterikampauksisia naisia ja nuori Turner maalasi vielä suhteellisen asiallisesti (vasta Viktorian aikaan homma riistäytyi käsistä ja hänen työnsä alkoivat näyttää impressionismilta ennen impressionisteja). Säveltäjän englantilaiset joutuivat lainaamaan mantereelta, mutta varmasti he ovat ylpeitä siitä, että Händel kuitenkin kuoli Lontoossa.

Paitsi että Robert Adam oli skotti. Mutta. No. Tapahtui samaan aikaan toisaalla: Kant, Goethe, Schiller, Haydn, Sturm und Drang, Mozart, Beethoven. Voiltaire, valistus, Ranskan suuri vallankumous. Ludvig IX, Marie Antoinette, Napoleon. Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus. George Washington. Pietari Suuri. Aleksanteri I. Suomen autonomia. Niin ja höyrykone ja teollistumisen alku. Paitsi ne tapahtuivat Englannissa eivätkä toisaalla.

Vuosisataan mahtuu paljon kaikenlaista.

Ollaan tultu aika pitkälle herra Bingleystä. Ja toisaalta ei: vaikka kaikki mainitsemani jutut eivät tietekään leimaa juuri Austenin miljöötä, koska hänen romaaniensa tapahtuma-aika on tämän georgiaanisen aikahaarukan loppupäässä, luettelemani jutut ovat kuitenkin Austenin henkilöiden lähihistoriaa.

Ja sitten takaisin alkuun.

Lähdin liikkeelle siitä, että 3000 punnan vuositulon taloudessa saattoi olla kahdeksan nais- ja miespalvelijaa. Sitten kerroin, että herra Bingleyn vuositulot ovat 5000 puntaa. Sitten kerroin, että harmikseni en ole löytänyt esimerkkiä, millainen talo olisi georgiaanisen ajan herrasmiehellä ollut 5000 punnan vuosituloilla. Mutta nytpä minä olen päättänyt selvittää asian.

Kelmarsh Hall -niminen kartano on lukemani mukaan keskikokoinen englantilainen kartano. Siellä oli 1800-luvulla kymmenen makuukamaria palvelijoita varten. Oletan, että ne eivät olleet yksityishuoneita. 4000–5000 tuhannen vuosituloilla elävä saattoi palkata 11 nais- ja 13 miespalvelijaa. Mahtaisiko 24 palvelijaa tarkoittaa kymmentä makuukamaria? Taloudenhoitaja, keittäjä, hovimestari ja tilanhoitaja vievät kukin yhden huoneen, jolloin loput kaksikymmentä palvelijaa olisivat kuudessa huoneessa, jolloin huonetta kohden jäisi 3,3 asujaa

Löytämäni viittaus Kelmarsh Hallin palvelusväen kymmeneen makuukamariin ei sisällä vuosilukua. Koska talo on kuitenkin rakennettu 1700-luvulla palladiolaiseen tyyliin, oletan tässä nyt, että talon sivusiivet ovat myös 1700-luvulta, koska palladiolaiseen tyyliin kuului sivusiivet. Ja koska sivusiivissä pakkasi olemaan keittiöt ja tallit ja palvelijoiden tilat eikä Kelmarsh Hall näytä kuvissa siltä, että siinä olisi viktoriaanisia lisäviritelmiä, oletan vielä lisäksi, että talossa saattoi olla kymmenen palvelijoiden makuukamaria jo georgiaanisella ajalla. Ja sitten oletan kevytmielisesti, että 5000 punnan vuosituloilla palkatut 24 palvelijaa ängettiin noin kymmeneen (tai ehkä kahteentoista) makuuhuoneeseen. Näin ollen teen johtopäätöksen, että Bingleyn tuloilla eleltiin keskikokoisessa kartanossa, ja keskikokoinen kartano näyttää tältä (siksi vain linkki, että en löytänyt hyvää laillisesti käytettävissä olevaa kuvaa kartanosta).

Tulipa tämäkin asia nyt selvitettyä.

Kelmarsh Hall näyttää aika komealta, eikö? Mutta se on vasta niin sanotusti nappikauppaa.

Siirryn aiheeseen Austenin sankarien ja sankarittarien tulot suhteutettuna nykyeuroihin. Löysin artikkelin, jossa kerrottiin, mikä 1800-luvun alun punnan arvo on nykypunnassa ja miten paljon näin ollen esimerkiksi herra Bingleyn 5000 puntaa vuodessa olisi nyt. Se olisi 430 000 euroa (muutin valuuttalaskurilla uudet punnat euroiksi). Suora rahan arvon muuntaminen ei kuitenkaan anna koko kuvaa Austenin henkilöiden talodellisesta tilanteesta. Siispä artikkelissa oli laskettu myös, mitkä olisivat Bingleyn ja kumppanien vuositulot nykyrahassa, jos suhteutetaan 1800-luvun engantilaisen yläluokan elintaso taviksiin aikalaisiin asukkaisiin, ja tuo suhde oli siirretty nykyaikaan. Tämä laskutapa on mielekäs, koska silloin tulee verrattua henkilöiden tuloja suhteessa olosuhteisiin ja vallitsevaan elintasoon, ja näin laskettuna herra Bingleyn vuositulot olisivatkin nykyään lähemmäs 6,2 miljoonaa euroa.

Artikkelissa oli ystävällisesti laskettu kaikkien Austenin henkilöiden tulot edellä kuvaamallani tavalla. Käydäänpä ääripään esimerkit tässä läpi.

Järjessä ja tunteessa kurjuuteen ja köyhyyteen syöksetyt Dashwoodin naiset (neljä kappaletta henkilöitä) pärjäilivät 500 punnalla vuodessa. Euroissa nykyrahana se on 43 000 eurolla vuodessa. 3583 euroa kuussa. Nokkaa päälle 895 euroa. Mutta Dashwoodien elintaso suhteutettuna nykyaikaan antaa heidän kurjiksi vuosituloikseen noin 600 000 euroa. 

Niin. No. 

Kurjuuskin on kai suhteellista. Tietenkin jos joutuu muuttamaan vaikkapa 1500 neliömetrin kämpästä 200 neliömetrin kämppään ja jättämään taakseen kaikki hevoset ja 30 palvelijaa ja ottamaan mukaan vain kolme (palvelijaa, ei hevosta), on elintaso laskenut melko näyttävästi. Ja sitten on vielä tämä kysymys, johon olen törmännyt historiajuttuja lukiessani, että jos herraskaiseen yhteiskuntaluokkaan kuuluva henkilö köyhtyi, putosi tämä henkilö aika tyhjän päälle, koska hän ei enää pärjännyt omiensa keskellä muttei kuulunut työväenluokkaankaan eikä sitä paitsi osannut mitään muuta kuin ratsastaa, ampua ja tehdä ristipistotöitä (viimeksi mainittua naiset) (miksei miehetkin). Että elätä siinä sitten itsesi.

Mutta mainittakoon kuitenkin tässä välissä vertailukohta. Työläisen tulot olivat tuolloin Yrjö-kuninkaiden aikana siinä 15–25 puntaa vuodessa. Kurjien Dashwoodienkin tulot olivat siis noin 25 kertaa isommat kuin työmiehen.

Jotenkin lakkasin juuri säälimästä Elinoria ja Mariannea.

Sitten on herra Darcy ja herra Darcyn 10 000 puntaa vuodessa.

Artikkelissa, josta poimin nykysummia, pohdittiin, eläisikö Darcy nykyaikana yhtä komeasti kuin henkilö on pistetty elämään vuoden 2005 Ylpeys ja ennakkoluulo -elokuvassa. Siinä Darcyn kivana Pemberleynä on Devonshiren herttuan koti, Chatsworth House. Chatsworthissa on 126 huonetta ja sen ylläpitö maksaa herttualle nykyään vuodessa 5,5 miljoonaa euroa (4 miljoonaa puntaa).

No. Darcylla ei olisi varaa asua Chatsworthissa nykyään, jos hänen 1800-luvun alun puntansa muunnettaisiin nykyrahaksi, sillä silloin Darcyn vuositulot olisivat 860 000 euroa vuodessa. Mutta jälleen tämä suhteutusjuttu. Siten laskettuna sankarilla olisikin varaa herttuan puitteisiin: 12 330 999 euroa vuodessa taitaakin riittää Chatsworthin ylläpitoon. Paitsi että tämä on ihan turhaa spekulaatiota ja laskutoimenpiteet hyödyttömiä. Georgiaanisen ajan Devonshiren herttuan tulot olivat 100 000 puntaa vuodessa. Aivan oikeasti Darcyn 10 000 punnalla vuodessa ei olisi mitenkään asuttu Chatsworthin mittakaavasessa Pemberleyssä.

Otetaan palvelijat ja tulot -mittari käyttöön taas. Lisää numeroita!

Bingleyn 5000 puntaa: 24 palvelijaa, joista kaksi livree-pukuista miespalvelijaa.

Bingleyllä on rahaa tähän. Edcote House. Kuva Ian Rob.

Darcyn 10 000 puntaa: en löytänyt dataa tähän.

Tuntemattoman herrasmiehen 16 000 puntaa vuodessa: 27 palvelijaa, joista kolme livree-pukuista miespalvelijaa, yksi ranskalainen mieskokki ja yksi kotiopettajatar. Sisäkköjä kaksi. (Livreet olivat kalliita ja miespalvelijoista (footman) meni verot. Siinä varmaankin yksi syy, miksi 16 000 punnan ja 5000 punnan henkilökunnan määrän ero on näin pieni. Ja tietysti arvokkaassa mieskokissa.)

Devonshiren herttuan 100 000 puntaa: 180 palvelijaa (jotka söivät viikossa viisitoista lammasta ja viisi nautaa.) (Chatsworthin pyörittämiseen ja Devonshiren herttuan miellyttävän elintason ylläpitämiseen tarvittiin 1900-luvun alussa tilanhoitaja, hovimestari, kakkoshovimestari, kamariherra, herttuan kamaripalvelija, kolme miespalvelijaa, taloudenhoitaja, herttuattaren kamarineiti, herttuattaren sihteeri, 11 sisäkköä, kaksi ompelijaa, keittäjä, 2 keittiöpiikaa, vihannespiika, 2–3 tiskipiikaa, 2 ruokavarastopiikaa (handlaamaan säilykkeitä ja juomia ), maitopiika ja 6 pyykkipiikaa. Tämä pataljoona asui talossa. Lisäksi oli päivätyöläisiä: yleismies, verhoilija, keittiöpiika, pari siivoojanaista, pyykkärityyppi, lämmitysmies, hiilimies, pari portinvartijaa, pari yöpalomiesta, yövartija, kaksi ikkunanpesijää, puuseppiä, putkimiehiä, sähkömiehiä, tallirenkiä, autokuskeja, riistanvartijoita ja kiinteistöjen huollon valvoja ja kirjastossa kirjojen valvoja (kirjastonhoitaja siis) plus 20 puutarhuria. Downton Abbeyn pyörittämiseen tarvittiin Anna, Daisy ja Thomas.)  (1800-luvulla puutarhureita oli 80. Luulisi, että ne sisältyvät tuohon Chatsworthissa georgiaanisena aikana palvelleisiin 180 palvelijaan. Mutta en tiedä varmaksi.)

Peter Tillemansin maalaus Chatsworthista 1600- ja 1700-luvun taitteessa. Ymmärrän juuri nyt kuvaa katsellessani 80 puutarhurin tarpeen.

Shugborouhg'ssa oli vuonna1828 viisi sisäkköä. Kuva kirjasta Views of the Seats of Noblemen and Gentlemen (1829).

Downton Abbeyssa Anna hoitaa kaiken. Highclere Castle. Kuva: Jonjames1986.

Olisiko Darcy voinut elää Chatsworthissa -kysymys on loppuunkäsitelty. Kyllä on Ylpeys ja ennakkoluulo -elokuvassa (2005) ylilyönti asuttaa Darcy Chatsworthiin. Mutta minä olenkin aina pitänyt enemmän vuoden 1995 tv-sarjan kartanosta, Lyme Parkista. (En ota kantaa, olisiko sielläkään asuttu 10 000 punnalla vuodessa.)

Lyme Park. Kuva: Francis C. Franklin.

 Takaisin Austenin henkilöiden tuloihin.

Laskin, että jos saisin nyt sen köyhien Dashwoodien 600 000 euroa ja eläisin 76-vuotiaaksi, olisi minulla loppuiäkseni käytettävissäni 1250 euroa kuukaudessa. Tässä ei toki ole verotusasioita mukana, ja niitä en edes kykene laskemaan. Mutta edellinen antaa osviittaa sille, että miten käsittämättömän paljon olisi 600 000 euroa vuodessa (jonka Dashwoodit siis saivat). Se olisi 50 000 euroa kuukaudessa. Hyvänen aika, pelkästään 50 000 euroa vuodessa olisi jo reilut 4000 euroa kuukaudessa.

Jos Austenin Emman elintaso siirrettäisiin nykyaikaan, eli hänen perintönsä olisi keskimääräiseen nykyelintasoon samassa suhteessa kuin se oli georgiaaniseen elintasoon, ja Emma eläisi 70-vuotiaaksi (ja saisi perintönsä 20-vuotiaana), hänellä olisi loppuikänsä käytettävissä noin 61 000 euroa kuukaudessa.

Näissä englantilaisherrasmiesten ja -naisten tuloissa puhutaan summista, joita minä en pysty yksinkertaisesti tajuamaan. Jännä homma, että silti sitä samaistuu Austenin sankarittariin.

Mietitään tätä vielä yhdestä näkökulmasta.

Dashwoodien naisten vuositulo on kaksikymmentä kertaa enemmän kuin työmiehen vuosipalkka. Nyky-Suomessa vastaava pari voisi olla vaikkapa 2000 nettoeuroa kuussa vastaan 20 000 nettoeuroa kuussa. Mutta siis Dashwoodin naiset ovat taloudellisesti herrasväen pohjasakkaa sen jälkeen, kun tyttöjen isä kuolee ja perintö menee pojalle. Kukaan tuskin pitää Suomessa eliitin pohjasakkana ketään jolla on 20 000 euron kuukausitulot. Tai mistä minä tiedän. Ehkä talouseliitin keskellä 240 000 euroa vuodessa on piiperrystä.

Kiinnostavaksi menee, kun laskee pikkutuloja. 12 000 euroa vuodessa olisi Austenin Englannissa 139 puntaa vuodessa. Järjessä ja tunteessa Edward ja Lucy olisivat eläneet 100 punnalla vuodessa (niillä tuloilla palkattiin yksi piika.) Eli suomalaisella sosiaaliturvalla eläjä pääsisi georgiaanisiin ristipistopiireihim, vaikka ei nyt eliittiin kuitenkaan. Jos olen yhtään oikeilla jäljillä, olen tullut tässä todistaneeksi, miten yhteiskuntaluokkaerot ovat pienentyneet ja elintaso noussut. Nykyajan pienituloinen porskuttaisi 1800-luvulla ihan hyvin. Paitsi tämä on kaikki teoriaa.

Siinä oli kontekstia.

Jaa mille? No vaikkapa seuraavalle kerralle, kun lukee Jane Austenia tai katsoo pukudraamoja. Ja sille, kun miettii, miten maailma on muuttunut (oli kyllä erikoisia elämäntapoja ihmisillä ennen – mutta niin taitaa olla nykyajan ökyrikkailla myös). Ja tietysti seuraaville teksteilleni, kun kirjoitan palvelijoista.

Sitten vielä kysymys. Miksi tämä kiinnostaa minua? (Se on itse asiassa vähän kummallinen juttu, sillä minua kuitenkin inhottaa ajatus 100 000 euron käsilaukuista tai vastaavista kengistä ja suihkukoneista. Ja samasta asiastahan on kyse Devonshiren herttuan tai jopa herra Bingleyn kanssa, mutta vain eri aikakaudella.) Ystäväni tuli vahingossa tiivistäneeksi kiinnostukseni yhden syyn, erilaisuuden: meidän suomalaisten historia on aika pitkälti juustomuotteja eikä kartanoita. Kiinnostukseni perimmäinen syy on kuitenkin kirjoissa ja kuvataiteessa. Olen lapsesta saakka halunnut ymmärtää lukemani kirjan tai näkemäni kuvan kontekstin. Tosin lapsena en tuntenut sanaa konteksi, mutta joka tapauksessa tämä kontekstin ymmärtämisen halu synnytti minuun kiinnostuksen historiasta. Mutta miksi sitten juuri englantilaiskartanoiden historiasta? No tietenkin Salaisen puutarhan takia. 

LÄHTEET:

Adams Samuel & Sarah 1825: The Complete Servant. Täältä löytyy, millä vuosituloilla kustannetaan miten monta palvelijaa.

Sambrook Pamela 1999: The Country House Servant. Täältä löytyy kaikkea yleistietoa.

Edellisten kirjojen olemassaolon löysin täältä:  

http://austenonly.com/jane-austen-and-servants/

Punnan nykyarvot löysin täältä:

http://www.telegraph.co.uk/culture/books/11063670/Could-Mr-Darcy-afford-a-stately-home-today.html

Chatsworthiin ja Devonshiren herttuaan liittyvät luvut ja listat löysin näistä:

https://en.wikipedia.org/wiki/Georgian_society_in_Jane_Austen's_novels#Social_and_economic_ranks

https://en.wikipedia.org/wiki/Chatsworth_House

Flavia de Luce -dekkarit

Päässäni pyörii kartanot. Suunnitteilla on niihin liittyvä blogiteksti (jos toinenkin), joten minun kannattaa nyt tuutata tämä aikansa jo luonnoksissa pyörinyt juttu ulos. Tämä olkoon osaltaan eräänlainen preludi tuleville jutuille.

Tutustuin viime... kesänä... syksynä? 

Tutustuin viime vuonna Flavia de Luceen. Hän on kanadalaisen Alan Bradleyn dekkarien päähenkilö, 11-vuotias tyttö, joka ratkoo murhia 1950-luvun Englannissa. Bradleyn kirjoista on suomennettu neljä (neljäs on tulossa myyntiin tässä kuussa), joista ensimmäisen on Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009, suom. Maija Paavilainen). 

Minulle Bradleyn kirjat oli iloinen löytö (kiitos tätini), sillä ne ovat hauskoja, helppolukuisia mutta nokkelia eivätkä pelottavia ja koska ne tapahtuvat englantilaisessa maalaiskylässä ja koska Flavia de Luce asuu kartanossa. Etenkin koska Flavia asuu kartanossa.

Bradley on rakentanut kiehtovan hohdokkaan ja historianhavinaisen mutta ränsistymässä olevan kartanon. Sen entiset asukkaat vilahtavat silloin tällöin sivuhuomautuksena. Joku rakennutti suihkulähdepuutarhan, toinen laboratorion, jotkut riitaisat jakoivat talon mustalla viivalla kahtia (aina pääportaita ja -aulaa myöden), yksi haki itselleen naapurikartanon komeat portit, kun naapurikartanon tyyppi oli karannut yhden vaimon kanssa (ja yksi koki voittaneensa kaupassa). On astioita ja hopeita, kylmiä huoneita, postimerkkikokoelmia ja ränsistynyt itäsiipi, jossa tapetit roikkuu, maalit lohkeilee ja katot kupruilee. On puisto, jossa on eri vuosisatojen muotikerrostumia, kuten maisemapuutarha kera tekojärven ja huvimajan. On kasvihuone, ruusuja ja kottikärryt. Kolmella sanalla sanoen: on aidontuntuinen kokonaisuus.

Sitten on perintövero, kummitteleva painajainen, jonka takia kaikki on vaakalaudalla. On siniverinen etäisyys, jota 11-vuotias havainnoi ja opettelee. On ripaus alakuloa, joka tulee kai siitä, että aikuinen lukija tunnistaa tunteita, kuten äidin- ja isänikävä, joita minäkertoja-Flavia itse ei tunnista. Lisäksi on isosiskot, joiden kanssa Flavia on aina vain tukkanuottasilla.

Bradleyn kirjojen dekkarijuonet eivät ole kummoisia. Hauskoja ja nokkelia kyllä, mutteivät mitään nerokkaita. Mutta murhien ratkaisutapa on omanlainen. Terävä yksitoistavuotias kemisti, pikku myrkynkeittäjä, on uusi hahmo aikuisten kirjallisuuteen. Ja koska yksitoistavuotiaan kemistin aivoitukset ovat tietenkin eri kuin aikuisen poliisin, saadaan kasaan omanlainen murhien ratkaisutapa. Vaikka Flavia logiikallaan murhia ratkookin, minua miellyttää kirjojen realistinen asetelma, jossa Flavia ei ole se, joka yksin osaa keksiä murhaajan. Toki ammattimainen poliisi osaa hommansa. Flavia vain käy kovaa kilpaa poliisin kanssa. Iso osa kirjojen jännityksestä tuleekin Flavian lapselle ominaisista ajatusmalleista ja toimintatavoista, kun hän uteliaisuuttaan pistää nenänsä joka paikkaan (kilpaillakseen poliisin kanssa) ja samalla piileksii aikuisia (poliisia) ja välttelee nuhdesaarnoja (poliisilta ja isältään).

Välillä Bradley kirjoittaa turhan aikuismaisia mieli- ja kielikuvia, jotka tuntuvat epäuskottavilta 11-vuotiaan minäkertojan suuhun. Välillä tekstissä putkahtaa esiin lapsen maailma. Se on mielestäni aina varsin hilpeää. Enimmäkseen ilmaisu on pikkutytön pikkuvanhaa ja tietorikasta lörpöttelyä. (Tai no, enimmäkseen, jos tehtäisiin ihan tylsä tekstianalyysi jossa lasketaan sanojen ja virkerakenteiden yleisyydet jne, ilmaisu olisi toki aivan tavallista kaunokirjallista kerrontaa.)

Lopuksi esimerkit edellamainituista ilmaisun ääripäistä. Ensin epäuskottavan aikuismaisesta assosiaatiosta (tosin Flavian isosisko lukee ääneen katkelmia kaikenmoisesta kirjallisuudesta ja Flavialle on varmaankin tullut tutuksi myös rakkausromaanien maailma), sitten uskottavan lapsekkaasta riemunpulpahduksesta (kevyesti kemialla höystettynä):

Sisäpuolelta huone oli synkkä kuin museo sulkemisajan jälkeen. Isän kölninveden ja partavaahdon vahva tuoksu toi mieleen avoimet sarkofagit ja kanoopit, joihin entisaikoina oli pantu mukaan ikiaikaisia mausteita. Kuningatar Annen aikaisen pesupöydän sirosti veistetyt jalat näyttivät lähestulkoon säädyttömiltä kulmassa olevan raskaan goottilaisen sängyn rinnalla, aivan kuin joku hapan vanha kamariherra olisi katsellut pahantuulisena, miten rakastajatar riisui silkkisukkia pitkistä, sorjista sääristään.

---

Valitsin silti oikealle menevän tien ja käänsin Gladysin St Elfriedan kylää kohti. Koko matka oli alamäkeä, ja menin aika haipakkaa. Aina kun polkaisin taaksepäin, Gladysin takapyörän kolmevaihteinen pyörännapa kirskahti kuin kasa myrkkyä tihkuvia, raivostuneita kalkkarokäärmeitä. Kuvittelin että ne olivat perässäni, aivan kannoillani. Se oli mahtavaa! Näin loistavalta minusta ei ollut tuntunut sitten sen päivän, kun onnistuin valmistamaan synteettistä kurarea kirkkoherran lummelammen suovehkasta vuoron perään uuttamalla ja haihduttamalla.

    Nostin jalat ohjaustangolle ja annoin ohjat Gladysille. Syöksyessämme ala tomuista mäkeä jodlasin tuuleen:  

"On siinä tyttö hieno niin, 

hänestä sanotaan!"

(Bradley: Piiraan maku makea, 2014. Suomentanut Maija Paavilainen.)

Kirjastoretki

Tein tänään menestyksekkään retken museoviraston kirjastoon! (Tästä kohistaan jälkikäteen vielä kuin Nordenskiöldin puuhista konsanaan.) 

Menestyksekkääseen retkeen kuului tietysti juhlakulkuneuvo (eli ratikka), jota käytän vain erikoistapauksissa. 

Lisäksi retkeen kuului luonnontieteellistä havainnointia. Käpylän kirkon kohdalla pensasaidat sirkuttivat järkyttävällä metelillä sekä mennessä että tullessa. Ja molemmilla kerroilla kävi samalla tavalla. Nimittäin joku päävarpunen kai sirkutti toisille toisia lujempaa, että suut tukkoon, ja pari metriä ennen kuin tulin varpuistetun pensasaitapätkän kohdalle, vaikeni pensasaita. Annoin varpusille yksityisyyttä, jota ne selvästi halusivat, enkä katsonut niitä suoraan. Mutta sivusilmällä katsoin. Ne vähän hihittelivät siellä pensaassa, että nyt kun me ollaan hiljaa, se ei hoksaa meitä. Ja heti kun pensaspätkä jäi selän taakse, antoi päävarpunen äänimerkin ja sirkuttelumeteli jatkui.

Musoviraston kirjasto oli uusi tuttavuus. Tunsin itseni tärkeäksi, kun täytin vierailijakaavakkeen ja sain vierailijalapun rintaan ja kun vein kassini ja takkini säilytyslokeroon. Mutta paras oli vielä edessä! Kirjastohuoneessa nro 6 oli liukuvat kirjahyllyt! Niiden päädyistä etsin koodin BE VIII:2f ja sitten sain painaa nappulaa ja koko kirjahyllyrivi liikkui ja eteeni aukeni kirjakäytävä. En voinut olla ajattelematta, että jos joku haluaisi murhata minut, kävisikö se niin helposti, että se joku vain painaisi jotakin toista nappulaa ja kirjahyllyt liikkuisivat uusiksi ja litistäisivät minut väliinsä lätyksi.

Löysin hyllyvälistä BE VIII:2f haluamani ja sitten lähdin hortoilemaan vähän huvikseni ja löysin hyllyvälin EV:2g:n ja EV:3c:n ja meinasin pyörtyä. 

Hyllyvälissä EV:2g oli pukuhistoriaa ja vieressä oli tekstiilihistoriaa ja siellä oli esimerkiksi joku satakiloinen opus pitsin historiasta. Se oli niin iso, etten jaksanut ottaa sitä hyllystä ulos, koska en ollut ottanut rannetukia mukaan. (Siis ihan oikeasti en ottanut sitä hyllystä ulos, koska tiesin että ranteeni nuljahtaisivat.) Niin että koska en päässyt selaamaan kirjaa, en tiedä millainen se oli. Ehkä ihan hirveän huono. Sitten siellä oli kirjasarja eri vuosisatojen englantilaisten kankaiden painokuvioista (kyllä oli!). 

Hyllyvälissä EV:3c oli puutarha-arkkitehtuuria. Vieressä oli rakennusarkkitehtuuria. Aika monta kartanokirjaa, esimerkiksi.

Minulla on suunnitelma. Ensi kerralla otan mukaan muistiinpanovälineet ja tietenkin eväät, jotka jätän säilytyslokeroon ja joita käyn tankkaamassa aina välillä aulassa. Kirjasto on auki kello 10-16, että ehkä seuraavaksi olen siellä kuutisen tuntia.

Oikeasti. Näin niiden kirjastonhoitajien pään ympärillä sädekehät. He oliat ihan henkistyneitä olentoja. Haluan sinne töihin.

Nämä kirjat kannoin kotiin.

The Country House Kitchen -kirjassa on tällaisia ihania pohjapiirroksia ja kaavioita. Ai ai ai.

Historical Fashion in Detail -kirjassa on lähikuvia 1600- ja 1700-luvulta säilyneiden vaatteiden yksityiskohdista ja piirrokset leikkauksista ja laskoksista. Pyörryn.

Hajanaisia havaintoja Harry Potter -kirjoista, osa 4

Hyvää alkanutta vuotta kaikille!

Luin joulun välipäivinä Potterit loppuun. Viimeksi kirjoitin sarjan alkupään kirjoista Feeniksin kiltaan asti. Havainnoitavana on siis enää Puoliverinen prinssi ja Kuoleman varjelukset.


Ja nyt seuraa epäjärjestelmällisiä ja ehkä myös epätäsmällisiä ajatuksia Pottereista, osa 3.

Ja ihan tiedoksi, että kohta seuraa varmasti juonipaljastuksia. Tämä ei ole arvostelu tai analyysi kirjoista. Tämä on Potter-intoutuneen purkaus sellaisille, jotka myös ovat lukeneet kirjat.

 

 

Nyt kolmannenkin lukukerran jälkeen Puoliverinen prinssi jäi minulle vähän etäiseksi. Se ja Salaisuuksien kammio tuntuvat olevan minulle kuin välikirjoja, joista en saa jälkikäteen samanlaista otetta kuin kaikista muista Pottereista. Joku muu voi kokea toisella tavalla, mutta minä taidan kokea nämä välikirjat rakennuspalikoiksi, jotka petaavat seuraavaa tarinaa. 

 

Puoliverinen prinssi tuntuu hiljaiseloiselta kirjalta kahden edellisen osan dramaattisten tapahtumien jälkeen. Hiljaiselo on aivan mainio asia. Siinä pääsee keskittymään henkilöihin. Ja Ronin, Hermionen ja Harryn väliset suhteet sekä Harryn päänsisäiset asia ovatkin minusta Puoliverisen prinssin kiinnostavin sisältö. No. Ei mikään huono sisältö kirjalle. Ihmisten väliset suhteet ja sisäiset prosessi.

 

Tästä päästään minun ja ystäväni yhteen viimeaikaisista lempipuheenaiheista. Seuraamme kumpikin Doctor Who -sarjaa. Ystäväni on ollut tapana kritisoida sarjan viimevuotisia jaksoja, joissa vain ryntäillään ja juostaan eikä lainkaan keskitytä henkilöihin. Oikeasti keskitytä. Minulla on ollut tapana kritisoida, että monet Doctor Whossa viime vuosina tapahtuneet niin sanotusti syvälliset kohtaukset on luotu lähinnä pitkillä kasvolähikuvilla ja musiikilla, ei käsikirjoituksella. Kun ystäväni oli viimeksi meillä (syömässä uuniriisipuuroa ja luumusoppaa ja kirjoittamassa toiselle ystävälleen kirjettä ((kyllä, sitä voi tulla ystävän luokse kylään kirjoittamaan toiselle ystävälle kirjettä!)) ), hän iloksemme muisti ajatuksen eräästä yhteisestä suosikkikirjastamme, Salingerin Frannysta ja Zooeysta. Ystäväni siteerasi Salingeria ja sanoi, ettei halpa sentimentaalisuus voi korvata todellista sisältöä kulttuurin tuotteissa. (Koska en muista, mistä kohtaa Frannya ja Zooeya tuo lainaus on, en ole nyt varma, onko tuo sanamuoto sanasta sanaan Salingerin ((suomentajan)).) Kuulostamme nyt aika kärkeviltä Doctor Whon kritisoijilta (ja tuonne kommentteihin saa sanoa eriäviä mielipiteitä Moffatin käsikirjoituskaudesta). Mutta kun on kovasti turhauttavaa, että erinomaiset juonien sivujuonteet tärvätään ja mielikuva henkilöistä jää pinnalliseksi.

Juuri edellistä asiaa Rowling ei mokaa viimeisissä Pottereissa. Nyt kolmannen lukukerran jälkeen pidän siitä, miten kirjojen tapahtumat vähenevät ja ajatukset lisääntyvät. Ja sivujuonet tai -juonteet viedään loppuun saakka. On palkitsevaa, että kaikki se, mitä on saanut tietää aina Viisasten kivestä alkaen, on merkityksellistä. (Okei, ei tietty kaikki! Mutta se nyt ei olisi mielekästäkään.)

Edellinen tarkoittaa sitä, etten pidäkään enää Kuoleman varjeluksia jurnuttavan tylsänä telttailukertomuksena. (Itse asiassa siinä on hämmästyttävän vähän telttailua, kun ottaa huomioon, että ensimmäisellä lukukerralla kirja tuntui silkalta telttaretkeltä.) Päin vastoin. Viimeinen Potter-kirja on hyvin tapahtumarikas, kun otetaan kaikki Harryn ajatuksetkin mukaan. Lisäksi kirja on hyvin realistinen kaikkine murjotuksineen, hitauksineen, tapahtumattomuuksineen, epädramaattisuuksineen ja epäilyineen.  Olen jopa hyväksynyt Lupinin ja Tonksin ohimennen tapahtuvat taistelukuolemat. Ainoastaan Hedwigin kuolemasta valitan edelleen!

 

 Vielä kootut irtoajatukset. Joita taitaa olla vain kaksi:

- Rowlingilla on kyllä kekseliäitä kerronnan keinoja. Valitin ystävälle, että ajatuseulakohtaukset ahdistavat minua. Ystävä totesi, että mutta eikö se ajatuseula ole kuitenkin loistava kerronan keino. Itse en ollut asiaa miettinyt sen kummemmin, mutta totesin ja totean, että no on! Miten mainiota, että Harry pääsee sukeltamaan toisten muistoihin ja elämään ulkopuolisena tarkkailijana vanhoja merkityksellisiä hetkiä! Ajatuseulalla Rowling välttää sen, että lukisimme sivutolkulla Dumbledoren puheenvuoroja, joissa hän selittää Harrylle, että mitä sitten tapahtui. (Lisäksi ajatuselualla tietenkin on ihan oma roolinsa noin muutenkin. Ei pelkästään kertojana.) Harryn arven ja Voldemortin välinen yhteys on sekin kiehtova kerronnan keino. (Sen lisäksi että sillä on oma roolinsa noin muutenkin.) Ajatuseula ja arpi mahdollistavat sen, että kirjoissa ei tarvita perinteistä ulkopuolista kertojaa ja että Harry elää ja kokee melkein kaiken itse. (Toki kirjoissa on myös ulkopuolinen kertoja. Mutta ymmärrätte mitä ajan takaa.)

- Ron on edelleen vähän arvoitus minulle. Mikä Ronissa on erityistä? Millainen hän on? Paitsi äkkipikainen ja lojaali? Olen tullut siihen tulokseen, että en saa Ronista kunnon otetta, koska Ron on tavallinen. Hermione on supernero, Harry on hyvänen aika Harry Potter. Mutta Ron on... Ihan vain tavallinen. Josta asiasta kirjoissa puhutaankin usein: miten Ronin trauma on kokea alemmuutta lahjakkaiden sisarusten ja kuuluisan ystävän ja neron ystävän rinnalla. Mutta olen myös tullut siihen tulokseen, että pidän Ronista juuri hänen tavallisuutensa vuoksi.

Hajanaisia havaintoja Harry Potter -kirjoista, osa 3

Sarjassamme epäolennaisia huomiota ja tarpeetonta kritiikkiä.

Tylypahka on ilmeisen suuri, yllätyksekäs ja sokkeloinen. Mutta minua silti hämmentää, miten epäkiinnostuneita Harry, Ron ja Hermione ovat linnasta. Vaikka  Weasleyn velmujen kaksosten, Georgen ja Fredin, lähestymistapa kouluun on mielestäni paljon ymmärrettävämpi, ei päähenkilökolmikon tietenkään aivan samaan linnan tuntemukseen tarvitsisi yltää. Mutta vähän yritystä kuitenkin pitäisi olla! Kolmoslukukierroksen toisesta kirjasta lähtien olen kasvavissa määrin ihmetellyt, miten tyynesti kolmikko tyytyy vain koululuokkiinsa ja pariin oikokäytävään (plus Kelmien kartan neuvomaan salakäytävään). 

Ymmärrän tietenkin, että linnassa on kaikenmaailman kompajuttuja. 

Mutta! Hyvä tavaton! 

Kolmantena kouluvuonna alkavat ennustustunnit pohjoistornissa (muistaakseni pohjois-). Ja sankarimme eivät ole koskaan käyneet sen suunnalla. Mitä se semmoinen on? Haloo. Pohjoistorni (muistaakseni pohjois-)! Siis, pääilmansuuntatorni. Ei mikään kaakkoistorni tai etelätornin sivuhaarake. Miten semmoisen on voinut jättää etsimättä ja tutkimatta?

Neljäntenä kouluvuonna Harry, Ron ja Hermione menevät keittiöön. Ensin he menevät pääaulasta, pääportaiden viereisestä ovesta käytävälle, jossa Harry ei ole koskaan ennen ollut. Häh? PÄÄAULASSA PÄÄPORTAIDEN vieressä on ovi, ja tyyppi menee ovesta vasta NELJÄNTENÄ kouluvuonnaan?????? Ja muutama huutomerkki lisäksi: !!!!!!!!

Itse en koskaan voisi olla noin laiska koluamaan jonkun rakennuksen nurkkia. (Huom. Tässä puhuu nyt kartanofriikki.)

Sen ymmärrän, että tarvehuone löytyi vain kotitontun avulla. Minäkään en varmasti olisi löytänyt sitä ilman Dobbya.

Ja vielä vähän saman teeman variaatiokritiikkiä: Firenzen ennustusluokka on tietenkin pohjakerroksessa, siis maantasakerroksessa, jottei kentaurin tarvi kopsutella portaita. Mutta minun on vaikea käsittää sitä, että suuren salin vierestä lähtevällä käytävällä, eli pääkerroksessa, huippupaikalla, on suuri luokkahuone (ikkunallinen vielä!), jota on käytetty vuosikausia vain varastona. Miksi siitä tehdään luokkahuone vasta Firenzen astuttua virkaan? Ei mitään järkeä.

Ja kritiikin kakkosvariaatio: Viidentenä kouluvuonnaan Harry menee ajatusseulassa Kalkaroksen muistoon ja astelee järven rannalle "- - saman pyökin varjoon, jonka alla Harry, Ron ja Hermione olivat kerran tehneet kokonaisen sunnuntain läksyjään". Linnan vieressä järven rannalla on suuri houkutteleva vanha puu, ja tyypit ovat viidessä vuodessa tehneet sen juurella läksyjään vain kerran? Yleensäkin Harry, Ron ja Hermione käyttävät äärimmäisen huonosti hyväkseen mahdollisuuden tehdä läksynsä ulkona raikkaassa ilmassa. Jälleen en käsitä.

Menen hengittämään paperipussiin.

--

Lisäys 11. 12. 2015
Saattaa tietenkin olla, että tuossa järvenrantapyökkiasiassa paino on "kokonaisessa sunnuntaissa". Ehkä tyypit olivat muutenkin viettäneet aikaa pöykin luona, mutta vain kerran kokonaisen sunnuntain. Tiedä häntä. (En nyt muista kirjoista, montako kertaa siinä on mainittu, että Harry, Ron ja Hermione ovat sen kyseisen puun luona. Joku joka muistaa, voi kertoa!)

Hajanaisia havaintoja Harry Potter -kirjoista, osa 2

Luin koko Potter-sarjan ensimmäistä kertaa vuosi sitten ja kirjoitin silloin tänne hajanaisia havaintojani. Minun piti täsmentää noita näkemyksiäni toisen lukukerran jälkeen (joka sekin tapahtui noin 11 kuukautta sitten), mutten saanut aikaiseksi. Nyt paremman tekemisen puutteessa (ja koska kaksi ystävääni luki Potterit) luen kirjasarjaa kolmatta kertaa, ja kun tuossa silmäsin vuodentakaista blogitekstiäni, totesin, että käsitykseni seiskakirjasta on melkoisen muuttunut, että nyt pitää kirjoittaa uusia havaintoja.

Niin että:

Epäjärjestelmällisiä ja ehkä myös epätäsmällisiä ajatuksia Pottereista, osa 2.

Ja ihan tiedoksi, että kohta seuraa varmasti juonipaljastuksia. Tämä ei ole arvostelu tai analyysi kirjoista. Tämä on Potter-intoutuneen purkaus sellaisille, jotka myös ovat lukeneet kirjat.

Edelleenkin ensimmäisessä kirjassa on jouluaattotunnelma. Sellainen, kun lapsena avasi pientä iloisenväristä Fabuland-legopakettia, jonka sisällä oli pikkuinen iloinen eläinukkeli tykötarpeineen rapisevassa muovipussissa. (Nuo pienet legopaketit nousevat paketinavausmuistoissa oikeasti ihan turbona ykköseksi.) Eli Viisasten kivi tuntuu edelleen raikkaalta ja iloisenväriseltä sukellukselta mielikuvituksen rikkaaseen maailmaan. Viistokuja on uusi, Tylypahka on uusi, kaikki vekkulit taikajutut on uutta. Salaisuuksien kammio jatkaa samaa linjaa. Mutta toisin kuin vuosi sitten, en enää niputtaisi Azkabanin vankia alkukolmikkoon enkä enää sanoisi Harryn olevan siinä vielä lasten maailmassa ja ajattelevan kuin lapsi.

Azkabanin vanki on edelleen yksi suosikeistani. Luullakseni siksi, että siinä velhomaailma on jo tuttu, Harryn, Ronin ja Hermionen yhteispeli on koeteltu ja kaikki keskeiset henkilöt ovat jo ehtineet syventyä.  Edellisten seikkojen vuoksi Azkabanin vangissa mielestäni on jollakin tapaa vahvempi tarina ja kiinnostavampaa draamaa kuin kahdessa ensimmäisessä osassa. 

Mitä tulee Harryn henkiseen kehitykseen, hän taitaa olla kolmannessa kirjassa jo selvästi esiteini, ei enää pikkupoika. Tietenkin Harry koki henkisiä paineita jo kahdessa ensimmäisessä osassa, mutta Azkabanin vangissa Harry saa heti lukuvuoden aluksi kuulla olevansa vaarassa. Sellainen on omiaan vaikuttamaan korvienväliasiohin. Harryn henkiseen kehitykseen tietenkin vaikuttaa myös ankeuttajat ja niiden esiintuomat tuskalliset muistot. (Rowlingilta oli loistoveto valaista Harryn tarinan alkua ankeuttajien kautta. Ai jee, miten dramaattista.) Ja onhan Harry jo 13-vuotias kirjan alussa. Kyllä 13-vuotiaan maailma on jo eri kuin 11-vuotiaan. Eli kumoan täten vuodentakaisen ajatukseni, että Harry on kolmannessa kirjassa vielä pikkupoika.

Liekehtivän pikarin lopussa on suuren tarinan tuntu. Sellainen, että nyt se Todella Alkaa. Esipuhe on loppu. 

Nelosen lopussa on toinenkin tuntu. Nimittäin turhauttavuuden tuntu. Azkabanin vangin lopussa Matohännän pako ja Barty Kyyryn todistajanlausunnon menettäminen turhauttavat ja potuttavat, mutta niissä turhauttaa enimmäkseen Harryn henkilökohtainen menetys. Liekehtivän pikarin loppu (ja aika selvästi koko Feeniksin kilta) kertoo siitä, miten ihmiset tahtovat sulkea silmänsä epämiellyttävältä todellisuudelta, vääjäämättömiltä pahoilta asioilta. Se vasta onkin turhauttavaa potenssiin kolmekymmentätuhatta.

Olen lukemisessani nyt Feeniksin killan viimeisessä neljänneksessä. Kaksi viimeistä kirjaa siis odottavat vielä tuoreita tuntemuksia. Mutta uskallan nyt jo sanoa, että kyllä tämä vitonen edelleen on sarjan kärkikaartia, koska se on kuormitettu suurilla hetkillä. Toki joka kirjan loppuun mahtuu komeita taisteluja ja kaikissa kirjoissa on siellä täällä kohtauksia, jotka rakentavat sitä mielikuvaa, josta syntyy Potterien maailma. (Hmmm... Voiko niin sanoa? "Rakentaa mielikuvaa, josta syntyy maailma?" Voi kai?) Mutta Feeniksin kilta suorastaan tursuaa ikimuistoista materiaalia. Seuraavaksi luettelointia luetteloinnin ilosta: (Ja kuten sanottu, kirjoitan nyt Potterit lukeneille.) (Fanitekstiä!) 

Dudley, Harry ja ankeuttajat (mikä aloitus!). 

Petunia-täti taipuu ekaa kertaa myöntämään tietämyksensä taikamaailman todellisuudesta (häkellyttävä, kutkuttavaa). 

Harryn yksinäisyys, pelot, Harryn kokemat epäoikeudenmukaisuudet (ärsyttävää teiniangstia, sankarillista kärsimistä, itsepäistä jurnutusta, epäreilua). 

Nevillen ja Longbottomien kohtaaminen sairaalassa (riipaisevaa). 

Saivartelijan juttu Harrysta ja jutun leviäminen koulussa (jess), Albuksen kaarti (loistavaa), Kalkaroksen muistot (ristiriitaista), Pimennon opetusasetukset ja Pimento ylipäänsä (aivojaräjäyttävän ärsyttävää), opettajien vastarinta (hykerryttävää). 

Weasleyn veljesten velhovitsit (herkullista). 

Dumbledoren lähtö (Phineas Nigelluksen sanoin: "kieltämättä hänessä on tyyliä").

Fredin ja Georgen lähtö (tässä on pakko sanoa vain: eeppistä).

Ja niin edelleen.

Kun Feeniksin killan on kerran jo lukenut, uusintakierroksilla sitä yksinkertaisesti ei malta laskea käsistään. Syy on ilmeinen. Koko ajan nurkan takaa on tulossa seuraava Juttu.

Lopuista kirjoista kirjoitan (ehkä), kun olen saanut lukukierroksen päätökseen. Jos en onnistu kirjoittamaan, kerron nyt varmuuden vuoksi tässä, että toisella lukukierroksellani seiskakirjan pisteet nousivat silmissäni huomattavasti. En ole ekan havaintotekstini kanssa enää samanmielinen.  Eli en enää koe seiskakirjaa mutruhuuliseksi jurnuttamiseksi. Edelleen kuitenkin kaipaisin lempeää ja pitkää epilogityyppistä jaksoa, jossa taikamaailma ja Harryn ystävien elämä rakentuu hiljaksiin uudelleen.

Sitten vielä hajanaisempia huomioita.

1) Ekassa havaintotekstissäni ihmettelen, että Harry selviää kaikesta suunnilleen tuurilla. Nyt kuitenkin Liekehtivän pikarin  loppukohtauksessa tajusin, että joo. Harry saa apua yllättäviltä tahoilta. Mutta ilman rohkeuttaan, päämäärätietoisuuttaan ja suoraselkäisyyttään hän ikinä ei olisi pystynyt siihen, mihin pystyi. Eli ehkä vihdoin tajusin, millä perusteella lajitteluhattu heittää oppilaat Rohkelikkoon.

2) Luihuiskysymystä en ymmärrä. Nimittäin sitä, että miksi kaikki luihuiset ovat rumia, tyhmiä tai ilkeitä? Tai jopa rumia, tyhmiä ja ilkeitä? Miksi kukaan heistä ei ole ihan okei? Eiväthän kaikki luihuiset ole lähtökohtaisesti kai pimeyden velhojen sukua ja kuolonsyöjien kannattajia? Harrystakin tuli melkein luihuinen, hyvänen aika. Eritoten luihuisten rumuus on aika yksioikoinen veto Rowlingilta. Ymmärrän kyllä, että tarinan kannalta on olennaista, että koulussa on ärsyttävä porukka. Mutta että edes viimeisen kirjan suuressa taistelussa (muistaakseni) yksikään luihuinen ei ole aktiivisesti hyvien puolella...

3) Miksi Harry ei näe thestraleja jo Liekehtivän pikarin lopussa?

4) Tylypahkan opetussuunnitelmassa on hienoisia vajavaisuuksia. Ja pedagogiikkakin on ehkä aika yksipuolista. Miksi velhojen ei tarvitse osata laskea? Miten he oppivat kirjoittamaan? Ehkeivät he itse asiassa opikaan (kunnolla). Ehkä äidinkielen tuntien puutteen vuoksi Harry ja Ron kirjoittavat esseitään aina yömyöhälle saakka?