VALITUS helteestä. (Vastaanottaja: maailmankaikkeus.)

Onko teilläkin tällaiset fiilikset?

Astrid-kissaa ei ole rakennettu helteitä silmälläpitäen. Näkeehän sen jo kissan väristäkin. Tundra on Assin juttu. Tundra on minunkin juttuni. Olen lapsesta lähtien haaveillut aina matkoista pohjoiseen tai tosi etelään. En ole koskaan saanut sellaista mielenhäiriötä, että haaveilisin vaikka Malediiveistä tai Kaliforniasta tai Malesiasta. Niiden sijaan haaveilen Patagonian eteläosista, Tulimaasta, Etelämantereesta, Grönlannista, Kanadasta, Pohjois-Norjasta ja Skotlannista (joka kyllä on melko etelässä). (Myönnän kyllä haaveilleeni myös Toscanasta ja Provencesta. Mutta aikuisiälle ehdittyäni olen haaveillut niistä vain viileään vuodenaikaan.)

Muutama vuosi sitten olisin kirkkain silmin ja hymyssä suin valinnut kävelysääksi mieluummin -30C pakkasta kuin +30C lämpöä. Nykyään fysiikkani ei ihan siedä enää pakkasta kuten ennen, eli en lähtisi 30 asteen pakkasessa kävelylle, mutta noin ylipäätään pakkanen on jees. Verrattuna tähän... Miksi tätä nyt kutsuisi? En ole kertaakaan katsonut sääkartasta tai lukenut tai kuullut, että mistä tämä tulee. Mutta joku kolkka maailmasta nyt kuitenkin lähettää palavan lämpimiä terveisiä.

Koen oikeudekseni valittaa tästä säästä, koska en valita kesäisin huonosta säästä enkä talvisin pakkasesta. Minulle kaikki muut säät on okei paitsi loputon vesisade talvella ja helle kesällä. 

Minun mielestäni täydellinen kesäpäivä on sellainen että sinisellä taivaalla on kumpupilviä, jostakin puhaltaa kiva tuulenvire ja mittari näyttää auringossa 20 astetta.

Minun mielestäni pahin loukkaus, minkä sää voi vasten kasvoja heittää, on tällainen loputon näännyttävä klaustrofobiaa aiheuttava hapeton tukaluus. 

Vuodesta toiseen törmään ajatusmalliin, että helteestä valittajat ovat ilonpilaajia. Ehkä sitten olemme! Keskimäärin yritän kyllä olla pilaamatta toisten iloa ja kitisen helteestä niille, jotka jakavat näkemykseni. Ja yritän iloita heidän puolestaan (kuten mieheni!), jotka nauttivat paahteesta ja muuttuvat vikkeliksi ja onnellisiksi, kun aurinko posottaa kaikkeuden kappaleiksi. Mutta nyt ei kyllä oikein enää suju toisten puolesta iloitseminen. Sen sijaan häkellyn joka kerta, kun näen todistusaineistoa siitä, miten normaalisti monet elävät. Niin kuin että ihmisiä kulkee kadulla iloisesti jutellen ja ihan hyväntuulisen näköisenä. Monet ajavat polkupyörällä. HYVÄNEN AIKA. Jotkut pitää MUSTIA pitkähihaisia paitoja ja farkkuja! 

Kauheasti kuitenkaan en näe todistusaineistoa ihmisten normaalielosta, sillä olen vain sisällä, verhot kiinni. (Mitä nyt lääkärissä tuli käytyä. Ja joskus kello 21 jälkeen sitä voi mennä pihaan lukemaan tai syömään iltapalaa.) Olohuoneemme on muuttunut jonkinlaiseksi kenttäsairaalaksi. Patjat lattialla ja patjojen vieressä tarjottimia, vesikannu ja kuppeja, märkiä rättejä, sipsiä, salmiakkia, kirjoja, läppäri, kännykän laturit ja suihkupullo. Tuuletin hurisee vuorokauden ympäri, ja tänään olen kerännyt sen eteen pakastimesta kylmäkalleja, sillä nyt sisäilma alkaa olla niin paksua, että sitä pitäisi hengittää jonkinlaisten letkujen kautta. (Sisällä on kuitenkin edelleen klo 10 - 21 viileämpi kuin ulkona, ja kun ulkonakin ilma vain seisoo, paras vain maata täällä tuulettimen vieressä.) Päivät kuluu mietiskellessä, että josko nyt menisi taas suihkuun ja josko joisi taas vähän suolavettä, kun kinttu kramppaa, ja olisiko sitä nyt vain alusvaatteisillaan vai pukisiko päälle märän paidan ja pistäisikö märän rätin niskaan, vatsalle vai säärille ja pitäisikö kumminkin tunkea suuhun jotakin ruokaa ja miten suurin osa maapallon ihmisistä pysyy hengissä (kun suurin osa asuu kuitenkin aika kuumissa paikoissa). Olen kyllä myös lukenut.

Täällä on aikalailla kaikki selviytymiskonstit käytössä. Ne toimivat sikäli, että olen vielä hengissä.

Miten te vietätte hellettä? Lomalaisista osa varmaan on nyt iloisena kylpemässä jossakin järvessä tai  meressä. Töissä olevilla on varmaan nyt ihan karmivan raskasta, jos työpaikalla ei pelaa ilmastointi ja jos kotonakin on yöt kuumat!

Nuketkin alkoivat olla niin tuskissaan, että piti riisua ne alusvaatteisilleen. Mielikuvitusmatkailu eteläisimpään etelään ja pohjoisimpaan pohjoiseen helppaa vähän.

Viime viikolla parina päivänä sain viilennystä mielikuvista, kun väsäsin tätä. (Kuten sanoin, kaikki selviytymiskonstit on käytössä.)

Victorinox, Musiikkitalo ja ikonimaalaus

Otsikon aiheita ei liitä toisiinsa kuin pari vokaalia sekä maantieteellinen sijainti. Sain Victorinoxin omistukseeni Uudellamaalla, jossa sijaitsee Musiikkitalokin ja jossa sain virikkeen ikonimaalausajatukselle.

Victorinox on punainen ja siinä on pieni ja iso veitsiterä, sakset, saha, purkinavaaja ja toinen samantapainen yleishärpäke, korkkiruuvi, koukku, neulantapainen erikoistoiminto sekä hammastikku ja pinsetit. Olen haaveillut sellaisesta alle 10-vuotiaasta lähtien. Pikkuveli sai silloin ensimmäisen Victorinox-taskuveitsensä, ja pystyn edelleen tuntemaan ja muistamaan ne ihmeelliset väristykset, jotka se vempele sai aikaiseksi. Se oli pieni kuin mikä, ja punainen tietty, ja Sveitsin lippua muistuttava vaakuna oli tärkeä asia siinä. Teriä siinä oli muistaakseni vain pieni veitsi, sakset ja kynsiviila, lisäksi siinä oli hammastikku. Oi veljet. Se oli nerokas veitsi ja uskomattoman söpö.

Sittemmin aikuistuin, mutten koskaan unohtanut rakkauttani punaisiin Victorinoxeihin. Monta vuotta sitten veitsiasia muuttui taas ajankohtaiseksi monesta syystä, ja sain ystäviltäni lupauksen, että minusta tulee heti maisteriksi valmistuttuani Victorinox Huntsmanin omistaja. No, pari vuotta lupaus Huntsmanista piti minut toiveikkaana ja toimeliaana valmistumisen suhteen. Mutta sitten seurasi aikoja, jolloin ajattelin, että no raato, ostan sen nyt kyllä itse jo. Vaan en ostanut! Ja nyt olen sekä maisteri että Huntsmanin omistaja! Tänne vain ongelmat ja pulmat ja vaarat ja MacGyver-tilanteet, minä ja Victorinox selvitetään ne!

Matkalla Musiikkitalo-kaupungista Victorinoxinsaantikaupunkiin sain ystäväni taholta virikkeen, jonka ansiosta ymmärsin, että minun pitää miettiä Täydellistä Karttaani uusin silmin. Hulppein suunnitelmani kartan toteuttamiseksi on tällä hetkellä ikonimaalaustekniikkaan tutustuminen, mutta siihen nyt en pääse tutustumaan vielä tällä viikolla enkä kyllä ensi viikollakaan tai edes ehkä ensi vuonnakaan. Suunnitelma B voisi olla munatemperakurssi. Suunnitelma C voisi olla öljyvärit puulle omaoppisesti. Todennäköisesti kartta tulee kuitenkin toteutettua suunnitelmalla Ö. Viisainta onkin, että unohdan Täydellisen Kartan hetkeksi kokonaan, jotta voin etäisyyden päästä keksiä ratkaisun.

Musiikkitalosta minun ei kamalasti kannata kirjoittaa, koska siitä saa helposti tietoa avaamalla jonkun lehden tai surffaamalla netissä. Omasta puolestani totean vain, että rakennus on ulkoa melkoisen ruma (mutta siihen ehkä tottuu) ja sisältä salissa taas melkoisen kaunis. Justiinsa niin kaunis kuin on kehuttu. Tumman salin ja vaalean lavan kontrasti on mahtava. Tukkisumavaikutelma penkkiriveissä ja portaissa oli tukkisuma. Ei olisi uskonut. Luulin, että arkkitehtit puhuu suuria.

Ja sitten se kuulokuva. En istunut erityisen hyvällä paikalla. Ylhäällä korkealla korkeanpaikankammopaikalla istuin, lavan ja orkesterin takana. (En edes ensin löytänyt selloja sieltä, niin outoa oli istua orkesterin takana :D Kapellimestarin kasvojen ja koko elekielen näkeminen oli vallan kiinnostava elämys ja istumapaikan ehdoton etu.) Vaikka paikka oli varmaankin salin huonoimpia, musiikki soi sinne täyteläisesti. Laulusolistin kuulemisen kannalta paikka ei kuitenkaan ollut edullinen.

Mutta Sibeliuksen viidennessä sinfoniassa eipä olekaan laulusolistia! Milloinkaan aikaisemmin en ollut kuullut sitä sinfoniaa! Voi valtavaa. Voihan rähmä. Sinfonian kuuleminen oli yhtä viluväristystä ja itkun pidättelyä, ja tuntui ihan ylitunteellisen nololta sellainen patetia tunteissani. Mutta annoin väreiden tulla (eivät ne edes ehtineet melkein välillä poiskaan). Kyynelet panttasin. Ties vaikka Ylen kameramies olisi vahingossa kuvannut minua juuri silloin, kun nenästäni olisi valunut räkää ja silmistä nestettä. Se potentiaalinen tilanne piti eliminoida.

Sinfonian ylevät nousut ja pauhut kuulostivat nousummilta ja pauhummilta kuin parhaimmallakaan levyllä, jota olen hyvistä kuulokkeista kuunnellut. Sali erotteli musiikin eri kerrokset esiin, kuulin noissa pauhukohdissa enemmän kuin ennen. Hiljaiset ja suloiset kohdat taas soivat hiljaisuutta ja suloisuutta, intiimisti. Ja sitten tietysti ne kohokohdat. Se, kun ne ankat räpiköi lentoon (kuten veljeni epäromanttisesti asian ilmaisee). Ja se, kun musiikki päättyy legendaarisiin sointuihin. Nousun koittessa olisin voinut kai parkua ääneen ja julistaa koko maailmalle, että rakastan Sibeliusta ja rakastan Suomea ja rakastan Musiikkitaloa ja rakastan Suomen kansaa, kun niillä on Sibelius ja Musiikkitalo, että kai se hyvä kansa on, kun se on ne itselleen saanut. (Luullakseni se vitossinfonian finaalin nousu on kohotettu sellaiseen kansallisen symbolin arvoon kansamme klassista musiikkia kuuntelevien keskuudessa, että kaikki tuntevat samanlaisia tunteita, kun sen kuulevat.) Sinfonian päättävät soinnut kuulin nyt ensimmäistä kertaa koko nerokkuudessaan. Meinasi sydän tryykätä rinnasta ulos, niin ne soinnut olivat ylevät ja täydelliset ja oikeat. Miten niistä olisi ennen edes voinut saanut tolkkua, kun ne ovat olleet lähinnä säälittävä loppuflöpähdys koko sinfonialle, kun salit, joissa ne olen kuullut, ovat imeneet soinnut sisäänsä kuin purkkapallon? Niiden väliset tauot ovat olleet masentavia kokolattiamattotaukoja. Voi tuska. Kivaa, miten se monesti koettu tuska muuttui nyt autuudeksi!

Yksi parhaista elämyksistä Musiikkitaloon liittyen oli tunne ja ymmärrys siitä, että nämä innokkaan onnelliset ja paatokselliset kokemukset jakaa tällä hetkellä tuhannet ja taas tuhannet musiikin ystävät koko maassa! Uskallan sanoa, että koko maassa, koska itsekin menin sinne taloon usean sadan kilometrin päästä. Odotan seuraavaa kertaa. Se saisi tulla pian. Seuraavalla kerralla konsertti on varmaan jo tasapainoisempi kokemus, kun on kaikki kansalliset tunteet käyty läpi jo kertaalleen.

P. S. Vasta nyt, vuotta myöhemmin, hoksaan, että eiköhän Sakari Oramolla ja RSO:llakin ollut osansa, että kuulin Sibeliuksen 5. sinfoniassa sen, mitä kuulin. Eipä se talo ilman orkesteria ja kapellimestaria soi...

Kartta

Ainakin periaatteessa osaan nyt kaikki maailman valtiot ulkoa.

Kartta-asioille on ollut aina (ehkei vielä tuttipulloiässä silti) oma paikkansa aivoissani. Kartat ovat aina olleet minusta jänskiä. Luin karttakirjoja jo lapsena. Ja karttapalloa pyöriteltiin sisarusten kesken melko pieninä jo ja etsittiin maita ja silmät kiinni tökättiin karttapalloa sormella, että minne matkustetaan. Opettelimme valtioiden lippuja ulkoa ja suurimpien maiden suuruusjärjestystä ja korkeimpien vuorien korkeusjärjestystä. Ja pitkiä jokia opeteltiin. Ala-asteiässä jo piirsin karttoja läpi. Odotin koulussa kuin kuuta nousevaa aina maantiedon vuoroa. Ärsytti, kun puolet vuodesta haaskattiin bilsaan. Paras koulukirjoista oli kartasto. Yläasteiässä osasin maailman kaikki ei-saarivaltiot ulkoa ja tietysti monta saarivaltiota myös. Lukiossakin tykkäsin eniten maantiedosta (historian ja äidinkielen ohella), vaikka maantieteellinen kiinnostukseni ei ole koskaan ulottunut geologiaan.

Lukioiästä lähtien olen yrittänyt piirtää tai maalata Täydellistä Karttaa. Siis sellaista, joka olisi samanaikaisesti maailmankartta, seikkailu- ja informaatioarvosta tinkimättä kaunis kaukokaipuuta hoitava ja ruokkiva taideteos.

En sattumoisin ole osannut vielä tehdä sellaista karttaa.

Monta olen aloittanut, joitakin saanut valmiiksikin, mutta yksikään ei ole kelvannut toimittamaan Täydellisen Kartan virkaa. Uusin on taas ajatuksissa hahmottumassa. Siitä tulee taas parempi kuin muista, sitten kun se kypsyy ja alan tehdä sitä. Mutta ei sekään varmaan ole vielä se Täydellinen. (Täydellisiä Karttoja näette, kun lampsitte kirjastoon ja otatte siellä hyllystä kirjan Meritie - Navigoinnin historia ja selaatte sitä.)

Rakkain karttakirjani on siskoltani ja veljeltäni joululahjaksi saamani Timesin pikkuinen atlas. (Jouluna 1996 meillä sisaruksilla oli yhteneväinen joululahjalinja. Akateemisesta Kirjakaupasta haettiin kolme samanlaista atlasta.) Pieni kartastoni on kaunis kuin mikä ja erittäin luettu. Se on ollut monena tylsänä junamatkana kivaa seuraa.

Vuodesta 1995 alkaen haaveilin Timesin isosta atlaksesta. Siitä, joka oli Akateemisen valikoimien suurin ja painavin. Siitä lähtien aina pääkaupungissa käydessäni kävin Akateemisessa Kirjakaupassa karttaosastolla selailemassa uusinta painosta Timesin Comprehensive Atlaksesta. Sain sen lahjaksi ystäviltäni ja mieheltäni vuonna 2010. Se oli riemun hetki. Sen jälkeen on alkanut onnellinen ja leppoisa tutustuminen. Muutaman vuoden päästä tunnen isonkin karttakirjani hyvin ja se on rakas kaveri. Vielä se on vähän sellainen Kunnioitettava ja Arvoisa.

(Muutaman vuoden päästä minun pitää ostaa uusi karttakirja. Ja tuohon isoon karttaan voisin korjata Sudanin rajat ajantasaiseksi. Pieni uusi karttakirja silloin tällöin on välttämätön, jotta pysyy ajan tasalla valtioiden asukaslukujen ja muiden olennaisten seikkojen kanssa. Ja SITTEN kun olen iso ja rikas, voisin hankkia itselleni kartaston! Ei siis yhtä suurta atlasta vaan monta suurta maanosakohtaista tai muulla tavalla maanipiirin kattavaa kartastoa... Sitä kartastoa voin sitten lukea keskiajalla rakennetun linnani kirjastohuoneessa takkatulen ääressä.)

Miksi olen niin kamalan innoissani kartoista? Luullakseni ainakin siksi, että kartan lukeminen on hauskaa ja seikkailua. Kartan lukeminen auttaa kaukokaipuussa ja toisaalta myös synnyttää uutta suloista kaukokaipuuta. Se tuo jollakin tapaa eri mantereilla asuvat ihmiset hetkeksi lähemmäksi. Maapallo sattuu olemaan niin hieno planeetta, että koen, että minun on kertakaikkiaan asiallista olla selvillä, mitä sieltä löytyy. Hassua on, että on mahdollista nähdä pelkästään kartan sivulta, miten kaunis maapallo on!

Oseania

Nyt hallinnassa myös Oseania. Voi olla, että huomenna jo unohdan. Mutta onneksi ne voi aina kerrata. Jos viitsii.

Muutama kommentti Oseaniasta:

Nauru. (Yksinäinen läntti, noin 5 km halkaisijaltaan, Kiribatin länsipuolella, Salomoninsaarien pohjoispuolella, Marshall-saarien eteläpuolella.) Uskomatonta, että joku on joskus kanootillaan osunut siihen. Tai mihinkään muuhun noista länteistä. Jos vaikka Pohnpeista soutaa sellaiset kolmisentuhatta kilometriä kevyesti kaakkoon Funafutille, sattuu reitille suunnilleen ainoastaan tuo 5 kilometriä pitkä ja leveä saari. Hyvä tuuri, jos löytää sen, koska sinne ehdittyään henkilö halunnee lastata paattiin lisää näkkileipää ja vettä. Tai kookospähkinöitä. Ja kuitenkin jo ennen navigaattoreita tai ylipäätään ennen mitään vempeleitä osasivat oseanian asukkaat löytää kylään naapurisaareen noilla valtavilla merialueilla. Hyvällä säällä mentiin auringon ja tähtien mukaan. Jos niitä ei nähnyt, sitten aaltojen ja tuulien mukaan. Tervemenoa treenaamaan!

Ranskan Polynesiasta löytyy Nuku Hiva -niminen saari. Hassu nimi saarella.

Kiribatissa on Kiritimati.  Kiritimati on öllömöttiäisen mallinen. Sellainen mikroskoopilla suurennettu ektoplasma. Tai suutaan aukova nutipää.

Lopuksi on todettava, että KARTTAKIRJAT ON KIVOJA! Siltikin haluan hienon seinäkartan.

Kartta-innostus heräsi taas

Opettelin eilen Karibian saaret ja vihdoin myös Väli-Amerikan valtiot. Muistan ne vielä tänään.

Havainnot Karibiasta:

1) Ihmeen paljon on yhä jonkinmoisia siirtomaajatkeita maailman saarissa.

Ja muista asioista:

1) Talitiainen lensi auringossa ja nokki ötököitä naapuritalon päätyseinästä. Sen varjokuvassa siivet räpyttelivät kuin milläkin (liikakasvuisella) kolibrilla. Se varmaan yritti viestittää minulle, että mitä sitä haikailemaan Etelä-Amerikan tai Länsi-Intian saariston perään, osataan me suomalaisetkin linnut. Ja osasihan se talitintti. Kaunis oli varjo, ja lintu itse myös.

2) Seuraavaksi olisi vuorossa Oseania. Ei se nyt niin vaikea voi olla että sitä enää kannattaisi vältellä.