Koronakaranteenikeksi numero 1

Mieheni kävi kolme viikkoa sitten kaupassa hankkimassa kotivaraa. Sitä täydennettiin vielä kaksi viikkoa sitten, päivää ennen kun muut ostivat vessapaperia. Meille ostettiin kaalia ja porkkanaa ja perunoita ja piimää, pääasiassa. (Eihän sitä voi edes kotivaran hankkimiseksi sanoa. Kyseessä oli enemmänkin viikon ruokaostosten ostaminen kerralla. Kun vieressä on Alepa auki 24 tuntia vuorokaudessa, on harvoin tullut ostettua ruokaa kaukonäköisesti. Ennen tätä koronahässäkkää.) 

Parin päivän päästä, kun uutisissa kerrottiin vessapaperista, hoksasin karmivan tosiasian. Kotivarasta puuttui taistelutahdon ylläpitämisen kannalta tärkeä elementti! Keksipaketti!

Niinpä mieheni lähti vielä kerran kauppaan (sen jälkeen ystävämme ovat tuoneet täydennyksiä, ihanat avuliaat lähimmäiset). Hakemaan keksipakettia. Oli siinä listassa vielä jotakin muuta. Käsisaippuaa nyt ainakin. Ei vessapaperia kuitenkaan. 

Sain pian puhelun kaupasta. Ongelmatilanne. Kaikki voihin leivotut keksit oli loppu. Minä sanoin että no onko Jaffa-keksejä, tuo niitä. Hetken hiljaisuus. Sitten mieheni kertoi, että kuule, näissä kaikissa, mitä täällä on jäljellä, on glukoosifruktoosisiirappia ja palmuöljyä ja muita asioita mitä kekseissä ei kuulu olla. Haluanko niitä? 

No hetken häiriössä olin urhea ja vakaumuksellinen. Sanoin että anna olla. 

Vaan kolme päivää myöhemmin alkoi jo kaduttaa. 

Viikkoa myöhemmin oli ensimmäinen täydennyskerta, ystävä toi tuoretuotteita. Kauppalistassa oli Jaffa-keksit. Pedantti ystävämme soitti kaupasta miehelleni ja ilmoitti, että yksi artikkeli kauppalistalta ei ole saatavilla. Meneekö hän toiseen kauppaan. No ei tietenkään! Kun ystävä jätti kassit ovelle, hän ilmoitti miehelleni, että Jaffa-keksit oli tämä puuttuva artikkeli. 

Minä harkitsin polvilleni heittäytymistä ja hiusteni repimistä ja kevyttä ulvontaa. Jotakin sellaista mitä Kotiopettajattaren romaanin ullakolla voisi kuvitella tapahtuvan. 

Ah, miksi en huikannut puhelimeen, että mikä puuttuu? Olisin voinut sanoa silloin, että mikä tahansa keksipaketti käy. Melkein mikä tahansa.

Eilen saatiin toinen tuoretavaratäydennys. Kirjoitin kauppalistaan ”Domino-keksit/halpis-Jaffa/Jaffa-keksit/Lu Bastogne/vohvelikeksit, mieluiten vadelma”. Harkitsin listata lisää erilaisia keksejä, mutta koska olin kertonut ystävälleni keksitragediastani (häneltä itse asiassa alkujaan sain kimmokkeenkin ymmärtää keksien merkittävyyden tässä vakavassa tilanteessa), arvelin että hän nappaisi kauppalistasta pointtini. 

Ja niin sain Domino-keksini eilen illalla! Ah! Tänään pyyhin pakkauksen ja nostin sen olohuoneeseen taiteilijatarvikkeideni joukkoon. Ja hetki sitten join iltapäiväteeni ja napostelin ensimmäisen keksin. 

Keksejä on pakkauksessa yhteensä 26. Nimesin paketin koronakaranteenikeksipaketiksi. Syön keksin päivässä. Katsotaan missä mennään 26 päivän päästä. Luullakseni tarvitaan vielä ainakin kaksi lisäpakettia ennen kuin siirryn syömään taas ihan normaaleja keksejä. Mutta kivempi on laskea keksejä ja keksipaketteja kuin ihan vain päiviä. (Minun laskuni ei lähtenyt ensimmäisestä poikkeustilapäivästä, mutta sillä nyt ei ole väliä. Jos en olisi käynyt 13. 3. sairaalassa, nyt olisi menossa kotonaolopäivä numero 50.)

Kirjastoretki

Tein tänään menestyksekkään retken museoviraston kirjastoon! (Tästä kohistaan jälkikäteen vielä kuin Nordenskiöldin puuhista konsanaan.) 

Menestyksekkääseen retkeen kuului tietysti juhlakulkuneuvo (eli ratikka), jota käytän vain erikoistapauksissa. 

Lisäksi retkeen kuului luonnontieteellistä havainnointia. Käpylän kirkon kohdalla pensasaidat sirkuttivat järkyttävällä metelillä sekä mennessä että tullessa. Ja molemmilla kerroilla kävi samalla tavalla. Nimittäin joku päävarpunen kai sirkutti toisille toisia lujempaa, että suut tukkoon, ja pari metriä ennen kuin tulin varpuistetun pensasaitapätkän kohdalle, vaikeni pensasaita. Annoin varpusille yksityisyyttä, jota ne selvästi halusivat, enkä katsonut niitä suoraan. Mutta sivusilmällä katsoin. Ne vähän hihittelivät siellä pensaassa, että nyt kun me ollaan hiljaa, se ei hoksaa meitä. Ja heti kun pensaspätkä jäi selän taakse, antoi päävarpunen äänimerkin ja sirkuttelumeteli jatkui.

Musoviraston kirjasto oli uusi tuttavuus. Tunsin itseni tärkeäksi, kun täytin vierailijakaavakkeen ja sain vierailijalapun rintaan ja kun vein kassini ja takkini säilytyslokeroon. Mutta paras oli vielä edessä! Kirjastohuoneessa nro 6 oli liukuvat kirjahyllyt! Niiden päädyistä etsin koodin BE VIII:2f ja sitten sain painaa nappulaa ja koko kirjahyllyrivi liikkui ja eteeni aukeni kirjakäytävä. En voinut olla ajattelematta, että jos joku haluaisi murhata minut, kävisikö se niin helposti, että se joku vain painaisi jotakin toista nappulaa ja kirjahyllyt liikkuisivat uusiksi ja litistäisivät minut väliinsä lätyksi.

Löysin hyllyvälistä BE VIII:2f haluamani ja sitten lähdin hortoilemaan vähän huvikseni ja löysin hyllyvälin EV:2g:n ja EV:3c:n ja meinasin pyörtyä. 

Hyllyvälissä EV:2g oli pukuhistoriaa ja vieressä oli tekstiilihistoriaa ja siellä oli esimerkiksi joku satakiloinen opus pitsin historiasta. Se oli niin iso, etten jaksanut ottaa sitä hyllystä ulos, koska en ollut ottanut rannetukia mukaan. (Siis ihan oikeasti en ottanut sitä hyllystä ulos, koska tiesin että ranteeni nuljahtaisivat.) Niin että koska en päässyt selaamaan kirjaa, en tiedä millainen se oli. Ehkä ihan hirveän huono. Sitten siellä oli kirjasarja eri vuosisatojen englantilaisten kankaiden painokuvioista (kyllä oli!). 

Hyllyvälissä EV:3c oli puutarha-arkkitehtuuria. Vieressä oli rakennusarkkitehtuuria. Aika monta kartanokirjaa, esimerkiksi.

Minulla on suunnitelma. Ensi kerralla otan mukaan muistiinpanovälineet ja tietenkin eväät, jotka jätän säilytyslokeroon ja joita käyn tankkaamassa aina välillä aulassa. Kirjasto on auki kello 10-16, että ehkä seuraavaksi olen siellä kuutisen tuntia.

Oikeasti. Näin niiden kirjastonhoitajien pään ympärillä sädekehät. He oliat ihan henkistyneitä olentoja. Haluan sinne töihin.

Nämä kirjat kannoin kotiin.

The Country House Kitchen -kirjassa on tällaisia ihania pohjapiirroksia ja kaavioita. Ai ai ai.

Historical Fashion in Detail -kirjassa on lähikuvia 1600- ja 1700-luvulta säilyneiden vaatteiden yksityiskohdista ja piirrokset leikkauksista ja laskoksista. Pyörryn.

Periodidraamojen paras anti

Kuvan on ottanut minä tai ystäväni.

Koen nyt välttämättömäksi kertoa, mikä on kaikissa periodidraamoissa parasta.

Uskokaa tai älkää. Se ei ole puvut. Eikä tummasävyiset elisabetiaaniset tai kepeät georgiaaniset kartanot. Eikä laatulavasteet kukka-asetelmineen, ei upeat kynttiläillalliset eikä puutarhat.

Se on aamupalat ja iltapäiväteet. 

Ylpeys ja ennakkoluulo -elokuvassa (2005) visuaalisesti kutkuttavimmat kohtaukset ovat aamupalapöydän ääressä. Voi niitä makkaroita ja kananmunia ja tuoretta leipää ja astioita! Emma-elokuvasta (1996) mieleen tulee ensimmäiseksi teekupit ja iltapäiväteet puutarhassa (filtteriudun läpi kuvattuna). Kun mietin Järki ja tunteet -sarjan (2008) kuvastoa, ensimmäiseksi mieleeni tulee, jälleen,  aamiaispöytä. Downton Abbeyn paras kohtaus ikinä on sarjan ensimmäiseltä tuotantokaudelta. Siinä leskikreivitär Violet tarjoaa iltapäiväteetä salongissaan. Poirot-elokuvia katsellessani huokailen aina, kun Poirot nauttii aamupalaa. Usein Poirot syö aamupalaansa jossakin nerokkaan täydellisessä ikivanhassa majatalossa tai mökissä, ja aamiaiskuvissa on tumma puinen tausta, ristikkoikkunoista siilautuva valo, joku kirkasvärinen kukka maljakossa, ihana rapea paahtoleipä (telineessä tai lautasella), kananmuna kupissa, voi posliiniastiassa, teekannu... Ja kaikki astiat ovat kauniita ja hohtavat vähän tummaa taustaa vasten. Poirot nauttii huomattavan usein myös iltapäiväteetä puutarhassa, hotellissa tai murhatun ihmisen kartanossa, mikä seikka lisää merkittävissä määrin Poirot-leffojen arvoa silmissäni.

Minulle aamupala on päivän paras ateria. Aina kun olen yksin kotona (ja jaksan), katan aamupalan mahdollisimman sievästi. Se on: mahdollisimman kukkaposliinisesti. Siksi kai pidän niin kovasti television (ja kirjallisuuden!) aamupaloista. Vai ehkä... Haluanko kattaa oman aamupalani kauniisti, koska periodidraamojen aamiaiset ovat niin ihastuttavia?

Ja iltapäivätee...

Olen eläissäni ollut kerran Oikein Hienossa ravintolassa syömässä Kunnolla, kiitos kummitätini. Se oli ikimuistoisen hauska ja herkullinen ilta (muistan ottaneeni alkupalaksi unelmaista parsaa). Iltapäiväteetä olen nauttinut pari kertaa tukholmalaisessa teehuoneessa. Laadukasta teetä kannullinen tai enemmän. Skonsseja, hilloa, voista kermavaahtoa, voileipiä, kakkua. Voin kertoa, että ravintolaillallisen jälkeen vatsalaukussa oli parempi olo kuin iltapäiväteen jälkeen. Mutta jos minulta nyt kysyttäisiin, ottaisinko muutaman ruokalajin illallisen jossakin ravintolassa vai iltapäiväteen jossakin hotellissa, en osaisi helposti päättää! Luultavasti olisin niin hullu, että hankkisin itselleni mieluummin sokerihumalan iltapäiväteen muodossa ja jättäisin oikean (ja ravitsevan) kulinaarisen elämyksen väliin.

Kertokaa minulle, missä elokuvissa tai tv-sarjoissa teidän mielestänne on parhaat aamupalat ja iltapäiväteet, jotta tiedän, mitä lisään katselulistalleni.

Blogitekstin kuvitus liittyy löyhästi teemaan.

Materialistinen postaus

Kävin viime viikolla ekaa kertaa vuosikausiin Hakaniemen kauppahallissa. (Viimeksi olen ollut siellä joskus vuonna 2000 ihan pikaiseen, ja sitä ennen en koskaan.) Kauppahalli oli juuri niin kiva paikka kuin muistinkin. Vähän liian iso se tosin oli. Oloni oli nimittäin bussimatkan jäljiltä melko heikko. Siispä marssin suorinta tietä yläkerran nauhakauppaan (onneksi tiesin että se on yläkerrassa) etsimään nuken renessanssiasuun nyörejä. Matkalla nauhakauppaan näin puodin, jossa oli korunosia ja nukkekotijuttuja. 20 sekunnin vilkaisulla huomasin, että siinä myytiin avaimia, jotka sopivat erinomaisesti nuken renessanssiasun vyöhön. Päätin kuitenkin säästää energiani nauhakauppaan ja jatkoin matkaa. Muutaman minuutin nyöriostosten jälkeen sitten yritin suunnistaa takaisin avainten luo, mutta koska en heti osunut oikealle käytävälle, totesin että ne saavat odottaa toista reissua. Hakeutuessani portaisiin sivusilmäni rekisteröi metallipurnukoita. Pakitin pari askelta ja silmäilin hyllyjä neljä sekuntia ja näin kissapurkin, otin sen käteeni, maksoin ja poistuin kauppahallista. Olin lopulta itse määränpäässä vähemmän aikaa kuin mitä istuin bussipysäkillä odottamassa paluuautoa.

Edellinen kuvaa erinomaisesti, miten huono henkilö cfs-ihminen voi olla markkinatalouden kannalta.  Kyseessä oli tämän vuoden toka shoppailuni, ja käytin siihen aikaa ehkä 12 minuuttia, koska energiani yksinkertaisesti ei riittänyt enempään. 

Toisaalta tarina kuulosti oikein hyvältä markkinatalouden kannalta, koska vähäenerginen ihminen on pakotettu tekemään nopeita päätöksiä, ja nopeat päätökset voivat johtaa heräteostoksiin. 

Mutta! Hähhähhää! Minäpä en ostanutkaan herätettä! Nimittäin siinä neljässä sekunnissa näin kissapurkin, joka oli langettanut minua syntiin jo monen monta vuotta! Nimittäin ystävälläni Irlannissa on samanlainen kissapurkki, ja olen himoinnut lähimmäiseni kissapurkkia siitä lähtien kuin sen ekaa kertaa näin!

Se on tällainen:

Mutta en minä nyt noin vähästä annoskateutta tunne. Se, miksi himoitsin lähimmäiseni kissapurkkia, johtui tästä:

Niinpä niin!

Ja kyllä, edottomasti! Kissapurkki tuli tarpeeseen. Siitä tuli kymmenes metallinen ompelutarvikesäilytyspurkkini!

Kuvasta puuttuu kaksi suurinta ompelutarvikepurkkiani, joista toinen on varsinainen ompelurasiani. Näihin on lajiteltu puuvillapitsejä, nappeja ja nauhoja, ja melkein muistan, mitä on missäkin. Ja jotta kaikki ymmärtäisivät, miten häpeällistä oli himoita lähimmäiseni kissapurkkia, todettakoon että lähes kaikki kuvan purnukat on saatu juuri siltä henkilöltä, jonka omaisuutta himoitsin.

Kissanomistajan etappeja

Kun olin poissa kotoa kolmatta päivää ja oli väsy ja alakuloinen olo ja äitiä ja kissaa ikävä, kaivoin ei-älypuhelin-kännykkäni esiin ja katselin ottamiani Arthur-kuvia. En olisi arvannut, että koskaan katsoisin puhelimestani lemmikkini kuvia alakuloon.

Kun toisella kertaa istuin kaupunkireissun jälkeen kotimatkaani bussissa ja olo oli terveyskysymyksistä johtuen sopimattoman tuskaisa, jaksoin bussimatkan ihan vain ja ainoastaan sen takia, että ajattelin siellä kidutusvälineessä istuessani yhtä tiettyä pehmeää ja sympaattista kissaeläintä, joka varmasti vastaanottaa minut ilolla ja kiehnaten kotiin. (Ok, se ei koskaan kiehnaa. Mutta sanoo kurnau.)

Ja sitten vielä. Tämä viimeistään todistaa, kuka  on sotkenut kenenkin pasmat:

Huom! Kyseessä ei sentään ole keittiön ruokapöytä! Kissa on aina ennen kiertänyt kiltisi kaukaa välipala-astiani, mutta jätskin jämät vissiin haisi pitkälle omaa jätskihajuaan. En hennonut ottaa astiaa kissalta pois. Enkä älynnyt siirtää sitä lattialle. Tämmöistä tämä nykyaika on. Älysin ottaa kuvan mutten kasvattaa kissaa.

Suuri Disney-prinsessaelokuvavertailu. Pitkä.

On hankala yhdistelmä olla samanaikaisesti fyysisesti ja henkisesti haastavassa elämäntilanteessa. Elämän haasteiden mittakaava tunnetusti paisuu, jos ihmisellä on liikaa aikaa miettiä haasteitaan, ja jos ihminen on sohvanpohjatavaraa, ihmisellä on yleensä liikaa aikaa. Sitä varten on hyvä, että maailmassa on esimerkiksi Disneyn prinsessa-animaatioita.

Olen katsonut viimeisen viikon aikana paljon Disneyn prinsessa-animaatioita. Ne ovat auttaneet tappamaan aikaa ja antaneet hauskaa ajateltavaa. Lisäksi ne ovat riittävän selkeätajuisia. Niiden ainoa puute on, että ne ovat hetkittäin vähän liian stressaavia. (Minulle sopisi paremmin nyt Teletappien stressitaso. Mutta Teletapit noin muuten eivät tunnu tyydyttävältä ratkaisulta ajanvietteeksi.)

Olen katsonut Lumikin ja seitsemän kääpiötä, Tuhkimon, Prinsessa Ruususen, Pienen merenneidon, Kaunottaren ja hirviön, Mulanin, Tähkäpään, Urhean ja Frozenin, ja nyt seuraava tavoitteeni on tappaa aikaani kirjoittamalla niistä.

Näin.

Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Viimeksi näin elokuvan 1990-luvun alussa. Minulle ei ollut jäänyt siitä mitään selkeää muistikuvaa. Lapsena tuli kuunneltua melkoisen monta kertaa Lumikki-kasettia. Sitä sellaista, jonka mukana oli kuvakirja. (Ja kasetissa sanottiin aluksi: "Kun kuulet tämän äänen, prrrllling, kun kuulet tämän äänen, tiedät, että on aika kääntää sivua." ) Juuri kasetin vuoksi Lumikin musiikki luultavasti on painunut niin syvälle muistiini, että nyt 20 vuotta myöhemmin jokainen laulu oli yllättäen läpeensä tuttu.

Plussat:  Ihana ja pehmeä piirrosjälki. Eläinhahmot ovat uskomattoman pehmeälinjaisia ja suloisia. Taustat valtavan kauniita. Musiikki nostalgista ja hauskaa. Yleisesti ottaen todella kaunis elokuva. Ehkäpä kaunein kaikista näkemistäni Disney-animaatioista.

Miinukset: Lumikin ääni (katsoin englanninkielisen alkuperäisversion) on lapsellista sössötystä. Vaikea kuvitella, että sillä äänellä puhuva voisi olla vielä kypsä naimaan prinssiä.  
Lumikki on sevästi  lastenelokuva. Tai sitten maailma on muuttunut niin, että 1930-luvun huumori tuntuu nyt vähän lapsekkaalta.
Tarina on tavattoman episodimainen ja tuntuu hitaalta, vaikka paljon tapahtuukin. Mutta tapahtumasta toiseen siirrytään usein kuin uuteen näytökseen, ja tämä episodimaisuus saa leppoisan tahdin välillä tuntumaan junnaavalta. (Hitaus itsessään ei ole huono asia; nykyään elokuvat ovat usein liian levottomia.)

Mietittävää: Lumikki on alussa rääsyissä, koska paha äitipuolikuningatar niin haluaa. Miksi ihmeessä Lumikilla on sitten yhtäkkiä yllään kaunis keltainen mekko ja punainen viitta, kun hänet toimitetaan metsään tapettavaksi?
Kun Lumikki ja hänen eläinystävänsä siivoavat kääpiöiden asunnon, he vain tomuttavat sen eivätkä käytä vettä. Minua sen katsominen aivastutti! Ei niin siivota!
Nykyisissä Lumikki-tuotteissa (kirjoissa, värityskirjoissa, tarroissa) Lumikin kaula on pidempi ja ohuempi kuin alkuperäisellä prinsessalla. Myös nyky-Lumikin vyötärö on kavennettu. Tuhkimolle on tehty samat toimenpiteet. En arvosta.

Pelottavuusindeksi: Paljon ikäviä negatiivisesti latautuneita kuningatarkohtauksia, muttei mikään ylitsepääsemättömän ahdistava.

Nostalgia: Lumikin alkukohtauksessa on kaikkien aikojen merkityksekkäin rääsyesikuvani. Olen vuosikaudet luullut, että paperinukeilleni ja piirustuksiini piirtämäni rääsyt ovat saaneet mallin Tuhkimosta. Mutta kyllä se onkin Lumikista!  Kun nyt näin tuon alkukohtauksen, Lumikin rääsyissään kaivolla ja sitten linnan parvekkeella, nostalgiamittarini poksahti. En sentään itkenyt, mutta olin onnellinen.

Tuhkimo (1950)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva: Viimeksi näin elokuvan 1990-luvun alussa. Muistikuvani olivat positiivisia ja liittyivät pääasiassa Tuhkimon itseompelemaan tanssiaismekkoon  ja Tuhkimon rääsyihin.

Plussat: Kaunis piirrosjälki. Ei yhtä pehmeä kuin Lumikissa, mutta taustat edelleen herkkiä. Musiikki tuttuudessaan tuntui herttaiselta, etenkin haltiatarkummin bibbidibobbidibuu-laulanta.

Tuhkimon luonne on erinomainen. Nämä prinssiään odottavat satuprinsessat eivät ole nykyajattelun  mukaan ideaalisia hahmoja lainkaan. Mutta minä en osaa nähdä esimerkiksi Tuhkimoa jonakin passiivisena tyyppinä, joka vain haaveilee prinssistään ja onnestaan. Tuhkimo ei toki ole mikään Merida tai Mulan tai Tähkäpää, joka pistää toimeksi, mutta Tuhkimo tosiaan pitää unelmistaan kiinni ja luottaa, että asiat kääntyy parhain päin. Fiksuna tyttönä hän ei turhaan taistele olosuhteita vastaan (joita ei voi muuttaa juuri) vaan sopeutuu niihin (muttei alistu vaan toivoo). Tuhkimo on lämminsydäminen optimisti.

Miinukset: Tarinasta puolet kuluu siihen, kun Lucifer-kissa jahtaa Tuhkimon hiiriystäviä. Nämä takaa-ajo- ja piileskelykohtaukset vievät kyllä tarinaa eteenpän ja luovat pohjan loppukohtauksen jännitteelle (kun hiiret kantavat avainta vangitulle Tuhkimolle, katsojan takaraivossa on, että missä Lucifer piileksii), mutta ne ovat aika tylsiä.
 
Pelottavuusindeksi: Stressaavaa hiirijahdantaa. Ja äitipuoli on tosi ilkeä.

Nostalgia: Tuhkimon kolhiintunut ja säröpeilinen peilipöytä sekä kohtaus, jossa linnut ja hiiret valmistavat vaaleanpunaisen tanssiaispuvun, ovat lapsuuteni rakkainta kuvastoa. (Minulla ja siskollani oli palapeli, jonka kuvassa oli peilipöytä ja Tuhkimo ja tanssiaispuku, ja se oli paras palapeli ikinä.) Ja tietenkin Tuhkimon tanssiaisiinlähtö on unohtumaton.

Prinsessa Ruusunen (1959)


Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Viimeksi näin elokuvan 1990-luvun alussa. Ei ollut jäänyt mitään muistikuvia. Johtunee siitä, että Ruususen katsomiskertoja minulla ei taida olla yhteensä viittäkään.

Plussat: Tsaikovskin musiikki. Sattumoisin Prinsessa Ruusunen -baletin musiikki sopii dramaturgialtaan myös tähän elokuvaan. (Sovitettu musiikki toki, mutta Tsaikovskin silti.)
Haltiatarkummit ovat mainioita.
Kiehtova visuaalinen ilme taustoissa.

Miinukset: Toisaalta visuaalinen ilme on välillä alkeellisen tietokonepelimäinen.
Ruususen hahmo on todella pliisu eikä häneen saa mitään kontaktia. Aluksi Ruusunen on kehdossa (jossa häntä ei edes näytetä), sitten hänet näytetään noin 30 sekunnin ajan, kun hän 16-vuotissyntymäpäivänään lähtee poimimaan marjoja. Sitten Ruusunen laulaa yhden sympaattisen laulun, tapaa prinssin ja laulaa sen kanssa vielä vähän (yht. noin 5 min). Sen jälkeen Ruusunen itkee vähän (noin 10 sek), jonka jälkeen Ruususella ei ole repliikin repliikkiä. Sitten hän kävelee apaattisen lumottuna torniin ja pistää sormensa värttinään (yht. noin 1 min), nukkuu, herää suudelmaan ja kävelee prinssin kanssa ja tanssii. Se yksi laulu kieltämättä on sympaattinen ja sen perusteella voidaan olettaa, että Ruusunen myös, mutta käytännössä minulle oli ihan sama, miten Ruususen käy. (Tässä lienee syy sille, miksi en lapsena katsonut elokuvaa monestikaan.)

Mietittävää: Psykologia. Niin vain kuningas ja kuningatar antavat lapsensa kehdosta 16 vuodeksi metsämökkiin kasvatettavaksi. Heidän toki on lasta ikävä (se on melkoisen realistista), mutta sille ei elokuvassa anneta mitään roolia. Ruususelle sitten synttäripäivänä kerrotaan, että sä oot prinsessa ja sut on kihlattu prinssille, lähdetäänpäs linnaan, tässä sulle kruunu. Ruususta ei tilanteessa stressaa muu kuin se, että hän on juuri tavannut elämänsä rakkauden (sen yhden laulun verran), jota hän tietysti ei tiedä prinssiksi. Ja sitten nukuttuaan yhden yön (ei sataa vuotta) hän nai prinssin ja muuttaa tämän linnaan. (Ruususen vanhempia käy sääliksi.)

Pelottavuusindeksi: Todella stressaava. Pahatar on tosi paha ja sen ilkeä lintu tosi fiksu. Ahdistavaa.

Nostalgia: Ruususen metsäkohtaus. Hänen hiuksensa ovat ihastuttavat. (Minulla ja siskollani oli palapeli, jossa Ruusunen istuu metsässä ja kastaa varpaansa jokeen. Siinä palapelissä olennaisin pala oli siro varpaankärkipala. Ja Ruususen hiukset. Se palapeli oli Tuhkimo-palapelin kanssa paras.)

Pieni merenneito (1989)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Viimeksi näin elokuvan 1990-luvun alussa. Muistikuva oli erittäin positiivinen. Pieni merenneito oli lapsuudessani suuri suosikki.

Plussat: Musiikki. Arielin teema on ihastuttava. Lisäksi elokuvassa on kolme muuta mieleenpainuvaa laulua.
Yllättäen en osaa eritellä mitään muuta erityistä plussaa. Piirrosjälki ei ole mielestäni yhtä hienostunutta kuin Lumikissa ja Tuhkimossa tai Kaunottaressa ja hirviössä. Moni hahmo on sympaattinen, mutta kukaan ei erityisesti sykähdytä. Ariel jopa ärsyttää. Tarina on toimiva ja hauska, mutta se ei innosta minua. Johtuu ehkä siitä, etten ole koskaan pitänyt alkuperäisestäkään tarinasta.
Ariel on joissakin kohtauksissa kaunein Disney-prinsessa. Hänen ilmeensä ovat usein suloisia.

Miinukset: Jostakin syystä en samaistunut Arielin ja Ericin hahmoihin.
Jotenkin tarina jää vajaaksi. Vanhoissa klassikoissa, kuten Tuhkimossa, epärealistisuus ei häiritse, ehkä koska niissä ei ole yritystäkään tehdä psykologisesti vakuuttavia tarinoita. Pienessä merenneidossa sen sijaan on jonkinmoinen pohjavire yrittää ymmärtää Arielin kaipuuta pois merestä. Ehkä? Joka tapauksessa lopussa on sellainen tunne, ettei Ariel ole nyt toiminut välttämättä kovin fiksusti. Joku pieni lisäys tarinaan olisi voinut korjata tilanteen, luulen.

Mietittävää: Pieni merenneito on viimeinen Disneyn prinsessaelokuva, jossa kyse on rakkaudesta ensi silmäyksellä/laulamalla. Lumikissa prinssi kuulee elokuvan alussa Lumikin laulavan ja yhtyy heti rakastuneena lauluun. Ruususessa tilanne on sama (paitsi laulu ei ole alussa). Tuhkimossa prinssi rakastuu Tuhkimoon tanssisalin toiselta laidalta.
Ariel rakastuu Ericiin samassa, kun näkee tämän laivan kannella. Hän seuraa Ericia salaa siinä tilanteessa muutaman minuutin, sitten tulee myrsky ja Ariel pelastaa Ericin. Kun Arielin isä saa tietää asiasta, Ariel huutaa tälle pateettisesti "rakastan häntä", joka on uskomattoman uskomatonta. Ariel ei ole siinä mennessä sanonut sanaakaan Ericille. Lumikki, Ruusunen, Tuhkimo tai heidän prinssinsä eivät sentään harhaudu sanomaan mitään yhtä paksua. Vaikka ovat yhtä teinejä kuin Ariel.
Pientä merenneitoa seurasi Kaunotar ja hirviö. Siitä lähtien rakastumiskuvio seuraakin sitten uutta kaavaa.  Aladdinin Jasmin, Pocahontas sekä Prinsessan ja Sammakon Tiana eivät Bellen tavoin hekään rakastu  enää ensi silmäyksellä. (Jaa, Pocahontasista en mene vannomaan.) He ja sankarit kinaavat, tappelevat ja tutustuvat romanttisen komedian tyyliin.

Pelottavuusindeksi: Muistikuva lapsuudesta todella stressaava. Sen vuoksi minulla oli melko korkea kynnys katsoa elokuvaa nyt. Koin elokuvan loppukohtauksen edelleenkin stressaavana.

Nostalgia: Musiikki.

Kaunotar ja hirviö (1991)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Viimeksi näin elokuvan 1990-luvun puolivälin tienoilla. Kaunotar ja hirviö on jäänyt mieleen kaikkein rakkaimpana ja ihastuttavimpana lapsuuden piirroselokuvana. Minulla oli siitä ihana postikorttikokoelma (5 markkaa kappale), korteissa oli kimalletta ja ne olivat seinällä varmaan vielä lukioaikoinanikin. Ainoa syy, miksen katsonut elokuvaa näinä välivuosia oli se, että minua jännitti sen(kin) loppukohtaus. (Tässä kohtaa lienee tarpeen sanoa, että olen lapsesta saakka ollut yliherkkä jännitykselle. Hermoheikko. Minua on aina ärsyttänyt, kun kaikki tarinat on pilattu jollakin jännityksellä ja seikkailulla. Enid Blytonin Seikkailu-kirjatkin olisivat olleet niin paljon kivempiä ilman niitä seikkailuja. Luultavasti hermoheikko herkkyyteni on aiheuttanut sen, että lapsuuden leffojen "jännät kohtaukset" ovat piirtyneet alitajunaani niin vahvoina, että nyt aikuisenakin alitajunta viestittää vielä niitä vanhoja kokemuksia.)

Plussat: Musiikki! Kaunottaren ja hirviön musiikki on kaikkein mieleenpainuvin elokuvamusiikki, mitä muistan. (Sound of Musicin ja My Fair Ladyn musiikki ovat toiset, jotka osaan ulkoa, mutta ne ovatkin huippulaatumusikaaleja.) Koko elokuvan kaikki musiikki on alusta loppuun lempimusiikkiani. Mutta alun salaperäisessä teemassa on erityistä lumoa.
Tarina toimii uskottavasti. Se on ihan oikea tarina.
Epäitsekkyyden teema.
Piirrostaustat ovat kauniit. Joissakin kohtauksissa eritoten taivas. 
Sympaattisiin hahmoihin samaistuu. Ärsyttävä Gaston-pahis on kiinnostava. Samoin hirviö.

Miinukset: Niitä oikeastaan ei minun mielstäni ole. Belle vaikuttaa äkkiseltään vähän enkelimäiseltä ja tylsältä, joka johtunee siitä, että hän ei ole täynnä tulta ja tappuraa kuten monet myöhemmät prinsessat. Mutta kun tarkemmin miettii hänen toimiaan, hän onkin vakuuttava ja kiinnostava. Ei kaikkien tarvi olla tulta ja tappuraa ollakseen kiinnostavia.
 
Mietittävää: Hirviön lumottu linna on ihmeen lähellä. Sinne ehtii ihan hetkessä. Miten kummassa se siis on pysynyt tuntemattomana Bellen kotikylän ihmisille?

Pelottavuusindeksi: Tosi stressaava. On susia ja aluksi aggressiivinen hirviö ja pahansuopa Gaston. Kamalaa.

Nostalgia: Alku, jossa Belle kulkee kylään ja laulaa, on varmastikin kaikkien aikojen suosikkikohtaukseni kaikista elokuvista. Kohtaus saa jatkoa vielä myöhemmin, kun Belle ryntää voikukkaniitylle vaaleanpunaisen iltaruskotaivaan alle laulamaan samaa laulua. Toinen syvälle mieleen painunut kohtaus on se, jossa Belle ja hirviö ruokkivat lintuja ulkona lumen keskellä.

Mulan (1998)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva: Katsoin Mulanin ensikertaa muutama päivä sitten, kun serkkuni hehkutti tarinaa minulle. En ollut katsonut elokuvaa aiemmin, koska kuulemani perusteella se oli ahdistava.

Plussat: Tarina. (Joka perustuu ikivanhaan kiinalaiseen runoon.)
Mulan on ihastuttava sankarihahmo. Suurisydäminen, sisukas, tavattoman rohkea ja nöyrä. Hän nousi kerrasta suosikkiprinsessojen joukkoon.

Miinukset: Sotaisuus. Jotkut kohtaukset ovat niin surullisia, ahdistavia ja todenmukaisia, että luultavasti en katso elokuvaa uudestaan.
Yleisesti pidin Mulanista, mutta kokonaisuudesta jää puuttumaan joku viimeinen silaus.

Mietittävää: Elokuva on hyvin feministinen. Erittäin. Siinä on hyvä viesti kyllä. Mutta jotenkin se on hyvin epärealistisessa yhteydessä. Että muinaisessa Kiinassa (tai sen paremmin missään muuallakaan siihen aikaan) joku nainen olisi voinut olla noin emansipoitunut? Njaa. Toisaalta tarinahan perustuu siihen vanhaan runoon... Se siitä kyseenalaistuksestani.

Pelottavuusindeksi: Korkea.

Nostalgia: Sitä ei ole ehtinyt muodostua alle viikossa. Mutta luultavasti kohtauksessa, jossa koko Kiinan kansa kumartaa Mulanille, on nostalgia-ainesta. Suuria aineksia on myös kohtauksessa, jossa Mulanin isälle selviää, että hänen tyttärensä on lähtenyt hänen sijaansa sotaan.

Kaksin karkuteillä - hiuksia nostattava seikkailu eli Tangled (2010)


Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Olen nähnyt elokuvan vähintään kerran vuodessa sen ilmestymisen jälkeen. Tangled on niin valoisa, että yleensä olen päätynyt katsomaan sen stressinhallinnallisista syistä.

Plussat: Tarina on mukaansatempaava seikkailu. 

Henkilöt ja hevoset ja kameleontit ovat ihastuttavia (paitsi ilkeä valeäiti, Gothel-noita, on ihastuttavan ilkeä narsisti).
Tähkäpään ja valeäidin suhteen psykologinen pohja on rakennettu hyvin. Äiti on onnistunut saamaan Tähkäpään pysymään tornissa vapaaehtoisesti vähättelemällä ja säikyttelemällä tätä. Toisaalla Tähkäpään oikeat vanhemmat, joiden lapsi on varastettu, esitetään koskettavasti ja aidolla tavalla surevina. (Homma hoituu tässä elokuvassa huomattavasti paremmin kuin Prinsessa Ruususessa.)
Tangled on näkemistäni tietokoneanimaatioista kaunein. Elokuva on toteutettu yhdistämällä tietokonetekniikkaa ja perinteistä käsin piirtämistä (ja jotakin muuta). Lopputulos on pehmeä ja paikoin maalauksellinen.
Musiikki on hyväntuulista. Suomenkielisessä versiossa äänet ovat parhaimmat (olen vertaillut kaikkiin eurooppalaisiin dubbauksiin). Eritoten Maria Ylipää Tähkäpäänä on loistava. (Käännös on muuten laadukas.)
Ilmapiiri on positiivinen, valoisa ja energinen.

Miinukset: En keksi.

Mietittävää: Tähkäpää on aina ollut lempisatuni. Hiusten takia. Aikuisena minä kuitenkin havahduin huomaamaan, että kyseessä on kaikkein älyttömin satu ikinä (jos ei oteta lukuun Ruususen ällöintä versiota). Ajatelkaa nyt.
Vastasyntynyt vauva annetaan pahikselle maksuksi kaalista (rehu riippunee versiosta). Siellä tornissa sitten pikkuinen lapsi kasvaa yksikseen. Sitä käy vain joku psykopaatti moikkailemassa. Kun neito sitten saavuttaa teini-iän, hän kaikkien todennäköisyyksien mukaan ei olisi suloinen ja luottavainen kaunotar, johon prinssi ensisilmäyksellä rakastuu. Tornielon lopputulema olisi paremminkin aneeminen keripukkinen ylipainoinen pitkähaaraishiuksinen epätasapainoinen tukholmasyndroomainen ihmispelkääjä. Jos hän kuitenkin onnistuisi olemaan pelkäämättä prinssiä ja vihaamatta tätä (prinssinhän vuoksi neidon ainoa tuttu maan päällä, psykopaattinoita, kuoli) ja jos prinssi olisi jo aluksi sokea ja lopussa myös ja he päätyisivät naimisiin, neito kärsisi kauheista peloista ja mielettömästä alemmuuskompleksista (etenkin jos hänelle selviäisi, että hänet on vaihdettu kaaliin). Se siitä onnellisesta lopusta.
Sen vuoksi jossakin 2000-luvun alussa kehittelin oman version, jossa pidettiin huoli neidon henkisestä ja fyysisestä tasapainosta. Sitten Disney otti ja kopioi ideani. (Sitä myöden, että torni on täytetty loputtomasti toistuvien ajanvietteiden tuloksilla.)

Pelottavuusindeksi: Muutamia aika ikäviä kohtauksia, mutta seikkailullinen toiminta pehmentää niitä.

Nostalgia: Aikaa myöden nostalgiakohtaukseksi muotoutunee se, jossa Tähkäpää on ensi kertaa kaupungissa ja tanssii kadulla iltaruskoon asti. Kuvakulmat ja renessanssihtavan musiikin riemu ovat tässä kohtauksessa ihastuttavat.

Urhea (2012) 

Kyseessä on Disneyn ja Pixarin yhteistuotanto, Urhea ei siis ole ihan aito Disneyn prinsessa-animaatio, mutta haluan sen silti mukaan tähän listaukseen.

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Näin elokuvan teatterissa tuoreeltaan ja nyt toistamiseen dvd:ltä. Muistikuvista ei näin tuoreissa elokuvissa kannata puhua.

Plussat: Elokuva on kaunis. Erityisesti metsäkohtauksissa on salaperäistä lumoa ja vihreää tai usvaista valoa. Yleensäkin maisemakuvat ovat mahtavia. (Varsinkin Skotlanti-fanille, joka ei koskaan ole käynyt Skotlannissa.)
Merida ja hänen äitinsä kuningatar Elinor ovat kiinnostavia ja moniulotteisia hahmoja. Äidin ja tyttären välinen suhde on mukavan raikas ja uusi teema prinsessaelokuvaan. Sankarittomuus niin ikään on mieluisaa.

Miinukset: Tarina mielestäni joiltakin osin sekava. Siinä on liian paljon edestakaisin metsään juoksemista.

Mietittävää: Pidän elokuvasta siksi, että sen päähenkilöissä on mietittävää. Katsojana on sekä villikkoprinsessan että vakavan äidin puolella. Kun asiat esitetään äidin näkökulmasta, Meridan säntäily ja ajattelemattomuus ärsyttää. Kun asiat esitetään Meridan näkökulmasta, Elinorin viileänjärkevä ajattelu tuntuu sydämettömältä. Kun äiti ja tytär heitetään yhdessä metsään, äiti vieläpä karhuksi taiottuna, ei synny pelkästään komediaa. Syntyy kehityskertomusta.

Pelottavuusindeksi: Kirottu Mor'du-karhu on hyvin stressaava. Pelottavampi ja stressaavampi kuin tämän vertailun muiden elokuvien stressitekijät.

Nostalgia: Sellaiseksi aikaa myötä tulee ainakin alun maisemat.

Frozen (2013)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Näin elokuvan vuodenvaihteessa teatterissa. Ihastuin elokuvaan heti ja odotin malttamattomana sen ilmestymistä dvd:lle. Viimeisen viikon aikana olen katsonut elokuvan kolmasti. (Ensin englanniksi, koska elokuvateatterissa näin sen suomeksi, sitten suomeksi ja sitten vielä mieheni kanssa kerran suomeksi.)
 
Plussat: Talvimaisemat, jään ja lumen eri muodot, niiden valot ja välkehdinnät.
Skandinaavisalpilliset yksityiskohdat rakennuksissa, huonekaluissa ja vaatteissa.
Saamelaishenkiset musiikit. Ensimmäinen laulu, jossa miehet hakkaavat jäätä ja laulavat rytmikkäästi ja miehekkäästi, on edukseen suomenkielisessä versiossa (josta pidin muiltakin osin englanninkielistä enemmän). Suomen kieli sopii melodian jämäkkään lappalaistunnelmaan ja melodiaan huomattavasti englantia paremmin. Ei ihme.
Tarina on Urhean tarinan tavoin raikas poikkeus. Kyse on sisarusten välisestä suhteesta. Mielestäni tarina toimii alusta loppuun. Se rakentuu uskottavalle pohjalle ja siinä on mielenkiintoinen jännite hilpeän ja eloisan Annan ja hillityn ja pidättyväisen Elsan välillä. Loppuratkaisukin onnistuu olemaan lässähtämättä siihen, että paikalle ilmaantuisi prinssi Elsaa varten.
Henkilöt (myös lumiukko ja poro) ovat rakastettavia. Paitsi tietty pahikset.

Miinukset: Visuaalinen ilme on mielestäni joiltakin osin kova ja viimeistelemätön. Lähinnä kaupunkikuvissa. Ei lainkaan lumi- ja jääkohtauksissa.

Näkemykseni ja kuulokuvani mukaan musiikki on pääasiassa hirveää ja latteaa poppia. Tiedän olevani tässä asiassa erimielinen enemmistön kanssa, mutta laitetaan se Mahler-suuntaukseni piikkiin. En kuitenkaan ole tässä yhtä ankara kuin mieheni, joka piti alun jäälaulusta, mutta kolmannen kappaleen koittaessa voihkaisi, että lauletaanko tässä vielä paljon. Loppujen laulujen aikana hän vääntelehti, nauroi, voihki ja haukkui ne järjestään banaaleiksi. Sellaisia kultturellisnobeja tässä osoitteessa.
Jos halutaan tuoda ilmi, että hillityn pidättyväinen nainen haluu vapautua, onko ainoa keino näyttää se tekemällä henkilölle muodonmuutos viettelevään iltaklubilaulajatar-lookiin? Kun Elsa haluaa päästää irti ja laittaa tuulemaan, tämän ulkoasu ja ilmeistö muuttuu kertaheitolla viettelijätärmäiseksi. Halkiota myöden. En tykkää. Kyllä voi vapautumista ilmaista muullakin tavalla. (Ehkei kuitenkaan yhtä myyvästi.)
KORJAUS MIELIPTEESEEN. 7. 5. 2014. Olen sittemmin kuunnellut Frozenin musiikkia. En nyt sanoisikaan enää, että se on pääasiassa hirveää ja latteaa poppia. En edelleenkään pidä sitä minään taiteen riemuvoittonakaan. Mutta olen huomannut, että laulujen sanat ensinnäkin ovat erinomaisen kertovat. Melodiat ovat helposti opittavat ja ihan kivat. Ongelma enemmänkin on ehkä laulutyyli yhdistettynä melodioihin. Etenkin siinä Elsan halkioketkutuskappaleessa.

Mietittävää: Vastakruunattu kuningatar juoksee karkuun ja jäädyttää maan. Kuningattaren pikkusisko lähtee perään. Ja jättää maan vierasmaalaisen prinssin haltuun. Koko seikkailun ajan vierasmaalaiset aristokraatit johtavat Arendellea ja päättävät jopa kuningattaren teloittamisesta. Eikö maassa tosiaankaan ollut omaa parlamenttia tai käräjäväkeä tai herttuaa tai hovimarsalkkaa hoitamaan asioita? Juonen kannalta toki vieraiden piti hoitaa hommat, mutta uskottavampaa olisi ollut, jos mukana olisi ollut jokunen paikallinen päättäjä.
Elsan äidin ja isän psykologinen silmä on pohjanoteeraus. Jos tytär pelkää omaa taikalahjaansa, pelkoa tuskin vähentää eristäminen ja eristäytymään kannustaminen ja ohjeet kontrolloida tunteita. Tietysti näinkin oli tapahduttava, että tarina saattoi edes tapahtua. Mutta kovin ikävää tuollainen kasvatus. Onneksi kuningas ja kuningatar kuitenkin kuvattiin hellän ja empaattisen oloisina.

Pelottavuusindeksi: Ei oikeastaan lainkaan pelottava. Ei melkein yhtään stressaavakaan.

Nostalgia: En osaa vielä sanoa. Kohtaus, jossa epätoivoinen Elsa juoksee vuonon poikki jäädyttäen sen samalla, on vahvasti latautunut. Jopa mieheni mielestä. (Hän sanoi sen oma-aloitteisesti.) Elokuvateatterissa kohtaus oli hieno kokemus.  Ehkä se jää elämään mielessäni yhtenä elokuvan merkkikohtauksena.

Jos siellä näytön äärellä on joitakin muita Disney-prinsessaelokuvafaneja, kertokaa, mistä itse pidätte tai ette!

Lokakuu on pian ohi

Monesti, kun ihminen kokee olevansa loppuun kulunut kaakki tai jyrän alle jäänyt, hän huomaa, että onkin kipeä tai tulossa kipeäksi. Lämmin toivomukseni olisi, etten kuitenkaan olisi palaamassa kipeiden joukkoon. Johan olin juuri, ja vasta eilen lopetin silmien kortisoni-antibioottikuurin, eikä kouluelämäni totisesti siedä uutta poissaolojaksoa.

Kotona sairastaminen on vähän hankala juttu. Siitä seuraa se, että koulussa kaatuu kaikki niskaan, kun sinne palaa. Toisaalta koulussa sairastaminen on hankalaa myös, koska silloin tartuttaa toiset (esim. aivastamalla 15 kertaa peräkkäin) ja menettää järkensä, kun ei tajua mistään mitään, ja opettaja, joka ei tajua mistään mitään, on melko turha opettaja. On sekin tullut koettua. Ettei siis kykene vastaamaan yhteenkään kysymykseen (mikä on lukea-verbin potentiaali?), ettei muista mitä oli puhumassa vai oliko jo itse asiassa lopettanut.

Joka tapauksessa nyt on väsy.

Vaan suurin osa tästä pohjoisesta kansakunnastamme lienee juuri nyt väsynyttä. Eilen juuri lohdutin itseäni, että enää lokakuu loppuun, marraskuu ja joulukuu, sitten alkaa valostua. Helmikuussa on jo kevättä ilmassa. Mieheni väitti, että ajatusmallini on itsensä huijaamista. Ettei kukaan järkevä suomalainen sano, että ''enää lokakuu ja marraskuu''. Samoin hän totesi, että että on itsehuijausta sanoa maanantaiaamuna kello 6.30, että enää yhdeksän tuntia, että pääsee päiväunille, ja enää neljä aamua ja on viikonloppu tulossa. Mmmh. Tavallisesti optimistinen puoliskoni taitaa olla lokakuun vaikutuksen alainen.

Eilen pääsin hetkeksi väsymyksestä eroon. Sen puhalsi pois navakka merituuli, joka meinasi puhaltaa minutkin pois. Oli onnellista ja antoisaa olla rantakallioilla, joille vyöryivät vaahtopäiset aallot, joiden vaahtopäät tuuli heitti päin näköä. Yli puolet tutuista kallioista oli joutunut aaltojen alle, ja sinne missä me seisoimme, tunki aina tasaisin välein innokkaimpien aaltojen rippeet, niin että piti hihkua riemusta ja varoa, ettei kastele kinttujaan. Sieltä se vesi kuohui kuin portaita pitkin ylös. Lokit huviksensa harjoittivat paikallaanlentoa ja sivukiitoa, me harjoitimme tyrnien syömistä ja luonnonmelun yli huutamista. Kun palasimme autoon ja suljimme ovet ja taitoimme melulta kärjen, huomasimme äänemme rasittuneiksi ja olomme viluisiksi. Onneksi oli termospullossa teetä.

Nyt on kupissa kuumaa. Ja pino kokeita odottamassa. Kaikki 50 kaksisivuista koetta  on jo tarkistettu ja pisteytetty. Seuraavaksi on vuorossa 50 neljäsivuista koetta. Ja sitten aineet. Oh. Luulen, että tarkistan nyt kymmenen koetta, jonka jälkeen vaihdan kesällä ompelemani hääpuvun tummahiuksisen nuken päältä punapäiselle nukelle. Kannustimia pitää olla.

Keskivertopäivä

Tuli mieleeni kaiken tapahtumain puutteen vuoksi, että voisin vähän demonstroida tässä sitä, mitä olisi, jos kertoisin viime viikkoisten arkipäivieni sattumuksista. Sitten totesin, että hyvä tavaton, minun pitää armahtaa vähän ihmiskuntaa ja pikkuisen soveltaa fiktion puolelle ja keksiä päästäni edes pikkuisen kiinnostava keskivertopäivä.

Se voisi mennä näin:

Heräsin aamulla juuri sopivaan aikaan, pistin radiosta hereilläpysymisavuksi puheohjelmaa (musiikkia ei vastaherännyt voi kestää). Söin jogurttia, banaania ja pähkinöitä sinisestä kulhosta ja luin samalla kapellimestareista. Sitten vähän siistin ympäristöäni ja tiskasin tiskipöydän tyhjäksi. Seuraavaksi katsoin sähköpostit ja uutissivut ja totesin säätiedotuksen lupaavan samaa nuuduttavaa harmaata. Matalapaine korosti niskajumia ja ymmärsin, että jotta päivästä voisi tulla järkevä, minun pitää käydä uimassa. Keräsin kamat ja kävelin kilometrin päähän uimahalliin. Uin 500 metriä enkä enää luullut uineeni kilometriä. Sain niskani jumimmaksi, koska en osaa rintauintitekniikkaa ja uin siksi kuin joku näätäeläin pää pystyssä. Kysyin infosta uimakursseista, mutta niistä ei ollut tietoa. Kävellessäni kotiin mietin, mitä ruokaa laittaisin. Totesin, että kasviksia pitäisi hakea isosta marketista, että saisi jotakin tuoretta kotimaista raikkautta ruuan sekaan. Mutta pyörän kumi on puhki... Voimantunnossani kotona raahasin pyörän varastosta ulos ja irrotin takapyörän ja kumin ja laitoin uuden (aiemmin ostetun) sisäkumin paikalleen, mutta päälikumiin ei sormivoimani riittäneet, en saanut nuljautettua sitä paikoilleen. Piti jäädä odottamaan, että mies palaa töistä. Siispä tein ruuaksi pakastepinaatista kermaisen keiton ja luin taas kirjaa ja sitten roikuin internetin ihmeellisessä maailmassa, kunnes hoksasin, että voisi tehdä jotakin hyödyllistä. Sitten maalasin vähän aikaa tilaustyötä ja sitten katsoin taas sähköpostit ja sitten mies tuli kotiin ja syötiin iltapala yöllä, jonka jälkeen nuljautettiin pyörän ulkokumi paikoilleen ja kiinnitettiin takapyöräkin paikoilleen, se oli nopeaa, koska siinä on pikalukitus. Meinattiin pumpata vielä renkaaseen ilmat, mutta sitten ilmeni, että pumppu onkin miehen rinkassa sen työpaikalla. Naapuritalon asukas haukkukoirineen palasi kotiin samaan aikaan, kun veimme pyörän takaisin varastoon. Meitä kukkujia oli siis muitakin. Sitten mentiin nukkumaan.

Tai sitten se voisi mennä mieluummin näin:

Heräsin aamulla juuri sopivaan aikaan, pistin radiosta hereilläpysymisavuksi puheohjelmaa (musiikkia ei vastaherännyt voi kestää). Söin jogurttia, banaania ja pähkinöitä sinisestä kulhosta ja luin samalla kapellimestareista. Sitten vähän siistin ympäristöäni ja tiskasin tiskipöydän tyhjäksi. Seuraavaksi katsoin sähköpostit ja uutissivut ja totesin säätiedotuksen lupaavan samaa nuuduttavaa harmaata. Sitten soi puhelin. Siellä oli henkilö eräästä matkatoimistosta. Ilmeni, että anoppini oli minun nimelläni arvannut joskus kesällä kotipaikkakuntansa supermarketin käytävällä olleen säiliön kahvipapujen määrän oikein. Voittona oli viikon lomamatka etelään, kahdelle henkilölle, todellinen täysihoito. Homman nimi oli nyt vain se, että heillä oli ollut ongelmia tavoittamisessani ja lähtö matkalle olisi kahden tunnin päästä. Onneksi lähipaikkakunnan lentokentältä sentään. Onni oli myötä siinäkin, että miehellä sattui olemaan edessä vapaaviikko ja passimme voimassa. Niin että sitten pakaten, uusiten kirjastolainat, kirmaten kentälle, lentäen tunnin verran ensin isommalle kentälle ja sieltä sitten oli edessä vielä kuusi tuntia matkakohteeseen. Aikaeron vuoksi menetimme päivästämme jonkusen tunnin, joten tarkasteltavaan arkipäivään ei tässä jää enää montaa hetkeä aikaa. Perillä oli kuljetus hotelliin, joka oli hulppea, pramea, kimmeltävä ja öljyrahalla rakennettu. Hämmentävää. Kävimme huoneessamme (jossa oli supermiellyttävä ja hyvinnukuttava sänky, epäilemättä) siistiytymässä ja lähdimme illalliselle. Marmoriportaissa suihkulähteiseen ja palmutettuun ruokasaliin ohitsemme kirmasi pikkulapsi, joka kompastui kohdallani. Ehdin saamaan häntä juuri paidanhelmasta kiinni niin, ettei hän lentänyt naamalleen portaisiin. Lapsen isä ryntäsi paikalle ja selitti vuolaalla ranskalla jotakin. Säikähdin, että nyt tuli ongelmia. Mutta kun mies vaihtoi kohta englantiin, ymmärsin, että hän oli kiitollinen, koska olin pelastanut hänen lapsensa nenän tai mahdollisesti koko kallon, jonka vuoksi hän mielellään lahjoittaisi minulle minkä tahansa kellon hänen edustamansa kellovalmistajan valikoimasta. Koska kyseinen kellovalmistaja oli Vacheron Constantin, pyysin saada valita kellon mieluummin miehelleni, joka on haaveillut kauniista kellosta, sitä paitsi kellosta olisi minulle vain vähän hyötyä, koska en osaa lukea kelloista aikaa (yleensä). Niinpä kelloherra näytti nettiyhteyksisestä kännykästään eri kellovaihtoehtoja, ja kun mieheni oli valinnut, ilmeni, että kelloherralla on sellainen mukanaankin, varmuuden vuoksi katsokaas, ja niin hän haki sen heti huoneestaan ja mieheni sai kellon. Päätimme, että kello on käyttökello, mutta sitä ei esim. kuitenkaan otettaisi koskaan uimahalliin mukaan lojumaan säilytyskaappiin. Päivä päättyi iloisissa tunnelmissa, kun totesimme, että voisimme milloin vain ottaa asuntolainan vaikkapa 200-neliöiseen taloon ja kauniiseen ja laajaan maaseututonttiin ja laittaa mieheni uuden kellon lainatakaukseksi.

Voi harmi juttu, että toinen näistä oletetuista keskivertopäivistä on huomattavasti epätodennäköisempi kuin toinen.

Tapahtuneita vääryyksiä ja mukavuuksia

Olin uimassa. Luulin uineeni kilometrin. Mutta sitten kuulin, ettei allas ollutkaan 50 metriä pitkä, vaan 25 metriä. Minusta on sopimatonta, miten hidasta uiminen on.

Katsastin aroniapensasaitaa sillä silmällä, että mikä ruskaisista lehdistä on kauneimman värinen. Se oli tosi vaikea tehtävä, ja jätin sen kesken.

Luin Saramagon kirjan loppuun. Voin vapauttaa Nobelin kirjallisuuspalkintolautakunnan epävarmuudestaan (jos niillä sellaista on häilymässä): Saramago on hyvä kirjoittamaan ja palkintonsa ansainnut.

Kaikkien nimet edustaa kai käsittääkseni maagista realismia. Ei kuitenkaan García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden tyyliin. Kaikkien nimet on minusta maaginen (tai maagisehko) absurdiutensa ja yllättävyytensä vuoksi. Ja silti kirjassa ei oikeastaan ole mitään yllättävää eikä absurdia, kaikessa on logiikka ja kaikki kirjassa tapahtuva on mahdollista, justiinsa niin mahdollista, kuin tässä epäloogisessa ja kummallisessa maailmassa yleensäkin.

Se oli hassun kummallinen kirja. Ja ihana ja surumielinen ja jännittävä ja nauratti ääneen ja ilahdutti kielitajua ja mietitytti ja loi sellaisen oletuksen, että tällaista juuri kuuluu olla portugalilainen kirjallisuus. Minulla on sellainen oletus, vaikken mitään Portugalista tiedäkään, paitsi pääkaupungin, että portugalilaiset ovat tarinankertojia. En tiedä, mistä minulla sellainen oletus on. Mutta Saramago ainakin on tarinankertoja.

Sitten luin Hessen Lasihelmipelin. Saramagon kirjasta tykkäsin kamalasti. Lasihelmipeli on minusta kirja, josta ei oikeastaan tykätä. Sitä kunnioitetaan.

(Kunnioittava hetki.)

Hessen kirja oli tosi tuhti. Se oli ihan kuin töpäkkää ja tiivistä leipää. Kesti hetken, ennen kuin osasin hyväksyä tekstin tuhdin saksalaisen otteen. (Minusta se oli ehdottoman saksalaista.) Kirjan sisältöä en ala sörkkiä tikullakaan tässä. Sisältö nimittäin on vähän niinkuin toisesta maailmasta. Sanotaan siitä vain, että Hesse kirjoitti tuota pääteostaan 11 vuotta ja että kirjassa ei ole yhtään turhaa sanaa tai sivulausetta, ja se on paljon, kun kirja on yli 500 sivuinen. Sepä lukemisesta tekikin aikamoisen kokemuksen. Sana sanalta pää paisui, kun missään ei ollut yhtään edes ilmakuplaa (niinkuin vaikkapa junttakakossa on). Ehdottomasti en voi muuta kuin suositella, lämpimästi. Nobelin kirjallisuuspalkintolautakunta suosittaa myös.

(On silkkaa sattumaa, että luin kaksi Nobel-kirjaa peräkkäin. Eli ei minulla ole mikään projekti meneillään. Joskus laskin kyllä, miten kauan menisi aikaa, jos tutustuisin pariin uuteen Nobel-kirjailijaan vuosittain. 54 vuotta menisi tähän mennessä palkittujen lukemiseen, jos lukisin kaksi vuodessa. Sinä aikana olisi tullut sitten noin 54 uutta kirjaa lisää... Tulin siihen tulokseen, että a) unohdan koko jutun, tai b) luen niitä kasoittain, ettei tarvitse yrittää elää yli 100-vuotiaaksi kauheissa paineissa.)

Itseni keskeinen onnistuminen. Menestystarinoita epäonnistumisten vastapainoksi.

Toiseen orkideaan on tryykännyt kolme kukkavarsihaaraa vanhoihin varsiin, ja niissä on jo kolme isoa nuppua ja yhdeksän pientä. Toiseen orkideaan on tullut uusi kukkahaara myös, siinä on seitsemän nuppua. Lisäksi siihen orkideaan on kasvanut jo viisitoistasenttinen uusi kukkavarsi, ja molempiin orkideoihin on tullut uusia ilmajuuria ja toiseen uusi lehti. Uskoakseni en ole tappamassa niitä!

Saintpaulia ei tajua lakata kukkimasta.

Victorinox, Musiikkitalo ja ikonimaalaus

Otsikon aiheita ei liitä toisiinsa kuin pari vokaalia sekä maantieteellinen sijainti. Sain Victorinoxin omistukseeni Uudellamaalla, jossa sijaitsee Musiikkitalokin ja jossa sain virikkeen ikonimaalausajatukselle.

Victorinox on punainen ja siinä on pieni ja iso veitsiterä, sakset, saha, purkinavaaja ja toinen samantapainen yleishärpäke, korkkiruuvi, koukku, neulantapainen erikoistoiminto sekä hammastikku ja pinsetit. Olen haaveillut sellaisesta alle 10-vuotiaasta lähtien. Pikkuveli sai silloin ensimmäisen Victorinox-taskuveitsensä, ja pystyn edelleen tuntemaan ja muistamaan ne ihmeelliset väristykset, jotka se vempele sai aikaiseksi. Se oli pieni kuin mikä, ja punainen tietty, ja Sveitsin lippua muistuttava vaakuna oli tärkeä asia siinä. Teriä siinä oli muistaakseni vain pieni veitsi, sakset ja kynsiviila, lisäksi siinä oli hammastikku. Oi veljet. Se oli nerokas veitsi ja uskomattoman söpö.

Sittemmin aikuistuin, mutten koskaan unohtanut rakkauttani punaisiin Victorinoxeihin. Monta vuotta sitten veitsiasia muuttui taas ajankohtaiseksi monesta syystä, ja sain ystäviltäni lupauksen, että minusta tulee heti maisteriksi valmistuttuani Victorinox Huntsmanin omistaja. No, pari vuotta lupaus Huntsmanista piti minut toiveikkaana ja toimeliaana valmistumisen suhteen. Mutta sitten seurasi aikoja, jolloin ajattelin, että no raato, ostan sen nyt kyllä itse jo. Vaan en ostanut! Ja nyt olen sekä maisteri että Huntsmanin omistaja! Tänne vain ongelmat ja pulmat ja vaarat ja MacGyver-tilanteet, minä ja Victorinox selvitetään ne!

Matkalla Musiikkitalo-kaupungista Victorinoxinsaantikaupunkiin sain ystäväni taholta virikkeen, jonka ansiosta ymmärsin, että minun pitää miettiä Täydellistä Karttaani uusin silmin. Hulppein suunnitelmani kartan toteuttamiseksi on tällä hetkellä ikonimaalaustekniikkaan tutustuminen, mutta siihen nyt en pääse tutustumaan vielä tällä viikolla enkä kyllä ensi viikollakaan tai edes ehkä ensi vuonnakaan. Suunnitelma B voisi olla munatemperakurssi. Suunnitelma C voisi olla öljyvärit puulle omaoppisesti. Todennäköisesti kartta tulee kuitenkin toteutettua suunnitelmalla Ö. Viisainta onkin, että unohdan Täydellisen Kartan hetkeksi kokonaan, jotta voin etäisyyden päästä keksiä ratkaisun.

Musiikkitalosta minun ei kamalasti kannata kirjoittaa, koska siitä saa helposti tietoa avaamalla jonkun lehden tai surffaamalla netissä. Omasta puolestani totean vain, että rakennus on ulkoa melkoisen ruma (mutta siihen ehkä tottuu) ja sisältä salissa taas melkoisen kaunis. Justiinsa niin kaunis kuin on kehuttu. Tumman salin ja vaalean lavan kontrasti on mahtava. Tukkisumavaikutelma penkkiriveissä ja portaissa oli tukkisuma. Ei olisi uskonut. Luulin, että arkkitehtit puhuu suuria.

Ja sitten se kuulokuva. En istunut erityisen hyvällä paikalla. Ylhäällä korkealla korkeanpaikankammopaikalla istuin, lavan ja orkesterin takana. (En edes ensin löytänyt selloja sieltä, niin outoa oli istua orkesterin takana :D Kapellimestarin kasvojen ja koko elekielen näkeminen oli vallan kiinnostava elämys ja istumapaikan ehdoton etu.) Vaikka paikka oli varmaankin salin huonoimpia, musiikki soi sinne täyteläisesti. Laulusolistin kuulemisen kannalta paikka ei kuitenkaan ollut edullinen.

Mutta Sibeliuksen viidennessä sinfoniassa eipä olekaan laulusolistia! Milloinkaan aikaisemmin en ollut kuullut sitä sinfoniaa! Voi valtavaa. Voihan rähmä. Sinfonian kuuleminen oli yhtä viluväristystä ja itkun pidättelyä, ja tuntui ihan ylitunteellisen nololta sellainen patetia tunteissani. Mutta annoin väreiden tulla (eivät ne edes ehtineet melkein välillä poiskaan). Kyynelet panttasin. Ties vaikka Ylen kameramies olisi vahingossa kuvannut minua juuri silloin, kun nenästäni olisi valunut räkää ja silmistä nestettä. Se potentiaalinen tilanne piti eliminoida.

Sinfonian ylevät nousut ja pauhut kuulostivat nousummilta ja pauhummilta kuin parhaimmallakaan levyllä, jota olen hyvistä kuulokkeista kuunnellut. Sali erotteli musiikin eri kerrokset esiin, kuulin noissa pauhukohdissa enemmän kuin ennen. Hiljaiset ja suloiset kohdat taas soivat hiljaisuutta ja suloisuutta, intiimisti. Ja sitten tietysti ne kohokohdat. Se, kun ne ankat räpiköi lentoon (kuten veljeni epäromanttisesti asian ilmaisee). Ja se, kun musiikki päättyy legendaarisiin sointuihin. Nousun koittessa olisin voinut kai parkua ääneen ja julistaa koko maailmalle, että rakastan Sibeliusta ja rakastan Suomea ja rakastan Musiikkitaloa ja rakastan Suomen kansaa, kun niillä on Sibelius ja Musiikkitalo, että kai se hyvä kansa on, kun se on ne itselleen saanut. (Luullakseni se vitossinfonian finaalin nousu on kohotettu sellaiseen kansallisen symbolin arvoon kansamme klassista musiikkia kuuntelevien keskuudessa, että kaikki tuntevat samanlaisia tunteita, kun sen kuulevat.) Sinfonian päättävät soinnut kuulin nyt ensimmäistä kertaa koko nerokkuudessaan. Meinasi sydän tryykätä rinnasta ulos, niin ne soinnut olivat ylevät ja täydelliset ja oikeat. Miten niistä olisi ennen edes voinut saanut tolkkua, kun ne ovat olleet lähinnä säälittävä loppuflöpähdys koko sinfonialle, kun salit, joissa ne olen kuullut, ovat imeneet soinnut sisäänsä kuin purkkapallon? Niiden väliset tauot ovat olleet masentavia kokolattiamattotaukoja. Voi tuska. Kivaa, miten se monesti koettu tuska muuttui nyt autuudeksi!

Yksi parhaista elämyksistä Musiikkitaloon liittyen oli tunne ja ymmärrys siitä, että nämä innokkaan onnelliset ja paatokselliset kokemukset jakaa tällä hetkellä tuhannet ja taas tuhannet musiikin ystävät koko maassa! Uskallan sanoa, että koko maassa, koska itsekin menin sinne taloon usean sadan kilometrin päästä. Odotan seuraavaa kertaa. Se saisi tulla pian. Seuraavalla kerralla konsertti on varmaan jo tasapainoisempi kokemus, kun on kaikki kansalliset tunteet käyty läpi jo kertaalleen.

P. S. Vasta nyt, vuotta myöhemmin, hoksaan, että eiköhän Sakari Oramolla ja RSO:llakin ollut osansa, että kuulin Sibeliuksen 5. sinfoniassa sen, mitä kuulin. Eipä se talo ilman orkesteria ja kapellimestaria soi...

Mielekkyys

Sen jälkeen kun nenäontelot ovat olleet monta viikkoa huomiota vaativia ja muun elimistön tila on ollut vähemmän aktiivinen kuin nenän, alkaa ihminen tuntea, että olisi kiva jos asioita tapahtuisi. Sellaisia asioita, jotka pystyy jälkikäteen, vaikka vielä kaksi päivää asioiden tapahtumisen jälkeenkin, jäsentämään olleiksi. On melko epämielekästä havaita, ettei ole millään muotoa varma, mitä on tapahtunut eilen tai edellispäivänä tai toissaviikolla. Vai tapahtuiko edes mitään? Ihminen kuitenkin järkeilee, että jotakin kai on täytynyt tapahtua, koska ei ole tiettävästi ollut koomassa. (Ihminen voi mielessään elätellä toivoa, että onkin ollut koomassa, lähipiirin henkilöt vain ovat unohtaneet kertoa sen.)

Ihmisellä tarkoitin itseäni. (Melkein kirjoitin, että ''ihmisellä tarkoitin tietysti itseäni'', mutta en voinutkaan käyttää sanaa 'tietysti', koska aika usein, kun käyttää sanaa 'ihminen', esimerkiksi sanoessaan että ihmiset sitä ja ihmiset tätä, tulee sulkeneeksi itsensä ihmisten ulkopuolelle ((olennoksi y? omaan erinomaiseen luokkaansa, jossa ei totta tosiaan ole hyvä tavaton niin kuin ne ihmiset)).)

Muutamia asioita sentään muistan viimeiseltä parilta viikolta.

Pudotin rasiallisen pakastemustikoita keittiön matolle.

Olin koulussa. Kuka sitä unohtaisi? Vaikka olisi nenä tukossa ja korvat lukossa ja silmät vuotaisivat ja kutisisivat, toisin sanoen aistit olisivat alivirittyneet, on mahdotonta olla huomaamatta olevansa opettamassa. Viimeistään kymmenennen olkaa hiljaan jälkeen 40 sekunnin sisään huomaa olevansa poissa kotoa niistämästä nenäänsä. (Koulussa saavutin 20 tunnin sisällä monia voittoja. Kirkkain niistä oli ehkä se, että eräs oppilas lopulta aloitti lukemaan kirjaansa lukutunnilla. Ehti lukea ainakin minuutin. Pääsi toiselle sivulle! Toiseksi kirkkain oli se, että sain osoittaa kirjallista tuntemustani tietämällä Auringon aseman kansien värin.)

Eilisestä lähtien muistan monta asiaa.

Kuuntelin netistä Tetzlaffin soittamana Brahmsin viulukonserton ja Aarnion soittamana Matvejeffin viulukonserton. Tunsin käyttäneeni aikani viisaasti.

Maalasinpiirsin pastelliliiduilla kissanpoikasia. Viime aikoina ei ole oikein irronnut mitään piirtämis- ja vesivärilinjalla, joten oli otettava esiin itselleen vieras tekniikka ja sotkettava pastelleilla huvikseen. Kissoista tuli söpöjä ja laitoin ne kehykseen pikkusiskoa ajatellen. (Ostin kehyksen tammikuussa sitä varten, että maalaisin niihin takautuvaksi joululahjaksi kuvan prinsessasta rentoutumassa gondolissa uima-altaassa. Nyt sisko saakin kissanpentuja, takautuvana tai etukäteisenä tai muuten vain.)

Tein (huom! huom! huom!) hyvää soijapirtelöä aamupalaksi.

Löysin puoli vuotta kadoksissa olleet pinnini pakastimesta, lampaanlavan kyljestä.

Aloin maalata itsestäni mököttävä muotokuvaa pastelliliiduilla.

Ja lopulta:

Pääsin vauhtiin Saramagon kirjassa Kaikkien nimet. Siihen tartuin veljeni suosituksesta. (En ole koskaan lukenut mitään omasta suosituksestani. En muista milloinkaan lukeneeni itse löytämääni erinomaista kirjaa, jonka kirjoittaja olisi minulle ennestään tuntematon. Lapsena luin, mitä äiti ja sisko käskivät. Opiskellessani luin mitä opinto-opas käski. Kun opinto-oppaan ehdotukset loppuivat, luin mitä veli käski.) Kaikkien nimet on ilahduttanut minua suunnattomasti. En voi taaskin olla lainaamatta.

Tämän vuoksi, muun muassa, pidän lukemastani:

--- José-herrassa oli jonkinlaista tahatonta viisautta, vaikka se olikin lohduttoman epätäsmällistä ja häilyvää, sellaista viisautta, joka näyttää tulleen ihmiseen hengitysteiden kautta tai auringonsäteiden osuttua päähän ja jota sen vuoksi ei pidetä erityisen ylistyksen arvoisena.
Ja tämän:
Johtui ehkä löydön yllättävyydestä tai rekisterikeskuksen korkeuksiin äkillisesti ja epämääräisesti liittyvästä muistikuvasta, että José-herraa ikään kuin huippasi päästä, käyttääksemme tällaista yleistä ilmeikästä sanontaa ja samalla välttääksemme viestinnän tehokkuuden nimessä sanaa pyörrytys, joka ei ehkä oikein istu tavallisen kansanihmisen suuhun.

Ja monen muunkin vuoksi pidän siitä kirjasta. Jokaisen virkkeen vuoksi, itse asiassa.

Pyöräilykypärä

Jatkoa mukaviin asioihin:

Polkeminen hissuksiin kypärä päässä.

En olisi uskonut taannoin, että koskaan sanoisin, että polkeminen voisi olla mukavaa. (Paitsi ehkä kerran kolmessa vuodessa kesäpäivänä, kun lämpötila on n. + 21 Celsiusta, tuuli ei puhalla lainkaan, ei etenkään korvaan, ja on aurinkoista, mutta pyörätie menee varjossa ja mieluusti meren ja mustikoiden lähellä, UV-indeksi on nollassa, ja kosteus samoin, ja on paljon eväitä eikä yhtään kiire.)

Minusta pyörä oli vain välttämätön siirtymäväline, jota käytin, jos en ehtinyt kävellen tai määränpäähän oli yli 6 kilometriä.

Sitten ostin kypärän. (Vanhan tilalle. Vanhaa en käyttänyt lähes koskaan, koska se muljui ja kolisi päässä ja hiersi korvia ja kaulaa ja leukaa.)

Ehkä johtuu kypärästä, että nykyään pyöräily on melkein aina kivaa, paitsi jos on kiire tai hirveä helle tai tuuli. Hirveä tuulikin voi olla hauskaa, jos ei ole kiire ja jos se tuuli ei puhalla korvaan/korviin. Yleensä puhaltaa.

Mietin vain tässä, että auttaisiko pyöräilykypärä tiskaamiseen ja imuroimiseenkin?

Mukavaa.

1) Uiminen lammessa. Kummipojan pellehyppyjen katseleminen. Muistaminen, miten kivaa oli lapsena hypätä kynttilöitä, pommeja ja pellehyppyjä. Parasta ehkä oli kävellä laituria pitkin muina tyttöinä ja katsella pilviä ja mukamas pudota vahingossa veteen. Asiaan kuului mitä erottamattomimmin mielikuva siitä, että olen virkamies ja minulla on knalli ja salkku.

2) Syksyisehkö maan tuoksu.

3) Loppukesän illan valo ja sen tuoma kolmiulotteisuus puiden latvoissa. Kummallista, miten joskus ympäristö on ikään kuin vain tausta, joskus se taas muuttuu kolmiulotteiseksi ja eläväksi, kun on oikea hetki ja valo. Asiaa auttaa lisäksi syksyä enteilevä kirkkaansininen taivas ja kumpupilvet puiden latvojen taustana.

4) Eriväristen kasvisten pilkkominen paistinpannuun.

5) Ajatus siitä, että oikeastaan voisi alkaa kutoa kettuvillasukkia.

6) Tavallisten lintujen keekoilun tarkkaileminen. Niillä on hassuja askelluksia ja hyviä ilmeitä.