Kun ihminen oli Kiinassa, osa 2: Lijiang

Ensimmäisen osan linkki on tässä.

Olen pantannut Lijiangista kirjoittamista siksi, että koen paikasta kirjoittamisen melkeinpä mahdottomaksi. Kuvatkaan eivät kerro kyllin, vaikka niitä onkin runsaasti. (Olimme siellä vain yhden yön, mutta taisin ottaa kaupungissa kuvia ehkä enemmän kuin koko muun matkan aikana yhteensä.)  

Nyt on nimittäin niin, että Lijiang oli minulle yksi tähänastisen elämäni häkellyttävimmistä yllätyksistä. Enpä olisi koskaan osannut arvata löytäväni itseni joskus Mulan-TaoTao-Kungfu-panda-kaupungista. Ja koska olen koko elämäni (kuusivuotiaasta lähtien) keskittynyt englantilaisiin (ja vähän keskieurooppalaisiinkin) linnoihin ja kartanoihin, olin täysin tietämätön tästä Mulan-TaoTao-Kungfu-panda-akselista ja suunnilleen pitänyt sitä animaatiomaailmana. Mutta kas. Siellä se lepää, kaukana idässä, ihan oikeasti. Ja siellä minä kävin ja äimistyin.

Lijiang sijaitsee Yunnanin maakunnan pääkaupungista, Kunmingista, 340 km luoteeseen. Lijiang on Unescon suojelema 800-vuotias teenkuljetusreitinvarsikaupunki (siis, Lijiangin vanha kaupunki on vanha ja suojeltu, teenkuljetusreitti taitaa kyllä olla jo historiaa), jonka kyljestä löytyy 5 km korkea vuorenhuippu.

Lentomatka Kunmingista Lijiangiin taittuu tunnissa, junamatkaan menee kuulemma kymmenisen tuntia. Syy näkyy kuvassa. Kuvassa näkyy varmasti myös yksi syy sille, miksi Yunnanissa asuu prosentuaalisesti eniten Kiinan aluperäiskansoista. Lisäksi kuvassa näkyy Jangtse-joen joku alkujuoksuasia. Näin uskallan väittää! Minulla on iso kartta kotona ja syynäsin sitä huolella.

Pelkästään Lijiangiin saapuminen lupasi hyvää. Laskeutuvan koneen ikkunasta näin vihreää tilkkutäkkimaisemaa vuorien välisessä solassa (tai laaksossa)(sanoisin silti, että todennäköisemmin solassa). Peltojen keskellä oli pieniä taloryppäitä ja hassunmallisia puita. Hyvin epäurbaani maisema. Kun tulimme lentokentän ovesta ulos, vastaan lehahti keväänvihreä valo ja jasmiinin tuoksu. Ja sitten taksimatkalla kaupunkiin sain tiirailla auton ikkunasta lumihuippuista vuorta. 

Ja tässä kohtaa räjäytän pankin. Vuoren (tai vuoriston) nimi on Jade Dragon Mountain. Sietämättömän idyllistä, eikä vain!

Taksi jätti meidät yhdelle Lijiangin vanhan kaupungin porteista. Siinä oli mukulakiveä ja puuta ja kattojen yllä valkoinen vuorenhuippu ja buddhalaisia munkkeja bussipysäkillä ja katukeittiön padan höyryjä ja pää pyörällä. Kävelimme ehkä sata metriä hotelliin ja minun leukani laahasi koko ajan kiveystä. Hotellissa leuanlaahanta jatkui ja sai seurakseen hyperventilaation.

Hotelli koostui kolmen sisäpihan ympärillä olevista rakennuksista.

Ylemmän kerroksen luhtikäytävältä (sallinette sanan, vaikken ole varma, päteekö se kiinalaiseen arkkitehtuuriin) maisema näytti tältä.

Ensimmäisenä vuorossa oli ruokailu ja minulle välttämätön vaakatasolepo. Mutta sitten lähdimme iltakävelylle. Kävelimme ensin mukulakivistä pääkatua. Joka sekunti silmät vastaanottivat aivan liikaa aivan liian esteettistä informaatiota. Eivät aivot pysty käsittelemään sellaista. Yhtäällä kaiverruksia puussa, toisaalla kaiverruksia kivessä, kauniita kirjaimia kylteissä, tuolla itkupaju, tuossa riksa jonka takana kolmekymmentä sylillistä kukkia, tuolla kattojen välistä näkyvä valkohuippuinen vuori. Ei semmoinen peli vetele! Joku säädös pitäisi olla esteettisten virikkeiden määrässä. (Neuvostoarkkitehtuuri ehkä perustui johonkin sellaiseen säädökseen?)

Käännyimme kapeammalle kujalle, laskeuduimme alamäkeen. Siinä oli kohta vastassa joki ja silta ja toinen silta, jonka kaiteet olivat vaaleanpunaisen ruusuköynnöksen peitossa (kukat vaaleanpunaiset, lehdet vihreät, toim. huom) ja itkupajuja ja veden solinaa. Minulta meinasi poksahtaa järki siinä kohtaa.

Lähdimme kävelemään joen vartta pitkin. Satoi, välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta sade ei haitannut yhtään vaan oli tunnelmallista, ja ilma oli hyvää hengittää ja ilta alkoi olla sininen ja joen ylittävät lankut olivat kiiltävät ja mukulakivet samoin.

Ohitimme monta kaunista asiaa, mutta seuraava järjen poksahdus oli ruusupuu, joka. Tuota. Se tulvi alas ja sivuille, viereiselle katolle ja katon reunaa pitkin ja lyhdyn ympärille ja joen yli ja. Voi elämä.

Mutta minun sydämeni pysähtyi noin kaksisataa metriä myöhemmin. Siinä kohtaa oli sinisade kukassa ja ruusuja kukassa ja kivinen kaarisilta ja punamullanväristä kaiverrettua puuta seinässä ja oikeastaan kaikkea, mitä ihminen voi vaatia yhdelle seisomalle järjen rajoissa. (Esimerkiksi Atlantti olisi ollut kaunis lisä näkymään, mutta kaikkea ei voi saada.)

Siinä tapahtui joku pienoinen ihme, sillä vaikka sydämeni pysähtyi ja aivoni poksahtivat kolmannen kerran, selvisin kuitenkin hengissä. Jatkoimme matkaa ja valitsimme ravintolan joen varrelta ja istuimme alas, ja kun näköpiirissä ei ollut ruusuja eikä visteriaa ynnä muuta, minua alkoi pyörryttää. Toisaalta minua ehkä pyörrytti juuri siksi, että olin nähnyt ruusuja ja visterioita ynnä muuta. Odotellessamme ruokaa ravintolassa alkoi musiikkiesitys. Kiinalaista poppia. Hyvin vahvistettuna. Minulla oli onneksi korvatulpat mukana, mutta joka tapauksessa siitä alkoi sen iltakävelyn alamäki.

Loppumatka (ehkä 200 metriä) keskusaukiolle ja paluu hotellille (ehkä kilometri) meni usvassa ja pyörrytyksessä ja siinä, että joka askeleella piti psyykata itseään, että tämä on mahtavaa ja elämä on ihanaa ja vaikka kukaan nyt ei pistä valjaita selkääni ja lennätä minua perille kuten Maija Poppasta tai Peter Pania teatterinäyttämöllä, selviän kyllä perille saakka. Ja sitten seuraava askel. Ja mitä nopeammin pistää jalkaa toisen eteen, sitä nopeammin pääsee kaatumaan petiin...

Voin kertoa, että ihminen ehtii ajatella monta ajatusta kahden askeleen välissä. Saati sitten kymmenen tai sadan. Siinä ehtii ajatella, että on etuoikeutettu ihminen kun saa kulkea tässä ihmemaassa. Että on komiaa, että ylipäätään on jalat. Ja että ne eivät ole halvaantuneet, esim. Että pitää olla kiitollinen. Ja että kyllä onkin kiitollinen. Mutta että surettaa, koska aivoissa on sumu ja silmät eivät enää näe. Ja itkettää, kun takaraivoon hiipii ymmärrys, että oma saldo tässä ihmemaassa tulee jäämään tähän yhteen reittiin vaikka kartasta näkee, että muita kujia olisi käveltäväksi kilometrejä ja kilometrejä ja kilometrejä, olisi kanavia ja siltoja ja temppelikukkula, ja sitä on täällä maailman ääressä ja näkee vain tämän yhden kadunpätkän. Ja samalla sydämessä on kuitenkin ilo, että millainen kadunpätkä. Sellainen, että sitä ei koskaan unohda. 

Seuraavassa havaintoja matkapäiväkirjastani:

- Roska-auto soitti isoon ääneen ihanaa kiinalaista ravintolamusiikkia (sellaista kuin siis suomalaisissa kiinalaisissa ravintoloissa). Huilu lauloi ja kitara sanoi plink plonk, kun roskat kipattiin jätelavalle.

- Ruusupensaat, ruusuisemmat kuin yhdessäkään Ruusus-kuvituksessa.

- En ole kertaakaan ravistellut melatoniini-suihketta ennen suihkaisua, koska luin vasta nyt, että siinä lukee, että ravistettava.

- Kattotiilet, katon terävä kulma, sen takana sateejälkeisensininen taivas, jossa aurinkoisia pilvenriekaleita. Etualalla keväänvirheä puu. Melkein itkin. Varmaan koska olin niin väsy, koska ei satakuntalainen liikutu.

- Vessan (ravintolan) kopin oven takaa kuului papukaijan höpötystä.

- Kissa talutushihnassa puussa kiinni. Nukkui korissa.

- Ruokapaikka, jossa pitkät pöydät torimaisesti reunusti aukiota, pöydillä ruokaa, värikästä, omituista mutta ehdottomasti kaunista.

- Kiinalainen mies kuvasi vaimonsa ja sitten minut ja hymyili.

- Istuin penkillä, vastapäätä länsimaalainen vanha herra. Kävin kolmen minuutin kävelyllä ja palasin istumaan. Herra hymyili ja nyökkäsi vähän. Oltiin niinku vanhat tutut.

Valitettavasti taustalla ei näy luminen vuorenhuippu vaan ihan vain perusrinne.

Tästä ostettiin punaisella riisillä täytetyt kuumat ananakset.

Keskusaukiolla korvatulpat olivat taas paikallaan. Ja katseltavaa riitti. Auringonlaskun värejä taivaalla ja puissa ja rakennuksissa. Iltahämärään syttyviä punaisia paperilyhtyjä. Ihmisiä: Tyttöryhmä, joka oli ostanut taatusti kimpassa kympillä kolme hartiahuivia. Toinen tyttöryhmä, joilla oli kaikilla uudet samanlaiset hatut. Vartiomies ja katusiivooja, jotka vaihtoivat illan kuulumisia. Selfieitä ja potretteja, kaikilla sormet aina voitonmerkkiasennossa poseeraajan iästä riippumatta. Lukematon määrä hymyjä.

Seuraavana päivänä kävelin ja kuvasin illan kävelyreittiä aina sinisaderuusupensaskivisiltapaikkaan saakka. Keskusaukiolle rahkeet eivät enää riittäneet.

Lijiang tarkoittaa kuulemma kaunista jokea. No. Joki Lijiangissa oli kieltämättä kaunis. Kirkasvetinen, pohjalla kivoja kiviä ja vihreitä kasveja. Postikorteissa joessa jopa ui kultakalannäköisiä kaloja, jotka ehkä ovat kultakaloja. Luullakseni korttien kalat eivät ole photoshopattuja.

Puerh-teetä.

Kadulle avautuvien kauppojen ovet nostettiin päiväksi sivukujille. (Kaupoista jäi koko etuseinä avoimeksi.)

(Oletteko laskeneet kuvissa vilahtaneet itkupajut?)

Tässä sinisaderuusupuskakivisiltapaikka. Ei ruma.

Tämä kuva ja loput kuvat ovat matkaseurani ottamia kuvia. Eikä tässä sitten muuta. Näkemiin vain!

Napoleon marssii taas Moskovaan eli Sota ja rauha -lukukerta nro mones

Koska BBC filmasi juuri Sodasta ja rauhasta tv-sarjan ja Yle lähettää sen nyt alkusyksystä, totesin että on aika lukea taas Tolstoita. On myös aika katsoa uudestaan Bondarchukin ohjaama  neuvostomammuttileffa. (Mikä parasta, minulla on ystävä mukana luku- ja katsomisprojektissa!)

Myönnettäköön, että olen etukäteen tavattoman ennakkoluuloinen BBC:n taltiointia kohtaan. En vähiten siksi, että sarjan käsikirjoittaja (Andrew Davies) sanoi jossakin haastattelussa, että kun häntä pyydettiin käsikirjoittamaan Sota ja rauha, ei hän ollut koskaan vielä lukenut kyseistä teosta, koska luuli että se on tylsä. Kyllä joo, Davies sanoi sitten, että ei kirja ollutkaan tylsä. Mutta siinä vaiheessa minulta oli jo mennyt hermo. Minusta on sietämätöntä, että niin monet kirjat tuomitaan etukäteen tylsiksi lähinnä sen vuoksi, että ne on kirjoitettu yli viisikymmentä vuotta sitten ja koska ne ovat pitkiä. Hah! Sota ja rauha on reilusti alle puolet Harry Potterien yhteispituudesta, ja suunnilleen jokainen alle 12-vuotias suomalainen on lukenut Potterit. Niin että. 

No.

En minä sano, että kaikki voisivat pitää kaikista kirjoista. Mutta sen minä sanon, että mitään kirjaa ei sovi päättää etukäteen tylsäksi toisten puheiden perusteella. Pitää itse lukea ja kokeilla! Alastalon saliakin! 

Sodasta ja rauhasta on vähän hankala kirjoittaa sen puolesta, että ei oikein tiedä, minkä verran tulee tehneeksi juonipaljastuksia, jos puhuu Ranskan ja Venäjän armeijan liikkeistä. Nimittäin tietenkin ne kaikki liikkeet löytyvät historiankirjoista (ja Wikipediasta), mutta ehkä kaikki eivät muista niitä.  Minulle joka tapauksessa jostakin syystä juuri sotaretkiin liittyvä linja on Sodan ja rauhan kiinnostavin ja puhuttelevin osa. Toki kaikki fiktiiviset henkilöt ovat rakastettavia ja heidän kehitystään ja tarinaansa on hieno seurata. Mutta se on tuo sota ja sen mielettömyyden kuvaaminen ja maailmanmenon pohtiminen, joka minua Tolstoin jutuissa eniten kiehtoo. Yleensä en kestä väkivaltaa enkä jännitystä. Mutta Tolstoi ei kuvaakaan sotaa väkivaltaisesti eikä jännittävästi vaan häkellyttävästi.

 

Luojalle kiitos minulla ei ole mitään käsitystä, mitä sota on. Luulen kuitenkin, että Tolstoin kuvaus on melko todellista (Tolstoi oli itse ollut sodassa). Sota Sodassa ja rauhassa on kaaosta, kaikki on ihmismassaa, kukaan ei tiedä mitä tapahtuu, mikään ei tapahdu kuten suunnitellaan, kenraalit istuvat kokouksissa ja puhuvat suut silmät täyteen, mutta kukaan ei edes kuuntele suunnitelmia. Tuhansia ihmisiä vain siirtyy liejussa ja ravassa paikasta toiseen, rapaa ja liejua on, koska on tuhansia ihmisiä, ja missään ei ole järkeä ja ihmisyksilöt haaveilevat kunniasta ja samalla pelkäävät. Itse taistelutilanteessa asiat tuntuvat epätodelta (ja kaaokselta), on pelkoa, pakokauhua ja mitäkaikkea, jälkikäteen liioitellaan ja valehdellaan, muttei tarkoiteta liioitella ja valehdella. Venäläiset, ranskalaiset, saksalaiset, kaikenmaalaiset ihmiset marrsivat pitkin Eurooppaa vailla mitään tolkkua. Venäläiset Keski-Eurooppaan, ranskalaiset Moskovaan. Pariisista Moskovaan on lähes 3000 kilometriä.  Mitä ihmettä Napoleonin päässä liikkui, kun hän marssitti joukkonsa sinne? 

 

Kun olen lukenut historiankirjoista sodista, ne ovat olleet omituisia abstrakteja juttuja. Mutta Tolstoin kirjoittamana sodan mielettömyys suorastaan poksahtaa aivoihin (ei niin, että muuten olisin pitänyt sotia mielekkäinä). Ihan järjetöntä! Ei mitään mieltä. Ei oikeasti yhtään hyvää syytä koko touhulle. Se kaikki Tolstoin aiheuttama turhautuminen ja toivottomuus ja halu järsiä pöydän kulmaa koska maailmassa on niin paljon järjettömyyttä, on kai syy, miksi tartun Sotaan ja rauhaan aina uudelleen ja uudelleen. Vallan kiinnostavaa nähdä, miten vahvana tämä ulottuvuus on BBC:n uudessa tv-sarjassa!

Viimeistään siinä vaiheessa, kun Napoleon lähestyy Smolenskia, pitää aina ottaa kartta esiin (pitää paikantaa esim. Oder, Veiksel ja Niemen). Armeijoiden liikkeiden seuraamisen lisäksi kartalta on kiva tsekata, miten Pierre suhaa Pietarista Moskovaan ja Moskovasta Pietariin (noin 700 km suuntaansa hevoskärryillä, ai kun kivaa) ja Moskovasta Kiovaan. Pierrellä on talo tietty Pietarissa ja Moskovassa ja Kiovan alueella kauhesti tiluksia. Oletan, että Pierre edustaa keskimääräistä rikasta muinaista venäläisylimystä, ja siinä sitten kun karttaa katsoo, hämmentyy melkoisesti, että miten laajalti pitkin maailmaa yhden ihmisen omaisuus on voinut olla roiskittu. Kartasta näkee myös, että Nikolain reissu hakemaan armeijaan hevosia ei ollut erityisen lyhyt sekään. Kartta on siis Sotaa ja rauhaa lukiessa varsin mukava kaveri auttamaan hahmottamaan mittasuhteita!

Kun ihminen oli Kiinassa, osa 1: Kunming

On kulunut noin kolme kuukautta siitä, kun palasin Kiinasta. Mietin, että nyt voisi olla sopiva aika kirjoittaa matkasta tänne jotakin. Ongelmallista vain on se, että matkasta on niin paljon kirjoitettavaa: kyseessä oli kuitenkin elämäni ensimmäinen poistuminen länsimaisen kulttuurin ja infrastruktuurin parista (jos ei oteta lukuun mukaan 1980-luvun DDR:n moottoriteiden varrella olevia betonivessoja).

Jonkinsortin pähinänkuoressa. 

Lennot. Löysin itseni perille Hongkongin kautta Kunmingiin. Ja myöhemmin takaisin. Matkat olivat niin kammottavat, että niistä puuttui kaikki ilo ja mennessä mukava odottava jännityksen kutina. (Itse asiassa näin jälkikäteen pelkkä matkojen ajattelu saa minulle aikaan kuvottavan olon. Uuuh.) Eivät pitkät lennot kenellekään varmaan herkkua ole. Mutta ainakaan ne eivät sovi cfs:ää sairastavalle. (Onneksi kuitenkin kaikilla lentokentillä avustussysteemit toimivat erinomaisesti!)

Perillä. Jos laskin oikein, olin 10 yötä Kunmingissa ja yhden yön Lijiangissa. Ruoka oli älyttömän hyvää. Sää oli hyvä myös. Pari kertaa oli melkein liian kuumaa (minulle, auringossa), mutta öisin lämpötila putosi niin matalaksi, että asunto ei ehtinyt lämmetä ja yöt olivat mukavia nukkua. Skoottereita oli käsittämättömän paljon. Siellä täällä kasvoi bambuja. Pandoja ei näkynyt. Meteli oli kova. Kiinan kieli kuulosti Kiinassa erilaiselta kuin televisiossa. Kauniimmalta. Ruuan kanssa tarjottiin joko kuumaa vettä tai teetä. Tarjottu tee oli poikkeuksetta hyvää. Lentokentillä oli (ilmaiset) vesiautomaatit, joista sai erilämpötilaista vettä. Kiinalaiset lorottivat sitä termareihinsa teelehtien päälle. Opin melkein tunnistamaan erään bulbul-linnun laulun. Siksi vain melkein, että aina en erottanut, oliko kyseessä lintu vai auton ovien kaukosäätölukitusääni. Kiinalaisten puhumasta englannista en usein erottanut, oliko se englantia vai kiinaa. Katujen ylittäminen oli pelottavaa. Oli hassua olla katsomassa nähtävyyksiä ja olla samalla itse nähtävyys (Kunmingissa ja Lijiangissa ei ole mitenkään tulvimalla länsimaalaisia valkoihoisia ihmisiä). Hierojat olivat tavattoman taitavia (ainakin ne, jotka hieroivat minua).

Voisin jatkaa samaan malliin vielä muutaman sivun verran. Sen vuoksi suljen pähinänkuoreni tähän (anteeksi jos kömpelö kielikuva loukkaa jonkun korvaa) ja jatkan höpöttämistä alla olevien Kunming-kuvien yhteydessä. Kuvavalikoima on sisällöltään kallistunut minun silmissäni eksoottisiin näkymiin, jonka vuoksi niistä (kuvista) voi syntyä mielikuva takapajuisesta kaupungista. Kunming on kuitenkin 8 miljoonan asukkaan keksittymä ja sen keskusta on moderni, tyylikäs ja siisti. 

Ja nyt kuvia, olkaa hyvät:

Kunming on Yunnanin maakunnan pääkapunki. (Lijiang sijaitsee Kunmingista 340 km luoteeseen.) Teenjuojille Yunnanin kuuluisinniminen kaupunki on Pu'er, jonka mukaan puerh-tee on nimetty. Yunnanissa on upeaa luontoa (johon olen tutustunut vain internetin kautta), porrasviljelmiä ja teeviljelmiä ja siellä asuu prosentuaalisesti eniten Kiinan alkuperäiskansoista.

Kopioin tähän matkapäiväkirjastani aivan ensivaikutelmat saapumisillalta: "Lentokenttätie oli valaistu prameasti pionin- ja rusetinmuotoisin valokoristein (siis tavisten katuvalojen lisäksi tietty). Kunming lävähti vastaan tornitalokeskittymänä, joka oli valaistu tosi... aasialaisesti. Vilkkuvia valopylväitä ja silleen. Tosi eksoottista ja näyttävää ja suurkaupunkimaista. Kun tultiin tähän kulmille, X näytti rakennuksen, jossa oli Vuittonin ym luksusmerkkien liikkeet, ja kertoi, että siinä liikkeiden edessä on parkissa usein Maserateja tai Jaguaareja tai... ja sitten nähtiin valkoinen ja kiiltävä urheilu-Porsche. Seuraavassa kadunkulmassa, eli 7 sekunnin päässä, myytiin illan hämärässä auton lavalta meloneja. Ja sitten ohi ajoi riksa, jonka perässä oli laudoista kyhätty kuormalava. Ja sitten pysättiin ja astuin autosta ulos ja illan vilkkaassa elämässä rouvat jumppasivat taiji-aerobicia kiinalaisdiscon tahdissa jonkun kaupan edessä. Mulla oli aika outo olo. Hengitysilma oli kuiva ja terävä, ja haju... oli vieras."

Minua mietityttää kovasti, että mikä on tuo pakettiautojono joen yllä. Taustalla näkyy työn alla oleva rakennus. Niitä oli joka puolella paljon ja ne vähän ahdistivat minua. Kirjoitinkin matkapäiväkirjaani näin: "Muuten, eilen illalla kun tultiin Lijiangista, näin horisontissa keskeneräisten tornitalojen rykelmän. Ne oli PELOTTAVIA! Siis niinku MORDORMAISIA! Harmaita, kasvottomia, vaanivia, rumia, valppaita, voimakkaita, apua, kamalia!”

Modernia ja vähemmän modernia vieretysten.

Sanoisinko että vielä vähemmän modernia. Tämä on Kunmingin vanhasta kaupungista, joka oli melkoisen huonossa kunnossa mutta pelastussuunnitelman alainen.

Kiehtovia johtoja. Minä ymmärsin kiinnittää huomiota vain näin näkyviin viritelmiin. Tarvittiin erillisiä huomautuksia, jotta bongasin sellaisia asioita kuin esimerkiksi talon ulkoseinässä vesisateella auki oleva sähkökaappi.

Viime talvi oli Kunmingissa kylmin vuosikymmeniin. Se saattoi olla kylmin seitsemään- tai kahdeksaankymmeneen vuoteen. En nyt ihan muista, mutten jaksa etsiä tietoa päiväkirjastakaan. Talvi kuitenkin tappoi kasvillisuutta järeästi, ja kaupungissa oli laajalti yllä näkyvän kaltaisia parturoituja surullisia puita.

Matkapäiväkirjasta: "Oltiin jalkahieronnassa. Se on tässä samassa korttelissa, joka vähän realistisempaa Kiinaa kuin toisella puolella oleva Vuitton-kortteli. Realistisessa korttelissa äijät pelasi korttia, ihmiset myi hedelmiä autonlavoilta ja peräkärryistä. Vieri vieressä oli kioskinkokoisia kauppoja, jotka olivat avoimia kadulle. Vaatteita. Sukkia. Autonrenkaita. Parturi. Jalkahieronta. Elintarvikkeita. Apteekki. Teeputiikki.

Jalkahierontapaikassa työntekijät istuivat hierontatuoleissa ja söivät päivällistä. Kun tulimme paikalle, pöytä nostettiin kadulle, meidät istutettiin tuoleihin ja jaloillemme valmistettiin yrttikylvyt. Kylvyn aikana perheateria jatkui siinä kadulla. Siinäpä istuttiin jalat vadissa ja katseltiin kadun elämää ja kadun elämä katseli meitä."

Keskustan kävelykadulla oli turvallinen tunnelma.

Poliisimuna.

Näin skoottereita, joiden takana kuljetettiin... hmmm... vaikka mitä. Näyttävimmät kuljetukset olivat mammuttimaiset kukka-asetelmat. Kukka-asetelmaskootterit näyttivät Rion karnevaaleista karanneilta. Kiinnostavin näky oli kuitenkin skootteri, jonka takana istui poikittain elegantin sirosti silkkijakkuinen pitkähiuksinen nainen käsilaukkuineen. Siinä oli sateenvarjo aseteltu jotenkin virittämällä skootterin katokseksi, vettä tuli ja tuuli, oli ruuhka-aika, mutta neito oli tyylikäs kuin keskiaikainen prinsessa ritarin hevosen selässä. Yllä olevassa kuvassa minua kiehtoo skootteritytön patakinnas.

Yhdenlainen ruokakauppa.

Toisenlainen ruokakauppa.

Torikatu oli yksi niistä paikoista, joissa oli superliikaa virikkeitä. Siksi siellä pitikin käydä kaksi kertaa. Toisella kerralla pystyin jo vähän hahmottamaan ympäristöä. Ensimmäinen kerta meni hämmennyksessä, kun äänet, hajut, värit, tungos, aurinko, infrastruktuuri, myytävät asiat (ja niiden esillepano) pyörivät silmissä sekavana soppana.

Kukkakimputkin näyttivät vierailta!

Näin Kunmingissa kartalta katsoen vain kärpäsenkakan verran katumetrejä. Kävelimme kotikorttelia ympäri (siihen kortteliin mahtui esim. jalkahierontapaikka ja hierontapaikka) ja kotoa ehkä 700 metrin torikatulenkin ja toiseen suuntaan noin kilometrin verran kauppakeskukseen. Lisäksi ajoimme taksilla erään puiston liepeille ja kävelimme puistossa, bussilla ajoimme vanhaan kaupunkiin ja kävelimme sillä alueella noin kilometrin. Kävimme taksilla myös kauempana kangastukussa ja ihan lähellä yhdessä ravintolassa. Siinä ne! Silti aivoni saivat informaatiota enemmän kuin tarpeeksi.

Vanhassa kaupungissa ostin teeastioita ja teetä. Teepaikan pitäjä oli X:n tuttu. Istuimme alas ja heti alkoi herra enempiä kyselemättä keittää teetä. Laittoi puerhia ja heti perään antoi meidän haistaa purnukasta mustaa teetä, jota haudutti myös. Koska olin kiinnostunut ostamaan mahdollisimman iäkästä ja tummaa puerhia, laittoi herra tulemaan sitäkin. En pysynyt perässä kannullisten määrässä, mutta jokaisesta sortista tuli vähintään kolme haudutusta. Vaikka kupit olivatkin pieniä, minulle tuli lievä teepöhnä, jonka vuoksi jätettiin kolmas puerh-sortti maistamatta.

Green Lake Park.

Tämä loppuu tähän. Kuin seinään. 

Osa 2 (Lijiang) seuraa perässä, kunhan saan aikaiseksi.