Paperinukkeja - pikaesittelyssä Sara ja Sarri sekä Amy March

Anni Swanin Sara ja Sarri on yksi ihanimmista tyttökirjoista. Oletteko samaa mieltä? Tietysti olette! Voiko kirjalta enempää vaatia! Rikas serkku ja köyhä serkku, maaseudun luonto, kartanoita, kujeilua, konkurssi ja sopeutuminen uuteen elämäntapaan (ah, miten romanttista - kirjallisuudessa), aarre... Ja ennen kaikkea kohtaus jossa Sara ja Sarri vaihtavat vaatteita! Klassisen ihastuttavan kutkuttavaa! Jonka vuoksi tietenkin piirsin Sara ja Sarri -paperinuket niin, että he voivat vaihtaa asuja keskenään.

Muistatteko kun kerroin aiemmin digitaalisen piirtämisen iloista? Näytin esimerkin, miten korjasin Amyn käden sormet. No. Näköjään digitaalisen piirtämisen ilot voivat olla myös sen ärsyttävin ongelma. Nimittäin näköjään on mahdollista tehdä korjaukset väärään tiedostoon. Jos piirtäjä on niin traagisen typerä kuin minä.  

Suoraan sanottuna en käsitä, miten tulostamaani ja lopullisena pitämääni tiedostoon jäi vanhat sormet (ja tietenkin olen lopulliseen tiedostoon viimeistellyt kaikki kehyksiin ja taustoihin ja paperinuken kiinnitysklipsuihin liittyvät jutut, niin että nyt täytyy joko tehdä se kaikki uusiksi tai piirtää kädet uusiksi). Mystisintä on, että huomasin asian vasta sen jälkeen kun olin tulostuttanut tiedostot siskoni luona, leikannut nuken ja asut sekä valokuvannut ne myyntiä varten. Ja sen jälkeen vähän vielä keittynyt helteessä. Vasta äsken kuvia valitessani huomasin virheen.

Sentään tanssiaisasussa ja aluspaidassa sormet menevät niin kuin pitääkin. Jatkossa ehkä piirrän kaikille paperinukeille aina lapaset käteen!

Siinä! Taas! Aargh. Mutta eikö tuo luisteluasu olekin söpö? Se on ommeltu todennäköisesti Megin vanhasta talvikävelypuvusta. Tai jotain. Se on vähän vanhempaa muotia kuin Amyn muut asut.

Jostakin syystä, aivoni eivät millään tasolla pysty erittelemään että mikä se syy on, tässä tiedostossa Amyn sormissa ja sinisessä kävelyasussa on korjatut sormet. On se kivaa kun elämässä on jännitystä ja mysteeriä!

PS Klikkaamalla kuvia pääsette käsiksi parempilaatuiseen näkymään. 

Värityskuvia kaukaisesta valtakunnasta

Tämä on taas mainos! Latasin juuri kolme uutta satuvärityskuvaa Etsyyn. Ne kaikki ovat kuvitusta kaukaisesta valtakunnasta, jossa asiat ovat justiinsa niin kuin kaukaisissa valtakunnissa kuuluu olla. Eli valtakunnasta löytyy vuoria ja meri, vakavasti otettava virta ja vesiputous, linna, metsiä, peltoja ja niittyjä, prinsessa, kettu, metsänvartijan poika ja lohikäärme.

https://www.etsy.com/shop/Sinihanhi

Lisää paperinukkeja

Aamupiirustusprojekti jatkuu. Toistaiseksi nimeämätön neiti (nukelle saa ehdottaa nimeä!) on saanut jo joitakin turnyyriviritelmiä ja edwardiaanisia liehuhelmoja. Olen päätynyt näihin tyyleihin, sillä kaikenlaisten laskosten värittäminen on kivaa ja opettavaista. Ja tavallaan on helpompi saada ilmeikäs väripinta, kun sitä on rikkomassa erilaiset laskokset ja rypytykset. Hirveän vaikea värittää eloisasti ihan vain tasainen pinta. Toisaalta laskoksetkin voi sössiä aika pahasti.

Ja sitten kuvia.

Minulle iski 4 minuuttia sitten hirveä väsy ja sumeus. Ehkä jopa unisuus. Mutta jos en nyt naputa tätä loppuun, jää tämäkin arkistoihin makaamaan. Niin että. Naputi naps. Harmi että sormet eivät ajattele puolestani. (Esiasteinen väsymys oli ilmoilla jo kuvia valitessani, jonka vuoksi vedin mutkat suoriksi ja valitsin kaikki.)

Tämän kuvan informaatioarvo: 1) Komiat puuvärit. 2) Suojapaperit ovat nyt puuvärien alla, koska jos ne olisivat ison arkin yllä, eivät piirrokset näkyisi. Mutta piirtäessäni paperi on peitetty pienemmillä arkeilla, ettei käteni nuhjaa kaikkea. Huom, vinkki, työn alla oleva asu toki ei ole paperilla peitetty silloin kun väritän sitä. Jos näin olisi, värittäisin sitä pienempää paperia eikä isolle arkille tulisi väriä lainkaan. 3) Maljakossa juhannusruusu ja syreeni. 4) Ikkunasta pilkistää alkukesä.5) Teekuppi on tyhjä. 6) Pukukirjat ovat olleet käytössä. 7) Lainasin kirjastosta TS Eliotin runokokoelman Old Possum's Book of Practical Cats. En tajua miksen ole lukenut sitä aiemmin.

Tilanne nyt. Tuo kuviollinen sininen yläosa on tämän aamun tuotos. Vielä työn alla. Se ja ylösalaisin oleva sininen yläosa (päällyshame) (en muista taaskaan oikeaa sanaa) menevät sinisen ylösalaisin olevan hameen kanssa. Periaatteessa myös punaisen hameen kanssa, vaikka silloin kyllä tulee vähän aikakausiristiriitaa. Mutta mitä väliä. (Siniset asunpalat ovat suunnilleen vuosimallia 1885, punainen hame on mallia 1870 tai jotain.)

Olen aikeissa leikata takin irti punaisesta alaosasta ja käyttää sitä erikseen piirtämäni hameen kanssa. Tuossa vasemmanpuoleisessa (pysähdyin heiluttamaan vasenta kättäni varmistaakseni että kirjoitan oikein - saatte ensiluokkaista palvelua) hameessa näkyy tasaisen pinnan värittämisen vaikeus. Etenkin kun puuvärirutiini on hakusessa.

Edwardiaanisia liehuhelmoja. Paitsi että vihreän asun helman liehu ei näykään kuvassa. Näistä asuista minulla on vähän vuosi hakusessa. Jossakin 1900-luvun alkupuolella kuitenkin. Tyyliin 1903 tai jotain. Olen siis täysin unohtanut mitä vuotta (tai vuosia) käytin mallina.

Pitäisi ehkä opetella käyttämään puuvärejä niin, että väriä on enemmän ja valkoista paperia vähemmän. Mutta kun tykkään tästä. Mutta toisaalta, koska en osaa runsasvärisempää tekniikkaa, en tiedä tykkäisinkö sen lopputuloksesta. Ja koska toisaalta minusta puuvärien olemukseen kuuluu herkkyys ja ilmavuus, olen ollut laiska enkä ole kauheasti yrittänyt kehittyä.

Tähän otin helman laskoksiin mallia valokuvasta. Kyllä helpottaa värien pelaamisen kanssa, jos piirros on kohdillaan. Toisin sanoen, on hirveän hankalaa värittää asua, josta ei tiedä että mistä kangas laskeutuu ja miksi ja miten. Piirtäessä jos käyttää ekstravartin tarkkuuteen, värittämisvaiheessa on sitten kivaa.

Ehkä vähän tylsä tuo keltainen tukka ja keltainen asu. Saa nähdä, toimiiko tuo kampaus nukelle. Paperinukkien irtokampausten ja hattujen kanssa on aina jännää. Ikinä ei ennen leikkaamista ja pukemista tiedä ihan aivan varmasti, että miten ne istuvat. (Mietin muuten että olisiko nuo keltaiset ruusukkeet helmassa pitänyt laittaa punavioleteiksi. Ehkä olisi pitänyt)

Tämän aamun saldo. Mitä sanoisitte punaisista koristenauhoista?

Astrid hautoo värikyniäni hyvin päättäväisesti, päivästä toiseen. Harmi kyllä kynäni eivät ole sen seurauksena lisääntyneet. Vähän stressaavaa kyllä tämä Astridin mielenkiinto kyniäni kohtaan. Tasan tarkkaan tiedän, että kissani sydän oikeasti halajaa päästä läppimään kynäni lattialle. Näitä ei voi siis jättää valvomatta pöydälle sekunniksikaan. Jos aikoo kääntyä vain ottamaan nenäliinan, pitää nostaa kynät johonkin jossa on reunat. Preussinsininen unohtui kerran pöydälle, kun lähdin keittiöön hakemaan vesilasillista. Astrid nukkui pianon päällä kun lähdin, siksi kai kynä jäi pöydälle. Kun olin saanut lasiini (ok, mukiini) vettä ja olin palaamassa olkkariin, kuulin miten kynä lensi lattialle. Nyt sitten jää jännättäväksi, miten silpuksi lyijy kynän sisällä meni.

Ja välittömästi kun siirrän suojapaperit pois, Astrid siirtyy kynien sijasta hautomaan piirustuksiani. Aina. Ja sitten se tietysti katsoo että mistä kohtaa olin värittämässä ja iskee peränsä siihen. On niin antoisaa olla kissanomistaja!

Paperinukkeja

Hyvää kesää! Äreä* koronakirjeenvaihtajanne täällä taas vaihteeksi! (Tosi hiljainen kirjeenvaihtaja olen lopulta ollut, monta julkaisematonta puolivalmista luonnosta tuolla kansioissa, valmista en saa aikaiseksi niin millään.)

Nyt tulin kertomaan että olen piirtänyt paperinukkejuttuja. Olen huhtikuun puolivälin jälkeen näköjään piirtänyt 50 asua/asustetta (sisältää pieniä juttuja kuten hattuja ja käsineitä) ja yhdeksän nukkea, plus yksi nukke on kesken ja yksi asu on kesken. Eli olen piirtänyt paperinukkejuttuja aika paljon. (Jonka takia en varmaankaan ole saanut aikaiseksi blogitekstejä.)

Pääasiassa olen piirtänyt tabletilla. Kerran jo sisko printtasi minulle pomaskan tuotoksiani ja pisti postiin, että pääsin näkemään livenä, miltä tuotokseni näyttävät väritulosteina (korona-aikaan kun meidän taloudessa on ollut aika vähän haluja lähteä nuohaamaan tiloja joissa itse pääsisi tulostamaan väritulosteita - ei niin että niitä tiloja hirveästi olisi ollut edes auki) (meillä arvatenkaan siis ei ole itsellämme väritulostinta). Ihan kivoilta ne digituotokset näyttävät, vaikkeivät vedä vertoja rouhealle paperille puuväreillä tai akvarelleilla nyhjätyille eläväpintaisille tuotoksille. (Edellisen virkkeen kauhistuttavalle sijamuotoketjulle on joku nimikin. Kaikille rumille virkerakenteille löytyy oma nimi aina. En vaan ikinä muista niitä.)

Tabletilla on kiva piirtää paperinukkeja. En sano että helppo. Tartvitsisin jonkun superlaitteen siihen, jonkun turbotietokoneen jossa on tsiljoona-jotain muistia ja järeä kuvankäsittelyohelma. Sen sijaan minulla on 32 Gt:n pädi, jonka muistista 30,7 Gt on käytetty. Jonka seurauksena piirustusohjelma kaatuu aina tasaisin välein ja menee paniikkiin tallentamisesta, sillä sitä ja pädiä ei ole tarkoitettu selvästikään siihen että piirustuksessa olisi 270 kerrosta. Ken ei harrasta digitaalista piirtämistä, ei ehkä hoksaa että 270 kerrosta on paljon. Mutta minä kerron että se on tosi paljon. Ja kerron senkin, että 270 kerroksen kasaan saaminen voi viedä aikaa yli kaksi viikkoa ja tosi monta tuntia. Niin että ei niitä paperinukkeja helppo ja nopsaa piirtää ole edes digitaalisesti. Mutta kivaa se on.

Samalla olen pikkuisen piirtänyt paperille. Se on kaikkein kivointa mitä maailmassa on, mutta kun sitä varten pitää istua pöydän ääressä. Olen aina aloittanut päivän piirtämällä pöydän ääressä, jos olen voinut. Toissapäivänä esim en voinut, sillä kävin hammaslääkärissä. (Jotenkin kuvaavaa että kun minä ekaa kertaa sitten helmikuun alun poistuin kotoa, se oli niinkin viihteellistä kuin hammaslääkärireissu. Voitte alkaa maltillisen vedonlyönnin siitä, sainko reissusta itselleni viruksen. Minusta olisi varsin epäreilua, jos sain.)

Kävin hammaslääkärissä, sillä yhtä hammasta särkee tosi paljon melkein koko ajan. Oikealla ylhäällä, toinen poskihammas takaa, hampaan keskellä sisällä se kipu on ja säteilee ohimoon ja poskeen ja kaulaankin joskus. Mutta eihän siinä hampaassa mitään ollut. Kipu johtuu purennasta tai leukojen sijoiltaan olemisesta (pysyvä olotila vuosikymmenestä toiseen) tai jostakin. Mutta tulipa selvitettyä. Yhtä hyvin se olisi voinut olla vuosisadan isoin reikä. 

Oli kiintoisa kokemus tämä korona-ajan hammaslääkäriajanvarauskäytäntö. Nehän eivät ota turhaan ketään sinne. Niin että ajanvarauksesta ensin haastateltiin huolella, että mikä ongelma, sitten haastateltiin mikä on elimistöni tämänhetkinen suhde koronavirukseen, sitten haastateltiin kaikki riskiryhmiä kartoittavat asiat. Sitten henkilö puhelimen toisessa päässä sanoi että hammaslääkäri soittaa minulle hetken päästä. Ja sitten hammaslääkäri soitti ja haastatteli hammasasiat uudelleen ja riskiryhmäasiat myös. Jonkin aikaa harkittuaan hän sanoi, että on tuo hammas hyvä tsektata, vaikka kivun sahaaminen edestakaisin viittaa purentaperäiseen ongelmaan  (pätevästi arvioitu). Ja sitten sain ajan riskiryhmille varatulle klinikalle. En tiennytkään että sellaisia on. Onneksi on.

Mutta takaisin paperinukkeihin. 

En oikein muista, mistä tämä sai alkunsa taas. Vuoden alusta maaliskuuhun saakka ompelin asua nukelle. Maaliskuusta huhtikuuhun testailin uusia puuvärejäni ja tein värikarttoja. Sitten yritin kirjoittaa blogia Pikku naisia -elokuvista. Luulen että se ehkä sai minut digitoimaan Amy March -paperinukkea. Joka tapauksessa minulla on aina tapana tehdä asioita kokonaisvaltaisesti. Niin että kun aloin piirtää paperinukkeja, aloin tehdä sitä ihan kaksin käsin, niin sanotusti.

Kuvassa yllä Frida Kahlo, Sara ja Sarri, pikkuinen Amy March, aikuinen Amy March (luonnos), pari asua tätini paperinukkeprinsessalle (tuo alla piilotteleva puuväripiirros) ja testi yhdestä prinsessasta muutaman asuluonnoksen kanssa. Fridan ja aikuisen Amyn aloitin nollasta. Muut ovat kymmenen vuotta vanhoista paperinukkeluonnoksistani tai valmiiksi piirtämistäni paperinukeista digitoitu. Siis eli olen skannannut alkuperäiset piirrokset ja sitten piirtänyt ne piirustusohjelmalla läpi ja muokannut ja värittänyt. Esimerkiksi Saran ja Sarrin kanssa puuhasin joku 6 päivää, että ei se ihan käden käänteessä tapahdu se digitaaliseen muotoon siirtäminen, vaikka olisi luonnos pohjilla.

Frida Kahlon piirsin ihan itsellenikin yllätyksenä. Yhtenä aamuna vain herätessäni keksin, että ystävän lapsi, suuri Frida Kahlo -fani, tarvii Frida-nuken. Minun piti tehdä ihan pikainen juttu, mutta jännästi siihenkin suhraantui viikko.

Testiprintti Amy-luonnoksesta. Normaalisti aina piirrän kaikkeen mustat rajat. Piti testata, että tuleeko tällaisesta rajattomasta nukesta liian flatku ja epämääräinen. Ei tullut. (Amy-arkit aloitin 3. 5., valmista tuli eilen.)

Aamupiirustuspaperinukkeja. Nämä ovat ikkunan läpi piirretyt kopsut vanhoista nukeista. Asut ovat ihan uudet. Tärkein juttu aamupiirustushetkissä on saada käyttää ihania puuvärejäni.

Kuvanlaatu yllä ehkä ei kovin hyvä, se on kuvakaappaus. Kun nääs jotenkaan ei tunnu kovin fiksulta pistää digitaalista piirrosta alkuperäisenä monen megatavun tiedostona nettiin. Ei etenkään jos suunnittelee myyvänsä kyseistä tuotosta Etsyssä. (Justiinsa yllä oleva ei ole lopullinen paperinukketiedosto. Se lopullinen on kahdella A4-arkilla, jotta nukke on riittävän isokokoinen).

 Tämmöinenkin työn alla Amysta, ajatuksena on että näitä voisi printata (värillisenä) askarteluihin.

Tässä digitaalisen piirtämisen mukavuuksia. Tai no, tämän saman nyt tekee melkein yhtä helpolla paperille. Mutta siis, yllä vasemmalla eka pikainen luonnos, jonka idea oli lähinnä tsekata paikka luisteluasulle arkilta. Seuraavat ovat enemmän tai vähemmän piirretty edellisten päälle. Kuten näkyy, moni asia on pysynyt samana alusta loppuun. Kätevää, kun voi vain piirtää läpi uudelle kerrokselle ja tehdä muokkauksia ja poistaa vanhat alta sitten pois. Huomattavasti mukavampaa tehdä se sängyssä kylkimakuulla kuin ikkunaa vasten seisten, pelaten paperilla joka ei pysy paikallaan ilman kaikenmaailman teippauksia.

Mutta tämä on ihan aidosti digipiirtämisen parasta ylellisyyttä. Ja erinomaisen mahtava juttu ihmiselle, jolla on rajallisesti fyysisiä resursseja. Ei aina tarvitse aloittaa kaikkea alusta, jos huomaa jonkun menneen pieleen. Kuten nyt tässä. Yhtäkkiä hoksasin, kun olin piirtänyt Amylle jo neljä asua valmiiksi, että mokoman käden sormet ovat ihan pielessä (ylin kuva). Kenen pikkurilli on pidempi kuin nimetön, kysyn vaan? Huokaisin vähän kun virheeni valkeni. Mietin että onks tää ny niin paha. Totesin että no taatusti on. Sitten vain aloin piirtää kättä uudelleen vanhan päälle. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Amylla olikin hyvä käsi. (Ja sitten sama piti siirtää tanssiaisasuun ja kävelypukuun.)

Tämän hetken aamupiirustusprojekti.

Tyypille tuli vahingossa sairaan isot manga-/bambisilmät. Kokeilussa on jättää homma tussaamatta. Se vähän ahdistaa minua, koska en vain osaa käyttää värejä riittävän kontrastisesti ja napakasti jotta työni toimisivat ilman mustia rajauksia. Mutta toisaalta tussaus on se, joka aina voi pilata kaiken, ja se on stressaavaa, ja haluan oppia käyttämään värejä paremmin. Niin että kokeilen ilman tussia nyt kumminkin.

Kiva piirtää kun on kieloja ja syreenejä kaverina. 

Seuraava uhri tabletilla piirrettäväksi. Vihervaaran Anna.

Huom! Obs! Achtung! Warning! Koronavalitus seuraa.

*) Äreä siksi, että koronaluvut näyttivät niin lupaavilta ja nyt yhteiskunta avautui ja kohta kuitenkin taas posahtaa, ja näin ollen riskiryhmäihmiset eivät pääse ikinä palaamaan normaaliin. Toivottavasti olen väärässä. Mutta sitä vain naiivisti luulin että rajoitukset ovat voimassa kunnes korona on tapettu. Ja se olisi kai tullut tapetuksi aika pian. Silloin olisivat riskiryhmäläisetkin saaneet pienen hengähdystauon ennen toista aaltoa. Nyt luultavasti emme saa. (Toivottavasti oikeasti olen väärässä!) 

Juuri minun kotona olemiseenhan tämä nyt ei vaikuta erityisen paljoa, kotona minä kuitenkin olisin. Mutta tänne ei edelleen voi päästää vieraita, autottomana ihmisenä en pääse turvallisesti labroihin tai hoitamaan muita menoja, mieheni pitää edelleen miettiä omat kuvionsa ja niin edelleen. Olisin tästä yleistressistä halunnut pienen lepotauon. Olisi tosi kiva mennä ovesta ulos ilman että tarvii miettiä että kahvassa voi luurata virus, joka mitä suurimmalla todennäköisyydellä heivaa henkilöni sisukaluineen päivineen sairaalaan. 

No. Ehkä riskiryhmäläisten olisi tarvinnut joka tapauksessa nyhjätä kodeissaan kesän yli. Tai ehkä yhteiskunnan avaaminen ei nostakaan tartuntalukuja takaisin ylös.

Okei. Tämän päälle tarvitaan jotakin positiivista. Tässä vielä kissakuva viime kesältä:

Pääsiäisaiheinen värityskuva

Tabletilla värittämäni versio kuvasta.

Päätin piirtää kuvan, jonka liistraan makkarin vaatekaapin oveen ja jota voin sitten katsella, kun kuuntelen messulähetyksiä netistä. Tuli sitten mieleeni, että joku muukin ehkä näin pääsiäisen alla voisi tykätä värittää kyseisen kuvan. Niin että pidemmittä puheitta linkit PDF-tiedostoihin:

1) Pääsiäisvärityskuva

2) Pikkuisen karsittu ja siten vähän helpommin väritettävä versio 

Keksi numero kaksi

En aio joka päivä pistää puoliksi syödystä keksistä tänne kuvaa. Nyt pistin tämän vain kuvitukseksi ilmoitukselle, että puuhaan Pikku naisia -elokuvista pientä vertailua. Taitaa mennä päivä tai pari ennen kuin saan sen valmiiksi. Muutenkin kyllä täytyy sanoa, että mahdotonta minun on joka päivä blogissa jotakin julkaista, vaikka äitini kuinka arvovaltaisesti toivoisi sitä. Jokapäiväinen naputtelu alkaa jo käydä sormille, ajattelu taas alkaa tuntua aivoissa. Olisi kivaa ulkoistaa naputtelu ja ajattelu, mutta eihän tämä sitten enää olisi minun blogini.

Sisäisesti aurinkoista viikonloppua teille!

Koronakaranteenikeksi numero 1

Mieheni kävi kolme viikkoa sitten kaupassa hankkimassa kotivaraa. Sitä täydennettiin vielä kaksi viikkoa sitten, päivää ennen kun muut ostivat vessapaperia. Meille ostettiin kaalia ja porkkanaa ja perunoita ja piimää, pääasiassa. (Eihän sitä voi edes kotivaran hankkimiseksi sanoa. Kyseessä oli enemmänkin viikon ruokaostosten ostaminen kerralla. Kun vieressä on Alepa auki 24 tuntia vuorokaudessa, on harvoin tullut ostettua ruokaa kaukonäköisesti. Ennen tätä koronahässäkkää.) 

Parin päivän päästä, kun uutisissa kerrottiin vessapaperista, hoksasin karmivan tosiasian. Kotivarasta puuttui taistelutahdon ylläpitämisen kannalta tärkeä elementti! Keksipaketti!

Niinpä mieheni lähti vielä kerran kauppaan (sen jälkeen ystävämme ovat tuoneet täydennyksiä, ihanat avuliaat lähimmäiset). Hakemaan keksipakettia. Oli siinä listassa vielä jotakin muuta. Käsisaippuaa nyt ainakin. Ei vessapaperia kuitenkaan. 

Sain pian puhelun kaupasta. Ongelmatilanne. Kaikki voihin leivotut keksit oli loppu. Minä sanoin että no onko Jaffa-keksejä, tuo niitä. Hetken hiljaisuus. Sitten mieheni kertoi, että kuule, näissä kaikissa, mitä täällä on jäljellä, on glukoosifruktoosisiirappia ja palmuöljyä ja muita asioita mitä kekseissä ei kuulu olla. Haluanko niitä? 

No hetken häiriössä olin urhea ja vakaumuksellinen. Sanoin että anna olla. 

Vaan kolme päivää myöhemmin alkoi jo kaduttaa. 

Viikkoa myöhemmin oli ensimmäinen täydennyskerta, ystävä toi tuoretuotteita. Kauppalistassa oli Jaffa-keksit. Pedantti ystävämme soitti kaupasta miehelleni ja ilmoitti, että yksi artikkeli kauppalistalta ei ole saatavilla. Meneekö hän toiseen kauppaan. No ei tietenkään! Kun ystävä jätti kassit ovelle, hän ilmoitti miehelleni, että Jaffa-keksit oli tämä puuttuva artikkeli. 

Minä harkitsin polvilleni heittäytymistä ja hiusteni repimistä ja kevyttä ulvontaa. Jotakin sellaista mitä Kotiopettajattaren romaanin ullakolla voisi kuvitella tapahtuvan. 

Ah, miksi en huikannut puhelimeen, että mikä puuttuu? Olisin voinut sanoa silloin, että mikä tahansa keksipaketti käy. Melkein mikä tahansa.

Eilen saatiin toinen tuoretavaratäydennys. Kirjoitin kauppalistaan ”Domino-keksit/halpis-Jaffa/Jaffa-keksit/Lu Bastogne/vohvelikeksit, mieluiten vadelma”. Harkitsin listata lisää erilaisia keksejä, mutta koska olin kertonut ystävälleni keksitragediastani (häneltä itse asiassa alkujaan sain kimmokkeenkin ymmärtää keksien merkittävyyden tässä vakavassa tilanteessa), arvelin että hän nappaisi kauppalistasta pointtini. 

Ja niin sain Domino-keksini eilen illalla! Ah! Tänään pyyhin pakkauksen ja nostin sen olohuoneeseen taiteilijatarvikkeideni joukkoon. Ja hetki sitten join iltapäiväteeni ja napostelin ensimmäisen keksin. 

Keksejä on pakkauksessa yhteensä 26. Nimesin paketin koronakaranteenikeksipaketiksi. Syön keksin päivässä. Katsotaan missä mennään 26 päivän päästä. Luullakseni tarvitaan vielä ainakin kaksi lisäpakettia ennen kuin siirryn syömään taas ihan normaaleja keksejä. Mutta kivempi on laskea keksejä ja keksipaketteja kuin ihan vain päiviä. (Minun laskuni ei lähtenyt ensimmäisestä poikkeustilapäivästä, mutta sillä nyt ei ole väliä. Jos en olisi käynyt 13. 3. sairaalassa, nyt olisi menossa kotonaolopäivä numero 50.)

Värioppia, värikyniä ja kissoja mieltä piristämään

Sain syntymäpäivälahjaksi 120 värikynää. Syntymäpäiväni oli jo tammikuussa, mutta lahjan sain nyt maaliskuussa. Justiinsa parhaaseen mahdolliseen aikaan. Niistä on nyt paljon iloa ja viihdykettä. Niistä on huomattavasti iloa myös Astridille. Se osoitti kiintymystä kyniä kohtaan jo ennen kuin avasin postituspakkauksen (kts kuva yllä).

Rehvakas kynien omija.

Sittemin se on käytännössä ominut kynät. Minun on varovaisesti pitänyt muistuttaa, että kynät oikeasti ovat minun. MINUN.

Kyniä on kiva hautoa.

Kynien päällä on kiva kylpeä.

Kynien äärellä on kiva mietiskellä. (Blogitekstin kissakuvien määrä on korkea terapeuttisista syistä.)

Sitten väriympyrään. Löysin ohjeet siihen täältä.

Kun ihminen saa 120 hienoa värikynää, hän tietysti haluaa tutustua kyniin kunnolla. Hyvä keino aloittaa tutustuminen (kaikenmoisen piirustelun ja värittelyn lisäksi) on tehdä ihan vain värikartta, sellainen josta näkee jokaisen kynän värin. (Yllä olevassa kuvassa näkyy tuota värikarttaani, siitä puuttuu vielä kynien nimet ja numerot.) 

Mutta minusta värikarttaakin hauskempi (ja samalla opettavainen) juttu on tehdä väriympyröitä ja muita värijekkuja. Minulla on niitä varten luonnoslehtiö, johon olen itse piirtänyt ruudukot ja ympyrät. Netistä varmasti saisi tulostettua valmiitakin pohjia, mutta tykkään piirtää ruudukkoni itse. Tai no, tykkään ja tykkään. Minä nimittäin en yksinkertaisesti vain osaa käyttää viivoitinta enkä mitata asioita. Nytkin meni kokonainen aamu siihen että sain ruudukon lehtiön arkille suoraan.  Siis linjassa sivun reunoihin nähden. Millilleen. Huono yhdistelmä tykätä millilleen suorista jutuista ja samalla olla kykenemätön mittaamaan asioita oikein.

Makkarin leiri. Päivän aktiviteetit käden ulottuvilla.

No niin. Ensin pieni paketti värioppia, ihan vain palikkatasoa. Kun joskus siitä lueskelin, huomasin että väriopissa on vanhempia ja uudempia teorioita - en tiedä kumpaan kategoriaan tämä nyt kuuluu. Mutta palikkatasokin, vanha tai uusi, tuo kivan lisän tähän puuhaan. Ja ainahan voitte lukea asiasta lisää Wikipediasta. Itse tsekkasin äsken ja sain pääni sekaisin. Olen ollut aina tosi huono väriopissa. Siis erittäin huono. Liikaa kaikkea fysiikkaa ja valoa ja spektrejä. Niinpä tässä tosiaan palikkamalli.

Primaarivärit: Punainen, keltainen ja sininen. (Tai purppura, keltainen ja syaaninsininen. Tai magenta, keltainen ja syaaninsininen. Riippuu lähteestä.)

Sekundaarivärit: vihreä, violetti, oranssi. Syntyvät sekoittamalla edellisiä pareittain keskenään.

Tertiäärivärit: Välivärit ympyrässä. Syntyvät primaari- ja sekundaarivärien sekoituksesta. Esimerkiksi keltainen ja vihreä yhdessä tekevät keltavihreän. Violetin ja sinisen vauva on sinivioletti. 

Vastavärit eli komplementtivärit: Väriympyrässä vastakkaisilla reunoilla olevat värit. Synnyttävät vierekkäin laitettuina meheviä näkymiä.

Sitten hommiin. Tähän puuhaan tarvitaan 12 (+2) väriä. Ne eivät kyllä löydy 12 kynän perussetistä (etenkään ei ole normaalia löytää 14 kynää kahdentoista kynän setistä). Mutta toisaalta perusväreillähän tehdään kaikki värit, että voihan tätä soveltaa niihinkin sopivaksi. Tai no, ehkä kolmella värillä liikkeelle lähteminen voi olla turhan haastavaa värikynien kanssa, mutta kuudella kynällä (primaari- ja sekundaarivärit) tämä homma jo varmasti onnistuu. Täytyy kokeilla! Taidan kokeilla kyllä kolmellakin värillä, siitä vasta hauskaa tuleekin, onnistui tai ei. (Luultavasti ei.)

Väriympyrässä ja murrettujen värien ruudukossa on kummassakin käytetty samat värit, paitsi väriympyrässä on kaksi lisäväriä ympyrän sisemmille kehille. Selvä lista selventää asiaa:

keltainen

oranssinkeltainen

oranssi

punaoranssi

punainen

punavioletti

violetti

sinivioletti

sininen

sinivihreä

vihreä

keltavihreä

väriympyrässä lisäksi harmaa (mustakin käy) ja valkoinen

Väriympyrässä, joka on jaettu 12 sektoriin (harmaalle ja valkoiselle ei omaa sektoria), listan värit kiertävät vastapäivään. Väriruudukon pysty- ja vaakasektoreissa värit menevät tuossa järjestyksessä kuin listassa, alkavat keltaisesta.

Väriuudukon ideana on nähdä, miten värit sekoittuvat toisiinsa ja synnyttävät murrettuja sävyjä. Perusperiaatteeltaan se on simppeli. Tosin minä kyllä jouduin miettimään pitkän tovin että miten oikein homma etenee, koska olin väsynyt ja pää jumitti tai sitten vain olin vähän pöhkö. No. Homma etenee niin, että ensin väritetään pystysarakkeet otsikonmukaisilla väreillä. Ja sitten vaakasarakkeisiin sama juttu. Voi tehdä myös päinvastoin.

Väritin usean kierroksen. Pidin huolta, että väritin aina systemaattisesti kautta koko ruudukon samalla tavalla. Siis eli katsoin että joka ruudussa on yhtä monta kerrosta värejä samassa järjestyksessä. (Jostakin syystä väritin ylärivin ja ensimmäisen pystyrivin tummemmalla kuin muut.) 

Annan nyt esimerkkinä vaikka vihreän vaakarivin (tämä on siis ihan yksinkertaista, mutta varmuuden vuoksi väännän rautalangasta). Pohjana on kertaalleen väritetyt pysty- ja vaakarivit (jolloin jo syntyy ensimmäiset murretut värit), sen jälkeen systeemi meni näin: Väritin rivin ensimmäisen ruudun keltaisella, sitten vihreällä. Toisen ruudun keltaoranssilla, sitten vihreällä. Homma jatkui samaan malliin. Oranssi-vihreä, punaoranssi-vihreä. Näin koko rivi. Ja samalla systeemillä koko ruudukko, rivi kerrallaan. Ja sitten uusi kierros. Aina niin, että pidin värikerrosten järjestyksen samana. Taisin vetää yhteensä neljä kierrosta, kukin kerros on aina kevyellä kädellä väritetty. En ole värikynäekspertti, mutta kokemukseni mukaan raskaalla kädellä väritetyt kerrokset eivät sekoitu toisiinsa niin hyvin.

Jos joku on jaksanut lukea tähän asti, saa hän palkinnoksi seuraavan informaation: Tällainen systemaattinen värittäminen on äärimmäisen rentouttavaa. Ei luovia paineita, ei taiteellista kunnianhimoa, ei pelkoa teknisen taituruuden puutteesta. Kunhan vain värittää mitä ruudun tekstit kertovat. Kyllä laskee syke ja mieli kevenee, koska puuha vaati keskittymistä eikä murehtimiselle jää tilaa.

Ja sitten väriympyrään. Ensimmäiseksi olen värittänyt kunkin sektorin yhdellä värillä siten, että uloin sarake on saanut väriä kunnolla, sisemmät sarakkeet olen värittänyt kevyemmin.

Uloimmassa renkaassa on omissa lokeroissaan jokainen väri sellaisenaan.

Toisessa renkaassa on aina puhdas väri (siis eli renkaan uloin väri) sekoitettuna vastapäisen sektorin puhtaaseen väriin. Eli toisessa renkaassa on vastavärien sekoitus.

Kolmannessa renkaassa on puhdas väri sekoitettuna harmaaseen.

Sisimmässä renkaassa on puhdas väri sekoitettuna valkoiseen.

Väännetään taas rautalangasta. Keltaisen sektorin  uloimpana on pelkkää keltaista. Sen alapuolella on keltaista sekoitettuna violettiin, sitten on keltaista sekoitettuna harmaaseen, lähinnä keskustaa on keltaista sekoitettuna valkoiseen. Vastapäisessä sektorissa uloimpana pelkkää violettia. Sitten violetti sekoitettuna keltaiseen, sitten violetti ja harmaa ja lopuksi violetti ja valkoinen.

Keltaisessa sektorissa pohjimmaisena ja päällimmäisenä värinä on aina keltainen, violetissa sektorissa päinvastoin. Poikkeuksena sisin rinki. Siinä olen kyllä kaikissa sektoreissa jynssänyt lopuksi päälle valkoista.

Piti aloittaa uusi väriympyrä ihan vain siksi että saan teille vaihekuvat alusta. Sieluni silmissä näin kyllä hienommat vaihekuvat, mutta näillä mennään.

Ensimmäisessä kuvassa on keltaiset pohjat ja vähän jo violettia. Toisessa kuvassa on violetti sektori väritetty myös (ihanko totta!?!1) ja keltaisen sektorin värejä vahvistettu.

Kolmannessa kuvassa kummassakin sektorissa on yhtä paljon väriä. Eli keltainen pohja, jossa kaistale violettia keltaisen päällä ja sitten keltaista violetin päällä. Ja violetti pohja, jossa kaistale keltaista violetin päällä ja violettia vielä keltaisen päällä. On ihan älyttömän kiehtovaa nähdä, miten vastavärien sekoitukset ovat erisävyisiä riippuen siitä, kumpi väri on pohjalla. Kokeilkaapa!

Neljännessä kuvassa on kumpikin sektori käsitelty kokonaan, mutta myöhemmin lisäsin niihin vielä värikerroksia lisää.

Ja siinä se. Minä lopetan tähän.

Paitsi sanon vielä että tietysti sekoilin monta kertaa ja väritin väärällä värillä väärään lokeroon. Kumilla sai kummasti kuitenkin korjattua. Ja sitten sanon että kirjoitin tätä kahtena päivänä kolmessa istunnossa ja silti kyllä näen että ei oikein meinaa löytyä sanoja ohjeisiin. Että käyttäkää omaa järkeänne ja googlatkaa, jos tästä tuli olo että homma on vaikeaa. Se ei ole vaikeaa. Sen sanallistaminen sen sijaan on. Mutta tiedättekö, en ole kahdeksaan ja puoleen tuntiin katsonut uutisotsikoita! Koska olen kirjoittanut, värittänyt, käynyt pihalla, värittänyt ja kirjoittanut. Ja huilannut ja syönyt.

Väriympyränväritysseuraa.

Kävin kesken blogin kirjoituksen iltapäiväteellä naapurissa asuvan ystävän kanssa. Hän toi meille tuolit. Kuten näette, pidimme etäisyyttä toisiimme. (Kassissani oli pieni termoskannu ja muki. Vähän ylimitoitettu kassi heille.)

Tämä on niin kokuttavaa puuhaa, että vaikka pitäisi keskeyttää jo, sitä ajattelee että no vielä yksi sektori. No vielä yksi sektori. No vielä yksi sektori. Aika monen vielä yhden sektorin jälkeen (minun piti lopettaa kahteen ekaan) keskeytin homman tässä kohtaa.

Kuvituskuva. Kuvan kissa liittyy tapaukseen.

Kokemusasiantuntijuuden äänellä: vinkkejä neljän seinän sisälle 3

Tietoinen toimeliaisuus ahdistuneiden ajatusten harhauttamiseksi pitää pään kasassa. Eli kuten Saul Bellow sanoo, muistaakseni kirjassa Herzog: "Tänä aamuna joutilaisuus oli huono idea. Ellei hän ryhdistäytyisi hän joutuisi alttiiksi sattumanvaraisten ajatusten kärsimykselle." Harmiksi en muista kirjaa varmasti, mutta jos kyseessä on Herzog, tuo mahtava suomennos menee Pentti Saarikosken piikkiin.

Ensimmäisessä vinkkijutussani kirjoitin jo tästä aiheesta. Siitä miten joskus ihminen herää mieli maassa ja vatsassa ahdistus ja kaikki on mustaa ja ihminen kokee syvästi miten hän on epäonnistunut ja huono eikä ikinä mikään ole koskaan ollut hyvin, mikään ei ole nyt hyvin eikä mikään milloinkaan ole oleva hyvin. On mahdollista toki, että ihminen kokee vain osan edellä mainitusta tunteista ja ajatuksista. Tai sitten hän kokee kokonaan eri setin. Mutta pointtina tässä on että ihmistä niin sanotusti ahdistaa. (Mikäli tämä kokemus osuu naisihmiselle hormonikierron määrättyyn vaiheeseen, suosittelen hoidoksi suklaata ja sitä että haistattaa hormoneille pitkät eikä annan niiden määrittää tunne-elämää.)

Kirjoitin jutussani myös siitä, miten tähän ahdistukseen paras hoito on toimeliaisuus. Ja kerroin miten minulla on lista asioista joita tykkään tehdä ja joita rakastan ja jotka ilahduttavat minua, ja että listasta on apua näinä tällaisina hetkinä.

Puhun nyt omasta puolestani. Kun minä herään mieli mustana uuteen päivään, minulla totisesti on mieli mustana. Päässä vilisee nälänhätä, ihmiskauppa, saasteet, kodittomuus, kerjäläiset, Kela ja kaiken kruununa tietysti tunne että minusta ei ole mihinkään. Mustassa  mielialassa on jotenkin kovin helppo olla (en puhu nyt masennuksesta vaan ajoittaisista lamaantuneista hetkistä, joita kaikilla on). Tarkoitan siis että märehtiminen ja itsesääli ja murehtiminen sujuu kuin luonnostaan, kun sille päälle sattuu. Siinäpä sitten ollaan ja mustuus ruokkii mustuutta. Siinä olotilassa on niin jumissa, että ei siitä pääse niin vain pois. Ei välttämättä ole edes sellaista tunnetahtoa. Mutta järki sanoo, että tästä nyt ei tule mitään ja tästä on päästävä ulos. 

Sen jumin ja lamaannuksen vuoksi kuitenkin on joskus hankala keksiä mitään positiivista, vaikka järki yrittäisikin tulla apuun. Ja sitä varten minulla on se lista. Siinä on sanoja paperilla. Ihan omin kätösin kirjoitettuja kivoja projekti-ideoita ja kaikkea mukavaa mitä ihminen voi tehdä. Pelkästään listan lukeminen jo nostaa mielialaa, kun se muistuttaa kaikista hauskoista asioista joita rakastan puuhata. Ja sitten poimin siitä jonkun. Ja pakotan itseni toimeen. Homman nimi on, että kun on oikein ahdistuksesta lamaantunut, ei sitä luonnostaan suostu mihinkään toimeen. Sitä vaan jäkittäisi. Mutta kun pitkin hampain istuu pöydän ääreen ja alkaa puuhata, kummasti siinä vähitellen elämä alkaa taas  maistua.

Eli siis. Puuhaaminen, minun tapauksessani mieluiten käsillä tekeminen, puskee ahdistuksen syrjään. 

Otetaan tästä korona-aikakauden esimerkki elävästä elämästä.

Minua jänskättää korona ihan todella paljon. Minulla on muutaman muun koronan kannalta ei niin  mieltäylentävän tekijän lisäksi sellainen hauska perinnöllinen geenivirhe, joka paitsi alentaa immuniteettiä, myös täsmällisesti ottaen tekee keuhkoista veltot puolustamaan itseään hyökkäyksiä vastaan. Olen katsellut kalenterista, että jos tämä tauti täytyy sairastaa, kannattaisi hankkia se virus joko nyt, kun hengityskoneita on vapaana, tai sitten heinäkuussa kun viruksen piikki toivottavasti on ohi ja hengityskoneita on taas vapaana. Hilpeitä mietteitä ennen nukahtamista!

Mietteitä ei helpota, että normaaliolotilani on monetta vuotta sellainen kuin terveillä ihmisillä on flunssassa. Jokaista iltaa kohden kurkku on kipeä (jos ei ole jo herätessä), pientä lämpöilyä jatkuvasti. Jäseniä kolottaa. Ja kun vähänkin väsyn (ja väsyn vähästä), alkaa kuiva yskähtely. Nenä vuotaa nonstoppina. Minä en oikeastaan ikinä tiedä onko minulle tulossa flunssa ennen kuin on täysi rähinä päällä ja poskiontelot paukkuu.

Niin että täällä on sellaista varpaillaan hipsuttelua ja käsien pesua että oksat pois. Tarkoitan että olotila on helposti aika ylivirittynyt. Aaah, kuiva yskä! Ahdistaako mun henkeä? Eeeei ahdista. Eikä ole kuumettakaan. Niiii, ei vielä. 

Just.

Yhtenä aamuna ensimmäinen ajatus oli, että miltä tuntuu kuolla hengityskoneessa eristyksissä läheisistä jossakin täyteen ängetyssä sairaalassa (enkä ollut lukenut aiheesta edes uutisia - vielä  silloin). Miten mahtava aamun ensimmäinen ajatus!

Toisena aamuna havahduin kun oli aivan todella raskasta hengittää. Mutta sitten tajusin että korona ei kyllä taatusti tunnu niin mukavalta. Sillä ei varmana ole pehmeitä pieniä tassuja rinnan päällä eikä se hyrise. Kun avasin silmäni, siinähän se kissa tuijotti omillaan minua. Tosi läheltä. Niin kuin ne tekee. Hiukan pelottavaa sekin. Muttei lainkaan niin pelottavaa kuin pandemia.

Järki sanoo että stressaaminen ei auta. Ja että stressi vain laskee immuniteettiä. Ja sitten tulee lisää stressiä siitä että ei saa stressata immuniteettiä alas.

Niin että on pitänyt ottaa järeät keinot käyttöön. Minun tapauksessani se on ollut VÄRIYMPYRÄ.

Peruspohja on ensin pitänyt saada kuntoon: Ensinnäkään ei saa tsekata uutisia joka välissä. (Olen saanut sen laskettua jo melkein yhteen kertaan päivässä.) Toiseksikaan ei saa jutella aiheesta koko ajan (olen onnistunut tässä jo aika hyvin).

Ja sitten ei kun harhauttamaan ajatuksia.

Minun harhautusprojektini on ollut, kuten tuossa jo mainitsin, väriympyrä. Ja muut värikartta-asiat. Se on ollut todella toimiva harhautusprojekti. Suosittelen sitä erityisesti niille joilla on vaikeuksia viivoittimen käytössä. Jos ei osaa piirtää suoria viivoja edes viivoittimella, värikarttojen tekemiseen kuluva aika triplaantuu, ja näin harhautusprojektin tehokin lisääntyy.

Olen viime päivinä hyökännyt värikynien kimppuun jokaisessa mahdollisessa välissä. Olen roudannut ne ja luonnoskirjan sänkyynkin, jos en ole jaksanut istua pöydän ääressä. Olen tietoisesti valinnut tarttua värikyniin sen sijaan, että tsekkaisin sosiaalisen median tai uutiset. Välillä on ollut sellainen levoton haahvuilevan pöljä olo, jossa ei haluaisi tehdä muuta kuin järsiä kynsiä. Siltä kanavalta on vähän vaikea värähtää mihinkään suuntaan, mutta järkipuhe itselle on auttanut. Värikynä käteen!

Koko epidempia on vasta aluillaan. Mutta oletan, että mitä pidemmälle se pääsee, sitä enemmän me siihen totumme. Vaikka uutiset pahenevat. Ja vaikka eristyneisyys ja kasaantuvat arjen huolet tekevät tilanteesta tukalamman viikko viikolta. Mutta me keksimme keinot selviytyä niistä uutisista ja huolesta. Sitähän se tottuminen on. Se ei siis ole helppoa hupsheijaa, onpa kivaa ei huolta  -meininkiä. Vaan sitä että päivästä toiseen ottaa apukeinot käyttöön ja jatkaa eteenpäin vaikka elämä tuntuisikin raskaalta.

Itselläni ahdistuspiikki on jo vähän laskenut, kiitos värikynien rauhoittavan vaikutuksen. Ajattelin siis jatkaa puuhailua. Etenkin koska kyllähän ne uudet ahdistuspiikit sieltä ovat tuloillaan, luultavasti pahempina. Mutta niistä selvitään yksi kerrallaan.

Ajanvietevinkki

Aina on kiva opetella uusia temppuja, eikö!

Tässä teille haaste:

Tavoitteena saada lyijykynän terä kynsinauhan alle niin syvälle, että kynä ei putoa kun nostat käden ylös. Kuulostaa helpolta! Mutta juju onkin siinä, että tämä temppu tehdään yhdellä kädellä ja ilman silmiä! Eli ei kun kynää teroittamaan! Sitten asettakaa se tasolle, kääntäkää selkänne ja ojentakaa kätenne kohti kynää. Pitäkää toista kättä vaikka taskussa. 

Temppua ei suositella lapsille! Temppu on kipuasteikolla keskitasoa (verrattuna siis kodin muihin perinteisiin  temppuihin kuten peukalon leikkaaminen veitsellä). 

Kertokaa tuloksista täällä, jos tuloksia saatte!

Kokemusasiantuntijuuden äänellä: vinkkejä neljän seinän sisälle 2

"Pikkuisista asioista iloitseminen ei ole lässynlässyn höpönpöpöä." Lainasin täten itseäni!  Täytyy sanoa, että Bellow'lla on paljon hienomman kuuloisia virkkeitä lainattavaksi.

No niin. Pikkuiset asiat.

Suuri syy blogini vaiteliaisuudelle viime vuosina on ollut se, että minulle tapahtuu vain pieni asioita. Ja ajatus kirjoittaa blogiin päivästä toiseen juttuja siitä, että miten kauniisti aurinko heijastaa ikkunan vanhan lasin läpi kuvioita seinälle, on tuntunut luonnottomalta. Sehän on nyt sellaista ihan amerikkalaista positiivista carpe diem -lässytystä. Niin että en ole kirjoittanut mitään. Kun en ole halunnut mitään abstrakteja mietteitä elämän olemuksestakaan väsätä.

Mutta nythän on tilanne se, että pitkästä aikaa minun eloni on tapahtumarikkaudeltaan lähempänä kansakunnan keskiarvoa (lapsiperheet kyllä vievät edelleen voiton 100-0, heillä taitaa olla tapahtumarikkaampaa nyt kuin koskaan), joten minulla on nyt tuhannen taalan paikka kirjoittaa kynsien kasvamisen kauneudesta, esimerkiksi.

Kynsien kasvamisen seuraaminen on ehdottoman aliarvostettu arjen viihdyke!

Niin, ne pikkuisen asiat.

No, hyvänen aika! Lähdetään niistä kynsistä! Kerrankin kun asiasta voi puhua ilman että saa hullun leimaa. (Tai ehkä siitä saa vielä  hullun leiman, mutta palataanpa asiaan muutaman viikon päästä! Silloin voi olla mielipide toinen.)

Ei mutta tosissaan. Tämä kynsijuttu voi oikeastikin havainnollistaa jotakin arjen pienistä iloista nauttimisesta. Mieluummin käytän esimerkkinä sitä kuin auringonvalon leikkiä seinällä.

(Anteeksi rivin mittaisen kappaleet. Ne johtuvat pääasiassa siitä, että aivoni eivät kykene nyt eheästi etenevien pidempien kappaleiden rakentamiseen.) 

Okei. Ei vielä kuitenkaan niihin kynsiin.

Toiset meistä huomaavat yksityiskohdat aina, kiireessäkin. Pysähtyvät kahdeksi sekunniksi nähdessään hassunmallisen kiven kadunreunassa ja jatkavat sitten matkaa naama hymyssä. Toiset tarvitsevat yksityiskohtien havaitsemiseen (ja siten niistä iloitsemiseen) aikaa. Jotkut varmaan eivät piittaa koko asiasta, mutta he lienevät pieni vähemmistö. Ja sehän nyt on selvää, että toisen aarre voi olla toiselle yhdentekevä. 

No. Jos aikaa on todella paljon, suorastaan liikaa, pienet asiat muodostuvat välttämättömyydeksi selvitä isojen asioiden puutteesta pää ehjänä. Isoilla asioilla tarkoitan tässä kuntosali-iltaa tai ulkomaanmatkaa, en esimerkiksi sitä että rajat suljetaan koronaviruksen takia ja kaikki puhuvat että talous romahtaa. Pienet asiat ovat kyllä myös välttämättömiä, jotta me jaksamme selvitä näiden toisenlaisten isojen asioiden olemassaolosta. Pienet asiat taitavat olla apu vähän kaikkeen. Ja pienistä asioista voi helposti tehdä isoja asioita. Isoja hyviä asioita.

Niin kuin vaikka pienestä kävelystä pihapiirissä voi aikuinenkin ihminen tehdä retken ihan vain ottamalla mukaan termarin ja miksei keksipaketinkin. Kyllä on kivaa istua kivellä (kylmänä vuodenaikana muista ettet jäädytä takamustasi), hörppiä kuumaa, mussuttaa keksiä ja katsella mitä linnut puuhaa ja kuunnella miten naapurikorttelin julkisivuremontti etenee. Kupillisesta kahvia kesken etätyöpäivän (tai ihan vain päivän) voi tehdä kotikahvilahetken miettimällä perinpohjaisesti kuppivalintaa ja lisäämällä kahviin jotakin mukavaa (sopivaa) maustetta mitä kaapista löytyy. Kun sen kuppinsa kanssa vielä istuu pöydän ääreen ja kaivaa kätköistä kortin tai paperinpalan ja alkaa kirjoittaa ystävälle muutamia sanoja, voi helposti simuloida itselleen katukahvilatuntemuksia. (Huom. Mikäli haluat kirjoittaa kotona postikorttia samalla kun juot kahvia, etsi postikortti ja kynä ennen kuin keität kahvin. Kunhan vinkkaan.)

Kynsien kasvaminen vasta se jotakin on. Siinä ollaan pienten asioiden ja hiljaisen elämän ytimessä. Kun ihmisellä ei ole kiire mihinkään, sitä ehtii tuntea ja huomata sellaisetkin pikkuseikat kuin että miltä kynnet tuntuvat ja näyttävät. (Ne, jotka hoitavat kynsiään ja lakkaavat ja mitä kaikkea, tietysti aina seuraavat miltä kynnet näyttävät.) Koska tunnen omat kynteni parhaiten, kerron niistä. Pari päivää kynsien leikkaamisen jälkeen kynnet alkaa huomata. Sitten alkaa erilaiset vaiheet. Parin päivän ajan (pitäisi muuten tehdä tästä taulukkoseuranta!*) ne ovat kerrassaan optimaaliset käsinompeluun. Joku vaihe on erinomainen appelsiinien kuorimiseen. Vähänkin liian pitkät kynnet ovat ärsyttävät piirtämiseen. Kopisevat kynnet läppärin näppäimillä tuovat hauskoja sihteeriassosiaatioita (kynsien rapina jotenkin kuulostaa tehokkaalta). Pitkät kynnet sopivat solmujen avaamiseen. Aivan lyhyet kynnet sopivat kosketusnäytön hiplaamiseen. Minusta on hauska peilata sormia valoa vasten, katsoa miten valo kuultaa kynnenpäiden läpi, seurata miten se alue päivä päivältä kasvaa. Kun kynnet alkavat olla liian pitkät (minun tapauksessani sellaiset 1,5 mm yli sormenpään), niitä on kiva napsutella ja kokeilla miltä ne tuntuvat kämmentä vasten. Ja sitten. Naps! Kun leikkaa kynnet, ne tuntuvat ihan erilaiselta! Kynsien leikkaaminen itsessään on tietysti mukava hauska ohjelmanumero. En sitä nyt kalenteriin sentään merkkaa, mutta etukäteen jo aina iloitsen tästä luvassa olevasta mukavasta toimenpiteestä ja ajankulusta.

Miten tämän tässä nyt muotolisi ilman että menee imeläksi. 

Elämähän enimmäkseen loppujen lopuksi koostuu juuri pienistä asioista. Isot asiat (lomamatka tai kahvilailtapäivä) tuovat maustetta, ja pitkäkestoiset isot jutut, kuten vaikka työ, tuovat merkitystä. Mutta kaikilla ei ole mahdollisuutta isoihin asioihin. Eikä kaikilla ole työtä. Silloin sitä voi valjeta, jos ei ole ennestään jo valjennut, että  merkityksellinen ja riittävän mausteinen elämä ei tarvitse mitään isoa. Kynsien kasvamisen seuraaminen nyt tietenkään ei tuo elämään juurikaan merkitystä, mutta en ole nyt tässä kirjoittamassa elämän tarkoituksesta ja merkityksellisyydestä, se on ihan oma juttunsa se (jota en aio kirjoitaa). Minä kirjoittelen tässä siitä maustepuolesta.

Äh. Kai minun pointtini tässä on, että repikää iloa ihan kaikesta. Olitte sitten karanteenihkossa tilanteessa tai ette. Suhtautukaa kaikkeen erityisenä ohjelmanumerona, ja jos on tylsää ja ahdistaa, antakaa jokaiselle ohjelmanumerolle aikaa. Kun pilpotte porkkanaa, nauttikaa sen väristä ja ihailkaa sen keskellä olevaa kuviota. (Ja mikäpä googlatessa ja etsiessä joku hullunhankala tapa pilppoa se.) Kun tulette suihkusta ja kuivaatte varpaanne, tuntekaa miten hauskasti pyyhe menee niiden väleihin. Älkääkä säikähtäkö hiljaista pysähtynyttä hetkeä. Kun on ollut menoa ja meininkiä ja yhtäkkiä tulee hiljaista, vääjäämättä tulee hiljaisuuden keralla myös pönttö olo. Mutta kun ottaa rauhassa eikä pelkää sitä rauhaa, vähitellen hiljaiselo opettaa ihan oikeastaan omia aikojaan pärjäämään sen kanssa. (Ja joka tapauksessa vääjäämättä hiljaiselon ammattilaisellekin, enkä viittaa  zeniläisiin munkkeihin,   tulee välillä tarve päsäyttää leffa pyörimään ihan vain siksi että on niin sairaan tylsää.)

Yksi Astridin pienistä iloista on kytätä naapurin kissaa.

*) Minulla oli kerran taulukkoseuranta siitä että kumpi sieraimeni oli tukossa ja kumpi auki. Taulukossa oli tilaa myös mieheni sieraimille (hän oli silloin kylläkin poikaystävä). Hän lähetti viestejä että mikä nyt on tilanne, ja merkkasin taulukkoon kellonajan ja sieraimen. Ajatuksenani oli löytää sykli, että kuinka kauan sierain aina kerrallaan on toista enemmän auki (tai tukossa).