Oseania

Nyt hallinnassa myös Oseania. Voi olla, että huomenna jo unohdan. Mutta onneksi ne voi aina kerrata. Jos viitsii.

Muutama kommentti Oseaniasta:

Nauru. (Yksinäinen läntti, noin 5 km halkaisijaltaan, Kiribatin länsipuolella, Salomoninsaarien pohjoispuolella, Marshall-saarien eteläpuolella.) Uskomatonta, että joku on joskus kanootillaan osunut siihen. Tai mihinkään muuhun noista länteistä. Jos vaikka Pohnpeista soutaa sellaiset kolmisentuhatta kilometriä kevyesti kaakkoon Funafutille, sattuu reitille suunnilleen ainoastaan tuo 5 kilometriä pitkä ja leveä saari. Hyvä tuuri, jos löytää sen, koska sinne ehdittyään henkilö halunnee lastata paattiin lisää näkkileipää ja vettä. Tai kookospähkinöitä. Ja kuitenkin jo ennen navigaattoreita tai ylipäätään ennen mitään vempeleitä osasivat oseanian asukkaat löytää kylään naapurisaareen noilla valtavilla merialueilla. Hyvällä säällä mentiin auringon ja tähtien mukaan. Jos niitä ei nähnyt, sitten aaltojen ja tuulien mukaan. Tervemenoa treenaamaan!

Ranskan Polynesiasta löytyy Nuku Hiva -niminen saari. Hassu nimi saarella.

Kiribatissa on Kiritimati.  Kiritimati on öllömöttiäisen mallinen. Sellainen mikroskoopilla suurennettu ektoplasma. Tai suutaan aukova nutipää.

Lopuksi on todettava, että KARTTAKIRJAT ON KIVOJA! Siltikin haluan hienon seinäkartan.

Neutriino

Nyt minä tiedän, mikä minun ongelmani on. Neutriinot. Olen erehtynyt luulemaan, että hetkittäiset tuskaiset ja ärsyttäväiset fyysiset olotilat johtuisivat kutittavista hiuksista tai nenää pitkin liukuvista silmälaseista tai liian karheista paidan saumoista. Ehei. Neutriinoista johtuu Kaikki. Muut saavat olla mitä mieltä vain omalla kohdallaan, mutta MINUA ei kyllä miljardit neutriinot sekunnissa läpäise huomaamatta (paitsi joskus).

Kartta-innostus heräsi taas

Opettelin eilen Karibian saaret ja vihdoin myös Väli-Amerikan valtiot. Muistan ne vielä tänään.

Havainnot Karibiasta:

1) Ihmeen paljon on yhä jonkinmoisia siirtomaajatkeita maailman saarissa.

Ja muista asioista:

1) Talitiainen lensi auringossa ja nokki ötököitä naapuritalon päätyseinästä. Sen varjokuvassa siivet räpyttelivät kuin milläkin (liikakasvuisella) kolibrilla. Se varmaan yritti viestittää minulle, että mitä sitä haikailemaan Etelä-Amerikan tai Länsi-Intian saariston perään, osataan me suomalaisetkin linnut. Ja osasihan se talitintti. Kaunis oli varjo, ja lintu itse myös.

2) Seuraavaksi olisi vuorossa Oseania. Ei se nyt niin vaikea voi olla että sitä enää kannattaisi vältellä.

Tsaikovskia tai Rimski-Korsakovia etsitään (sekä suhuässää näppäimistössä)

Ei kyllä nyt on niin, että tyllihameet pitäisi jättää Degas'lle.

Erehdyin aloittamaan pastellipiirustusta tyllihameisesta prinsessasta. Kuvittelin, että pastelli ja tylli natsaa yhteen. Ja juu, natsaa hyvinkin. Jos osaa. Valitettavasti minun osaamispisteeni on alkeiden huonommalla puolella.

Olen sitä mieltä, että ongelmani ratkeaisi melko heti, jos saisin jostakin balettimusiikkia. Mieluusti venäläistä. Mieluusti Tsaikovskia, erityisen mieluusti ehkä Pähkinänsärkijää (Joutsenlampi on liian melankolista prinsessalleni ja Ruususen musiikkia en muista, joten en ota siihen kantaa). Mutta ei Rimski-Korsakovkaan huono vaihtoehto olisi. Joku ooppera-alkusoittokavalkadi yhdistettynä Seherazadeen saattaisi olla ongelmaratkaisu myös.

Minulla ei ole täällä yhtäkään järkeenkäyvää balettimusiikkilevyä. (Transkriptio kahdelle pianolle ei kelpaa.) Ja internetin tarjonta ei tule kyseeseen, sillä tämä tietokonemasiina ulvoo niin lujaa, että siinä jää sokerikeijut vääjäämättä taka-alalle.

Kyllä on raskaita länsimaisen ihmisen ongelmat.

Orava

Katselin juuri, miten orava kulki pihan poikki. Sen kulku antoi erittäin järjettömän vaikutelman. Sillä tuntui olevan jonkinlaisia keskittymisongelmia tai sitten vakavia lihaskramppeja. Kulku oli syöksähtelevää, nytkähtelevää, sätkähtelevää, värähtelevää ja montaa muuta sellaista toimintaa, joka on totuudenmukaisinta ilmaista momentaaniderivaatiolla. Se syöksähti, pysähtyi kuin näkymättömään seinään törmäten, oli melkein sekunnin paikallaan, nytkähti takajaloillaan seisovaan asentoon kuin marionettinukke jota vedetään naruista, oli taas melkein sekunnin paikallaan, nytkäytti käpäläänsä, väräytti nenuansa ja syöksähti eteenpäin, teki virtuoottisen sivuloikan, heilautti häntäänsä, teki hyökkäävän loikan ponnistaen kaikilla neljällä käpälällään ja rösähtäen elastisesti niillä maahan suhteettoman lyhyen matkan päässä loikan lähtöpisteestä, niin ettei varmaan orava itsekään ollut varma, oliko se loikka vai tasajalkahyppy. Sitten se teki akrobaattisen ja hivenen mystisen näköisen siirtymän nurmikolta portinkylkeen. Ja niin edelleen. Kyllä te kaikki tiedätte, miltä oravien liikkuminen näyttää.

Mietin oravan kadottua männikköön, että mitä olisi Suomen eläinkunta ilman oravia? Minkä muun luontokappaleen kulku meitä sitten viihdyttäisi arjessamme, jos ei oravia olisi? (Lintuja ei lasketa, sillä vaikka ne usein tuottavatkin suunnatonta huvia, eivät ne koskaan käyttäydy yhtä mielipuolisesti kuin oravat ja siten korvaa oravien katselemista. Lintujen katseleminen ja oravien katseleminen kuuluvat olettaakseni eri kiintiöihin.)


(Laitoin tämän tekstin tunnisteeksi 'vompatti (eli kaikenmoiset nelijalkaise ja karvaiset elolliset)'. Vompatti on ihan riittävän yleispätevä karvainen otus, joka voi aivan hyvin merkata tässä blogissa kaikkia muitakin karvaisia otuksia, paitsi ehkä ei jääkarhua tai biisonia.)

Mielekkyys

Sen jälkeen kun nenäontelot ovat olleet monta viikkoa huomiota vaativia ja muun elimistön tila on ollut vähemmän aktiivinen kuin nenän, alkaa ihminen tuntea, että olisi kiva jos asioita tapahtuisi. Sellaisia asioita, jotka pystyy jälkikäteen, vaikka vielä kaksi päivää asioiden tapahtumisen jälkeenkin, jäsentämään olleiksi. On melko epämielekästä havaita, ettei ole millään muotoa varma, mitä on tapahtunut eilen tai edellispäivänä tai toissaviikolla. Vai tapahtuiko edes mitään? Ihminen kuitenkin järkeilee, että jotakin kai on täytynyt tapahtua, koska ei ole tiettävästi ollut koomassa. (Ihminen voi mielessään elätellä toivoa, että onkin ollut koomassa, lähipiirin henkilöt vain ovat unohtaneet kertoa sen.)

Ihmisellä tarkoitin itseäni. (Melkein kirjoitin, että ''ihmisellä tarkoitin tietysti itseäni'', mutta en voinutkaan käyttää sanaa 'tietysti', koska aika usein, kun käyttää sanaa 'ihminen', esimerkiksi sanoessaan että ihmiset sitä ja ihmiset tätä, tulee sulkeneeksi itsensä ihmisten ulkopuolelle ((olennoksi y? omaan erinomaiseen luokkaansa, jossa ei totta tosiaan ole hyvä tavaton niin kuin ne ihmiset)).)

Muutamia asioita sentään muistan viimeiseltä parilta viikolta.

Pudotin rasiallisen pakastemustikoita keittiön matolle.

Olin koulussa. Kuka sitä unohtaisi? Vaikka olisi nenä tukossa ja korvat lukossa ja silmät vuotaisivat ja kutisisivat, toisin sanoen aistit olisivat alivirittyneet, on mahdotonta olla huomaamatta olevansa opettamassa. Viimeistään kymmenennen olkaa hiljaan jälkeen 40 sekunnin sisään huomaa olevansa poissa kotoa niistämästä nenäänsä. (Koulussa saavutin 20 tunnin sisällä monia voittoja. Kirkkain niistä oli ehkä se, että eräs oppilas lopulta aloitti lukemaan kirjaansa lukutunnilla. Ehti lukea ainakin minuutin. Pääsi toiselle sivulle! Toiseksi kirkkain oli se, että sain osoittaa kirjallista tuntemustani tietämällä Auringon aseman kansien värin.)

Eilisestä lähtien muistan monta asiaa.

Kuuntelin netistä Tetzlaffin soittamana Brahmsin viulukonserton ja Aarnion soittamana Matvejeffin viulukonserton. Tunsin käyttäneeni aikani viisaasti.

Maalasinpiirsin pastelliliiduilla kissanpoikasia. Viime aikoina ei ole oikein irronnut mitään piirtämis- ja vesivärilinjalla, joten oli otettava esiin itselleen vieras tekniikka ja sotkettava pastelleilla huvikseen. Kissoista tuli söpöjä ja laitoin ne kehykseen pikkusiskoa ajatellen. (Ostin kehyksen tammikuussa sitä varten, että maalaisin niihin takautuvaksi joululahjaksi kuvan prinsessasta rentoutumassa gondolissa uima-altaassa. Nyt sisko saakin kissanpentuja, takautuvana tai etukäteisenä tai muuten vain.)

Tein (huom! huom! huom!) hyvää soijapirtelöä aamupalaksi.

Löysin puoli vuotta kadoksissa olleet pinnini pakastimesta, lampaanlavan kyljestä.

Aloin maalata itsestäni mököttävä muotokuvaa pastelliliiduilla.

Ja lopulta:

Pääsin vauhtiin Saramagon kirjassa Kaikkien nimet. Siihen tartuin veljeni suosituksesta. (En ole koskaan lukenut mitään omasta suosituksestani. En muista milloinkaan lukeneeni itse löytämääni erinomaista kirjaa, jonka kirjoittaja olisi minulle ennestään tuntematon. Lapsena luin, mitä äiti ja sisko käskivät. Opiskellessani luin mitä opinto-opas käski. Kun opinto-oppaan ehdotukset loppuivat, luin mitä veli käski.) Kaikkien nimet on ilahduttanut minua suunnattomasti. En voi taaskin olla lainaamatta.

Tämän vuoksi, muun muassa, pidän lukemastani:

--- José-herrassa oli jonkinlaista tahatonta viisautta, vaikka se olikin lohduttoman epätäsmällistä ja häilyvää, sellaista viisautta, joka näyttää tulleen ihmiseen hengitysteiden kautta tai auringonsäteiden osuttua päähän ja jota sen vuoksi ei pidetä erityisen ylistyksen arvoisena.
Ja tämän:
Johtui ehkä löydön yllättävyydestä tai rekisterikeskuksen korkeuksiin äkillisesti ja epämääräisesti liittyvästä muistikuvasta, että José-herraa ikään kuin huippasi päästä, käyttääksemme tällaista yleistä ilmeikästä sanontaa ja samalla välttääksemme viestinnän tehokkuuden nimessä sanaa pyörrytys, joka ei ehkä oikein istu tavallisen kansanihmisen suuhun.

Ja monen muunkin vuoksi pidän siitä kirjasta. Jokaisen virkkeen vuoksi, itse asiassa.

Asioita Ranskasta

Ensimmäiseksi jokunen menneiden aikojen Ranskasta, ruuasta ja keittiömestareista kertova lainaus Joseph Wechsbergin kirjasta Herkkusuun kasvatus (Blue trout and black truffles). Lainausten jälkeen minulla on esittää pari kysymystä.

(Wechsberg oli 1900-luvun alussa syntynyt tsekkiläinen toimittaja ja muusikko ja mitäkaikkea. Toisen maailmansodan korvilla hän muutti Yhdysvaltoihin, juutalainen kun oli. Herkkusuun kasvatuksen on suomentanut Kyllikki Villa. Tekstin pilkutus ei ole minun. Mahdolliset lyöntivirheet ovat.)

Suuret ikkunat avautuvat parvekkeelle, jossa tuntee olevansa kuin tornin huipulla. Jalkain juurella on Pariisin keskusta, Seine, Île de la Cité, Louvre ja Invalides, Place de la Concorden obeliski, Panthéon ja St. Paulin, St. Louisin ja St. Gervaisin torninhuiput, Nôtre-Damen majesteettiset ääriviivat ja loitommalla, hiukan udun hämärtämänä Sacré-Coeurin satumaiset kupolit. Lounas on kallis mutta pelkkä Pariisin näköala on puolen laskun arvoinen. Lämpiminä kesäiltoina suuret ikkunat avataan ja vieras voi hengittää Pariisin tuoksua, kiihottavaa akaasiain, bensiinin, Pernod'n ja kuihtuneiden lehtien sekoitusta. Jos sattuu olemaan viikonloppu, Claude Terrail soittaa Nôtre-Dameen ja pyytää valaisemaan katedraalin vieraidensa iloksi.

Ravintolan eniten julkisuutta saanut, mutta ei välttämättä paras ruokalaji on canard pressé. Sen valmisti ensimmäiseksi vuonna 1890 suuri keittiömertari Frédéric Delair, josta tuli myöhemmin Tour D'Argentin omistaja. Siitä lähtien jokainen ankka on numeroitu. Niinpä voidaan todeta että lähes neljännesmiljoona ihmistä on tilannut tätä ruokalajia, mikä on pitkä historia mille ruokalajille tahansa

Jouduimme istumaan amerikkalaisryhmän ja ranskalaisryhmän väliin. Amerikkalaiset tilasivat kuivia martineja ja lisää martineja; sitten he söivät kaviaaria, paistia salaatin kanssa ja päärynää à la Melba. Ranskalaiset neuvottelivat päät yhdessä hovimestarin kanssa ja päättivät että heille tulisi aluksi petite marmite - lihalientä keitetyn häränlihan ja kanan sisäelinten kanssa sekä ydinluu joka on kiehunut liemessä musliinipussissa. Sitten he lähettivät hakemaan keittiömestarin ja selittivät hitaasti, seikkaperäisesti ja tarkkaan, kuinka peltopyy on käsiteltävä, valmistettava, kuorrutettava ja millaisten lisäainesten kanssa tarjottava. Heillä meni päivällisensä tilaamiseen melkein pitempi aika kuin amerikkalaisilla omansa syömiseen.

Sellaisia vain kysyisin, että:

Miksi bensiinin haju osana noin 1950-lukuisen Pariisin kuvausta on eksoottinen ja positiivinen asia, kun taas osana kotipaikkakunnan Salen pihan todellista hajumaailmaa ei?

Ovatko ranskalaisstereotypiat kuitenkin totta? Tai ovatko ne totta menneisyydessä? Vai ovatko ne kaikkina aikoina vain miellyttäviä ja rauhoittavia ulkopuolisten toiveajatuksia, joissa on mukava hykerrellä toisten oletettua erilaisuutta?

Miksi menneiden aikojen kuvauksissa moni asia tuntuu kiehtovalta (ei kuitenkaan välttämättä ihanteelliselta), mutta nykyajassa vastaavanlaiset asiat tuntuisivat öykkäröinniltä tai snobbailulta?

Miksi loisteliaista kulinaarisista kokemuksista lukeminen on minusta mieltäylentävää, vaikka minun itseni on todellisuudessa kuitenkin vaikea saada nielustani alas jauhelihapihviä monimutkaisempia aterioita?

Olenko aikakausirasisti ja romantikko? Ja piiloporvari?

Pyöräilykypärä

Jatkoa mukaviin asioihin:

Polkeminen hissuksiin kypärä päässä.

En olisi uskonut taannoin, että koskaan sanoisin, että polkeminen voisi olla mukavaa. (Paitsi ehkä kerran kolmessa vuodessa kesäpäivänä, kun lämpötila on n. + 21 Celsiusta, tuuli ei puhalla lainkaan, ei etenkään korvaan, ja on aurinkoista, mutta pyörätie menee varjossa ja mieluusti meren ja mustikoiden lähellä, UV-indeksi on nollassa, ja kosteus samoin, ja on paljon eväitä eikä yhtään kiire.)

Minusta pyörä oli vain välttämätön siirtymäväline, jota käytin, jos en ehtinyt kävellen tai määränpäähän oli yli 6 kilometriä.

Sitten ostin kypärän. (Vanhan tilalle. Vanhaa en käyttänyt lähes koskaan, koska se muljui ja kolisi päässä ja hiersi korvia ja kaulaa ja leukaa.)

Ehkä johtuu kypärästä, että nykyään pyöräily on melkein aina kivaa, paitsi jos on kiire tai hirveä helle tai tuuli. Hirveä tuulikin voi olla hauskaa, jos ei ole kiire ja jos se tuuli ei puhalla korvaan/korviin. Yleensä puhaltaa.

Mietin vain tässä, että auttaisiko pyöräilykypärä tiskaamiseen ja imuroimiseenkin?

Maailman ympäri

Minusta olisi asiallista alkaa suunnitella maailmanympärimatkaa. Varmuuden vuoksi.

Lukuharrastuksen elpyminen!

Ei kuitenkaan suunnitellussa muodossa.

Lainasin kirjastosta juuri 27 sarjakuvakirjaa. Pääasiassa lainasin Lucky Lukeja. Muutaman Asterixin (kirjastossa ei ollut niitä montaa, ja hyvä niin, koska pyöräkoriini ei olisi kauheasti enempää sarjakuvia mahtunutkaan). Ja sitten lainasin Tinttejä. En ole koskaan ennen lukenut Tinttejä. Paitsi eilen kolme. Minusta on asiallista tutustua Tintteihin. Odottakoon Dostojevski vielä vuoroaan.

***

Lisäys 21. 9.

Luin lopulta noin 40 Lucky Lukea. Se on määrä, jota enempää ei ole kerrallaan tarpeen lukea. 40 albumista pääsee jo jyvälle, mistä on kyse :D

Tinteistä luin lähes kaikki suomeksi käännetyt. (Ehkä ne kaikki on käännetty suomeksi?) Olin aivan myyty! Piirrostyyli on loistava, henkilöt kerrassaan mainioita ja tarinankerronta erinomaista. Kapteeni Haddockin kirouksien kanssa lienee kääntäjällä ollut hauskaa.

Parhaimmat nauruni taisin saada Haddockin lausumasta albumissa Tintti Tiibetissä. Siinä kapteeni enempiä ihmettelemättä kohtaa tiibetiläsimunkin, joka leijuu ilmassa ja näkee ilmestyksen ja laskeutuu sitten takaisin maahan. Haddockin kommentti kuuluu: ''Tintti, älä taivaan nimessä usko sanaakaan tuon hemmetin hissin sopotuksesta.''

Mukavaa.

1) Uiminen lammessa. Kummipojan pellehyppyjen katseleminen. Muistaminen, miten kivaa oli lapsena hypätä kynttilöitä, pommeja ja pellehyppyjä. Parasta ehkä oli kävellä laituria pitkin muina tyttöinä ja katsella pilviä ja mukamas pudota vahingossa veteen. Asiaan kuului mitä erottamattomimmin mielikuva siitä, että olen virkamies ja minulla on knalli ja salkku.

2) Syksyisehkö maan tuoksu.

3) Loppukesän illan valo ja sen tuoma kolmiulotteisuus puiden latvoissa. Kummallista, miten joskus ympäristö on ikään kuin vain tausta, joskus se taas muuttuu kolmiulotteiseksi ja eläväksi, kun on oikea hetki ja valo. Asiaa auttaa lisäksi syksyä enteilevä kirkkaansininen taivas ja kumpupilvet puiden latvojen taustana.

4) Eriväristen kasvisten pilkkominen paistinpannuun.

5) Ajatus siitä, että oikeastaan voisi alkaa kutoa kettuvillasukkia.

6) Tavallisten lintujen keekoilun tarkkaileminen. Niillä on hassuja askelluksia ja hyviä ilmeitä.